Piparkakkujulkisuutta

Piparkakkutalot näyttävät olevan tämän joulun trendi. Lähes joka lehdellä on piparkakkutalokisa. Nuoriso on lähettänyt meidän talomme kuvat ainakin pariin kilpailuun, mutta itse en ole muistanut seurata menestystämme.

Tänä aamuna huomasin tämän blogin tilastoista, että Yle Lahden Radion nettisivulla on nyt julkaistu kuvat ja tiivistelmä jutusta, jonka toimittaja Raisa Autio kävi tekemässä jo pari viikkoa sitten. Silloin tuli ulos vain haastattelu.

Myös Uuden Lahden toimittaja Marjaana Kontu kävi täällä haastattelemassa ja kuvaamassa tuolloin pari viikkoa sitten meitä rakentamastamme Vesijärven asemasta. Juttu löytyy sivulta 14.

Ei taida olla sattumaa, että ihmiset haluavat rauhoittua hitaan ja keskittymistä vaativan projektin ääressä juuri kiireisen joulun alla. Ystäväni Tuulikki kirjoitti omassa blogissaan palapeliperinteestä, joka ajaa saman asian.

Toinenkin ystäväni harrastaa palapelien ääressä mietiskelyä. Hänen kanssaan kävin myös lauantaina perinteisellä kuusenhakureissulla, joka sekin on yhdenlainen "ajaton" rituaali joulun alla. Niitä tarvitaan.

Perjantaina kävimme kurkistamassa, voisiko Vesijärvellä luistella. Kauniiltahan jää näytti, mutta vesisade oli tehnyt tehtävänsä. Sauva meni rannassa jään läpi humpsahtamalla. Eilen juoksulenkillä huomasin, että osa jääkannesta oli sulanut kokonaan. Luonto opettaa kärsivälliseksi, hyvä niin.

Yhteisiä ruokapöytiä ennen joulua

Olen tällä viikolla päässyt laittamaan ruokaa ja syömään isommassa seurassa viisi kertaa.

Maanantaina osallistuin italian kielen porukkamme joulujuhlaan, jossa me oppilaat ensin itse valmistimme ruoat hyvän italialaisen opettajamme johdolla. Vaikka ympäristö, koulun opetuskeittiö, ei ollut kaikkein tunnelmallisin, ilta itsessään sitä oli. 25 ihmistä hyöri keittiössä välillä toistensa tielläkin, mutta niin vain valmistui kolmen ruokalajin illallinen. Aivan ihania ruokia!

Tiistaina teimme ruokaa kuvauksia varten. Monista ruokalajeista ehdimme nyppäistä suuhumme vain maistiaisia, mutta onneksi isoin osa ruoista oli mahdollista säilöä jatkokäyttöön.

Keskiviikkona puoliso ja minä matkustimme valmiiseen pöytään Messilän kartanoravintolaan, johon olimme kutsuneet myös äitini ja anoppini. Neljän hengen lounaamme oli samalla myöhästynyt 35-vuotishääpäivälounaamme. Tuolloin 35 vuotta sitten 8.12. söimme samassa ravintolassa kahta henkeä suuremmalla joukolla, sillä silloin mukana olivat myös puolison ja minun jo edesmenneet isät.


Eilen, torstaina, tarjosin ensin aamukahvit vakituiselle aamukahviporukallemme, joka kokoontuu normaalisti keskustan kahvilassa. Alkuillaksi olimme kutsuneet työtuttavia ja muita vuoden aikana tapaamiamme henkilöitä jouluglögille. Tarjoilu käsitti jo aiemmin leipomiamme joululeipiä, itse tehtyä maksapasteijaa ja yrttitahnaa, juustoja, piparkakkuja ja pähkinöitä. Ihmiset viihtyivät tunnin tai pari, ihailivat asianmukaisesti piparkakkutaloamme ja keskustelivat iloisesti.

Nämä kohtaamiset ovat ilahduttaneet kovin, enkä kaipaa enää jouluksi muuta. Olemmekin puolison kanssa kahden ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun, sillä tyttäret puolisoineen ovat matkoilla ja äiditkin omissa oloissaan. Takana on sen verran työntäyteinen syksy, että nyt tuntuu hyvältä vain elää omassa tahdissa.

Ruokajuhlallista pohdintaa

Tänä vuonna emme kiihkoile jouluruokien kanssa, ajattelin joitain viikkoja sitten, kun työstressi oli pahimmillaan. Niinpä niin, kummasti sitä on kuitenkin löytynyt aikaa tehdä juuri niitä ruokaan liittyviä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä. Tämä kaikki siis kuukauden sisään:

1) Olemme käyneet miehen kanssa syömässä loistavan joululounaan kantapaikassamme, lahtelaisessa Rouxissa, ja tiedossa on vielä Messilän joulupöytä, jonka tasosta ei monen vuoden tauon jälkeen ole mitään käsitystä, mutta toivomme parasta. Lisäksi olemme syöneet hyvin ystävien kanssa lahtelaisessa Taivaanrannassa ja tyttären ja tämän puolison kanssa turkulaisessa Blankossa.

2) Leivoin eilen joululimppua ja juuri äsken saimme miehen kanssa valmiiksi ison satsin maksapasteijaa. Molemmat ovat ainakin parikymmentä vuotta vanhoja perinteitä, joista en pidä kiinni perinteen vuoksi vaan siksi, että molemmilla ruoilla on hurja menekki joulun aikaan. Ne ovat hyviä myös yhdessä.

3) Päätimme ostaa mahdollisimman paljon hyviä raaka-aineita ja valmiita ruokia paikallisilta tuottajilta. Olen jo pariin kertaan käynyt hakemassa torilta juureksia ja siianmätiä. Tänään piipahdin lahtelaiseen TryffDeliin ja ostin taivaallisen hyvää chorizo-makkaraa, tryffelillä maustettua brie-juustoa ja tryffelisuolaa. Viime viikolla tilasin lahtelaisesta Ekokahvila Mea Mannasta lanttulaatikoita.

4) Niin ja tietysti olemme tehneet piparkakkutalon, josta olemme antaneet haastattelujakin pariin tiedotusvälineeseen, Lahden Radioon ja Uuteen Lahteen (s. 14). Talo kuuluu raaka-aineiltaan elintarvikkeisiin, mutta eihän sitä syödä. Jonkin verran ajattelimme vielä leipoa piparkakkuja ihan syötäväksi juustojen kanssa. Sitä varten olen ostanut valmistaikinaa.

Äsken tytär puolisoineen kävi tiputtamassa meille hankkimansa Juustoportin juustot. Ruokaa ja juomaa on jo nyt sen verran varastossa, että sitä selviäisi hyvin joulunpyhät, vaikka ei enää kävisi kaupassa. Toki haluan hankkia vielä jotain tuoretavaraa kuten salaatteja ja hedelmiä. Ja enköhän tee perinteisistä ruoista vielä ainakin sienisalaatin.

Sitä emme ole vielä ollenkaan suunnitelleet, mitä syömme jouluaattona tai -päivänä, kun vietämme joulua kahden aikuisen ja yhden koiran voimin. Vain yksi asia on varma: meillä ei koskaan ole ollut eikä meille koskaan tule kinkkua pöytään.

Piparkakkutalon rakentaminen on joukkuelaji

Tämän vuoden piparkakkutaloprojektimme on nyt valmis. Hieno tiimimme sai aikaan Vesijärven asemarakennuksen junanlähettäjineen ja matkustajineen sekä Pikku-Vesijärven puiston lampineen, polkuineen, siltoineen, puineen, eläimineen ja kävelijöineen.

Asemarakennus on 80 senttiä pitkä ja 35 senttiä leveä, ja koko asetelma pienoisrautateineen täyttää 180 senttiä pitkän klaffipöydän.

Olemme aina rakentaneet talon perheen ja siihen liittyvien läheisten ihmisten voimin. Tällä kertaa mukana olivat miehen ja minun lisäksi molemmat tyttäret ja toisen puoliso. Myös oma ja tyttären koira vahtivat väsyksiin asti, miten työ edistyy. 

Puuha innosti ja sujui pääosin hyvässä yhteisymmärryksessä, vaikka välillä pitikin neuvotella ja kerran äänestääkin ratkaisuista. Kaksi rakentajista poltti kätensä rakoille sokerin kanssa, mutta he kestivät kumpikin ihailtavasti kivun ja säryn.

Rakennuspuuhassa tarvitaan monelaista osaamista piirustusten tekemisestä viimeisten koristeiden liimaamiseen. Puoliso oli sekä luova johtaja että rakennusarkkitehti. Vanhemman tyttären leipuri-kondiittori-puoliso vastasi monenlaisista erikoistöistä kuten sokerikoristeiden valamisesta ja marsipaanikoristeiden muotoilusta.

Nuorempi tytär on koristeluekspertti, joka tänäkin vuonna teki hienoa työtä sokerikuorrutuksen kanssa. Vanhempi tytär valmisti taikinan ja juoksi minun kanssani avustamassa muita eri vaiheissa. Välillä saimme joitain itsenäisiäkin tehtäviä. Minä vastasin lisäksi sokerikuorrutteen tekemisestä.

Näin isossa projektissa on tietenkin paljon sellaisia suunnittelu- ja taustatöitä, jotka on tehtävä paljon ennen leipomista, koristelua ja rakentamista. Minä otin valokuvat oikeasta asemasta jo vuosi sitten, ja mies taisi valmistaa osan kaavoistakin silloin. Kun emme saaneet silloin tarpeeksi porukkaa kasaan, siirsimme homman tälle vuodelle.

Etukäteen piti tietenkin myös ostaa ja valmistaa kaikki sellaiset tarveaineet ja osat, joita ei mistään olisi voinut metsästää enää itsenäisyyspäiväviikonloppuna. Yksi hyvä esimerkki on sopivan väriset metrilakut, joita tarvitaan lähes kaikissa rakennuksissa.

Olen erityisen iloinen siitä, että yhteinen rakennusprojekti valmistui juhlistamaan 35-vuotishääpäiväämme. Nyt voimme aina välillä piipahtaa "piparkakkutalohuoneeseen" ja kääntää junaradan sähköt päälle.

Viimeistelyä vaille valmis

Tämän vuoden piparkakku- taloprojektimme eteni tänään jopa pidemmälle kuin ennalta odotin. Toki siihen satsattiinkin, sillä viiden hengen porukkamme ahersi kuutisen tuntia. Toki söimme lounasta ja kävimme viemässä koiria ulos, mutta muuten ei juuri lepotaukoja vietetty. 

Ennalta olivat valmiina seinäelementit ja vanhemman tyttären ja tämän puolison valmistamat loputtomat yksityiskohdat kuten sokerista valetut "takorautakoristeet", tekomarsipaanista muovaillut pylväät ja monet muut ihanuudet. Vaikka olemme kokeneita piparkakkutyöläisiä, tällä kertaa opimme paljon uutta kondiittorikoulutuksen saaneelta miniältä.

Tänään minä kunnostauduin lähinnä sokerikuorrutteen sekoittajana. Mies, nuorempi tytär ja kondiittorivahvistus liimasivat ikkunoihin liivatalehdistä ruudut, ruuduttivat ne ja koristelivat seinäelementit sokerikuorrutteella ja vanhempi tytär muovaili muita yksityiskohtia.

Yhteisvoimin kasasimme talon, mutta rakennusmestari oli ehdottomasti mieheni. Hän myös sai käsiinsä valitettavasti pahimmat palovammat, vaikka käytimmekin tavallisen poltetun sokerin sijasta mikrossa sulatettu isomaltia. Kuumaahan sekin on.

Vesijärven asema näyttää jo nyt aika valmiilta, mutta perfektionisteille riittää kyllä vielä hommia huomiseksi. Pylväät ja kuistin kaiteet pitää kiinnittää, savupiiput leipoa ja kiinnittää ja katto värjätä tai päällystää jollain sopivalla (pari viritystä on odottamassa keittiösssä). Lisäksi aiomme leipoa ja koristella aseman ympärille ainakin junanlähettäjän, muutamia matkustajia ja joitain eläimiä.

Ja sitten vielä pitää rakentaa dioraama piparkakkuasemasta, pienoisrautatiestä ja jo valmiista sokerijärvestä. Jatkuu huomenna...

Riks, raks ja kops - jäisiä suppilovahveroita

Aamulla sateli joitain lumihiutaleita, mutta onneksi se ei haitannut päivän sieniretkeä. Ei myöskään pikkupakkanen, sillä suppilovahverot tunnestusti kestävät muutaman asteen pakkasta. Kuului vain raks, kun sienen katkaisi ja kops, kun sen heitti koriin.

Vakiopaikkamme Hollolan Kutajoessa antoi todella runsaan sadon, kaksi pientä ja yhden korillisen. Lisääkin olisi saanut haravoimalla rinnettä tarkemmin, mutta paluumatkalla yritimme jo sulkea silmät sienituppailta. Sormetkin olivat aika kohmeessa.

Pakkasaamupäivä toi myös auringon esiin, mikä tuntuu luksukselta mustien ja sateisten marrasviikkojen jälkeen. Edesauttoi kummasti myös sienten löytämistä pimeästä kuusikosta.

Levittelin äsken sienet ritilöille, jotka vein kylpyhuoneeseen lattialämmityksen päälle. Olen viime aikoina ottanut haltuun aika monta uutta tapaa käyttää kuivattuja sieniä, joten täydet varastot kyllä varmasti vajenevat talven aikana.

Se syntyy sittenkin - piparkakkuasema!

Piparkakkutaloperinteemme on taas kaivettu unohduksesta. Ei se siellä kovin kovin kauan uinunut, vaikka viime vuonna taloa ei leivottukaan. Vuosi sitten saimme kuitenkin aikaan valokuvia ja kaavat Vesijärven asemasta, jota nyt sitten rakennamme.

Ympärille kuuluu tietenkin pienoisrautatie, jonka mies on jo kasannut ja testannut. Minä puolestani otin muutama viikko sitten valokuvia Vesijärven aseman pienoismallista, jonka lahtelaiset harrastajat olivat rakentaneet Kätevä-Tekevä-messuille.

Varsinaisessa leipomisessa mies ja miniä paneutuivat ensimmäiseksi uuteen haasteeseen, asemarakennuksen takorautaisiin koristeisiin. Hammaslääkärimies keksi valmistaa siltahommissa tarvittavasta jäljennösaineesta muotin, johon kondiittoriminiä osasi valaa sulasta sokerista koristeet. Niitä on tehty myös jostain marsipaanin korvikkeesta, joten hienoja vaihtoehtoja riittää.

Seuraavaksi piti valita sopiva taikina. Jo viime vuonna kokeilin paria vaaleata piparkakkutaikinaa, sillä Vesijärven asemarakennus on nykyään valkoinen. Taikinakokeilut eivät tuolloin onnistuneet, mutta nuorempi polvi lupasi hoitaa asian.

Loppujen lopuksi päädyimme yhdessä siihen, että oikeasta piparkakkutaikinasta jätetään vain tummat mausteet pois ja vaihdetaan siirappi glukoosisiirapiksi. Eihän se taikina juuri miltään maistu, mutta rakenne on oikea. Lisäksi nuoripari teki vielä yhden tumman taikinan ruskeita koristeita varten.

Tämä päivä meni sitten lähes kokonaan leipoessa. Toisin sanoen mestarit leikkasivat seinäelementit ja niihin kuuluvat koristelistat, vuorilaudat ym. Minä toimin lähinnä aputehtävissä eli vahdin uunia ja laitoin porukalle ruokaa. Ihmeen hyvin selvisin paistamisesta enkä polttanut yhtään pellillistä.

Yksi iso pöytä on nyt täynnä talon elementtejä, jotka saavat odottaa pari viikkoa seuraavaa vaihetta. Aloitamme koristelun ja talon kasaamisen porukalla, kun nuorempi tytär tulee tänne itsenäisyyspäivän viettoon.  

Marraspuuhailua auringossa

Ei ole vielä myrsky yltänyt Lahteen asti, mutta kyllähän tuolla tuulee ihan reippaasti. Eilen sen sijaan oli uskomattoman lämmin ja aurinkoinen marraslauantai, josta käytimme osan anopin auttelemisessa Hollolassa. Kuvat pihalta puhukoot puolestaan.

Okeroisten mylly, maalaismaisemaa ja tähtitorni

Olipa mukavaa, että puoliso innosti minut tänään pyörälenkille! Tulipa pitkästä aikaa taas bongattua kaupunkikohteita, joiden kohdalla emme ole koskaan pysähtyneet, vaikka usein olemme ajaneet aivan vierestä. Niistä kohta lisää.

Ilmakin oli juuri passeli, plus seitsemän astetta ja pilvipoutaa. Ei palellut, kun oli pitkät pyöräilyhousut, kuorihousut, pitkähihainen aluspaita, ohuehko fleece, tuulenpitävä pyöräilytakki, käsineet, paksuhkot sukat, talvikengät ja korvat peittävä panta kypärän alla.

Minulla oli ajoneuvona kaupunkihybridini, sillä maantiepyörä on ollut varastossa jo joitain viikkoja. Miehen tämän kauden ajoneuvossa on myös vähän tukevammat renkaat kuin kilpureissa, mikä sopi oikein hyvin päivän reiteille. Vaikka pysyimme pääosan lenkistä kaupungin puolella, soratieajoa tuli monta kilometriä.

Veimme koiran hoitoon Tapanilaan (jätimme auton sinne) ja oikaisimme Tapanilan hiihtomajan ohi Päijät-Hämeen keskussairaalalle ja sieltä pyöräteitä pitkin Hämeenlinnantien ali Riihelän läpi kulkevalle Jankkarinkadulle. Katu yhdistyy Ala-Okeroistentielle, jota pitkin ajoimme Nostavantien alkuun ja käännyimme siitä radan alikulun kautta kohti ensimmäistä kohdettamme, Okeroisten myllyä. Niin lähellä isoja väyliä kuin mylly sijaitseekin, enpä olen ennen aivan sen vieressä käynyt enkä kiinnittänyt huomiota siihen, että myllyn ympäristön rakennukset - jotka nykyään ovat jääneet sekä Oikoradan että Ala-Okeroistentien eri puolille - kuuluvat Lahden kulttuurihistoriallisesti arvokkaisiin kohteisiin. Ja myllyhän myös toimii, sieltä voisi ostaa jauhoja kolmena päivänä viikossa. Tosin niitä saa myös Lahden Kauppahallista.

Myllyltä lähdimme takaisin pohjoiseen päin pitkin Kotipellontietä ja Kunnantietä, molemmat hiekkateitä. Olen kerran aiemmin ajanut Kunnantietä tultuani Herralan ja Nostavan suunnasta Tikkakalliontietä pitkin. Silloin oikaisin kuitenkin Ala-Okeroistentielle hieman ennen myllyä eli viljelypalstojen reunaa kulkevaa kevyen liikenteen väylää pitkin.

Kunnantie oli oikein idyllinen hiekkatie, jonka varren rakennukset muistuttivat, että myös nykyisen Salpakankaan eli Hollolan kuntakeskuksen alueella oli maalaismaisemaa ennen 1960- ja 1970-luvun rakennusbuumia.

Nousimme vielä Salpakankaantien kautta mäelle ja kävimme katsomassa Vanhan Riiheläntien muutamia vanhoja rakennuksia. Enpä muista niitäkään koskaan nähneeni, vaikka asuin Hollolan puolella kymmenisen vuotta ja kävin kouluakin Salpakankaalla.

Salpakankaalta käännyimme kohti kaupunkia ja päätimme käväistä vielä katsomassa Ursan Tähtitornia, joka sekin on aivan Hämeenlinnantien kainalossa. En koskaan ole käynyt tornissa sisällä tai edes aivan juurella. Näkyi olevan jonkinlainen remontti menossa.

Ajelimme vielä kymmenisen kilometriä Metsäkankaan, keskustan, Urheilukeskuksen ja Jalkarannan maastoissa ja palasimme lähtöpisteeseen Tapanilaan. Kilometrejä kertyi ehkä noin 25. Tulipa bongattua aika monta tehokasta mäkeäkin, joiden laelta oli tietysti upeat näköalat. 

Pieniä uusia suppilovahveroita

Sumu roikkui maiseman päällä lähes koko tämän sunnuntain ainakin täällä Lahden seudulla. Metsässä tosin näki oikein hyvin, ainakin kun kyykistyi lähelle.

Löytämiäni suppilovahveroita pitikin tarkastella läheltä, sen verran pieniä ne olivat. Suuremmat oli käyty keräämässä pois, mikä oli helppo nähdä katkotuista jaloista. Näitä pieniä keräsin vajaat pari litraa ja upotin niistä suurimman osan etikkaliemeen.

Mutta uutta satoa koskee koko ajan! Ei mikään ihme tässä lämmössä (päivällä +4-+5) ja kosteudessa. Oikeastaan vain sormia paleli, kun ei keräämisestä ei oikein tule mitään käsineet kädessä.

Jos ei sada lunta, suppilovahveroita voi hyvin olla tarjolla pitkälle marras- tai jopa joulukuuhun asti.

Muitakin hauskoja sienihavaintoja tein, mm. tämän puuainesta lahottavan kaunokaisen. Ihan kuin kukka varsineen!

D-vitamiinia kuusimetsästä

Ensimmäinen talviajan (tai oikeasti normaaliajan) sunnuntai oli niin aurinkoinen, että mies lähes komensi minut sienimetsään aamulla. Ei haitannut vähän pitkäksi mennyt aamukaan, kun varastossa oli ylimääräinen tunti yöllisen kellojen siirron jälkeen.

Pimeää kohti mennessä on toki syytä kerätä talteen jokainen auringon tarjoama D-vitamiinilisä. Puhumattakaan tietysti suppilovahveroista, jotka nekin sisältävät harvinaisen paljon ko. vitamiinia. Osa löytämistäni suppiksista olikin harvinaisen keltaisia, aivan kuin pieniä aurinkoja. Joukossa taisi olla myös kosteikkovahveroita.

Valitsin aika pienen metsänläntin Hollolassa, koska en halunnut joutua hirvenmetsästäjien kanssa samaan maastoon. Paikka ei kuulu parhaisiin tärppeihin, mutta satoa oli ihan riittävästi. Joku muukin oli metsässä käynyt, katkottuja jalkoja oli siellä täällä. Koskaan aiemmin en muista nähneeni juuri tuossa lohkossa sienestäjiä tai jälkiä heistä. Ihan hauskaa, jos harrastus leviää.

Ilman D-vitamiinialtistustakin liikkuminen sammalmättäillä virkistää aina. Saaliskin ilahdutti, vaikka tässä huushollissa on kuivattuja sieniä varmaan lopuksi ikää. Kohta on taas aika jakaa niitä eteenpäin kaikille metsän satoa arvostaville ystäville.

Sienestysoppaana

Kanadalainen (vas.), biologi ja kantarelliapaja

Eilen illalla ystävä soitti ja kysyi, lähtisinkö sienestysoppaaksi kanadalaiselle opiskelijalle. Olin juuri sopinut retkestä parin sukulaisen kanssa muutenkin, joten yhdestä ylimääräisestä ihmisestä ei koitunut mitään vaivaa. Mitä nyt piti yrittää muistutella mieliin sienisanastoa englanniksi. Hänen äidinkielensä tosin on ranska (jota en osaa), joten pian huomasimme, että italian ja saksankin (joita osaan kohtalaisesti) sanoista on apua.

Kanadalaismiehellä oli sikäli aikamoista tuuria, että hän sai elämänsä ensimmäiselle sienireissulle oppaakseen kaksi sieniä hyvin tuntevaa biologia ja minut. Siinä mielessä taas ei, että tähän aikaan vuodesta metsästä ei enää löydä ihan hirveää määrää sienilajeja.

Yllättävän paljon kuitenkin, sillä pääsimme esittelemään hänelle suppilovahveroiden ja kantarellien lisäksi rouskuja, lampaankääpiä, haperoita, mustatorvisieniä, limanuljaskoja ja myrkkysienistä mm. muutamia seitikkilajeja ja punaisen kärpässienen. Rouskut, lampaankäävät ja haperot eivät enää olleet keräyskunnossa, mutta saatoimme näyttää ja kertoa. Eri asia sitten, mitä ensikertalainen voi mieleensä painaa.

Vajaan kolmen tunnin aikana Hollolan Pyhäniemessä keräsimme mukana olleet neljä pienehköä koria täyteen suppilovahveroita ja kantarelleja, minä sain lisäksi muutaman mustatorvisienen ja pari limanuljaskaa. Ensikertalainenkin oppi varsin pian katsomaan jalkoihinsa ja tarkistamaan, kävelikö hän jo suppisten päälle. Emme edes yrittäneet olla salamannopeita, sillä puhuimme samalla aika paljon muutenkin suomalaisesta metsästä.

Kerroimme mm. alkaneesta hirvenmetsästyksestä (joka ehkä oli käynnissä lähimetsässä, josta kuului koiran haukuntaa), jonka varalta olimme ottaneet jokainen päällemme jotain punaista. Totta kai muistimme kehuskella myös jokamiehenoikeudella, jonka ansiosta mekin maattomat voimme sienestää. Oikein mukava retki ihanassa syyssäässä!

Vieraamme otti meistä poseeraus- kuvan, mutta enpä minä huomannut ottaa samaa kuvaa hänestä ja biologeista. No, tärkeintä oli tietenkin ikuistaa saalis.

Aurinkoinen suppilovahveroretki