Lomalaisena innostuin kaivamaan esiin vanhan Louhisaaren juoman reseptin. Juomahan on aivan erinomainen helteen helpottaja, joka virkistää mielestäni paljon paremmin kuin mitkään kaupalliset juomat. Sokeria siinä on kohtuullisesti, makua tulee sekä viinimarjanlehdistä että sitruunasta ja hiilihappoakin syntyy hiivakäyttämisellä. Hiivaa sitten tarvitaan todellakin aivan nokare, muussa tapauksessa sima käy mahassa vielä yölläkin!
Marsalkka Mannerheimin kotikartanon Louhisaaren simaan käytetään kymmeneen litraan vettä pari kourallista tuoreita tai 80 grammaa kuivattuja lehtiä, kilo sokeria, ½ rkl hiivaa ja parin sitruunan viipaleet tai kuori. Muut aineet kiehautetaan, hiiva lisätään jäähtyneeseen juomaan. Annetaan käydä yön yli, siivilöidään, pullotetaan ja jäähdytetään. Sima on hyvä janojuoma ja edistää virtsaneritystä.
Simaresepti on yksi niistä ohjeista, joita muutama vuosi sitten kirjoitin erääseen julkaisuun yrttivinkkeinä. Loppu mustaherukkavinkistä kuuluu seuraavasti: Kun marjat on kerätty, mustaherukan lehdillä on vielä monta käyttöä. Kurkku- ja sienisäilykkeissä ne estävät aineksia painumasta yhteen ja antavat makua liemeen. Kuivatuista viinimarjan lehdistä tulee aromikasta teetä. Lehdet kerätään syyskesällä.
lauantaina, heinäkuuta 08, 2006
keskiviikkona, heinäkuuta 05, 2006
Yrttejä edes parvekkeella
Pari viikkoa sitten kävi se, mitä ei pitäisi tapahtua. Neljä vuotta palvellut tietokoneeni simahti ja vei mennessään mm. joitain satoja valokuvia. Osa niistä on toki levykkeille tallennettuina, osa Flickrissä. Jotkut tunnelmat ovat kuitenkin lopullisesti mennyttä, mm. kuvat parin kesän takaisilta syntymäpäiviltäni.
Blogi on jäänyt hunningolle paitsi tekniikan ongelmien, myös työkiireiden takia. Koko kesäkuun keskityin rakentamaan Lahden Runomaratonia, joka on ollut lähes ainoa luontoelämykseni viime aikoina. Kaksitoista tuntia ulkoilmaohjelmaa Mukkulan puistossa kävi kyllä extreme-elämyksestä, vaikka en ihan koko aikaa auringossa istunutkaan.
Parvekepuutarhani on jäänyt muutaman hätäisen torilta ostetun yrtin ja yhden tomaatintaimen vaalimiseen. Isossa ruukussa kasvava viherkasvi tosin on bambu, jonka jouduin pelastamaan toisesta ruukusta, kun korkea hökötys oli pudonnut tyttäreni ikkunalaudalta ja särkynyt. Muutenkin parveke toimii minulla kesäsäilönä kasveille, jotka ovat kärsineet kuivasta sisäilmasta ja kehnosta hoidosta koko kevään. Ihmeparantumisia silti tapahtuu joka kesä, samoin jokunen lopullinen kuolema.
Maalla olen ehtinyt käydä vain eilen pikaisesti toteamassa surullisen näyn. Pari viikkoa sitten terhakkaasti esiin nousseet kirvelit olivat kaikki paahtuneet kuoliaaksi helteessä, eikä basilikakaan voinut ollenkaan hyvin. Tämän vuoden yrteistä hengissä oli enää persilja, monivuotisista sinnittelivät minttu ja ruohosipuli. Ei pientäkään yrttimaata voi jättää päiväkausiksi hoitamatta (ilman vettä) näihin aikoihin, mutta minkäs teet, kun vuorokaudessa ei edes yöttömän yön aikaan ole tavallista enempää tunteja.
Blogi on jäänyt hunningolle paitsi tekniikan ongelmien, myös työkiireiden takia. Koko kesäkuun keskityin rakentamaan Lahden Runomaratonia, joka on ollut lähes ainoa luontoelämykseni viime aikoina. Kaksitoista tuntia ulkoilmaohjelmaa Mukkulan puistossa kävi kyllä extreme-elämyksestä, vaikka en ihan koko aikaa auringossa istunutkaan.
Parvekepuutarhani on jäänyt muutaman hätäisen torilta ostetun yrtin ja yhden tomaatintaimen vaalimiseen. Isossa ruukussa kasvava viherkasvi tosin on bambu, jonka jouduin pelastamaan toisesta ruukusta, kun korkea hökötys oli pudonnut tyttäreni ikkunalaudalta ja särkynyt. Muutenkin parveke toimii minulla kesäsäilönä kasveille, jotka ovat kärsineet kuivasta sisäilmasta ja kehnosta hoidosta koko kevään. Ihmeparantumisia silti tapahtuu joka kesä, samoin jokunen lopullinen kuolema.
Maalla olen ehtinyt käydä vain eilen pikaisesti toteamassa surullisen näyn. Pari viikkoa sitten terhakkaasti esiin nousseet kirvelit olivat kaikki paahtuneet kuoliaaksi helteessä, eikä basilikakaan voinut ollenkaan hyvin. Tämän vuoden yrteistä hengissä oli enää persilja, monivuotisista sinnittelivät minttu ja ruohosipuli. Ei pientäkään yrttimaata voi jättää päiväkausiksi hoitamatta (ilman vettä) näihin aikoihin, mutta minkäs teet, kun vuorokaudessa ei edes yöttömän yön aikaan ole tavallista enempää tunteja.
tiistaina, kesäkuuta 20, 2006
Helteisiä liikuntaelämyksiä
Meni yli kesäkuun puolivälin, ennen kuin tajusin siirtyä liikuntaharrastuksissa kesäaikaan. Viime viikolla olin vielä kahtena iltana syvävenyttelyssä, joka siis normaalisti kuuluu talvikauteen. Kolme tuntia kerrallaan oli kyllä tarpeeksi hikistä touhua työpäivän päätteeksi. Tilaisuus olisi ollut viiteen peräkkäiseen iltaan, mutta kyllä minulle kaksi kertaa riitti aivan hyvin, sen verran on vielä pakkotahtista töissä, ettei liikuntoihin jaksa keskittyä ihan viittätoista tuntia viikossa.
Sunnuntaina tajusimme miehen kanssa suunnistaa ensi kertaa Lahden Kahvisaareen, josta jo vuosikausia olemme käyneet satunnaisesti melomassa Vesijärvellä vuokraamalla kaksikkokajakin Vesisamoilijoiden kalustosta. Tai homma menee siis niin, että keväällä maksetaan jäsenmaksun yhteydessä kalustonkäyttömaksu, joka muuttuu edulliseksi, kunhan nyt edes muutaman kerran pääsee vesille. Toissa kesänä taisi mennä kalustomaksu ihan hukkaan, mutta jäsenmaksusta oli se ilo, että pystyin vuokraamaan seuran huvilan puoleen hintaan syntymäpäiviä varten.
Melontaolosuhteet olivat sunnuntaina aika ihanteelliset, vaikka iltapäivällä tuuli yltyikin hieman kovaksi. Eihän se oikeasti paha ollut, mutta kesän ensimmäisellä kerralla oli taas tekniikka hukassa ja kädet maitohapoilla. Selästähän sen liikkeenn pitäisi lähteä, mutta minkäs kirjoitustyöläinen väärille asennoilleen helposti tekee. Meloimme vain puolitoista tuntia, joten seuraavana yönä ei onneksi ravistellut lihaksissa. Hirveitä kramppejakin olen joskus kokenut, kun olen tehnyt ensimmäisellä kerralla liikaa ja unohtanut juomisen.
Tänään oli vuorossa vielä hikisempi kesäponnistus, ensimmäinen puistojumppa Fellmanin puistossa ihan keskellä Lahtea. Aurinko paistaa räkitti, asteita oli melkein 30, mutta onneksi sentään vähän tuuli ja pensaat antoivat varjoa. Aika hyvin jaksoimme askeltaa, punnertaa ja rääkätä kylkiä tunnin verran, mutta nyt kieltämättä käsiä täristää. On kuitenkin autuaallisen raukea olo, eikä taatusti tee mieli enää ajatella työasioita.
Kuvia en kummastakaan paikasta ottanut. Järvelle arastelin ottaa kameraa kastumisen pelossa, eikä jumpparyhmässä viitsi ruveta lintsaamaan ja kuvaamaan muita.
Sunnuntaina tajusimme miehen kanssa suunnistaa ensi kertaa Lahden Kahvisaareen, josta jo vuosikausia olemme käyneet satunnaisesti melomassa Vesijärvellä vuokraamalla kaksikkokajakin Vesisamoilijoiden kalustosta. Tai homma menee siis niin, että keväällä maksetaan jäsenmaksun yhteydessä kalustonkäyttömaksu, joka muuttuu edulliseksi, kunhan nyt edes muutaman kerran pääsee vesille. Toissa kesänä taisi mennä kalustomaksu ihan hukkaan, mutta jäsenmaksusta oli se ilo, että pystyin vuokraamaan seuran huvilan puoleen hintaan syntymäpäiviä varten.
Melontaolosuhteet olivat sunnuntaina aika ihanteelliset, vaikka iltapäivällä tuuli yltyikin hieman kovaksi. Eihän se oikeasti paha ollut, mutta kesän ensimmäisellä kerralla oli taas tekniikka hukassa ja kädet maitohapoilla. Selästähän sen liikkeenn pitäisi lähteä, mutta minkäs kirjoitustyöläinen väärille asennoilleen helposti tekee. Meloimme vain puolitoista tuntia, joten seuraavana yönä ei onneksi ravistellut lihaksissa. Hirveitä kramppejakin olen joskus kokenut, kun olen tehnyt ensimmäisellä kerralla liikaa ja unohtanut juomisen.
Tänään oli vuorossa vielä hikisempi kesäponnistus, ensimmäinen puistojumppa Fellmanin puistossa ihan keskellä Lahtea. Aurinko paistaa räkitti, asteita oli melkein 30, mutta onneksi sentään vähän tuuli ja pensaat antoivat varjoa. Aika hyvin jaksoimme askeltaa, punnertaa ja rääkätä kylkiä tunnin verran, mutta nyt kieltämättä käsiä täristää. On kuitenkin autuaallisen raukea olo, eikä taatusti tee mieli enää ajatella työasioita.
Kuvia en kummastakaan paikasta ottanut. Järvelle arastelin ottaa kameraa kastumisen pelossa, eikä jumpparyhmässä viitsi ruveta lintsaamaan ja kuvaamaan muita.
perjantaina, kesäkuuta 16, 2006
Ruohosipulit
Olen addiktoitunut ruohosipuleihin joskus jo lapsena, kun kahmin varsia suuhun tukuittain. Yksi varhaisista muistoista on leikkikouluretkeltä, jolloin muutama meistä tenavista taisi käydä tekemässä selvää ystävällisen leikkikoulun johtajan ruohosipulipenkistä. Se oli sitä 1960-lukua, jolloin meille kelpasivat myös raparperinvarret sokeriin kastettuina (tai ilman), vaikka äiti varoittelikin syömästä raparperia ilman maitoa. Nykyään kukaan perheenjäsenistä ei suostu syömään raparperia, ruohosipuli sentään menee salaateissa ja muissakin ruoissa mausteena.
Minulla ruohosipulia siis pitää olla, vaikka paljon muuta en viljelekään. Kukkimaanhan niitä ei pitäisi päästää, jos aikoisi pitää puskan tuoreena, mutta kyllä kukatkin ihan hyviltä maistuvat, ainakin pieninä nuppuina, melkein samoilta kuin kaprikset. Sitä paitsi minun ruohosipulimättääni ovat niin laajoja, että jostain nurkasta löytyy aina tuoreita versoja. Ja leikkaamalla niitä tulee aina uusia.
Minulla ruohosipulia siis pitää olla, vaikka paljon muuta en viljelekään. Kukkimaanhan niitä ei pitäisi päästää, jos aikoisi pitää puskan tuoreena, mutta kyllä kukatkin ihan hyviltä maistuvat, ainakin pieninä nuppuina, melkein samoilta kuin kaprikset. Sitä paitsi minun ruohosipulimättääni ovat niin laajoja, että jostain nurkasta löytyy aina tuoreita versoja. Ja leikkaamalla niitä tulee aina uusia.
keskiviikkona, kesäkuuta 14, 2006
Räkfrossa
Osallistuin viikonvaihteessa Göteborgin lähellä seminaariin, jonka perjantai-illan ohjelmaan kuului "båtutflykt i Bohuslän med strandhugg och räkfrossa". Eli pääsimme upeassa säässä laivaretkelle, jonka ohjelmaan kuului maihinnousu yhdelle Göteborgin läheisistä kalliosaarista sekä katkarapumässäily. Ja kyllä niitä äyriäisiä riittikin, eikä maussa tai tuoreudessa ollut valittamista.
sunnuntaina, toukokuuta 28, 2006
Surinaa kirsikkapuussa
Kirsikkapuussamme kävi tänään kova kuhina ja surina, kun pölyttäjät hoitivat tehtäväänsä. Jos kukkapohjista puoletkaan kypsyy hedelmiksi - tai luumarjoiksi - olen hyvin onnellinen. Kysymys olisi ennätyssadosta.
Koska olemme saaneet kirsikkapuun lahjaksi, tiedän siitä valitettavan vähän. En esimerkiksi tiedä, miksi meidän puussamme on valkoiset kukat, kun japanilaisten kirsikat ainakin elokuvien ja valokuvien perusteella kukkivat punaisina. Minkä värisiä kirsikkapuun kukat yleensä ovat Suomessa ja muualla maailmassa?
Sen verran tiedän, että oma puumme on jotain vanhaa maatiaislajiketta, joka kuulemma leviää aivan itsekseen ja säilyy silti kohtalaisen hyvänmakuisena. Happamiahan marjat ovat, mutta ihan kelpoja hilloon ja mehuun, eivät siis läpikarvaita.
Koska olemme saaneet kirsikkapuun lahjaksi, tiedän siitä valitettavan vähän. En esimerkiksi tiedä, miksi meidän puussamme on valkoiset kukat, kun japanilaisten kirsikat ainakin elokuvien ja valokuvien perusteella kukkivat punaisina. Minkä värisiä kirsikkapuun kukat yleensä ovat Suomessa ja muualla maailmassa?
Sen verran tiedän, että oma puumme on jotain vanhaa maatiaislajiketta, joka kuulemma leviää aivan itsekseen ja säilyy silti kohtalaisen hyvänmakuisena. Happamiahan marjat ovat, mutta ihan kelpoja hilloon ja mehuun, eivät siis läpikarvaita.
torstaina, toukokuuta 25, 2006
Inspiroiva sienisalaatti
Olin jo laittanut rouskut likoamaan, kun huomasin hälyttävän puutteen. Kaupat olivat kiinni ja sipulit lopussa. Oli pakko inspiroida sienisalaatti muista aineista. Silppusin sekaan hieman öljyisiä, aurinkokuivattuja tomaatteja, pari valkosipulinkynttä ja maustekurkkua. Kastikkeeksi lisäsin vain puoli purkkia creme fraichea, sillä tomaattien öljy ja kurkkujen etikka maustoivat nekin salaattia. Lopputulos oli niin onnistunut, että nimitin sen heti inspiroivaksi - ei siis inspiroiduksi - sienisalaatiksi. Maistui erityisen hyvin uuniperunoiden, haudutetun lampaan ja tomaatti-mozzarella-salaatin kanssa.
Vesialus Myllysaaressa
Kävin tsekkaamassa Lahden Purjehdusseuran junnukauden avausta, jossa pääosassa olivat tietenkin nuoret purjehtijat jollineen. Paluumatkalla sattui kuitenkin silmiin alus, jonka olen nähnyt aiemmin ihan muualla kuin venelaiturissa. Vai onko Vesijärvelle ilmaantunut useita vesitasoja? Itse asiassa olen nähnyt niitä aiemminkin ainakin pari, toisen Hersalan Laasonpohjassa, toisen aivan Myllysaaren naapurissa manterieen puolella. Ehkä tämä on jälkimmäinen.
sunnuntaina, toukokuuta 21, 2006
Rentukat
Sen verran on satanut ja ojissa riittänyt vettä, että rentukat värjäävät maisemaa maanteiden varsilla. Metsässäkin tuntui aamulla kostealta, mutta sienisatoa se ei taannut. Kovin suurin odotuksin en lähtenytkään, sillä lähimetsämme eivät ole aivan oikeaa tyyppiä korvasienille. Muutaman yksilön olen niistäkin kuitenkin hyvinä keväinä löytänyt, joten kannattaa tsekata.
Viime viikolla kuulin tuttavalta, että hän oli oman maaseutuasuntonsa läheltä kerännyt hakkuualueelta kaksi ja puolisataa korvasientä. Sekään metsä ei ollut nähnyt sadetta viikkokausiin, mikä kuulemma näkyi sienten koossa. Ja ehkä vähän myös saaliin määrässä, sillä viime vuonna tuli kuulemma kerralla 650 itiöemää.
Juttujahan voi aina kertoa, mutta minut luvattiin auliisti myös viedä paikalle. Joten kai sitä voi vain kateellisena uskoa.
Viime viikolla kuulin tuttavalta, että hän oli oman maaseutuasuntonsa läheltä kerännyt hakkuualueelta kaksi ja puolisataa korvasientä. Sekään metsä ei ollut nähnyt sadetta viikkokausiin, mikä kuulemma näkyi sienten koossa. Ja ehkä vähän myös saaliin määrässä, sillä viime vuonna tuli kuulemma kerralla 650 itiöemää.
Juttujahan voi aina kertoa, mutta minut luvattiin auliisti myös viedä paikalle. Joten kai sitä voi vain kateellisena uskoa.
Soutaja valmistautuu kesään
Yllätys oli melkoinen, kun näimme tänään kilpasoutuveneen kiitävän anoppilan rannan ohi. Tähän asti miehen vene on ollut ainoa näillä rannoilla. Pakkohan se oli sitten hakea kilpuri varastosta, asentaa siihen hankaimet ja viedä saunan seinustalle paikalleen. Veteen mies ei alusta vielä laskenut, sillä tuuli ehti muuttaa aallokon vähän turhan teräväksi iltapäivällä. Keveä ja kapea paatti on varsin kiikkerä, eikä kesän ensimmäisellä kerrlla ole kiva kaatua ja kastua. Laituri on kuitenkin jo tarkistettu ja soutukuume nousussa.
torstaina, toukokuuta 11, 2006
Kariniemen lehdossa
Hieman surettaa, kun ehtinyt Kariniemen mäelle kertaakaan parhaaseen sinivuokkoaikaan, jolloin lehtometsä on vähintään yhtä täynnä eri sinisen värisiä pilkkuja kuin nyt valkovuokkoja. Tänäänkin näimme iltapäiväkävelyllä joitain lähes punaisia vuokkoja, mutta yleiskuvissa ne eivät tietenkään enää näy. Viimeistään kuun lopussa mäkeä pilkuttavat puolestaan kielot, joiden lehtiä oli jo noussut paljon vuokkojen sekaan.
Mäki on kyllä uskomaton keidas melkein keskellä Lahtea ja Vesijärven rannalla. Tytärkin ihmetteli ääneen, että upea alue on saanut säilyä luonnontilassa paikassa, mistä moni varmaan himoitsisi itselleen näköalatonttia.
Mäki on kyllä uskomaton keidas melkein keskellä Lahtea ja Vesijärven rannalla. Tytärkin ihmetteli ääneen, että upea alue on saanut säilyä luonnontilassa paikassa, mistä moni varmaan himoitsisi itselleen näköalatonttia.
lauantaina, toukokuuta 06, 2006
Valkovuokot kuivuuden keskellä
Valkovuokkomättäät näyttivät tänään maalla elinvoimaisilta, ja toki vihreää oli paljon muuallakin. Yleisvaikutelma oli kuitenkin kuiva. Ei ihme, jos paloja syttyy muuallakin kuin Helsingin keskustassa. Toivottavasti haravoijat älyävät nyt olla kulottamatta, sillä palovaaran lisäksi roihut aiheuttavat ilmaan lisää epäpuhtauksia. Pölyävä kevät on ihan tarpeeksi rankka allergikoille ja astmaatikoille muutenkin.
Itse kärsin korkeintaan keskivaikeasta siitepölyallergiasta, mutta viime viikkoina on ollut vetämätön olo. Kovin moni laji tuntuu kukkivan samaan aikaan, kaupungissa on vielä paljon hiekkaa talven jäljiltä, ja kaiken riemun päälle naapuritalossamme vielä hiekkapuhalletaan seiniä. Toivon siis sadetta, vaikka moinen puheenaihe on tietenkin kielletty etenkin keskellä viikonloppua, jolloin on ensi kertaa rikottu helleraja.
Sade lisäisi toiveita myös korvasienisadosta, jota ei ainakaan minun vahtimilleni rutikuiville rinteille tule tätä menoa ollenkaan. Hakeaukiollakin vain pöllysi.
Itse kärsin korkeintaan keskivaikeasta siitepölyallergiasta, mutta viime viikkoina on ollut vetämätön olo. Kovin moni laji tuntuu kukkivan samaan aikaan, kaupungissa on vielä paljon hiekkaa talven jäljiltä, ja kaiken riemun päälle naapuritalossamme vielä hiekkapuhalletaan seiniä. Toivon siis sadetta, vaikka moinen puheenaihe on tietenkin kielletty etenkin keskellä viikonloppua, jolloin on ensi kertaa rikottu helleraja.
Sade lisäisi toiveita myös korvasienisadosta, jota ei ainakaan minun vahtimilleni rutikuiville rinteille tule tätä menoa ollenkaan. Hakeaukiollakin vain pöllysi.
tiistaina, toukokuuta 02, 2006
Hiekkalaatikon krookukset
Laitetaan esille nyt vähän väriäkin, ettei koko blogi ole pelkkää ruskeaa. Pohjaväri on kuitenkin tuttu, ruohottunut ja maatunut hiekkalaatikko, johon olemme tyttärien kanssa jo monena keväänä piilottaneet ne kukkasipulit, jotka ovat jääneet jäljelle lahjaksi saaduista tai itse ostetuista pääsiäiskukista. Viime vuonna meillä taisi olla violetteja krookuksia pääsiäispöydässä...
Sipulikukkamme eivät ole koskaan pitkäikäisiä (kaikki edellisvuosien keltaiset narsissit ovat hävinneet), pääsyinä varmaan hoitamattomuus ja köyhä maa, mutta epäilenpä myyrilläkin olevan osansa. Silti näin amatöörimäinen kierrätyskin ilahduttaa siinä vaiheessa, kun piha on muuten vielä surumielisen näköinen talven jäljiltä.
Sipulikukkamme eivät ole koskaan pitkäikäisiä (kaikki edellisvuosien keltaiset narsissit ovat hävinneet), pääsyinä varmaan hoitamattomuus ja köyhä maa, mutta epäilenpä myyrilläkin olevan osansa. Silti näin amatöörimäinen kierrätyskin ilahduttaa siinä vaiheessa, kun piha on muuten vielä surumielisen näköinen talven jäljiltä.
Korvasieniviljelmä
Vappuna piti tietysti tarkistaa kevään merkit maalla. Leskenlehtien, sinivuokkojen ja loputtoman linnunlaulun lisäksi oli krookuksia, raparperin alkuja, viisisenttiseksi ehtinyt ruohosipulimätäs ja silmuja hedelmäpuissa ja marjapensaissa.
Suurimmalla jännityksellä kuitenkin seuraan paikkaa, johon tontillamme käynyt puunkaataja pari talvea sitten säilöi hakkeeksi menevät rangat kuivumaan. Muutama viikko sitten hän lopulta teki rangoista haketta ja vei lastin pois. Jäljelle jäi äitiäni ensin närkästyttänyt hake- ja risukerros ja traktorinjälkiä. Mies ja minä kuitenkin muistutimme, että nythän meillä voi olla metsänreunassa aito korvasieniviljelmä - sen verran monta kertaa minä ainakin olen löytänyt korvasieniä purun ja hakkeen seasta entisten ja nykyisten puukasojen liepeiltä, joissa vielä on rikottu maata sopivasti.
Voi olla, etteivät itiöemät innostu pintaan vielä tänä keväänä, mutta viimeistään ensi vuonna. Sitä ennen pitää välttää liikaa siivoamista hakekentällä.
Suurimmalla jännityksellä kuitenkin seuraan paikkaa, johon tontillamme käynyt puunkaataja pari talvea sitten säilöi hakkeeksi menevät rangat kuivumaan. Muutama viikko sitten hän lopulta teki rangoista haketta ja vei lastin pois. Jäljelle jäi äitiäni ensin närkästyttänyt hake- ja risukerros ja traktorinjälkiä. Mies ja minä kuitenkin muistutimme, että nythän meillä voi olla metsänreunassa aito korvasieniviljelmä - sen verran monta kertaa minä ainakin olen löytänyt korvasieniä purun ja hakkeen seasta entisten ja nykyisten puukasojen liepeiltä, joissa vielä on rikottu maata sopivasti.
Voi olla, etteivät itiöemät innostu pintaan vielä tänä keväänä, mutta viimeistään ensi vuonna. Sitä ennen pitää välttää liikaa siivoamista hakekentällä.
tiistaina, huhtikuuta 25, 2006
Ainoat oikeat kevätkukat
Kävimme viemässä talvirenkaat maalle ja poikkesimme samalla appivanhempien eteläiselle rinteelle Hollolassa. Sinivuokot loistivat kymmenistä eri pisteistä, vaikka olivat jo sulkemassa silmänsä iltapäivän muuttuessa illaksi.
Tätä kevään kukkaelämystä on vaikea ohittaa, sillä minulle sinivuokot ovat niitä kukkia, jotka tuovat mieleen kevään ja 1960-luvun koulutyttöjen vaellukset Lahden Kariniemen rantaan keräämään kauneinta kimppua. Enää en raaski sinivuokkoja kerätä, sen verran harvinaisena lajia pidetään. Onneksi esiintymiä on Lahden seuduilla paljon ja runsaina, välillä aivan sinisinä mattoina.
Tätä kevään kukkaelämystä on vaikea ohittaa, sillä minulle sinivuokot ovat niitä kukkia, jotka tuovat mieleen kevään ja 1960-luvun koulutyttöjen vaellukset Lahden Kariniemen rantaan keräämään kauneinta kimppua. Enää en raaski sinivuokkoja kerätä, sen verran harvinaisena lajia pidetään. Onneksi esiintymiä on Lahden seuduilla paljon ja runsaina, välillä aivan sinisinä mattoina.
Parveke herää kevääseen
Kevät jyllää kovaa vauhtia kohti kesää luonnossa, mutta pohjoisen puoleisella parvekkeella on menossa vasta vaihto talvesta kevääseen. Pääsiäisen sisäkoristeet, narsissit, ehtivät jo nuupahtaa lämpöpattereiden helteessä, mutta saivat viileässä lisäaikaa. Kanervatkaan eivät ole vielä täysin rapistuneita...Vielä kestää, ennen kuin saan ensimmäiset yrtit ulos.
lauantaina, huhtikuuta 22, 2006
Tanssin viikon avaus
Huhtikuu on ollut melkein pelkkää tanssia, ainakin iltaisin ja viikonloppuisin. Kun syksyllä aloitin kahdessa tanssija Mauri Mettovaaran vetämässä modernin tanssin ryhmässä (toisessa itse asiassa jatkan jo kolmatta vuotta), en arvannut, että molempien kanssa esiintyisin keväällä. Ensimmäinen tulikoe oli vuorossa tänään Lahden Työväenopiston kevätnäytöksen yhteydessä. Kahdeksan naisen ryhmämme veti kaksi kertaa seitsemän minuutin ohjelman, minkä jälkeen tuntuikin vähän tyhjältä toivottaa hyvää kesää. Koko talvi oli koreografiaa opeteltu ja hiottu, ja siinä se sitten oli...
Kyseessä ei siis ole kuvassa näkyvä ryhmä, joka esittää vatsatanssia opettajansa Kaija Lipiäisen johdolla. Omaa tanssia kun on vähän vaikea kuvata.
Onneksi saamme postissa videon, josta sitten voimme kukin tarkistaa virheemme.
Korkkasimme tanssin viikon, joka huipentuu ensi launtaina Maailman tanssin päivään. Silloin olen estradilla Lahden Musiikkiopiston gaalassa, mikä tietysti kuulostaa todella hienolta. Naureskelimme juuri, että moinen tehtävä pitää heti liittää osaksi ansioluetteloa. Näyttäähän se aika hienolta kolmi-viisikymmpisistä naisista koostuvassa ryhmässämme, jossa ammatit ovat jotain ihan muuta kuin tanssia. Itse lähdin aikoinaan mukaan liikunnan vuoksi, nyt alan nähdä hommassa jo vähän taiteellisia arvojakin. Ja hauskaahan meillä on, ei hommaa pidä ottaa liian vakavasti muuten kuin tietysti esityksissä, joissa pitää antaa kaikkensa.
Kyseessä ei siis ole kuvassa näkyvä ryhmä, joka esittää vatsatanssia opettajansa Kaija Lipiäisen johdolla. Omaa tanssia kun on vähän vaikea kuvata.
Onneksi saamme postissa videon, josta sitten voimme kukin tarkistaa virheemme.
Korkkasimme tanssin viikon, joka huipentuu ensi launtaina Maailman tanssin päivään. Silloin olen estradilla Lahden Musiikkiopiston gaalassa, mikä tietysti kuulostaa todella hienolta. Naureskelimme juuri, että moinen tehtävä pitää heti liittää osaksi ansioluetteloa. Näyttäähän se aika hienolta kolmi-viisikymmpisistä naisista koostuvassa ryhmässämme, jossa ammatit ovat jotain ihan muuta kuin tanssia. Itse lähdin aikoinaan mukaan liikunnan vuoksi, nyt alan nähdä hommassa jo vähän taiteellisia arvojakin. Ja hauskaahan meillä on, ei hommaa pidä ottaa liian vakavasti muuten kuin tietysti esityksissä, joissa pitää antaa kaikkensa.
sunnuntaina, huhtikuuta 16, 2006
Pikapasha
Juhlapyhinä tulee helposti paineita pohtia ruokalistoja. Tällä kertaa kuvittelin väistäväni kaikenlaiset pääsiäisherkut, sillä valmistauduimme perheellä lähinnä hoivaamaan torstaina leikattua koiraa. Lisäksi olin niin puhki usean viikon yliviritetyn työputken jäljiltä, ettei ruuanlaitto houkutellut vielä viikolla ollenkaan. Kun päivälle oli tiedossa lounaskutsu anoppilaan, ajattelin sen riittävän meille oikein hyvin. (Vihannesten kanssa haudutettu lammas olikin oikein hyvää, samoin yksinkertainen, kesän marjoihin perustuva rahkajälkiruoka.)
Lauantain kauppareissulla alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jospa kuitenkin tekisin jotain ekstraa. Pasha-ainekset ostin muistinvaraisesti, ja kotona keittokirjakin vahvisti, että hommassa voi olla aika luova. Pääasia on kai yhdistää sopivassa suhteessa hapanta rahkaa, kermaa, voita, munia, sokeria ja mausteita (meidän tapauksessamme vain manteleita, sillä sukaateissa ja muissa kuivatuissa sitrushedelmissä on ainakin minun nenääni kutittavia lisäaineita). Ja sitten vain keitellään tai sekoitellaan, vähän siitä riippuen, haluaako jälkiruuan säilyvän hyvin vai vain pari päivää. Kuvan versio on pikapasha, joka on sekoitettu keittämättömistä aineksista ja valunut vuorokauden suodatinpussilla valutetussa siivilässä.
Innostuin sitten lopulta kutsumaan huomiseksi syömään veljen perhettä ja äitini, joten taas kerran oli aika sukeltaa tutkimaan pakastinta. Hetken mielijohteesta hankitun paistin pistin marinoitumaan parvekkeelle, sen seuraksi tein jo sienisalaatin mustarouskuista, sipulista, creme fraichesta, kirvelistä ja persiljasta. Lisäksi aion hauduttaa papuja ja valmistaa uunissa öljyllä voideltuja, maustettuja juureslastuja nauriista ja palsternakasta. Juurekset tosin löysin ihan lähimarketin vihannesosastolta - toivottavasti ovat kelvollisia.
Koirakin muuten voi jo niin hyvin, että se taas nauttii kippojen nuolemisesta ja muusta ruuanlaittoon liittyvästä aktiviteetista. Lenkeille siitä ei tikit mahassa vielä ole seuraa, vaikka se niin itse hetkittäin kuvitteleekin. Onneksi se osaa myös nautiskella lepäilystä vieressäni, kun lueskelen kirjaa sängyssä. Aika hyvä loma siis, sopivassa suhteessa loikoilua ja hyvää ruokaa (ja pari kevyttä kävelylenkkiä, mutta niistä ei pidä hiiskua mäyräkoiralle mitään.)
Lauantain kauppareissulla alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jospa kuitenkin tekisin jotain ekstraa. Pasha-ainekset ostin muistinvaraisesti, ja kotona keittokirjakin vahvisti, että hommassa voi olla aika luova. Pääasia on kai yhdistää sopivassa suhteessa hapanta rahkaa, kermaa, voita, munia, sokeria ja mausteita (meidän tapauksessamme vain manteleita, sillä sukaateissa ja muissa kuivatuissa sitrushedelmissä on ainakin minun nenääni kutittavia lisäaineita). Ja sitten vain keitellään tai sekoitellaan, vähän siitä riippuen, haluaako jälkiruuan säilyvän hyvin vai vain pari päivää. Kuvan versio on pikapasha, joka on sekoitettu keittämättömistä aineksista ja valunut vuorokauden suodatinpussilla valutetussa siivilässä.
Innostuin sitten lopulta kutsumaan huomiseksi syömään veljen perhettä ja äitini, joten taas kerran oli aika sukeltaa tutkimaan pakastinta. Hetken mielijohteesta hankitun paistin pistin marinoitumaan parvekkeelle, sen seuraksi tein jo sienisalaatin mustarouskuista, sipulista, creme fraichesta, kirvelistä ja persiljasta. Lisäksi aion hauduttaa papuja ja valmistaa uunissa öljyllä voideltuja, maustettuja juureslastuja nauriista ja palsternakasta. Juurekset tosin löysin ihan lähimarketin vihannesosastolta - toivottavasti ovat kelvollisia.
Koirakin muuten voi jo niin hyvin, että se taas nauttii kippojen nuolemisesta ja muusta ruuanlaittoon liittyvästä aktiviteetista. Lenkeille siitä ei tikit mahassa vielä ole seuraa, vaikka se niin itse hetkittäin kuvitteleekin. Onneksi se osaa myös nautiskella lepäilystä vieressäni, kun lueskelen kirjaa sängyssä. Aika hyvä loma siis, sopivassa suhteessa loikoilua ja hyvää ruokaa (ja pari kevyttä kävelylenkkiä, mutta niistä ei pidä hiiskua mäyräkoiralle mitään.)
perjantaina, huhtikuuta 14, 2006
Ilman turvaverkkoja
Tällaista ekstraohjelmaa Tivoli Sariola tarjosi iltapäivällä. Yleisö kerättiin alta pois, mutta turvaverkkoja ei näkynyt missään. Vaarahan on aina ollut tärkeä osa sirkustaiteita.
Varma kevään merkki
Kevät tuli lopulta niin nopeasti, että olin valmis tänään nielemään ihmettelyni Tivoli Sariolasta, joka räntäsateesta huolimatta aina keväällä tuo vaununsa Lahteen. Oli ihan pakko poiketa aurinkoisen pitkäperjantain päiväkävelyltä ihmettelemään keskieurooppalaista tunnelmaa: iloisen näköisiä perheitä, poseeraavia teinejä, jäätelöä ja juomia nauttivia seurueita. Eurohumppa ja kojuja ja laitteita hoitavat monen maalaiset työntekijät loivat omalta osaltaan tunnelmaa, joka on varmaan hyvin samanlaista saksalaisessa, puolalaisessa tai italialaisessa huvipuistossa. Toisaalta kojuihin maalatut Olavi Virta, Elvis Presley ja kumppanit veivät jonnekin vuosikymmeniä taaksepäin - eksotiikkaa sekin...
En ole koskaan nauttinut kiertävien tivoleiden tai huvipuistojen laitteista, sillä olen onnistunut pienenä oksentamaan jopa leikkipuiston karusellissa. Lapsilleni tivoli-vierailut olivat kuitenkin aivan pakollisia vielä joitain vuosia sitten, kunnes nuorempi huomasi kasvaneensa liian isoksi ja voivansa pahoin jossain hurjimmista vetkuttimista.
En ole koskaan nauttinut kiertävien tivoleiden tai huvipuistojen laitteista, sillä olen onnistunut pienenä oksentamaan jopa leikkipuiston karusellissa. Lapsilleni tivoli-vierailut olivat kuitenkin aivan pakollisia vielä joitain vuosia sitten, kunnes nuorempi huomasi kasvaneensa liian isoksi ja voivansa pahoin jossain hurjimmista vetkuttimista.
sunnuntaina, maaliskuuta 26, 2006
Näköala Messilän rannasta
Kuvalla ei ole mitään tekemistä tämän päivän auringon ja huikean kelin kanssa. Se on otettu viikko aiemmin, kun lumimyräkkä vain hetkeä myöhemmin peitti loputkin maiseman yksityiskohdat hiihtäjän näkyvistä. Mäyräkoira, mies ja minä tunsimme illalla jalkalihaksissa, että oli tullut tarvottua muutama kilometri sivutuulessa ja umpihangessa.
Tänään väsymys hankittiin siis aivan toisenlaisissa olosuhteissa, ihanteellisen hyvään kuntoon ajetuilla hiihtoväylillä. Lenkkimme alkoi Lahden Teivaan rannasta kohti Rautakankaretta ja Messilää, josta otimme suunnan ensin Enonsaareen, sitten Mukkulaan ja lopulta Vesijärven sataman kautta Teivaan satamaan. (Tuota Vesijärven satamaa tosin nimitetään nykyään vain Satamaksi, mutta minusta se on vähän köyhää, kun jotain historiallistakin on sentään säilynyt 1900-luvun alun tärkeästä rautatien ja vesiliikenteen solmukohdasta). Seuraa ladulla riitti koko ajan, väkeä oli liikkeellä valehtelematta tuhansia. Itse asiassa mies laski vastaantulijat Mukkulan ja Teivaan sataman välissä ja pääsi 360:een. Ja se oli vain lenkin loppurutistus.
Mäyräkoira jaksoi vetää hihnassaan koko vastatuuliosuuden Messilään asti, sen jälkeen vauhti alkoi vähän hyytyä. Parinkymmenen kilometrin lenkki on toki jonkinlainen rasitus matalajalkaiselle otukselle, vaikka se elääkin lähinnä juostakseen (ja tietysti syödäkseen, mikä ei siinä näy kuten useimmissa rotukavereissa). Näimme paljon muitakin koiria, muutaman samalla menetelmällä "hiihtämässä" eli hihnalla kiinni ihmisen vyötäröllä. Hyvä sää innosti useimmat niin tehokkaaseen laukkaan, että harvalla oli aikaa edes rähistelemällä kommentoida muita latitovereita.
Kyllä lenkki tuntui ihan ihmisjaloissakin, minulla myös poskissa. Eihän sitä keväällä tietenkään muista, että iho voi myös palaa. Nyt on sitten punaista röpelöä poskipäissä, ilmiselvää aurinkoihottuman alkua. No, muutama seuraava päivä menee taas tiiviisti sisätöissä, joten eiköhän naama ehdi rauhoittua ennen seuraavia huippukelejä.
Tänään väsymys hankittiin siis aivan toisenlaisissa olosuhteissa, ihanteellisen hyvään kuntoon ajetuilla hiihtoväylillä. Lenkkimme alkoi Lahden Teivaan rannasta kohti Rautakankaretta ja Messilää, josta otimme suunnan ensin Enonsaareen, sitten Mukkulaan ja lopulta Vesijärven sataman kautta Teivaan satamaan. (Tuota Vesijärven satamaa tosin nimitetään nykyään vain Satamaksi, mutta minusta se on vähän köyhää, kun jotain historiallistakin on sentään säilynyt 1900-luvun alun tärkeästä rautatien ja vesiliikenteen solmukohdasta). Seuraa ladulla riitti koko ajan, väkeä oli liikkeellä valehtelematta tuhansia. Itse asiassa mies laski vastaantulijat Mukkulan ja Teivaan sataman välissä ja pääsi 360:een. Ja se oli vain lenkin loppurutistus.
Mäyräkoira jaksoi vetää hihnassaan koko vastatuuliosuuden Messilään asti, sen jälkeen vauhti alkoi vähän hyytyä. Parinkymmenen kilometrin lenkki on toki jonkinlainen rasitus matalajalkaiselle otukselle, vaikka se elääkin lähinnä juostakseen (ja tietysti syödäkseen, mikä ei siinä näy kuten useimmissa rotukavereissa). Näimme paljon muitakin koiria, muutaman samalla menetelmällä "hiihtämässä" eli hihnalla kiinni ihmisen vyötäröllä. Hyvä sää innosti useimmat niin tehokkaaseen laukkaan, että harvalla oli aikaa edes rähistelemällä kommentoida muita latitovereita.
Kyllä lenkki tuntui ihan ihmisjaloissakin, minulla myös poskissa. Eihän sitä keväällä tietenkään muista, että iho voi myös palaa. Nyt on sitten punaista röpelöä poskipäissä, ilmiselvää aurinkoihottuman alkua. No, muutama seuraava päivä menee taas tiiviisti sisätöissä, joten eiköhän naama ehdi rauhoittua ennen seuraavia huippukelejä.
torstaina, maaliskuuta 16, 2006
Kylpylävieraana Baden-Badenissa
Tulipa käytyä Etelä-Saksassa, tarkemmin sanottuna Baden-Württembergissä, jonka yksi etappi oli Baden-Baden. Osavaltiossa oli kuulemma kylmin ja lumisin talvi miesmuistiin, jossain Schwarzwaldin kylistä kuulemma neljä ja puoli metriä lunta. Viime sunnuntaina maisema oli tällainen itse kylpyläkaupungissa, jossa siis ei istuskeltu terasseilla nautiskelemassa virkistäviä juomia. Kaunishan maisema toki oli.
Muistelin, että nuorena lukemani Herman Hessen kirja olisi ollut otsikon niminen, mutta siinä onkin vain yksi Baden eli suomennettuna Kylpylävieraana Badenissa. Täytynee palata tuohon teokseen joskus ja tarkastaa, mihin Kurgast todellakin sijoittuu. Bad-alkuisia paikkakuntiahan alueella tuntuu olevan tiheään, mikä kertoo uskosta parantavien vesien ja metsien yhdistelmään Schwarzwaldissa. Itse en päässyt varsinaisille vuorenrinteille asti, mutta mies kertoi nauttineensa lyhyestä päiväretkestään rinteillä, jossa ei tosin tullut vastaan juuri muita vaeltajia.
Muistelin, että nuorena lukemani Herman Hessen kirja olisi ollut otsikon niminen, mutta siinä onkin vain yksi Baden eli suomennettuna Kylpylävieraana Badenissa. Täytynee palata tuohon teokseen joskus ja tarkastaa, mihin Kurgast todellakin sijoittuu. Bad-alkuisia paikkakuntiahan alueella tuntuu olevan tiheään, mikä kertoo uskosta parantavien vesien ja metsien yhdistelmään Schwarzwaldissa. Itse en päässyt varsinaisille vuorenrinteille asti, mutta mies kertoi nauttineensa lyhyestä päiväretkestään rinteillä, jossa ei tosin tullut vastaan juuri muita vaeltajia.
sunnuntaina, maaliskuuta 05, 2006
Freestylea Mariankadulla
Ihan vaikuttava se oli, siis oheinen mäki, joka oli pystyssä vain perjantain. Kuului Salpausselän kisaviikon tapahtumiin, joita yritetään tuoda yhä enemmän keskustaan, tässä tapauksessa siis aivan Ristinkirkon alle. Sinänsä vähän ihmettelen, että eihän sinne Urheilukeskukseenkaan niin kauhean pitkä matka ole, kilometri torilta. Ja sopivia suppia ja muita harjunreunoja mäen rakentamiseen olisi kyllä löytynyt, ettei olisi tarvinnut ihan katuja mennä sulkemaan.
Mutta ilmeisesti tapahtuma oli onnistunut, ainakin sieltä kuului kohtalaista möykkää (lue: asiaankuuluvaa musiikkia) ihan tähän korttelin päähänkin tapahtuman aikaan illalla. Käväisin itse paikalla vain päivällä rakennuspuuhien ja koelaskujen aikaan. Ihan vaikuttavasti pojat (tyttöjä en nähnyt, toivottavasti heitä oli joku laskemassa) laskivat ja heittivät volttia. Erityisen vaikutuksen minuun teki se, että tuo mäki on kuitenkin aika kapea, ja siinä pitää mahtua tekemään ne kaikki temput tippumatta sivulta alas. Systeemi levisi vähän alaspäin, mutta silti täydellistä ummikkoa hirvitti.
Kävin itse lauantaina kokeilemassa ihan murtsikkaa helpohkolla ladulla Hollolan Pyhäniemessä. Ylä- ja alamäet ne ottivat sielläkin voimille, ylämäet lähinnä flunssasta toipuville hengitysteilleni, matkan edetessä myös reisilihaksille. Alamäissä taas oli hutera olo, kun olen niin vähän tänä vuonna hiihtänyt, etten uskalla vain antaa mennä. Mutta eihän eilen ollut edes liukasta, vaan pikemminkin sellainen nihkeäluistoinen pakkaskeli. Hyvää teki taas jälkikäteen, jopa jäykkä ja kipuileva alaselkä tuntui tykkäävän. Onneksi tänään on taas syvävenyttely.
Mutta ilmeisesti tapahtuma oli onnistunut, ainakin sieltä kuului kohtalaista möykkää (lue: asiaankuuluvaa musiikkia) ihan tähän korttelin päähänkin tapahtuman aikaan illalla. Käväisin itse paikalla vain päivällä rakennuspuuhien ja koelaskujen aikaan. Ihan vaikuttavasti pojat (tyttöjä en nähnyt, toivottavasti heitä oli joku laskemassa) laskivat ja heittivät volttia. Erityisen vaikutuksen minuun teki se, että tuo mäki on kuitenkin aika kapea, ja siinä pitää mahtua tekemään ne kaikki temput tippumatta sivulta alas. Systeemi levisi vähän alaspäin, mutta silti täydellistä ummikkoa hirvitti.
Kävin itse lauantaina kokeilemassa ihan murtsikkaa helpohkolla ladulla Hollolan Pyhäniemessä. Ylä- ja alamäet ne ottivat sielläkin voimille, ylämäet lähinnä flunssasta toipuville hengitysteilleni, matkan edetessä myös reisilihaksille. Alamäissä taas oli hutera olo, kun olen niin vähän tänä vuonna hiihtänyt, etten uskalla vain antaa mennä. Mutta eihän eilen ollut edes liukasta, vaan pikemminkin sellainen nihkeäluistoinen pakkaskeli. Hyvää teki taas jälkikäteen, jopa jäykkä ja kipuileva alaselkä tuntui tykkäävän. Onneksi tänään on taas syvävenyttely.
sunnuntaina, helmikuuta 26, 2006
Onko mitään kivempaa kuin kaverit?
Haistelukierroksen jälkeen oli vuorossa juoksukilpailu, kierimistä ja hyppyharjoituksia lumihangessa, uusi haistelukierros, piipahdus sisällä kerjäämässä makupaloja ja sen perään tyhjennysharjoitus. Ja sitten taas haistelua, juoksua, hyppimistä...
Illemmalla on sitten hyvä kerrata tapahtumia sohvalla maaten, unessa haukkuen ja jalat vipattaen. Eikä haittaa, vaikkei ensi viikolla pääsisikään yhtä ihanille lenkeille, kunhan taas viikonloppuna tavataan.
Illemmalla on sitten hyvä kerrata tapahtumia sohvalla maaten, unessa haukkuen ja jalat vipattaen. Eikä haittaa, vaikkei ensi viikolla pääsisikään yhtä ihanille lenkeille, kunhan taas viikonloppuna tavataan.
Laskiaissunnuntai pajan seinustalla
Olipa upea päivä! Enkä todellakaan tarkoita mitään j-alkuisen joukkuepelin aiheuttamaa massahysteriaa vaan auringonsäteitä, kenkien alla narskuvaa kylätietä ja pakkashangessa innoissaan kieriviä koiria. Toivottavasti mahdollisimman moni tajusi ennen tv:n eteen jumittumista käydä nauttimassa laskiaissunnuntaista ulkona.
Toipilaana en uskaltanut vielä ladulle, joten käyskentelin hiljakseen kamera kädessä anoppilan pihassa ja pikkukylän raitilla. Apen pajan seinustalla oli selvästi kevät. Auringonvälkkeessä veistokselliset romut odottivat lähestyvää näyttelykesää ja päätymistään osaksi taideteoksia.
Osa esineistä on roikkunut paikoillaan jo vuosikausia, toiset herättäneet inspiraation nopeammin. Kauniita vanhat tarvekalut ovat toki sellaisinaankin, hieman ruostuneina tai muuta patinaa keränneinä.
Toipilaana en uskaltanut vielä ladulle, joten käyskentelin hiljakseen kamera kädessä anoppilan pihassa ja pikkukylän raitilla. Apen pajan seinustalla oli selvästi kevät. Auringonvälkkeessä veistokselliset romut odottivat lähestyvää näyttelykesää ja päätymistään osaksi taideteoksia.
Osa esineistä on roikkunut paikoillaan jo vuosikausia, toiset herättäneet inspiraation nopeammin. Kauniita vanhat tarvekalut ovat toki sellaisinaankin, hieman ruostuneina tai muuta patinaa keränneinä.
perjantaina, helmikuuta 24, 2006
Tulppaanit Aalto-maljakossa on ehkä...
...keskiluokkaisinta mitä tiedän. Pakko se kimppu, tai oikeastaan kaksi, oli kuitenkin ostaa piristämään flunssan turmelemaa viikkoa. Väliin ovat jääneet niin teatterin ensi-ilta, italian tunti kuin modernin tanssin harjoituskin. Hiihtämisestä en edes haaveile tulevana viikonloppuna...Tietysti myös töiden kanssa on pitänyt hellittää, yhden kokonaisen päivän onnistuin nukkumaan peiton alla.
Onneksi saan flunssan vain harvoin. Edellisestä on yli vuosi, ja sitä ennen taisin porskuttaa ilman nuhaa, lihaskipuja tai muita pään ja kropan turruttavia oireita puoli vuosikymmentä.
Tänään olin jo sen verran pirteä, että jaksoin ryhtyä lääkitsemään oloa itämaisvaikutteisella vihanneskeitolla. Porkkanan ja purjon sekaan silppusin runsaasti valkosipulia, persiljaa ja sitruunamelissaa, raastoin tuoretta inkivääriä ja kaivoin varastoista kuivattua chiliä. Paistoin kasvikset nopeasti öljyssä, lisäsin hieman soijakastiketta ja muutaman desin vettä ja mausteet ja hauduttelin. Ripottelin vielä joukkoon varovasti suolaa ja pippuria - oma makuaisti kun on aika tukossa, ja halusin myös muiden voivan syödä keittoa. Ihan lopuksi lisäsin hieman katkarapuja sattumiksi.
Kuumaa keittoa lusikoidessa hengitystiet aukesivat autuaallisesti, ja muutaman hetken jopa maistoin jotain. Eihän se nuha tietenkään keitolla ohi mene, mutta kyllä terveelliseltä maistuvalla ruualla on merkityksensä. Nyt taas jaksaa kurjaa oloa vähän paremmin. Ja jos keskellä yötä herään tukkoiseen nenään, voin lämmittää kupin soppaa ilokseni ja lueskella jotain hiljaisessa keittiössä.
Onneksi saan flunssan vain harvoin. Edellisestä on yli vuosi, ja sitä ennen taisin porskuttaa ilman nuhaa, lihaskipuja tai muita pään ja kropan turruttavia oireita puoli vuosikymmentä.
Tänään olin jo sen verran pirteä, että jaksoin ryhtyä lääkitsemään oloa itämaisvaikutteisella vihanneskeitolla. Porkkanan ja purjon sekaan silppusin runsaasti valkosipulia, persiljaa ja sitruunamelissaa, raastoin tuoretta inkivääriä ja kaivoin varastoista kuivattua chiliä. Paistoin kasvikset nopeasti öljyssä, lisäsin hieman soijakastiketta ja muutaman desin vettä ja mausteet ja hauduttelin. Ripottelin vielä joukkoon varovasti suolaa ja pippuria - oma makuaisti kun on aika tukossa, ja halusin myös muiden voivan syödä keittoa. Ihan lopuksi lisäsin hieman katkarapuja sattumiksi.
Kuumaa keittoa lusikoidessa hengitystiet aukesivat autuaallisesti, ja muutaman hetken jopa maistoin jotain. Eihän se nuha tietenkään keitolla ohi mene, mutta kyllä terveelliseltä maistuvalla ruualla on merkityksensä. Nyt taas jaksaa kurjaa oloa vähän paremmin. Ja jos keskellä yötä herään tukkoiseen nenään, voin lämmittää kupin soppaa ilokseni ja lueskella jotain hiljaisessa keittiössä.
sunnuntaina, helmikuuta 19, 2006
Italialainen viikonloppu
Vielä eilen tuntui siltä, etten tänä vuonna pääse suksille ollenkaan, sillä sairastelujen ja onnettomuuksien vuoksi hiihtämiset ovat alkuvuodesta jääneet kokonaan väliin. Tänään olympiatunnelma ja etenkin sopiva pikkupakkanen kuitenkin pakottivat kaivamaan välineet esiin ja suuntaamaan ladulle. Oli siellä moni muukin; suorastaan hävettävän moni tuttu sai todistaa, miten luistelutekniikkani oli hakusessa. Mutta tunnin jaksoin rehkiä Salpausselän mäkiä ylös ja alas. Tuntui heti vatsalihaksissa ja todennäköisesti viimeistään huomenna reisissä.
Ennen ladulle lähtöä tietysti seurasimme olympialaisten miesten viestiä ja iloitsimme italialaisten voitosta. Kun Suomi ei kerran pärjää, on hauska kannustaa joitain muita kuin iänikuisia norjalaisia.
Italialainen viikonloppumme alkoi muuten jo eilen, kun kävimme syömässä paikallisessa Piccola Romassa. Sitä pitää kaksi ihan oikeata italialaisheppua, joiden bravuureja ovat (huonosti) lauletut ooppera-aariat, roomalaista jalkapalloa markkinoivat fanituotteet ja ihan kohtalaisen hyvä ruoka. Lisäksi herrojen kanssa voi harjoitella vähäistä italian taitoaan, he suhtautuvat antamaansa kielikylpyyn silminnähden innoissaan. Olen huomannut, että suurin osa ravintolan asikkaista näyttää olevan joitain kielen tai kulttuurin harrastajia tai muuten vain ravintoloitsijan tuttuja.
Ruuankin kanssa Piccola Roma onnistui eilen hyvin. Mies tilasi antipastoksi maustemakkaroita, tytär tavallisen salaatin, minä vegetale- eli vihanneslautason, jossa etenkin marinoitu melanzane (munakoiso) oli verratonta. Primo piattoksi eli tässä tapauksessa pääruuaksi minä otin kermaisen herkkutattipastan, mies tomaattiversion ja tytär juustotäytteisiä ravioleja pinaattikastikkeessa. Täytyy taas kerran myöntää, että italialaiset osaavat herkkutattien käsittelyn! Tatinpalat olivat suuria mutta kiinteitä, ja kummankin kastikkeen aromit korostivat sienen omaa makua. Secondo piattoa eli varsinaista liha- tai kalaruokaa ei kukaan enää jaksanut, eikä dolcesta eli jälkiruuasta edes keskusteltu.
Kun täydellä vatsalla raahustimme kauppaan, ei tämänpäiväisen ruuan pohdinta lainkaan innostanut. Nappasin kuitenkin mukaan palsternakan, purjon ja porkkanoita, joista sitten tänään aamulla tein vihannessosekeiton. Paistoin vielä erikseen kesäkurpitsakuutioista, sipulisilpusta ja suppilovahveroista seoksen, jota sai halutessaan lisätä keittoon. Maistui hiihtolenkin jälkeen todella hyvältä! Ja tänään meillä oli myös jälkiruokaa, friteerattua camembertia ja sulatettuja mansikoita. Ei ehkä kovin italialaista, mutta oivallinen lopetus kuitenkin ansaitulle aterialle.
Ennen ladulle lähtöä tietysti seurasimme olympialaisten miesten viestiä ja iloitsimme italialaisten voitosta. Kun Suomi ei kerran pärjää, on hauska kannustaa joitain muita kuin iänikuisia norjalaisia.
Italialainen viikonloppumme alkoi muuten jo eilen, kun kävimme syömässä paikallisessa Piccola Romassa. Sitä pitää kaksi ihan oikeata italialaisheppua, joiden bravuureja ovat (huonosti) lauletut ooppera-aariat, roomalaista jalkapalloa markkinoivat fanituotteet ja ihan kohtalaisen hyvä ruoka. Lisäksi herrojen kanssa voi harjoitella vähäistä italian taitoaan, he suhtautuvat antamaansa kielikylpyyn silminnähden innoissaan. Olen huomannut, että suurin osa ravintolan asikkaista näyttää olevan joitain kielen tai kulttuurin harrastajia tai muuten vain ravintoloitsijan tuttuja.
Ruuankin kanssa Piccola Roma onnistui eilen hyvin. Mies tilasi antipastoksi maustemakkaroita, tytär tavallisen salaatin, minä vegetale- eli vihanneslautason, jossa etenkin marinoitu melanzane (munakoiso) oli verratonta. Primo piattoksi eli tässä tapauksessa pääruuaksi minä otin kermaisen herkkutattipastan, mies tomaattiversion ja tytär juustotäytteisiä ravioleja pinaattikastikkeessa. Täytyy taas kerran myöntää, että italialaiset osaavat herkkutattien käsittelyn! Tatinpalat olivat suuria mutta kiinteitä, ja kummankin kastikkeen aromit korostivat sienen omaa makua. Secondo piattoa eli varsinaista liha- tai kalaruokaa ei kukaan enää jaksanut, eikä dolcesta eli jälkiruuasta edes keskusteltu.
Kun täydellä vatsalla raahustimme kauppaan, ei tämänpäiväisen ruuan pohdinta lainkaan innostanut. Nappasin kuitenkin mukaan palsternakan, purjon ja porkkanoita, joista sitten tänään aamulla tein vihannessosekeiton. Paistoin vielä erikseen kesäkurpitsakuutioista, sipulisilpusta ja suppilovahveroista seoksen, jota sai halutessaan lisätä keittoon. Maistui hiihtolenkin jälkeen todella hyvältä! Ja tänään meillä oli myös jälkiruokaa, friteerattua camembertia ja sulatettuja mansikoita. Ei ehkä kovin italialaista, mutta oivallinen lopetus kuitenkin ansaitulle aterialle.
sunnuntaina, helmikuuta 12, 2006
Löysinpä nokkosia pakastimesta...
...kun päätin vihdoinkin sulattaa arkkupakastimen ja yhden jääkaapeista. Parhaat pakkaset olivat tosin jo ohi, mutta sen verran kylmää kuitenkin oli, että saatoin siirtää marjat ja sienet ulkoilman kautta pakastimesta toiseen ja samalla heittää pois muutaman ylivuotisen ruuan. Onneksi olen tehnyt karsintaa jo pitkin talvea kovalla kädellä, joten en löytänyt muuta ylimääräistä kuin pari kaalilaatikon loppua. Sinne ne päätyivät jäätyneen kompostin huipulle odottamaan, että kevätaurinko herättäisi lahottajat eloon.
Iloinen yllätys - siis pakastimessa, ei kompostissa - oli melkein litra silputtua nokkosta, jonka heti päätin muuttaa ruuaksi. Joku muu vaihtoehto olisi varmaan ollut kevyempi ja terveellisempi kuin piirakka, mutta nyt sain käyttöön myös muutaman juustonkannan. Juustoa näyttää olevan paljon, mutta kyllä siellä alla tosiaan on ihan kunnolla vihreää, nokkosten ohella myös yksi kuivettumasta pelastettu purjo silputtuna. Ja tietysti creme fraichea (kevyttä sellaista), kananmunaa ja mausteeksi mustapippuria (suolaahan on jo juustossa). Pohjataikina ei ole mikään gourmet-versio vaan pikaisesti sekoitettu rasva-jauhoseos, mutta toimii kyllä tällaisessa paksutäytteisessä piirakassa.
Iloinen yllätys - siis pakastimessa, ei kompostissa - oli melkein litra silputtua nokkosta, jonka heti päätin muuttaa ruuaksi. Joku muu vaihtoehto olisi varmaan ollut kevyempi ja terveellisempi kuin piirakka, mutta nyt sain käyttöön myös muutaman juustonkannan. Juustoa näyttää olevan paljon, mutta kyllä siellä alla tosiaan on ihan kunnolla vihreää, nokkosten ohella myös yksi kuivettumasta pelastettu purjo silputtuna. Ja tietysti creme fraichea (kevyttä sellaista), kananmunaa ja mausteeksi mustapippuria (suolaahan on jo juustossa). Pohjataikina ei ole mikään gourmet-versio vaan pikaisesti sekoitettu rasva-jauhoseos, mutta toimii kyllä tällaisessa paksutäytteisessä piirakassa.
lauantaina, helmikuuta 04, 2006
Tatticappuccino lämmittää
Hufvudstadsbladet julkaisi viime viikolla soppaohjeita, joissa oli mukana myös tatticappuccino, tosin nimellä lyxig karljohan (loistokas herkkutattikeitto). Kokeilin reseptiä eilen, ja sehän olikin todella hyvä!
Pohjalla on yksinkertainen liemi tai oikeastaan sose: 30 g kuivattuja herkkutatteja (jotka liotetaan hyvissä ajoin), 2 rkl öljyä, 1 pieni sipuli, ruukku kirveliä ja 8 dl kasvislientä. Silputtu sipuli ja liotetut sienet paistetaan öljyssä kuultaviksi, lisätään silputtu kirveli ja liemi ja haudutellaan. Ohjeessa ei sanottu, mutta minä surautin pehmenneet sienet ja sipulit lopuksi yhtenäiseksi soseeksi sauvasekoittimella. (Tosin mittani olivat varmaan runsaammat kuin ohjeessa: 30 g sieniä oli kunnon kourallinen ja sipulikin aika iso.)
Cappuccinon juju on tietenkin kerma, jota vatkataan 2 dl kovaksi vaahdoksi ja lisätään varovasti isolla lusikalla tarjoiluvaiheessa kuuman sopan sekaan. Tarkoituksena on saada keitosta kuohkea, joten tässä vaiheessa ei enää käytetä vispilää tai sauvasekoitinta. Jos kerman rasva hirvittää, niin onhan niitä kevytvaihtoehtojakin...
Tänään onkin taas sellainen pakkaspäivä, että ainakin pitkät lenkit jäävät väliin. Taidan keskittyä saksan läksyihin ja tietenkin taas kerran ruuanlaittoon. Jääkaapissa odottaa muutama lahjaksi saatu siikafile, joiden seuraksi kehittelen varmaan taas jotain hyvää sienistä.
Pohjalla on yksinkertainen liemi tai oikeastaan sose: 30 g kuivattuja herkkutatteja (jotka liotetaan hyvissä ajoin), 2 rkl öljyä, 1 pieni sipuli, ruukku kirveliä ja 8 dl kasvislientä. Silputtu sipuli ja liotetut sienet paistetaan öljyssä kuultaviksi, lisätään silputtu kirveli ja liemi ja haudutellaan. Ohjeessa ei sanottu, mutta minä surautin pehmenneet sienet ja sipulit lopuksi yhtenäiseksi soseeksi sauvasekoittimella. (Tosin mittani olivat varmaan runsaammat kuin ohjeessa: 30 g sieniä oli kunnon kourallinen ja sipulikin aika iso.)
Cappuccinon juju on tietenkin kerma, jota vatkataan 2 dl kovaksi vaahdoksi ja lisätään varovasti isolla lusikalla tarjoiluvaiheessa kuuman sopan sekaan. Tarkoituksena on saada keitosta kuohkea, joten tässä vaiheessa ei enää käytetä vispilää tai sauvasekoitinta. Jos kerman rasva hirvittää, niin onhan niitä kevytvaihtoehtojakin...
Tänään onkin taas sellainen pakkaspäivä, että ainakin pitkät lenkit jäävät väliin. Taidan keskittyä saksan läksyihin ja tietenkin taas kerran ruuanlaittoon. Jääkaapissa odottaa muutama lahjaksi saatu siikafile, joiden seuraksi kehittelen varmaan taas jotain hyvää sienistä.
sunnuntaina, tammikuuta 29, 2006
Hauskaa seuraa jäällä
Melkein jätin tänään ulkoilut väliin, sen verran jaloissa painoivat edellisten päivien tanssit ja kävelyt. Mutta mitä enemmän aurinko räkitti ikkunan läpi, sitä enemmän se kutsui hieman äänestysmatkaa pidemmälle lenkille.
Tytär ja minä otimme Lahden satamaan mukaan sekä mäyräkoiran että mopsin, vaikka mäykky olikin jo tehnyt rankan lenkin isännän kanssa, eikä pieni ruttunaama ole vanhemmiten enää kovinkaan urheilullinen. Mutta hieno sää inspiroi koiriakin aivan selvästi, harvoin olen talvella nähnyt niitä yhtä innoissaan vetämässä eteenpäin ja tutkimassa kaikkea eteen sattuvaa.
Jopa tapaamiset muiden nelijalkaisten kanssa tuntuivat sujuvan harvinaisen ystävällismielisissä tunnelmissa, etenkin kun olimme päässeet jäälle. Mäyräkoira pääsi ottamaan juoksuharjoituksia "viskiterrierin" kanssa, ja erityisen ihastuneita otuksemme olivat vastaan terhakkaasti tuhiseviin bostoninterriereihin, joista toinen kuvassa. Puku ei ole pelkkä koriste, sillä kuulemma rotu tarvitsee lämmikettä jo muutamassa lämpöasteessakin. Mopsimme sentään pärjää ilman takkia pikkupakkasilla, mutta kyllä palelu on tuttua meilläkin.
Tytär ja minä otimme Lahden satamaan mukaan sekä mäyräkoiran että mopsin, vaikka mäykky olikin jo tehnyt rankan lenkin isännän kanssa, eikä pieni ruttunaama ole vanhemmiten enää kovinkaan urheilullinen. Mutta hieno sää inspiroi koiriakin aivan selvästi, harvoin olen talvella nähnyt niitä yhtä innoissaan vetämässä eteenpäin ja tutkimassa kaikkea eteen sattuvaa.
Jopa tapaamiset muiden nelijalkaisten kanssa tuntuivat sujuvan harvinaisen ystävällismielisissä tunnelmissa, etenkin kun olimme päässeet jäälle. Mäyräkoira pääsi ottamaan juoksuharjoituksia "viskiterrierin" kanssa, ja erityisen ihastuneita otuksemme olivat vastaan terhakkaasti tuhiseviin bostoninterriereihin, joista toinen kuvassa. Puku ei ole pelkkä koriste, sillä kuulemma rotu tarvitsee lämmikettä jo muutamassa lämpöasteessakin. Mopsimme sentään pärjää ilman takkia pikkupakkasilla, mutta kyllä palelu on tuttua meilläkin.
perjantaina, tammikuuta 27, 2006
Syö kuhaa, ei tule nuhaa...
Jo taaksejääneiden hirmupakkasten aikaan pari tuttavaa ilahdutti kysymällä, haluammeko Vesijärven kuhaa. En tiedä kalastuksesta mitään, mutta jostain syystä juuri pakkasilla nousi ilmeisen suuria kuhasaaliita.
No, eipä tullut mieleen kieltäytyä, kyseessähän on yksi arvostetuimmista kaloista, josta kalatiskeillä saa maksaa huippuhintoja. Riemumielin söimme vaaleaa herkkua viikon putkeen ja saimme vieläpä pakastimeen pari filettä ja litran kalalientä.
Kaksi ensimmäistä lastia tulivat kala-asiantuntijalta, joka lahjoitti meille valmiita fileitä. Vastaanottajan kannalta tietenkin helppoa ja hauskaa, etenkin keskellä työviikkoa. Mutta ilahduin myös toisaalta saaduista, "vain" peratuista kaloista, joissa oli vähän enemmän työtä. Toisen kaloista pistin täytettynä uuniin, toisen ruodoista ja päästä keittelin sen liemen ja säilöin fileet pakastimeen. Tulevana viikonloppuna herkuttelemme jälleen.
Kalantäytteenä oli tietenkin sieniä, tällä kertaa leppärouskuja. Muutamassa netistä löytyvässä kuhareseptissäkin oli muistettu sienet. Yleensä ohjeissa vain suositellaan kaupallisia herkkusieniä tai yleisimpiä kantarelleja, suppilovahveroita tai rouskuja. Ymmärrettävää tietysti, sillä harvalla on kuitenkaan kovin kattavasti säilössä eri lajeja. Mutta soveltaahan aina voi...
Otsikon riimittely on hävettävän tökeröä, mutta sisällöltään vähintään puoliksi totta. Jos kalojen (ja monien sienten) d-vitamiini ei suoraan suojaakaan flunssalta tai muilta lentäviltä pöpöiltä (sitä ei tee kuulemma c-vitamiinikaan, joka kuitenkin lievittää oireita), niin muuten suomalaisten kyllä kannattaa syödä kalaa pimeimpään aikaan talvella ja kompensoida auringon puutetta. Kalsiumi kumminkin imeytyy paremmin, eikä sitten tarvitse vanhana surra katkeilevia luita. Varsinkin, jos vielä muistaa vähän liikkua - lähdenkin tästä tanssitunnille.
No, eipä tullut mieleen kieltäytyä, kyseessähän on yksi arvostetuimmista kaloista, josta kalatiskeillä saa maksaa huippuhintoja. Riemumielin söimme vaaleaa herkkua viikon putkeen ja saimme vieläpä pakastimeen pari filettä ja litran kalalientä.
Kaksi ensimmäistä lastia tulivat kala-asiantuntijalta, joka lahjoitti meille valmiita fileitä. Vastaanottajan kannalta tietenkin helppoa ja hauskaa, etenkin keskellä työviikkoa. Mutta ilahduin myös toisaalta saaduista, "vain" peratuista kaloista, joissa oli vähän enemmän työtä. Toisen kaloista pistin täytettynä uuniin, toisen ruodoista ja päästä keittelin sen liemen ja säilöin fileet pakastimeen. Tulevana viikonloppuna herkuttelemme jälleen.
Kalantäytteenä oli tietenkin sieniä, tällä kertaa leppärouskuja. Muutamassa netistä löytyvässä kuhareseptissäkin oli muistettu sienet. Yleensä ohjeissa vain suositellaan kaupallisia herkkusieniä tai yleisimpiä kantarelleja, suppilovahveroita tai rouskuja. Ymmärrettävää tietysti, sillä harvalla on kuitenkaan kovin kattavasti säilössä eri lajeja. Mutta soveltaahan aina voi...
Otsikon riimittely on hävettävän tökeröä, mutta sisällöltään vähintään puoliksi totta. Jos kalojen (ja monien sienten) d-vitamiini ei suoraan suojaakaan flunssalta tai muilta lentäviltä pöpöiltä (sitä ei tee kuulemma c-vitamiinikaan, joka kuitenkin lievittää oireita), niin muuten suomalaisten kyllä kannattaa syödä kalaa pimeimpään aikaan talvella ja kompensoida auringon puutetta. Kalsiumi kumminkin imeytyy paremmin, eikä sitten tarvitse vanhana surra katkeilevia luita. Varsinkin, jos vielä muistaa vähän liikkua - lähdenkin tästä tanssitunnille.
sunnuntaina, tammikuuta 22, 2006
Säilöttyä aurinkoa
Pakkaskeleillä luonto on komea, mutta eihän löysä nykyihminen - eivätkä perheemme koiratkaan - ulkona kauan viihdy. Aurinkoa tulee ihailtua lähinnä likaisten ikkunoiden läpi ja pikaisilla koiranpissatusreissuilla.
Viime kesän auringosta olemme nauttineet oikein urakalla säilykkeitä syömällä. Tämän päivän blinien höysteenä maistuivat mainiosti etikkaiset haaparouskut ja vahvasti sipulinen mustarouskusalaatti. Maustekurkut olivat päässeet loppumaan, mutta pakastimessa on vielä runsaasti marjoja, omenasosetta, sieniä ja papuja. Mustaherukkahillotkin taitavat riittää pitkälle kevääseen.
Jos säilöntä kesällä ja syksyllä joskus tuntuukin hullun hommalta, talven jähmeinä viikonloppuina sitä taas kiittelee pankkiin pantua aurinkoa. Rahallista säästöä en osaa laskea, mutta maut ovat kuitenkin ihan toisenlaisia kuin ostohilloissa tai -säilykkeissä. Ja mistäpä sitä edes ostaisi purkillisen vaaleita orakkaita, limanuljaskoja tai leppärouskuja keskellä talvea? Juuri nuo etiketit osuivat äsken silmiin, kun kaivoin pakastimen uumenista marjoja jälkiruokaa varten.
Viime kesän auringosta olemme nauttineet oikein urakalla säilykkeitä syömällä. Tämän päivän blinien höysteenä maistuivat mainiosti etikkaiset haaparouskut ja vahvasti sipulinen mustarouskusalaatti. Maustekurkut olivat päässeet loppumaan, mutta pakastimessa on vielä runsaasti marjoja, omenasosetta, sieniä ja papuja. Mustaherukkahillotkin taitavat riittää pitkälle kevääseen.
Jos säilöntä kesällä ja syksyllä joskus tuntuukin hullun hommalta, talven jähmeinä viikonloppuina sitä taas kiittelee pankkiin pantua aurinkoa. Rahallista säästöä en osaa laskea, mutta maut ovat kuitenkin ihan toisenlaisia kuin ostohilloissa tai -säilykkeissä. Ja mistäpä sitä edes ostaisi purkillisen vaaleita orakkaita, limanuljaskoja tai leppärouskuja keskellä talvea? Juuri nuo etiketit osuivat äsken silmiin, kun kaivoin pakastimen uumenista marjoja jälkiruokaa varten.
sunnuntaina, tammikuuta 15, 2006
Retkiluistimet, sauvat, pelastusliivit, jäänaskalit...
...kelluttava reppu ja suojapussiin pakattu kännykkä mukanamme uskaltauduimme Sunnuntain Suurelle Retkiluistinvaellukselle Vesijärvellä. Turvallisuus on aina hyvästä, mutta aika pian kyllä saimme unohtaa pelot heikoista jäistä tai petollisista railoista. Tuttuakin tutummalla reitillä Lahden Teivaan satamasta Hollolan Kirkonselälle jää oli pilkkiavantojen reunoissakin vähintään parikymmensenttistä, ja onneksemme myös kaikki tutut railopaikat olivat jäätyneet uudestaan.
Moni muukin oli huomannut, että jää viime viikon vesisateiden ja parin pakkasyön jäljiltä nyt kuin tehty luistimen terille. Retkiluistelijoita kohtasimme kolme porukkaa, minkä lisäksi jään päällä näkyi normaalien pilkkijöiden ohella taitoluistimilla ja hokkareilla keikkuvia sekä ainakin yksi liitovarjosta vauhtia hakeva luistelija.
Koko reilun 25 kilometrin matkalla jää ei tietenkään ollut täydellinen, mutta tällä kertaa en edes horjahtanut kertaakaan pahemmin. Erityisen nautinnollisia olivat viimeiset viitisen kilometriä, kun tuuli tuli suoraan takaa, ja jää oli ajoittain peilitasainen. Voimille reissu otti sen verran, että päätin jättää väliin jopa säännöllisen sunnuntai-illan syvävenyttelyn. Väsyttää muutenkin suloisesti.
Moni muukin oli huomannut, että jää viime viikon vesisateiden ja parin pakkasyön jäljiltä nyt kuin tehty luistimen terille. Retkiluistelijoita kohtasimme kolme porukkaa, minkä lisäksi jään päällä näkyi normaalien pilkkijöiden ohella taitoluistimilla ja hokkareilla keikkuvia sekä ainakin yksi liitovarjosta vauhtia hakeva luistelija.
Koko reilun 25 kilometrin matkalla jää ei tietenkään ollut täydellinen, mutta tällä kertaa en edes horjahtanut kertaakaan pahemmin. Erityisen nautinnollisia olivat viimeiset viitisen kilometriä, kun tuuli tuli suoraan takaa, ja jää oli ajoittain peilitasainen. Voimille reissu otti sen verran, että päätin jättää väliin jopa säännöllisen sunnuntai-illan syvävenyttelyn. Väsyttää muutenkin suloisesti.
lauantaina, tammikuuta 14, 2006
Ei niin harmaa tammikuu
Auringonnousua odottaessa muisto viime viikonvaihteen aamulenkiltä Lahden Kariniemen mäellä. Olavi Lanun Harmaa tammikuu on lämmin muistutus siitä, miten talvella kannattaa pysytellä lämpimänä.
Jos ei ole syliä lähellä, mäelle kipuaminen ja koko veistospuiston kiertäminenkin saa hyvin veren kiertämään.
Jos ei ole syliä lähellä, mäelle kipuaminen ja koko veistospuiston kiertäminenkin saa hyvin veren kiertämään.
perjantaina, tammikuuta 06, 2006
Onko lumen alla sieniä?
Kuskasin nelivuotiasta siskontyttöä ja tämän perhettä lentoaseman linja-autolle, joka vei heidät taas kerran Brysselin-koneeseen loman jälkeen. Parinkymmenen kilometrin matkalla Nooralla oli paljon asiaa lumesta ja muista Suomen luontoilmiöistä. Eniten kuitenkin lämmitti kysymys: "Onko metsässä nyt sieniä?"
Viime elokuussa kiersimme monta kertaa korit kädessä maalla pihaa ja vähän lähimetsiäkin kanttarelleja, tatteja, rouskuja ja haperoita noukkimassa. Parikin kertaa Nooralla oli iso huoli siitä, että hänen ollessaan kaupassa tai turistinähtävyyksissä minä ehtisin tyhjentää kaikki hyvät sieniapajat. Aina oli onneksi jotain kerättävää jäljellä. Noora myös söi saaliinsa mukisematta, parhaiten maistuivat paistetut herkkutatit.
Ensi kesänä on varmaan järjestettävä ihan kunnon retki eväineen oikeaan metsään, josta ei näy taloja ja teitä. Sitä huvia ei ole tarjolla suurkaupungissa.
Viime elokuussa kiersimme monta kertaa korit kädessä maalla pihaa ja vähän lähimetsiäkin kanttarelleja, tatteja, rouskuja ja haperoita noukkimassa. Parikin kertaa Nooralla oli iso huoli siitä, että hänen ollessaan kaupassa tai turistinähtävyyksissä minä ehtisin tyhjentää kaikki hyvät sieniapajat. Aina oli onneksi jotain kerättävää jäljellä. Noora myös söi saaliinsa mukisematta, parhaiten maistuivat paistetut herkkutatit.
Ensi kesänä on varmaan järjestettävä ihan kunnon retki eväineen oikeaan metsään, josta ei näy taloja ja teitä. Sitä huvia ei ole tarjolla suurkaupungissa.
maanantaina, tammikuuta 02, 2006
Nuukailua
Nämä ovat niitä aikoja, jolloin perinteisesti aletaan nuukailla. Osa väestä juoksee alennusmyynneissä, osa kätkee viimeiset kinkut hernesoppaan. Meillä ei ole ongelmia isojen lihamäärien tai poisheitettävien leivonnaisten kanssa, joten päätin kohdistaa katseen pakastimeen, joka koko ajan raksuttaa lukemia jo ennastaan liian isoon sähkölaskuun.
Uutta vuotta juhliva aikuinen tytär ymmärsi jo poistaa pakastelokerosta viimeiset pavut, jotka hän tarjoili osana kanawokkia. Tänään otin sulamaan lehtitaikinan, puoli litraa kehnäsieniä, neljänneslitran tillisilppua ja puolikkaan juustoraastepussin. Lisäksi otin käyttöön jääkaapista kermapurkin puolikkaan, pari desiä wokin oheen keitettyä riisiä ja smetanan, jonka päivämäärä oli menossa umpeen.
Sienipiirakka syntyi seuraavalla reseptillä: hienonnetaan iso sipuli ja kuullotetaan öljyssä kehnäsienten (tai joidenkin muiden pakastimesta löytyvien sieniherkkujen) kanssa. Lisätään pari lusikallista vehmäjauhoja, pari raastettua porkkanaa, tilli, hieman soijakastiketta, vettä ja mustapippuria. Haudutetaan sakeaksi kastikkeeksi, johon lisätään kerma ja/tai smetana (ja tilkka valko- tai kuohuviiniä, jos sitä jostain kumman syystä on jäänyt pullon pohjalle). Jos pakastimesta tai vihanneslokerosta löytyy kirveliä tai persiljaa, nekin kannattaa ehdottomasti silputa mukaan. Kaulitaan lehti- tai voitaikina levyksi, jonka puolikkaalle jäähtynyt mössö lapioidaan. Nostetaan puolet taikinasta kanneksi, suljetaan reunat haarukalla. Paistetaan 200 asteessa reilut puoli tuntia, kunnes pinta on ruskea. Pinnan voi tietenkin myös ennalta voidella munalla, jos haluaa siitä kiiltävän.
Makua ei ole vielä testattu, mutta tuoksu on sen verran herkullinen, että jopa koirat istuvat uunin vierellä.
Uutta vuotta juhliva aikuinen tytär ymmärsi jo poistaa pakastelokerosta viimeiset pavut, jotka hän tarjoili osana kanawokkia. Tänään otin sulamaan lehtitaikinan, puoli litraa kehnäsieniä, neljänneslitran tillisilppua ja puolikkaan juustoraastepussin. Lisäksi otin käyttöön jääkaapista kermapurkin puolikkaan, pari desiä wokin oheen keitettyä riisiä ja smetanan, jonka päivämäärä oli menossa umpeen.
Sienipiirakka syntyi seuraavalla reseptillä: hienonnetaan iso sipuli ja kuullotetaan öljyssä kehnäsienten (tai joidenkin muiden pakastimesta löytyvien sieniherkkujen) kanssa. Lisätään pari lusikallista vehmäjauhoja, pari raastettua porkkanaa, tilli, hieman soijakastiketta, vettä ja mustapippuria. Haudutetaan sakeaksi kastikkeeksi, johon lisätään kerma ja/tai smetana (ja tilkka valko- tai kuohuviiniä, jos sitä jostain kumman syystä on jäänyt pullon pohjalle). Jos pakastimesta tai vihanneslokerosta löytyy kirveliä tai persiljaa, nekin kannattaa ehdottomasti silputa mukaan. Kaulitaan lehti- tai voitaikina levyksi, jonka puolikkaalle jäähtynyt mössö lapioidaan. Nostetaan puolet taikinasta kanneksi, suljetaan reunat haarukalla. Paistetaan 200 asteessa reilut puoli tuntia, kunnes pinta on ruskea. Pinnan voi tietenkin myös ennalta voidella munalla, jos haluaa siitä kiiltävän.
Makua ei ole vielä testattu, mutta tuoksu on sen verran herkullinen, että jopa koirat istuvat uunin vierellä.
sunnuntaina, joulukuuta 25, 2005
Elävää valoa
En ole mikään kynttiläihminen, mutta viime tapaninpäivän hyökyaallon jälkeen olen halunnut muistaa siinä menehtyneitä ystäviä elävillä tulilla. Ei ihme, että jouluinen käynti hautausmailla on suomalaisille niin tärkeä. Pimeän keskellä lepattavissa liekeissä on jotain hyvin symbolista.
lauantaina, joulukuuta 24, 2005
Joulurauhaa
Meidän joulurauhamme alkoi jo isomummun hautajaisilla toissapäivänä. Kauniimpaa pakkaspäivää on harvoin nähty; koko talvinen maisema kylpi ensin väreissä, sitten auringonsäteissä. Paluumatkalla illalla saimme vielä ihailla auton valoissa kimaltavia kiteitä.
Turun tuomiokirkon kellot löivät juuri kaksitoista. Joulurauhaa kaikille!
Turun tuomiokirkon kellot löivät juuri kaksitoista. Joulurauhaa kaikille!
keskiviikkona, joulukuuta 21, 2005
Luistimilla Vesijärvellä
Avasimme miehen kanssa tänään retkiluistelukauden, tosin hyvin varovaisesti. Ensiksikin jää on vasta viikon vanhaa, toiseksi miehen toinen käsi on paketissa pyöräilyonnettomuuden jäljiltä.
Mutta pakkaspäivä oli niin upea, että pakko oli kaivaa esiin monot, retkiluistinterät, jäänaskalit ja sauvat. Ehdimme Vesijärven rantaan noin kahdelta iltapäivällä, jolloin auringon säteet vielä värittivät maisemaa keltaiseksi ja vähitellen punaiseksi.
Tökimme jäätä sauvoilla ensin laiturilta, sitten uskaltauduimme kokeilemaan koputtelua sen päälle. Vähitellen vakuutuimme, että jää kestää matalalla lahdella oikein hyvin. Vähän rosoistahan se oli, mutta lunta ei ollut haitaksi asti. Yhdessä vaaleassa kohdassa miehen luistin meni läpi, mutta silloinkin vain seuraavaan jääkerrokseen asti. Koko ajan pysyttelimme kuitenkin rannan tuntumassa, jottei mahdollisen mulahduksen jälkeen ole turhan pitkä matka lämpimään.
Mäyräkoira nautti juoksusta jäällä täysillä, meille ihmisille varovainen taaperrus oli enemmän kokeilua kuin liikuntaa. Reilun puolen tunnin jälkeen aurinko painui Tiirismaan taakse, ja pakkanen alkoi tuntua sormissa ja varpaissa.
Ehkei ensimmäinen luistelumme ollut varsinaisesti retki, mutta hauska kosketus luontoon kuitenkin. Harmi, että lähtökiireessä kamera jäi kotiin. Ei kuva elämystä olisi välittänyt, mutta ehkä kuitenkin kertonut jonkin vivahteen siitä.
Mutta pakkaspäivä oli niin upea, että pakko oli kaivaa esiin monot, retkiluistinterät, jäänaskalit ja sauvat. Ehdimme Vesijärven rantaan noin kahdelta iltapäivällä, jolloin auringon säteet vielä värittivät maisemaa keltaiseksi ja vähitellen punaiseksi.
Tökimme jäätä sauvoilla ensin laiturilta, sitten uskaltauduimme kokeilemaan koputtelua sen päälle. Vähitellen vakuutuimme, että jää kestää matalalla lahdella oikein hyvin. Vähän rosoistahan se oli, mutta lunta ei ollut haitaksi asti. Yhdessä vaaleassa kohdassa miehen luistin meni läpi, mutta silloinkin vain seuraavaan jääkerrokseen asti. Koko ajan pysyttelimme kuitenkin rannan tuntumassa, jottei mahdollisen mulahduksen jälkeen ole turhan pitkä matka lämpimään.
Mäyräkoira nautti juoksusta jäällä täysillä, meille ihmisille varovainen taaperrus oli enemmän kokeilua kuin liikuntaa. Reilun puolen tunnin jälkeen aurinko painui Tiirismaan taakse, ja pakkanen alkoi tuntua sormissa ja varpaissa.
Ehkei ensimmäinen luistelumme ollut varsinaisesti retki, mutta hauska kosketus luontoon kuitenkin. Harmi, että lähtökiireessä kamera jäi kotiin. Ei kuva elämystä olisi välittänyt, mutta ehkä kuitenkin kertonut jonkin vivahteen siitä.
lauantaina, joulukuuta 17, 2005
Joulusilakat purkissa
Perheessämme on jo pelkästään joulukuun aikana tapahtunut niin paljon ylimääräistä, että päätimme jättää jouluvalmistelut väliin. Tyttären ylioppilasjuhlia järjestäessä luulin myös jo käyttäneeni loppuun kaikki hyvät ruokaideat.
Vaan eihän sille mitään voi, että lehtien joulureseptit vaikuttavat. Ihan ohi mennen pistin talteen Feminan punajuurisilakan ohjeen ja satuinpa vielä kauppaan lähtiessä vilkaisemaan Hesarin piparjuurisilakkareseptiä. Ja kas kummaa, kaupasta tarttui mukaan juuri tarvittavia ruoka-aineita.
Kokeilut ovat nyt purkissa maustumassa, joten silakoiden mausta ei ole vielä kokemuksia. Punajuurisilakan maustekastike (aika paksu tahna) kuitenkin maistui niin hyvältä jo sellaisenaan, että laitan sen tähän: 4 keskikokoista säilykepunajuurta muusataan tahnaksi, johon lisätään 2 dl crème fraichea, 3 ruokalusikallista pieniksi hakattuja kapriksia, pieni punasipuli silppuna sekä maun mukaan mustapippuria ja suolaa (minä jätän aina suolan pois, kun käytän säilöttyjä aineksia, tässä tapauksessa siis punajuuria ja kapriksia). Tämä seos siis maustaa noin puolta kiloa silakkafileitä, joita on ensin liotettu kuusi tuntia liemessä, jossa on 5 dl vettä ja 1 dl väkiviinaetikkaa sekä ruokalusikallinen suolaa.
Samainen ruotsalainen naistenlehti Femina muuten neuvoo tekemään sienillä maustettua maksapasteijaa lisäämällä valmiiseen (levite-)maksapasteijaan pienet määrät kermaa, vahvaa sienilientä, viiniglögiä ja desilitran tuoreita, pieniksi hakattuja kantarelleja, suppilovahveroita tai herkkusieniä. Perheessämme on aika monena jouluna valmistettu broilerinmaksapasteijaa, jota on maustettu milloin vihanneksilla, milloin sienillä. Tänä vuonna kokeilen joko suppilovahveroita tai torvisieniä mausteena.
Mutta, kuten sanoin, stressiä ei oteta! Näitä on hauska tehdä vain siksi, että nyt lehdissä on vilisemällä mielenkiintoisen näköisiä ohjeita. Jotkut niistä jäävät elämään, toiset todetaan yhdellä maistamisella kertakäyttöisiksi. Eikä kaikkea ruokaa tarvitse valmistaa aatoksi. Luulen, että me syömme joulukaloja jo etukäteen pitkin ensi viikkoa.
Vaan eihän sille mitään voi, että lehtien joulureseptit vaikuttavat. Ihan ohi mennen pistin talteen Feminan punajuurisilakan ohjeen ja satuinpa vielä kauppaan lähtiessä vilkaisemaan Hesarin piparjuurisilakkareseptiä. Ja kas kummaa, kaupasta tarttui mukaan juuri tarvittavia ruoka-aineita.
Kokeilut ovat nyt purkissa maustumassa, joten silakoiden mausta ei ole vielä kokemuksia. Punajuurisilakan maustekastike (aika paksu tahna) kuitenkin maistui niin hyvältä jo sellaisenaan, että laitan sen tähän: 4 keskikokoista säilykepunajuurta muusataan tahnaksi, johon lisätään 2 dl crème fraichea, 3 ruokalusikallista pieniksi hakattuja kapriksia, pieni punasipuli silppuna sekä maun mukaan mustapippuria ja suolaa (minä jätän aina suolan pois, kun käytän säilöttyjä aineksia, tässä tapauksessa siis punajuuria ja kapriksia). Tämä seos siis maustaa noin puolta kiloa silakkafileitä, joita on ensin liotettu kuusi tuntia liemessä, jossa on 5 dl vettä ja 1 dl väkiviinaetikkaa sekä ruokalusikallinen suolaa.
Samainen ruotsalainen naistenlehti Femina muuten neuvoo tekemään sienillä maustettua maksapasteijaa lisäämällä valmiiseen (levite-)maksapasteijaan pienet määrät kermaa, vahvaa sienilientä, viiniglögiä ja desilitran tuoreita, pieniksi hakattuja kantarelleja, suppilovahveroita tai herkkusieniä. Perheessämme on aika monena jouluna valmistettu broilerinmaksapasteijaa, jota on maustettu milloin vihanneksilla, milloin sienillä. Tänä vuonna kokeilen joko suppilovahveroita tai torvisieniä mausteena.
Mutta, kuten sanoin, stressiä ei oteta! Näitä on hauska tehdä vain siksi, että nyt lehdissä on vilisemällä mielenkiintoisen näköisiä ohjeita. Jotkut niistä jäävät elämään, toiset todetaan yhdellä maistamisella kertakäyttöisiksi. Eikä kaikkea ruokaa tarvitse valmistaa aatoksi. Luulen, että me syömme joulukaloja jo etukäteen pitkin ensi viikkoa.
tiistaina, joulukuuta 06, 2005
Spraymaalattua joulutunnelmaa
En ole vuosikausiin askarrellut mitään, mutta jostain kumman syystä tänään iski into tarttua romahtamispisteessä olevaan joulukranssinpohjaan, syksyllä innostuksen puuskassa keräämiini lehtikuusenkäpyihin ja spraymaalipurkkeihin, jotka löysin kesän siivouksen yhteydessä. (Mies harrasti parikymmentä vuotta sitten ihan luvallista taiteentekoa suihkuttelemalla kuvia aaltopahville, ja osassa niistä purkeista oli yllättäen vielä väriä ja ponnekaasua sisällä.)
Mutta siis tämä "joulukranssi": sen pohjana on vähintään kymmenen vuotta vanha raato, josta ystävän joskus liimaamat pullonkorkit, simpukat ja muut koristeet olivat vähitellen karisseet moninaisissa sääoloissa. Maalla kun ei siivota turhan usein...
Muotopuolihan se on, ja siksi niin hellyttävä. Täydellisen roskan (lue: kierrätysmateriaalin) jalostaminen on kuitenkin rentouttavaa, sillä epäonnistuminen ei pahemmin harmita. Erityisen inspiroivaa oli kokeilla käpyihin useita värejä (vihreä, violetti, punainen, kulta ja valkoinen), jotka silmissäni vetävät vertoja vähintään halpahallien myymille jouluvalosarjoille. Tervetuloa joulunaika!
Mutta siis tämä "joulukranssi": sen pohjana on vähintään kymmenen vuotta vanha raato, josta ystävän joskus liimaamat pullonkorkit, simpukat ja muut koristeet olivat vähitellen karisseet moninaisissa sääoloissa. Maalla kun ei siivota turhan usein...
Muotopuolihan se on, ja siksi niin hellyttävä. Täydellisen roskan (lue: kierrätysmateriaalin) jalostaminen on kuitenkin rentouttavaa, sillä epäonnistuminen ei pahemmin harmita. Erityisen inspiroivaa oli kokeilla käpyihin useita värejä (vihreä, violetti, punainen, kulta ja valkoinen), jotka silmissäni vetävät vertoja vähintään halpahallien myymille jouluvalosarjoille. Tervetuloa joulunaika!
sunnuntaina, marraskuuta 27, 2005
Elämyksiä ja kuvia pohjoisesta
Jo muutama viikko sitten sain ystäväni, valokuvaaja Antti Sarajan, kirjan Kämppä pohjoisessa. Sen kuvat ovat jo aiemmin houkuttaneet selaamaan, mutta vasta tänä viikonloppuna ehdin kunnolla lukea myös tekstit läpi.
Kirja on kaunis ja ennen kaikkea elämyksellinen. Kuvien ja tekstien kautta Antti kertoo, millä lailla Savukosken korkeudella ja siitä ylöspäin voi vielä elää luonnon ehdoilla, jos osaa ja haluaa. Tuohon elämään kuuluvat sienestys, marjastus, metsästys, poronhoito ja kalastus. Siihen kuuluvat myös lepo kaamoksen aikaan ja öinen luonnon tarkkailu silloin, kun kesän valo sallii. Antti on elänyt vuoden kaikki vaiheet omalla kämpällään.
Toki kirja on romanttinen Lapin ja pohjoisen kuvauksessaan. Sen tarinat kuvaavat mahdollisuuksia, eivät puutetta tai asukkaita menettävien kuntien ongelmia. Teksti on sillä tavoin levollista ja hieman vanhahtavaa, että on helppo arvata kirjoittajan lukeneen poikavuosista lähtien menneiden aikojen Lapin-kävijöiden kuvauksia.
Kuvat ovat pohdittuja ja parhaimmillaan huikean kauniita ja oivaltavia. Jopa metsästys on saatu näyttämään siltä, etten heti käännä sivua. Romanttinen, mutta jälleen looginen valinta. Sitä paitsi metsästys kuuluu pohjoiseen kulttuuriin, joten sillä ei tässä kirjassa ole mitään syytä shokeerata meitä, joille eläinten tappaminen on vierasta.
Sienistä kuvaan ovat päässeet pohjoisen runsaat korvasienisadot, vaaleanpunaisina hehkuvat karvalaukut ja syksyn jo repimä punainen kärpässieni. Marjoista pääosassa on tietysti hilla, myös toinen pohjoisen marja, kaarnikka, on päässyt kuvaan.
Linnut ja kalat Antti tuntee hyvin lintuharrastajana ja kaloihin erikoistuneena, ammattimaisena eläinten täyttäjänä. Minua puhutteli eniten kuuden kuvan sarja ja tarina Telkkä pihalintuna. Linnunpojat ovat hellyttäviä, mutta tekstistä huokui myös luonnon ymmärtäminen, jossa ihmisen söpöyskäsitykset eivät paljon paina.
Ainoa asia, joka minua kauniissa kirjasssa tökkii, on sen typografia. Teksteissä on käytetty kahta erilaista fonttia, ja otsikkofontti on suorastaan kamala. Onneksi upeat kuvat ja taitto vievät huomion pääosin muualle.
Kirja on kaunis ja ennen kaikkea elämyksellinen. Kuvien ja tekstien kautta Antti kertoo, millä lailla Savukosken korkeudella ja siitä ylöspäin voi vielä elää luonnon ehdoilla, jos osaa ja haluaa. Tuohon elämään kuuluvat sienestys, marjastus, metsästys, poronhoito ja kalastus. Siihen kuuluvat myös lepo kaamoksen aikaan ja öinen luonnon tarkkailu silloin, kun kesän valo sallii. Antti on elänyt vuoden kaikki vaiheet omalla kämpällään.
Toki kirja on romanttinen Lapin ja pohjoisen kuvauksessaan. Sen tarinat kuvaavat mahdollisuuksia, eivät puutetta tai asukkaita menettävien kuntien ongelmia. Teksti on sillä tavoin levollista ja hieman vanhahtavaa, että on helppo arvata kirjoittajan lukeneen poikavuosista lähtien menneiden aikojen Lapin-kävijöiden kuvauksia.
Kuvat ovat pohdittuja ja parhaimmillaan huikean kauniita ja oivaltavia. Jopa metsästys on saatu näyttämään siltä, etten heti käännä sivua. Romanttinen, mutta jälleen looginen valinta. Sitä paitsi metsästys kuuluu pohjoiseen kulttuuriin, joten sillä ei tässä kirjassa ole mitään syytä shokeerata meitä, joille eläinten tappaminen on vierasta.
Sienistä kuvaan ovat päässeet pohjoisen runsaat korvasienisadot, vaaleanpunaisina hehkuvat karvalaukut ja syksyn jo repimä punainen kärpässieni. Marjoista pääosassa on tietysti hilla, myös toinen pohjoisen marja, kaarnikka, on päässyt kuvaan.
Linnut ja kalat Antti tuntee hyvin lintuharrastajana ja kaloihin erikoistuneena, ammattimaisena eläinten täyttäjänä. Minua puhutteli eniten kuuden kuvan sarja ja tarina Telkkä pihalintuna. Linnunpojat ovat hellyttäviä, mutta tekstistä huokui myös luonnon ymmärtäminen, jossa ihmisen söpöyskäsitykset eivät paljon paina.
Ainoa asia, joka minua kauniissa kirjasssa tökkii, on sen typografia. Teksteissä on käytetty kahta erilaista fonttia, ja otsikkofontti on suorastaan kamala. Onneksi upeat kuvat ja taitto vievät huomion pääosin muualle.
lauantaina, marraskuuta 26, 2005
Pikkujoulukuuset
En malta olla näyttämättä vielä näitäkin, aitoja pikkujoulukuusia. Juuri sellaisia, joiden alle vein alle kouluikäisiä tyttäriäni viitisentoista vuotta sitten juomaan talvella kaakaota hiihtolenkkien virkistykseksi. Nuorempi tyttäreni puhuu niistä retkistä vieläkin. Se elämys syntyi aika pienellä vaivalla...
Tänä vuonna oli aika hilkulla, etten osallistuisi yksiinkään pikkujouluihin. Maanantaiksi on kuitenkin luvassa illanvietto uuden työpaikkani hallituksen jäsenten kanssa heti kokouksen jälkeen. Hieman harmittelen, kun joudun jättämään Työväenopiston syyskauden viimeisen tanssitunnin väliin. Toisaalta on kiva tutustua paremmin ihmisiin, joita näen kuitenkin vain silloin tällöin.
Tänä vuonna oli aika hilkulla, etten osallistuisi yksiinkään pikkujouluihin. Maanantaiksi on kuitenkin luvassa illanvietto uuden työpaikkani hallituksen jäsenten kanssa heti kokouksen jälkeen. Hieman harmittelen, kun joudun jättämään Työväenopiston syyskauden viimeisen tanssitunnin väliin. Toisaalta on kiva tutustua paremmin ihmisiin, joita näen kuitenkin vain silloin tällöin.
Sininen aamu
Eipä tullut aamulla kovin monta ulkoilijaa vastaan Messilän maastoissa, kun ensimmäinen kunnon tuisku alkoi peittää maisemaa lumella. Jälkiä oli kuitenkin enemmän kuin eläviä havaintoja.
Puolentoista tunnin lenkkini aikana maisema muuttui vihreästä sinivalkoiseksi. Loppuvaiheessa kulku oli jo hiukan vaivalloista, kun tarvoin kohti Tiirismaan tv-tornia nilkkaan asti ulottuvassa lumessa. Talvi tuli.
Puolentoista tunnin lenkkini aikana maisema muuttui vihreästä sinivalkoiseksi. Loppuvaiheessa kulku oli jo hiukan vaivalloista, kun tarvoin kohti Tiirismaan tv-tornia nilkkaan asti ulottuvassa lumessa. Talvi tuli.
sunnuntaina, marraskuuta 20, 2005
Siiri ja sauvakävelyn pandemia
Kuten monien keski-ikäisten pariskuntien kohdalla, mieheni nimittää sauvakävelyä vähättelevillä ilmaisuilla. Pandemia lienee positiivisimmasta päästä, siinähän myönnetään lajin laaja levinneisyys.
Ei kannattaisi vähätellä, totesin taas tänä aamuna, kun lähes parin kuukauden tauon jälkeen otin sauvat ja suuntasin Urheilukeskukseen. Ensin ohitin Siiri Rantasen hiihtäjäpatsaan, puolen kilometrin päässä vastaan tuli itse olympiavoittaja, jonka tyyli, vauhti ja ilme ovat edelleen, lähes 81-vuotiaana, tinkimättömiä ihan pelkkien sauvojenkin kanssa. Perässä tuli sitten hitaampaa porukkaa, joka koko ajan lisääntyi sitä mukaa, kun sunnuntaiaamu vanheni.
Oma sauvailuni on nykyään välikausiurheilua sienestyksen ja hiihdon lomassa, mutta olen kuudessa vuodessa kuitenkin ehtinyt kuluttaa puhki aika monet tassut kaksista sauvoistani. Pari kertaa Suomen Ladun Sirpa Arvosen opastuksissa olleena myös tiedän, että hommaa voisi huomattavasti kehittää. Etenkin venyttelyt sauvojen kanssa ja ilman kannattaisi muistaa - jotenkin en vain ikinä saa niihin yksin sellaista tehoa kuin ohjatuissa oloissa.
Ei kannattaisi vähätellä, totesin taas tänä aamuna, kun lähes parin kuukauden tauon jälkeen otin sauvat ja suuntasin Urheilukeskukseen. Ensin ohitin Siiri Rantasen hiihtäjäpatsaan, puolen kilometrin päässä vastaan tuli itse olympiavoittaja, jonka tyyli, vauhti ja ilme ovat edelleen, lähes 81-vuotiaana, tinkimättömiä ihan pelkkien sauvojenkin kanssa. Perässä tuli sitten hitaampaa porukkaa, joka koko ajan lisääntyi sitä mukaa, kun sunnuntaiaamu vanheni.
Oma sauvailuni on nykyään välikausiurheilua sienestyksen ja hiihdon lomassa, mutta olen kuudessa vuodessa kuitenkin ehtinyt kuluttaa puhki aika monet tassut kaksista sauvoistani. Pari kertaa Suomen Ladun Sirpa Arvosen opastuksissa olleena myös tiedän, että hommaa voisi huomattavasti kehittää. Etenkin venyttelyt sauvojen kanssa ja ilman kannattaisi muistaa - jotenkin en vain ikinä saa niihin yksin sellaista tehoa kuin ohjatuissa oloissa.
lauantaina, marraskuuta 19, 2005
Ilotulitus
Olen oppinut vihaamaan ilotulituksia, jotka ovat tehneet useimmat koiristamme hysteerisiksi. Illansuun toriräiskyttely oli kuitenkin paikallinen ja lapsille lyhennetty, joten mäyräkoirankaan sydän ei ehtinyt ihan pakahtua.
Torilla onkin tapahtunut tänään paljon kaupallisen joulunaloituksen nimissä. Aamupäivän kauppareissulla ehdin juuri ja juuri puikkelehtia myyjien välistä kotiin ennen helikopteria ja joulupukkia. Lyhyellä koiranlenkillä ehdin heikosti havaita, että ulkona tuulee. Muuten on päivä kulunut sisällä, töitä tehden.
Ikkunasta katsottuna kaupungin tapahtumat ovat melkein kuin tv-ohjelmia. Olohuoneen lampun loisteessa ei tarvitse pohtia, tarvitseeko talvisaappaita tai korvalappuja. Siksi haluankin huomenna metsään, aistimaan myös iholla tuulen ja tihkun.
Torilla onkin tapahtunut tänään paljon kaupallisen joulunaloituksen nimissä. Aamupäivän kauppareissulla ehdin juuri ja juuri puikkelehtia myyjien välistä kotiin ennen helikopteria ja joulupukkia. Lyhyellä koiranlenkillä ehdin heikosti havaita, että ulkona tuulee. Muuten on päivä kulunut sisällä, töitä tehden.
Ikkunasta katsottuna kaupungin tapahtumat ovat melkein kuin tv-ohjelmia. Olohuoneen lampun loisteessa ei tarvitse pohtia, tarvitseeko talvisaappaita tai korvalappuja. Siksi haluankin huomenna metsään, aistimaan myös iholla tuulen ja tihkun.
sunnuntaina, marraskuuta 13, 2005
Marraskuun ruusut
Pakko ihmetellä vielä tätäkin. Isänpäivää juhlistivat anoppilan ruusut, jotka kai yleensä kukkivat alkukesästä. Tuuli oli kova, mutta lounaasta ja siksi leppeä.
Jättikanttarelli ja serkut
Taas jäi kamera kotiin, enkä saanut kasvupaikalla kuvaa suurimmasta koskaan löytämästäni kanttarellista. Kaunishan se siellä oli vihreän sammalen sylissä, hieman syrjässä serkuistaan suppilovahveroista, joista niistäkin moni oli päässyt kasvamaan ihan kunnollisen kokoiseksi.
Meillä ei ole keittiövaakaa, mutta perheenemännän näppituntumalla keltainen kaunotar saattoi painaa puolisen kiloa. Suppilovahveroita tuli seitsemän litraa, ihan hyvä marraskuinen reissu siis.
Meillä ei ole keittiövaakaa, mutta perheenemännän näppituntumalla keltainen kaunotar saattoi painaa puolisen kiloa. Suppilovahveroita tuli seitsemän litraa, ihan hyvä marraskuinen reissu siis.
maanantaina, marraskuuta 07, 2005
Piilokuva marraskuun hämärässä
Melkein häkellyin, kun Kirsi oman postauksensa kommentissa kehui kuviani "kuin tauluiksi". Tämä ei kyllä sellainen ole, sillä metsässä oli eilen amatöörikuvaajalle aivan liian pimeää.
Liian pimeää oli yli 45-vuotiaalle aktiivisienestäjällekin. Tunsin darwinilaisen luonnonvalinnan todeksi, kun en tahtonut yhdentoista maissa aamulla erottaa suppilovahveroita roskien seasta. Sienisilmässäni ei ole mitään vikaa, kyse on ihan yleiskäytössä olevien silmälihasteni rappeumasta. Ei ole luonto tarkoittanut, että tällaiset jo lapsensa synnyttäneet ja kasvattaneet (miten kuten) yksilöt pysyisivät hengissä marraskuisessa metsässä syömällä mättäältä suppilovahveroita.
Muutenkin tihku ja hämärä ottivat tavallista enemmän voimille eilen. Metsästä toki palasin virkeänä ja iho kirkkaana, mutta jo heti iltapäivästä alkoi vireys laskea. Illan syvävenyttelyssä tuli melkein itkuinen olo, kun musiikki, lievä kipu ja monotoniset venyttelyohjeet nostivat vain surullisia asioita mieleen.
Taitaisi olla aika laskeutua talvilepoon. Mutta ottaako työelämä sitä huomioon? Sen päätöksen jo perheessä teimme - jälleen Kirsin avustuksella - että todella karsimme joulusta lahjakiireet ja lahjoitamme rahaa katastrofien uhreille.
Liian pimeää oli yli 45-vuotiaalle aktiivisienestäjällekin. Tunsin darwinilaisen luonnonvalinnan todeksi, kun en tahtonut yhdentoista maissa aamulla erottaa suppilovahveroita roskien seasta. Sienisilmässäni ei ole mitään vikaa, kyse on ihan yleiskäytössä olevien silmälihasteni rappeumasta. Ei ole luonto tarkoittanut, että tällaiset jo lapsensa synnyttäneet ja kasvattaneet (miten kuten) yksilöt pysyisivät hengissä marraskuisessa metsässä syömällä mättäältä suppilovahveroita.
Muutenkin tihku ja hämärä ottivat tavallista enemmän voimille eilen. Metsästä toki palasin virkeänä ja iho kirkkaana, mutta jo heti iltapäivästä alkoi vireys laskea. Illan syvävenyttelyssä tuli melkein itkuinen olo, kun musiikki, lievä kipu ja monotoniset venyttelyohjeet nostivat vain surullisia asioita mieleen.
Taitaisi olla aika laskeutua talvilepoon. Mutta ottaako työelämä sitä huomioon? Sen päätöksen jo perheessä teimme - jälleen Kirsin avustuksella - että todella karsimme joulusta lahjakiireet ja lahjoitamme rahaa katastrofien uhreille.
perjantaina, lokakuuta 28, 2005
Talviaurinkoa lokakuussa
Nyt sataa vettä, mutta aamulla oli vielä näin kaunista. Valo aivan kuin keskellä upeinta kevättalvea!
Lumi yllätti...
Keliä ja säätä usein syytetään, kun syksyn ensimmäisen lumisateen jälkeen joku ajaa ojaan tai kaatuu liukkaalla pihalla. Meidät lumi yllättää joka vuosi omenasadon kanssa. Yhden puumme omenat kypsyvät niin myöhään, etteivät ne ehdi edes suurimmaksi osaksi pudota maahan ennen talvea. Ja muutaman pakkaspäivän jälkeen on jo myöhäistä - ensi viikolla saamme katsella ruskeaksi mätäneviä omenoita.
Olen kyllä kerännyt sen, minkä säilömiseen tänä vuonna oli aikaa, voimia ja tilaa. Pakastimessa on varmaan parikymmentä purkillista omenasosetta, jääkaapin vihanneslokerossa vielä muutama kokonainenkin omena odottamassa pääsyä joko piirakkaan tai johonkin pääruokaan antamaan kirpeyttä.
Itse asiassa olen varsin tyytyväinen siihen, millaisia värejä, makuja ja vitamiineja ehdin talven varalle tallettaa. Aamuisin syön viilin päällä joko pakastettuja mustaherukoita tai jotain keittämistäni hilloista, omenaa, vadelmaa, kirsikkaa tai mustaviinimarjaa. Lounaspadassamme oli tänään sekä anopin papuja että itse kerättyjä suppilovahveroita. Ohessa maistuivat omat, aika mausteiset etikkakurkut. Usein teen myös sienisalaattia tai kaivan jääkaapin perukoilta etikkasienipurkin. Jonkun aikaa meillä oli myös omaa omenamehua, herukkamehua on edelleen pakastimessa.
Pieniä kirveli- ja persiljapussejakin olen säilönyt.
Vanhanaikaisissa säilykkeissämme on käytetty sokeria ja suolaakin, mutta vastapainoksi niissä on taatusti paljon flavonoideja. Toistaiseksi olen säästynyt syksyn flunssilta. Se voi olla enemmän liikunnan kuin ravinnon ansiota, mutta ainakin kauniista ja maittavista hillo-, kurkku- ja pikkelssipurkeista tulee ylpeän hyvä mieli.
Olen kyllä kerännyt sen, minkä säilömiseen tänä vuonna oli aikaa, voimia ja tilaa. Pakastimessa on varmaan parikymmentä purkillista omenasosetta, jääkaapin vihanneslokerossa vielä muutama kokonainenkin omena odottamassa pääsyä joko piirakkaan tai johonkin pääruokaan antamaan kirpeyttä.
Itse asiassa olen varsin tyytyväinen siihen, millaisia värejä, makuja ja vitamiineja ehdin talven varalle tallettaa. Aamuisin syön viilin päällä joko pakastettuja mustaherukoita tai jotain keittämistäni hilloista, omenaa, vadelmaa, kirsikkaa tai mustaviinimarjaa. Lounaspadassamme oli tänään sekä anopin papuja että itse kerättyjä suppilovahveroita. Ohessa maistuivat omat, aika mausteiset etikkakurkut. Usein teen myös sienisalaattia tai kaivan jääkaapin perukoilta etikkasienipurkin. Jonkun aikaa meillä oli myös omaa omenamehua, herukkamehua on edelleen pakastimessa.
Pieniä kirveli- ja persiljapussejakin olen säilönyt.
Publish Post
Vanhanaikaisissa säilykkeissämme on käytetty sokeria ja suolaakin, mutta vastapainoksi niissä on taatusti paljon flavonoideja. Toistaiseksi olen säästynyt syksyn flunssilta. Se voi olla enemmän liikunnan kuin ravinnon ansiota, mutta ainakin kauniista ja maittavista hillo-, kurkku- ja pikkelssipurkeista tulee ylpeän hyvä mieli.
sunnuntaina, lokakuuta 23, 2005
Räntäpäivän hyvästit
Päivän Hesarissa on kuulemma lukija kysynyt Torstilta, miten saisi rumat pilkut pois vaahteranlehdistä. Murheensa kullakin - juuri nyt varmaan pitäisi harmitella räntää, joka taatusti taas yllättää jonkun autoilijan.
Minulla ei ole ollut aikaa sen paremmin lehdenlukuun kuin säiden harmitteluun, sillä aamulla oli ihan pakko päästä metsään parin viikon työ- ja seminaariputken jälkeen. Tuli jopa kehuttua illalla Tallinnan laivalla, että saalistan suppilovahveroita jo aamuyhdeksältä. No, lähtö venyi yhteentoista, mutta metsässä kuluikin sitten melkein kaksi tuntia, jonka aikana putsasin yhden rinteen isoimmista sienistä. Pienimpiä en kohmeisilla sormilla viitsinyt edes taitella, sen verran paljon koriin kertyi muutenkin, melkein kymmenen litraa.
Iltapäivällä oli vuorossa paluu kaupunkiin, jossa piti siivota parveke viimeisistäkin kesäkasveista. Vähän säälitti heittää pois kukkivia ruukkutomaatteja ja yli 20-vuotias jukka, joka ei koskaan toipunut keväisestä leikkausoperaatiostani. Paljon kompostimultaa kertyi myös äitienpäiväruusun ja alkukesän gerberan raadoista sekä kolmesta yrttiruukusta, joiden basilikat kuolivat kylmään jo elokuun lopussa.
Kun olin tyhjentänyt parvekkeen, räntäsade saapui viimeistelemään hautajaistunnelman. Ehkä ostan vielä muutaman erican pikkuruiselle ikkunalaudalle, joka näkyy rappukäytävään. Nyt on rapussa kulkijoille näytillä vain apea tyhjien ruukkujen rivistö.
Minulla ei ole ollut aikaa sen paremmin lehdenlukuun kuin säiden harmitteluun, sillä aamulla oli ihan pakko päästä metsään parin viikon työ- ja seminaariputken jälkeen. Tuli jopa kehuttua illalla Tallinnan laivalla, että saalistan suppilovahveroita jo aamuyhdeksältä. No, lähtö venyi yhteentoista, mutta metsässä kuluikin sitten melkein kaksi tuntia, jonka aikana putsasin yhden rinteen isoimmista sienistä. Pienimpiä en kohmeisilla sormilla viitsinyt edes taitella, sen verran paljon koriin kertyi muutenkin, melkein kymmenen litraa.
Iltapäivällä oli vuorossa paluu kaupunkiin, jossa piti siivota parveke viimeisistäkin kesäkasveista. Vähän säälitti heittää pois kukkivia ruukkutomaatteja ja yli 20-vuotias jukka, joka ei koskaan toipunut keväisestä leikkausoperaatiostani. Paljon kompostimultaa kertyi myös äitienpäiväruusun ja alkukesän gerberan raadoista sekä kolmesta yrttiruukusta, joiden basilikat kuolivat kylmään jo elokuun lopussa.
Kun olin tyhjentänyt parvekkeen, räntäsade saapui viimeistelemään hautajaistunnelman. Ehkä ostan vielä muutaman erican pikkuruiselle ikkunalaudalle, joka näkyy rappukäytävään. Nyt on rapussa kulkijoille näytillä vain apea tyhjien ruukkujen rivistö.
perjantaina, lokakuuta 21, 2005
Hämärää saalistusta
Kun on pari viikkoa elänyt pelkästään kaupungissa, päivän lyheneminen yllättää. Eilen päätin työmatkan jälkeen, että nyt on päästävä metsään. Jo menomatkalla puoli kuuden aikaan illalla huomasin hämärän uhkaavan reissuani.
Ei auttanut kuin olla järjestelmällinen. Ensin tutulta polulta muutama viikko sitten koluttuun rinteeseen. Ruskeita lehtiä oli paljon sammalen päällä, ja olin jo antaa periksi. Mutta sitten silmä tottui, ja huomasin seisovani melkein suppilovahveroiden päällä. Pieniä olivat, mutta löysin kuitenkin!
Poikkesin vielä toisellekin puolelle, jossa joku muu oli ehtinyt käydä. Silti löysin muutaman aivan tuoreen yksilön ja joitain sammalen sisään käpertyneitä kääryleitä, jotka harvinaisen vähän enää muistuttivat suppiloa.
Hämärä tiheni, mutta päätinpä vielä kurkata aivan polun ja supan väliin. Ja siinähän oli iso esiintymä kunnollisen kokoisia sieniä, joiden keruu onnistui hyvin melkein pimeässäkin.
Reilut puoli tuntia ja kaksi litraa; olin tyytyväinen. Samalla tuli ulkoilutettua mäyräkoira. Kotona vielä tarkistin, ettei pussiin ollut eksynyt muita lajeja, sillä viimeiset sienet keräsin käsikopelolla. Vain vähän roskia ja sammalta, muuten kelpo saalis.
Ei auttanut kuin olla järjestelmällinen. Ensin tutulta polulta muutama viikko sitten koluttuun rinteeseen. Ruskeita lehtiä oli paljon sammalen päällä, ja olin jo antaa periksi. Mutta sitten silmä tottui, ja huomasin seisovani melkein suppilovahveroiden päällä. Pieniä olivat, mutta löysin kuitenkin!
Poikkesin vielä toisellekin puolelle, jossa joku muu oli ehtinyt käydä. Silti löysin muutaman aivan tuoreen yksilön ja joitain sammalen sisään käpertyneitä kääryleitä, jotka harvinaisen vähän enää muistuttivat suppiloa.
Hämärä tiheni, mutta päätinpä vielä kurkata aivan polun ja supan väliin. Ja siinähän oli iso esiintymä kunnollisen kokoisia sieniä, joiden keruu onnistui hyvin melkein pimeässäkin.
Reilut puoli tuntia ja kaksi litraa; olin tyytyväinen. Samalla tuli ulkoilutettua mäyräkoira. Kotona vielä tarkistin, ettei pussiin ollut eksynyt muita lajeja, sillä viimeiset sienet keräsin käsikopelolla. Vain vähän roskia ja sammalta, muuten kelpo saalis.
sunnuntaina, lokakuuta 16, 2005
Suppilovahverokeittoa kylmään syksyyn
Lämmin, aurinkoinen ja tyyni syksy on nyt sitten ohi, ja ikkunasta näkyvä vaahterakin on viikonlopun tuulissa melkein menettänyt lehtensä. Tuuli oli eilen illalla lähes pelottava, mutta sateet otan vastaan innolla, sillä viime viikkoina metsässä on ollut liian kuivaa sienille.
Tämä viikonloppu on kuitenkin tupattu täyteen sosiaalista elämää, eivätkä ensi viikon työtkään taida joustaa. Mutta ainakin kerran ennen lumisateita vielä haluan suppilovahverometsään!
Eilinen suppilovahverokeitto maistui vieraille sen verran hyvin, että reseptiäkin kysyttiin. Inspiroidun ruoan kohdalla se on aina hankalaa, mutta yritetään: paista voissa purjoa, valkosipulisilppua ja sienet, älä ruskista. Lisää vettä ja kasvisliemikuutio(ita), mustapippuria, vihreitä papuja, porkkanaraastetta, piparjuurta, hyppysellinen chiliä, silputtua kirveliä ja persiljaa. Anna hautua, maistele välillä. Jos keitto kaipaa suolaa, lisää valintasi mukaan joko kohtuudella soijakastiketta tai jotain yrttisuolaa. Erityisen hyvän loppusilauksen antaa valkoviini, jota viiden litran keittoerään lisäsin puolisen pulloa. Jotta keitto maistuisi aidosti syksyltä, sieniä pitää olla paljon, mikä ei liene vaikeaa tänä syksynä.
Oheinen kuva ei liity mitenkään sienestykseen, pikemminkin juhlimisen jälkeisen aamun tunnelmaan. Parin viikon takaisella Saariselän reissulla tuli vastaan tämäkin kuru sumuineen.
Tämä viikonloppu on kuitenkin tupattu täyteen sosiaalista elämää, eivätkä ensi viikon työtkään taida joustaa. Mutta ainakin kerran ennen lumisateita vielä haluan suppilovahverometsään!
Eilinen suppilovahverokeitto maistui vieraille sen verran hyvin, että reseptiäkin kysyttiin. Inspiroidun ruoan kohdalla se on aina hankalaa, mutta yritetään: paista voissa purjoa, valkosipulisilppua ja sienet, älä ruskista. Lisää vettä ja kasvisliemikuutio(ita), mustapippuria, vihreitä papuja, porkkanaraastetta, piparjuurta, hyppysellinen chiliä, silputtua kirveliä ja persiljaa. Anna hautua, maistele välillä. Jos keitto kaipaa suolaa, lisää valintasi mukaan joko kohtuudella soijakastiketta tai jotain yrttisuolaa. Erityisen hyvän loppusilauksen antaa valkoviini, jota viiden litran keittoerään lisäsin puolisen pulloa. Jotta keitto maistuisi aidosti syksyltä, sieniä pitää olla paljon, mikä ei liene vaikeaa tänä syksynä.
Oheinen kuva ei liity mitenkään sienestykseen, pikemminkin juhlimisen jälkeisen aamun tunnelmaan. Parin viikon takaisella Saariselän reissulla tuli vastaan tämäkin kuru sumuineen.
tiistaina, lokakuuta 11, 2005
Herkkutateilla Italiaan
Uutinen tattisivulla: kaksi kerääjää on päässyt sienillä Italiaan. Kuulostaa unelmayhdistelmältä. Missään en ole saanut niin hyvää tattikeittoa kuin Ai Gondolieri -ravintolassa Venetsiassa kaksi syksyä sitten. Sienet saattoivat hyvinkin olla Suomesta rahdattuja, mutta keittotaito ihan sikäläistä.
maanantaina, lokakuuta 10, 2005
Tekeekö mieli sukeltaa?
Perheessämme oli aikanaan englanninbulldoggi, jonka suurinta huvia syksyisin oli hyppiä vastaharavoituihin lehtikasoihin ja heitellä lehtiä ilmaan kauhamaisella alaleuallaan. Jopa puistotyöntekijät näyttivät kestävän moisen irrottelun. Pitäisikö kokeilla?
sunnuntaina, lokakuuta 09, 2005
Muistin hengittää
Viikonloppuseminaarit pitäisi laissa kieltää, ainakin sellaisina päivinä kuin eilen. Kuuden tunnin aikana ehdin keksiä ainakin tusinan askareita, jotka odottivat maalla. Kun puoli viiden aikaan iltapäivällä vihdoin kurvasin maalaiskotimme pihaan, oli jäljellä enää yksi mahdollisuus. Vein nopeasti ruuat sisälle ja lähdin koirien kanssa kiertämään hitaasti pihaa. Vedin sisään iltapäivän viimeisiä aurinkoisia hetkiä ja lämmintä syystuulta. Ja hengitin.
Harakat yrittivät kovaäänisesti ajaa pois pihasta paria närheä. Keltaiset haavat pitivät omaa havinaansa tuulessa. Ruukkutomaatit olivat innostuneet tekemään vielä uusia hedelmiä, jotka tuskin enää ehtivät punastua edes tontin kuumimmalla seinustalla. Nurmikko oli lähes kokonaan keltaisten koivunlehtien, ruskeaksi muuttuneiden haavanleihtien ja tummien ja käpristyneiden pihlajanlehtien peitossa. Vaan eipä tullut mieleenkään ottaa esille sen paremmin haravaa kuin ruohonleikkuria.
Sen verran annoin hommille periksi, että keräsin maasta korillisen omenoita, vain kauneimmat ja terveimmät. Pimeän tultua porailin ja leikkelin niistä omenarenkaita, jotka asettelin ritilälle kuivumaan. Lopun iltaa lueskelin lehteä ja kuuntelin radiota viinilasi kädessä. Onneksi salama rikkoi kakkoskotimme television jo vuosi sitten.
Tänään oli taas sosiaalista ohjelmaa, mutta paljon eilistä mieluisampaa, ystävän tohtorinväitöksen jälkeiset juhlat. Jopa automatka ensin Hollolasta Lahteen ja sieltä Kuusankoskelle ja takaisin meni kivuttomasti, sen verran kaunis syksyinen maisema on nyt tarjolla myös auton ikkunan lävitse. Illalla rentouduin vielä syvävenyttelyssä - ja muistin hengittää. Ehkä sen työviikon taas jaksaa.
Harakat yrittivät kovaäänisesti ajaa pois pihasta paria närheä. Keltaiset haavat pitivät omaa havinaansa tuulessa. Ruukkutomaatit olivat innostuneet tekemään vielä uusia hedelmiä, jotka tuskin enää ehtivät punastua edes tontin kuumimmalla seinustalla. Nurmikko oli lähes kokonaan keltaisten koivunlehtien, ruskeaksi muuttuneiden haavanleihtien ja tummien ja käpristyneiden pihlajanlehtien peitossa. Vaan eipä tullut mieleenkään ottaa esille sen paremmin haravaa kuin ruohonleikkuria.
Sen verran annoin hommille periksi, että keräsin maasta korillisen omenoita, vain kauneimmat ja terveimmät. Pimeän tultua porailin ja leikkelin niistä omenarenkaita, jotka asettelin ritilälle kuivumaan. Lopun iltaa lueskelin lehteä ja kuuntelin radiota viinilasi kädessä. Onneksi salama rikkoi kakkoskotimme television jo vuosi sitten.
Tänään oli taas sosiaalista ohjelmaa, mutta paljon eilistä mieluisampaa, ystävän tohtorinväitöksen jälkeiset juhlat. Jopa automatka ensin Hollolasta Lahteen ja sieltä Kuusankoskelle ja takaisin meni kivuttomasti, sen verran kaunis syksyinen maisema on nyt tarjolla myös auton ikkunan lävitse. Illalla rentouduin vielä syvävenyttelyssä - ja muistin hengittää. Ehkä sen työviikon taas jaksaa.
keskiviikkona, lokakuuta 05, 2005
Väriterapiaa
Tänään oli ainakin Etelä-Suomessa juuri sellainen päivä, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa pitäisi ymmärtää pistää työpaikat ja koulut kiinni ja heittää ihmiset puistoihin, metsiin ja toreille keräämään auringonvaloa ja värejä ihoon ja aivon muistilokeroihin seuraavaa talvea varten. Onneksi Lahdessa oli edes markkinat, jotka keräsivät ihmisiä ulkoilmaan.
Ihan vapaata päivää en pystynyt järjestämään, mutta aamun ja illan työrupeamien välillä ajoin koirien kanssa maalle, jossa hyvin laiskasti keräsimme muutaman jo hieman kuivahtaneen suppilovahveron metsästä ja joitakin omenoita pihapuiden alta. Sato ei ollut tänään pääasia.
Ehkei hämäläinen ruska aivan vedä vertoja Lapin väreille, mutta auringossa sekin leimusi kotoisan lämpimästi. Vertailun vuoksi kuva viime viikolta Sallasta. Silkkaa väriterapiaa sielläkin, lisäksi varvuista löytyi paljon syömäkelpoisia puolukoita ja kaarnikoita.
Ihan vapaata päivää en pystynyt järjestämään, mutta aamun ja illan työrupeamien välillä ajoin koirien kanssa maalle, jossa hyvin laiskasti keräsimme muutaman jo hieman kuivahtaneen suppilovahveron metsästä ja joitakin omenoita pihapuiden alta. Sato ei ollut tänään pääasia.
Ehkei hämäläinen ruska aivan vedä vertoja Lapin väreille, mutta auringossa sekin leimusi kotoisan lämpimästi. Vertailun vuoksi kuva viime viikolta Sallasta. Silkkaa väriterapiaa sielläkin, lisäksi varvuista löytyi paljon syömäkelpoisia puolukoita ja kaarnikoita.
maanantaina, lokakuuta 03, 2005
Omakuva suolla
Kun viikossa on kertynyt yli kaksituhatta kilometriä kulkuvälineillä ja satakunta omin jaloin, on vähän vaikea keksiä, mistä alottaisi bloggauksen. En kuitenkaan aio siirtää vanhanaikaisen päiväkirjan tekstejäni tänne.
Yksin ja jopa perheen kanssa kulkiessa käy usein niin, etten muista pyytää kuvia itsestäni. Luonnonolosuhteet Sallassa hoitivat homman oma-alotteisesti. Olin jo rajata varjon pois digiruudulta, kunnes tajusin...
Yksin ja jopa perheen kanssa kulkiessa käy usein niin, etten muista pyytää kuvia itsestäni. Luonnonolosuhteet Sallassa hoitivat homman oma-alotteisesti. Olin jo rajata varjon pois digiruudulta, kunnes tajusin...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
