Aikuisen parin ruokaa

Vaikka asumme puolison kanssa jo suurimman ajan kahdestaan, usein viikonloppuina ja lomilla kuitenkin on jompi kumpi tyttäristä myös ruokapöydässä. Isolle porukalle kokkaaminen on pääosin palkitsevaa, mutta joskus vähän rasittaa ottaa huomioon erilaisia makuja ja rajoituksia. Toisen tyttären kasvissyönti ei ole minulle mikään iso ongelma, koska syön itsekin pääosin kasvisruokaa ja kalaa, mutta sulkeehan se jotain pois. Ja sitten on niitä ruokia, jotka eivät ihan hirveästi innosta toistakaan nuorta aikusta. Esimerkiksi simpukat.

Paljon isompi ongelma on kuitenkin se, että Lahden kokoisessa kaupungissakin eläviä simpukoita saa vain joskus, yleensä tiettynä viikonpäivänä. Käyttämissämme vähän paremmissa ruokakaupoissa se on yleensä torstai. Paitsi ettei niitä ollut yhtenäkään tammikuun torstaina ennen kulunutta viikkoa. Ja se taas oli päivä, jolloin en oikeastaan olisi ehtinyt valmistaa ko. herkkuja - ennen kaikkea tarkistaa, ovatko äyriäiset elossa ja siis syömäkelpoisia.

Mutta kun nyt kalatiskillä niitä näin, tein pikaisen päätöksen. Jos myyjä suostuisi avaamaan verkkopussin ja koputtamaan jokaisen simpukan erikseen pöytää vasten, ostaisin niitä. Ja kun rouva suostui, aloin odotella. Idea tässä oli se, että nyt hävikki menisi kaupan piikkiin eikä omaani. Minua rasittaa valmiiden simpukkapussien kanssa eniten se, että aina vähintään neljäsosa osoittautuu kuolleiksi (tai ei ainakaan suostu menemään kiinni, kun koputtaa), jolloin ruokaan on vähemmän aineksia käytettävissä. Hinnasta homma ei ole kiinni, sinnä kilo maksaa noin kuusi euroa, mutta haluaisin tietää, miten paljon ruokaa on varattuna.

Menihän siinä koputtelussa sen verran aikaa, että hiljaiseen aikaan tiskille ehti tulla kanssani odottamaan hermostuneen oloinen toinen asiakas, joka sitten kävikin erikseen vaatimassa itselleen palvelua viereiseltä lihatiskiltä. Oman myyjäni kunniaksi on sanottava, että hän palveli minua juuri niin kauan kuin tarvitsin. Ja sen kunniaksi ostin itse asiassa enemmän simpukoita kuin tarvitsin, puolitoista kiloa.

Valmistamme äyriäiset aina yksinkertaisesti: keitämme nopeasti ensin suolavedessä ja sen jälkeen valmistamme mausteisen liemen, jossa lopuksi kuumennamme simpukat. Liemen pohjana oli tällä kertaa lager-olut, mikä on ainakin belgialainen tapa. Sekaan pilkoimme sipulia, valkosipulia, fenkolia ja porkkanaa. lisäksi maustoimme tomaattipurella, tillillä, mustapippurilla, suolalla ja italialaisella yrttimausteella, jossa on paljon chiliä. Oheen hyvää leipää ja siinä se. Ihanalta maistui simpukkakeitto illalla töiden ja tanssitunnin päälle.

Tänään sunnuntaina taas nautimme sesongin mukaisesti blinejä, jotka kyllä kelpaavat tyttärillekin, tosin vähän eri lisukkeilla kuin meille vanhemmille. Kahdestaan satsasimme vain siian- ja kirjolohenmätiin, sipuliin ja smetanaan sekä tietysti sienisalaattiin. Koska olin eilen poissa, mies teki sienisalaatin jääkaappiin jo valmiiksi tekeytymään. Hyvältä maistui, samoin puolison aina yhtä taidolla paistamat blinit. Aikuisten ruokaa on tosi mukava nauttia kahdestaan, kun molemmille maistuu.

Jälkiruokaa emme tehneet tällä kertaa kotona, vaan lähdimme iltapäivä- kävelylle satamaan, kun aurinko oli ilmestynyt esiin aamun tuiverruksen jälkeen. Kahvila Karirannassa on aina takuuvarmasti maistuvat leivonnaiset. Mies valitsi juustokakkutyyppisen rahkakakun palan vadelmakuorrutuksella, minä sorruin valtavan kokoiseen appelssiinisuklaakakkupalaan. Ihanan valuva sisus oli kyllä suussa sulavaa, mutta en sittenkään jaksanut koko palaa. Ja siitäkin huolimatta maha painoi kotimatkalla, kun tarvoimme tuulen kinostamien dyynien lomassa kotiin. Vesijärven jäällä oli myös varsin vaikuttavia lumikasoja, aivan kuin jää olisi ollut laineilla. Ja niinhän se olikin.

Ärsyttävän epätarkkaa sieniuutisointia

ESS julkaisi uutisen, joka todennäköisesti pohjaa johonkin tiedotteeseen. Pääsisältö on kertoa, että luonnonsienissä on Tshernobylin onnettomuuden jälkeen edelleen liikaa säteilyä täällä, mihin laskeuma osui pahimmin.

Uutinen kuitenkin herättää useampia kysymyksiä kuin mihin se yrittää vastata. Jos EU:lla on raja-arvot, millaisella sienten käytöllä ne ylittyvät? Uutinen kertoo vain, että sienten "oikealla" käsittelyllä eli liotuksella ja ryöppäyksellä säteilyä voidaan vähentää. Mutta nuo käsittelytavat eivät suinkaan ole oikeita käsittelytapoja kaikille sienilajeille ainakaan säilöntä- ja ruoanlaittomielessä. Miten mahtaa esimerkiksi kuivaaminen vaikuttaa?

En väheksy ympäristön myrkkyjä tai epäpuhtauksia enkä varsinkaan ydinsäteilyä, johon minä olen jopa yrittänyt vaikuttaa äänestämällä ydinvoimasta kieltäytyviä poliitikkoja. Mutta harmittaa, kun tällaisella uutisoinnilla lietsotaan vain pelkoja. Muistan yhden blogistin, joka säteilyn vuoksi ei ollut koskaan opettanut perheelleen luonnonsienten syöntiä. Tällä logiikalla voisi kieltäytyä monesta asiasta.

Nykyään osataan uutisissa Itämeren kalojen dioksiini- ja muista myrkkypitoisuuksista jo antaa jonkinlaisia syöntisuosituksia. Moni asiantuntija on myös muistuttanut, että raja-arvot taitavat ylittyä lähinnä vain ammattikalastajien perheissä. Kaikille muille (ehkä pikkulapsia tai raskaana olevia naisia lukuun ottamatta) kala-ateriat ovat usein se terveellisempi vaihtoehto. Myös sienissä on vaikka mitä terveyttä edistäviä vaikutuksia - mm. talvella kipeästi kaivattavaa d-vitamiinia -, joten kannattaisi keskittyä edistämään niiden käyttöä.

Minä pidän itseäni sen verran vakavana sienestyksen harrastajana, että haluaisin saada myös järkevää tietoa ympäristön vaikutuksesta sienten turvallisuuteen. Siitä pidän toki ihan itse huolta, etten kerää ja syö myrkyllisiä lajeja tai pilaantuneita yksilöitä.

Otetaan läheltä, mitä on

Olen lähiruoan kannattaja, mutta en kovin fanaattinen sellainen. Kalaa ostaessani tosin pyrin valitsemaan ensisijaisesti kotimaista ja kestävästi kalastettua, mutta erityisen tyytyväinen olen saadessani Vesijärven tai Päijänteen kalaa.

Tänä viikonloppuna oli erikoisen hyvä tilanne, sillä saimme hauen lahjaksi. Tai itse asiassa anoppi sai niitä kaksi naapuriltaan Hollolassa, mutta ei olisi itse mitenkään selvinnyt molemmista. Kiitin kauniisti ja ryhdyin etsimään haukimurekkeen ohjetta. Valitsin summanmutikassa tämän Helsingin Sanomien ohjeen, josta sitten tulikin ihan erinomainen lopputulos maun puolesta. Tosin en saanut mureketta ehjänä ulos vuoasta, joten ruokalajista ei ole kuvaa. Makuun ulkomuodolla ei onneksi - ainakaan uskoakseni - ollut mitään merkitystä.

Muutenkin nautimme erittäin paikallisista aineista valmistettuja ruokia. Käyn säännöllisesti Lahden kauppatorilla hakemassa juureksia tutulta viljelijältä, jonka lanttu ja porkkanat päätyivät lastuiksi uuniin (maustetaan pippurilla ja suolalla ja inspiraation mukaan vaikkapa chilillä, päälle pirskotellaan öljyä, paistetaan 15-20 minuuttia n. 225 asteessa). Mies suostui lisäksi eilen kuorimaan ison kattilallisen perunoita, koska lupasin tänään leipoa ihania vatruskoita. Aika monessa ohjeessa - kuten tuossa linkissäkin - vatruskat täytetään riisillä, minä sekoitan riisin suoraan perunataikinaan ja paistan rieskan näköisiä (ks. kuva). Erittäin hyviä ovat näinkin!

Kuten aiemmin sanoin, en ole lähiruoassa fanaattinen, joten voin joskus käyttää riisiä. Mutta kun kerran olin keittänyt ison annoksen puuroriisiä, päätin käyttää sitä myös jälkiruokaan. Sekoitin riisin sekaan kermaa, rahkaa, sokeria ja vaniljasokeria, jolloin syntyi hieman jouluista Victorian kiisseliä muistuttava seos. Sitten keitin pakastimessa olleista punaisista viinimarjoista kiisselin, jonka kumosin valkoisen kerroksen päälle. Tuli edullinen ja todella raikas jälkiruoka, jota jäi vielä huomiseksikin.

Sieniä meillä oli tietenkin pöydässä molempina viikonlopun päivinä monessa muodossa. Kuvan etikkaan säilötyt kangasrouskut ovat edelleen valtavan hyviä, vaikka ne on säilötty jo syys-lokakuussa. Lauantaina tein perunoiden ja haukimurekkeen oheen kastikkeen suppilovahveroista. Tälle päivälle valmistin haaparouskuista sienisalaatin, johon laitoin sipulin ohella hieman hapanta omenaa pilkottuna, pari aurinkokuivattua tomaattia silputtuna ja vatkattua kermaa.

On muuten yksi ruoka-aine, jossa en pysty suosimaan lähellä tuotettua. Erittäin terveellisenä pidetyn kotimaisen rypsiöljyn sijasta käytän kylmäpuristettua oliiviöljyä, joko italialaista tai kreikkalaista. Syynä ovat sekä maku että vatsani. Epäilen, että olen allerginen rypsille, koska sekä kukkivien peltojen että itse öljyn haju jo tekee pahaa. Muutaman kerran on vatsakin mennyt niin pahasti sekaisin, että joudun olemaan ravintolassakin aina vähän varuillani. Tuskin kukaan kuitenkaan kaipaa tarkempaa selostusta.

Pakkashiihdon varustelua

Olen pitänyt hiihto- päivien pakkas- rajana -15:ttä astetta, joten eilen tosissani epäröin, kun mittari näytti aamulla toisessa ikkunassa -14.7 ja toisessa -15,5. Lauantaina on kuitenkin paremmin aikaa hiihtää kuin arkena, joten uskaltauduin miehen mukaan Tapanilan hiihtomajalle. Ja siellä sitten mittari näytti tasan -15.

Ihan aluksi pahimmalta tuntui hengittäminen, sillä lähdin hiihtämään viitosen lenkkiä, jossa on aika jyrkkiä nousuja parin ensimmäisen kilometrin matkalla. Pakkasen hengittäminen suoraan huohottavaan suuhun ei houkuttanut, joten laitoin rosvotyylisesti huivin suun eteen. Huivin sisällä taas tuntui happi loppuvan. Vähitellen kuitenkin muodostui sopiva suoja, kun kastunut ohut huivi jäätyi kuperaksi koppuraksi suun eteen.

Pakkaspukeutuminen vaatii monia kerroksia paikkoihin, jotka yleensä palelevat. Onnekseni en ole yhtä arka sormistani kuin puoliso, joten selviän yleensä ihan pelkillä hyvillä hiihtohanskoilla. Eilen olin kuitenkin varautunut neulotuilla sormikkailla ja nahkarukkasilla, joissa tuli jopa vähän kuuma. Monoihin mahtuu yksi villapohjainen urheilusukka, mihin on pakko luottaa säässä kuin säässä, sillä liian ahtaassa varpaat palelevat. Eilisellä vajaan tunnin lenkillä alkoi varpaita kipristellä vasta loppupuolella, kun pysähdyin hetkeksi ihastelemaan auringonnousun punaa, joka ensin vilkkui puiden välistä, vähän ajan kuluttua jo puiden latvoissa.

Hiihto on niin kokonaisvaltaista liikuntaa, että se lämmittää kropan tosi nopeasti. Eilen sain pienen varoituksen siitä, että tuntuva lämpö voi myös pettää. Olin suojannut pakarat ja reidet kuorihousujen lisäksi peräti kaksilla hiihtoalustrikoilla, mutta silti riisuessa huomasin joidenkin kohtien olevan ihan jääkylmiä. Muutaman tunnin iho kihelmöi ja punotti kotona, mutta onneksi taisin sentään välttyä todellisilta paleltumilta. Täytyy ilmeisesti etsiä jostain vielä yhdet villahousut, jos aion jatkossa urheilla samanlaisissa olosuhteissa. Tänä aamuna jätimme ihan suosiolla ulkoilun väliin, kun mittari näytti -17,4:ää.

Merkinnän kuvat on otettu matkapuhelimen kameralla, jonka optiikka etenkin yläkuvassa oli huurussa. Toisaalta kuva näyttää todenmukaisesti sen maiseman, joka avautuu jäätyneiden silmänripsien takaa, ilman silmälaseja.

Talvisia sieniherkkuja

Kuivakaapissani on kokonainen rivistö kuivattujen sienten purkkeja ja muovipusseja. Pakastimessakin on jotain, mutta jostain syystä juuri kuivatut herkut inspiroivat ruuanlaittoon tällaisina kylminä pakkaspäivinä. Kesän sienireissut tuntuvat olevan kovin kaukana takanapäin, mutta kun kuivien sienten päälle kaataa kiehuvaa vettä, nousee kulhosta huumaava tuoksu. Etenkin herkkutatit ovat lähes päihdyttävän hyväntuoksuisia.

Lueskelin loppuviikosta jouluun valmistautuvia ruokalehtiä ja -sivustoja, mutta tämän viikonlopun sieniruuan kaivoin kuitenkin lähinnä muistista. Tarkistin mainiosta Vaskiratsastajan sienisalaatti -kirjasta herkkutatti-juliennen reseptin, jota päätin hieman muunnella. Kysehän on siis ihanasta herkkutatti-valkosipuli-smetana-persilja-muhennoksesta, joka laitetaan pieniin kuppeihin ja juustoraastetta päälle, sen jälkeen haudutellaan uunissa. Mutta minä lisäsin herkkuun vielä voitaikinakannen, koska olin tekemässä pääruokaa. Tuli kyllä aivan uskomattoman hyvä ja täyttävä annos, jonka kanssa tarjoilin vielä tämän talven ensimmäisen rosollin. Rosolli on muuten yksi niistä jouluruuista, jota voin syödä viikkokausia joka päivä kyllästymättä. Toinen on omatekoinen lanttulaatikko.

Tämän pakkasviikonvaihteen liikunnat ovat olleet aika maltillisia. Lauantaina kävin yhdeksän kilometrin hiihtolenkillä, tänään kävelin pari kertaa kaupungilla. Aamukävely suuntautui kotoa järvenrantaan ja urheilukeskukseen tarkastamaan jää- ja latutilannetta. Vesijärvessä on jonkinlainen jääkansi, mutta tuskin missään vielä kantava. Urheilukeskuksessa taas on ihan huippuluokan ladut, joita varten myös lumitykit sylkivät pakkasilmaan uutta tekolunta.

Iltapäivän kävelyn tein kaupungin toiselle laidalle, katsomaan Muotoiluinstituutin opiskelijoiden myyjäisiä, joista palasin kotiin Taidemuseon ja Galleria Nuovon kautta. Muotsikassa oli tarjolla sekä kauniita että kekseliäitä esineitä, osa tietenkin enemmän tai vähemmän turhia. Tuntui kuitenkin hyvältä ostaa edes jotain pientä ihmisiltä, joiden tarkoitus on elää jatkossa tekemällä mahdollisimman kestävää designia. Taidemuseossa on tarjolla pienoisgrafiikan näyttely Miniprint, josta ehkä odotin hieman enemmän, mutta näyttely oli kyllä hyvin ripustettu. Ja Nuovossa näin vielä Outi Kirveen upeita puupiirroksia, joista ihastuin etenkin matkalaukkuaiheisiin töihin.

Aika kulturelli - ja henkisesti virkistävä - iltapäivä siis. Siinä ohessa tuli käveltyä muutama kilometri.

Hiihtokausi avattu

Heti kun lumi oli satanut Lahdessa maahan torstaina, puoliso alkoi seurata latu- tiedotteita. Täällähän on ympäristössä ehkä Etelä-Suomen parhaat latuverkostot Hollolasta Lahteen ja Nastolasta Heinolaan, ja hetihän niitä oltiin sekä kunnostamassa että käyttämässä ESS:n uutisen perusteella. Myös Vierumäki näyttää kertovan latutiedotteessaan, että latuja pohjataan ja uutta lunta tykitetään.

Eilen mies kävi hakemassa sukset maalta varastosta ja ajoi samalla ladun varteen katsomaan, että Hollolan Heinsuolla todellakin pääsee hiihtämään. Tänä aamuna hän kunnosti meille ensimmäiset parit, minkä jälkeen oli kauden avauslenkin aika. Minä yritin vähän nurista lähtöpaikan valintaa vastaan, sillä Heinsuolla lenkki pitää aloittaa kipuamalla ihan kohtalaisen rankka mäki ylös. Tajusin toki sitten itsekin, ettei nirsoilu tässä vaiheessa kannata.

Ihan hyvä, sillä nousu meni yllättävänkin sujuvasti! Tekniikka ja voimat riittivät luisteluun koko ylämäen matkalla. Hengästyin ihan reippaasti, mutta jo ensimmäisessä alamäessä hengitys tasaantui. Sen jälkeen noin tunnin kestänyt hiihtolenkki oli silkkaa nautintoa. No, vähän oikeaan polveen pisti, mikä on luultavasti harjoittamattomien lihasten syytä. Kunhan kausi vanhenee, vaivatkin todennäköisesti helpottavat.

Sekin tuli taas todettua, miten kokonaisvaltaista liikuntaa hiihto on. Lenkin ja suihkun jälkeen pääsimme pirteinä lounaspöytään, mutta kohta syömisen jälkeen iski väsymys. Useinhan minä viikonloppuna otan jonkinlaiset päiväunet, mutta nyt kyllä vajosin pariksi tunniksi aivan jonnekin syvyyksiin. Koko kroppa oli aivan uupunut, eikä pää noussut tyynystä käskemälläkään.

Seuraava kerta on luultavasti jo paljon helpompi, ellei siihen mene kovin monta viikkoa. Nyt on jo luvattu kiristyvää pakkasta, ja ainahan tähän aikaan tullut lumi voi vielä sulaakin. Toivottavasti ei - kyllä oikea lumitalvi sopii suomalaiselle paljon vesisadetta ja pimeyttä paremmin. Sen huomasi jo viime viikon iloisista kommenteista ja omien ja tuttujen koirien elekielestä valkoisen hötön keskellä.

Aikainen joulukukka

Ostin lokakuussa neljä amarylliksen sipulia ja istutin heti niistä kaksi. Ne kaksi ovat nyt sitten jo näin pitkällä, mikä ei ole ollenkaan harmi keskellä pimeintä marraskuuta.

Se sen sijaan on pikku harmi, että kaksi muuta sipulia (jotka ajattelin istuttaa myöhemmin) olivatkin kaapissa itäneet ja ryhtyneet pahentumaan, kun en ollut tajunnut välillä tarkistaa kaapin olosuhteita. Pimeää siellä kyllä on mutta ilmeisesti liian lämmintä. Edellisessä asunnossa kuivakaappi oli myös kylmäkaappi, joten siellä säilyttäinen onnistui.

Ne kaksi muutakin ovat nyt ruukussa, ja toivon ainakin toisen selviävän - toiveikkaalta näyttää. Tilauksessa ovat vielä valkoinen ja vaaleanpunainen.

Keskieurooppalaista sienestystä

Työmatka Berliiniin ja Halleen osui juuri siihen lämpimään jaksoon, jolloin Lahden ja Hollolan metsistä ehkä olisi taas voinut löytää uusia sienisaaliita. Kun tänään piipahdin metsässä lähes kahden viikon tauon jälkeen, oli siellä taas pakkasta. Virkistävää ja kaunista toki, mutta enpä löytänyt edes pikkupakkasta kestäviä suppilovahveroita.

Törmäsin sieniteemaan myös reissulla. Yhteen Berliinin uusimmista taidemuseoista, Hamburger Bahnhofille, rakennettiin visiittini aikoihin Carsten Höllerin erittäin kiinnnostavalta vaikuttavaa Soma-näyttelyä. Minä näin vain saliin pystytetyt isokokoiset kärpässienet ja purukentän, jolle kuulemma muutama päivä myöhemmin roudattiin eläviä poroja! Näyttelyn ideana on käsittääkseni tutkia kärpässienestä uutetun Soma-juoman vaikutuksia. Enpä tiedä, miten olisin päässyt sisään teemaan, mutta jo näkemäni ja kännykällä kuvaamani sienipysti teki kyllä vaikutuksen.

Kauppojen ikkunoissa näin sitten arkipäiväisempiäkin syysasetelmia, joista suutariliikkeen ikkunasta bongatut nahkalakkiset punikkitatit olivat riemastuttavimpia. Käväisin liikkeessä kysäisemässä, voiko somisteita ostaa. Ei voinut, mutta kohta työntekijä juoksi perääni ja toi lahjaksi jostain laatikonpohjalta löytäneensä pari "lakkia". Neuvoi vielä, miten niihin pitää askarrella itse se valkomusta jalka joko puusta tai pahvista. Hauska kokemus!

Sieniruokaa yritin toki löytää myös, mutta tiivistahtisessa ohjelmassa oli vähän mahdollisuuksia itse valita ravintolaa tai käydä elintarvikeliikkeissä tai toreilla katsomassa tarjontaa. Yhden aktiivisen sienestäjän kanssa pääsin keskustelemaan hotellin aamiaispöydässä. Hänen mukaansa ainakin entisen DDR:n puolelle kuuluneessa Saksi-Anhaltissa (Berliinistä länteen ja lounaaseen) on jokamiehenoikeutta muistuttava lupa sienestää metsissä, mitä oikeutta hän käyttääkin jatkuvasti. Ainoa syömäni varsinainen sieniruoka oli erinomainen herkkutateista (Steinpilze) tehty paksu kastike, jota tarjottiin ankanrinnan kanssa. Mainittua ruokaa sain Hallen kaupungissa. Nicht schlecht!

Vähän ja sittenkin liikaa - lunta

Lumi-, räntä- ja vesisateet viime viikolla eivät onneksi sekoittaneet omaa arkeani, joka sujui tiiviisti omissa töissäni kaupungissa. En oikeastaan edes tajunnut, että osa siitä lumesta tosiaan jäi maastoon, kun pakkanen kylmensi tienoon. Metsässä oli myönnettävä: pakkanen oli palelluttanut kaikki näkyvät sienet, ja parin sentin lumikerros puolestaan piilotti mahdolliset suppilovahverot. Kävin parissa suhteellisen varmassa paikassa katsomassa, mutta edes pienellä kauhomisella ei valkoisen alta paljastunut sieniä.

Laiha saalis ei erityisemmin surettanut, sillä retki maaseudulle virkisti muilla tavoin. Jäljellä olevat puiden lehdet loistivat auringon välkkeessä, jäätynyt sammal rasahteli saappaan alla. Kuusikkorinteessä huohotin tyytyväisenä kirpakkaa ilmaa sisääni samalla kun kuuntelin metsästyskoirien haukkua kauempaa. Ja kotiin palatessa aistin jokaisen värivivahteen lumen laikuttamalla ruskealla kynnöksellä ja tuulen harventamassa haapalehvistössä.

Mäyräkoirakin jaksoi puuhailla energisesti, vaikka vasta viikko sitten se oli erittäin huonossa kunnossa rankan suolistotulehduksen vuoksi. Onneksi lääkkeet ja tiputus pelastivat parhaan metsäkaverini vielä tällä kertaa. Sydänsairas 12-vuotias ei varmastikaan sienestä enää kovin monena syksynä, mutta loppuun asti aion antaa sille tilaisuuden, toki seniori-ikäiselle sopivina annoksina. Kumpikaan meistä ei halua jäädä kokonaan sohvalle, vaikka juuri nyt nojatuolista kuuluukin hyvin raskas mäyräkoiran kuorsaus.

Taas on metsässä kuivaa

Ei ole satanut ainakaan pariin viikkoon, mikä alkaa näkyä sienisadossa. Viime keskiviikkona kävin maalla katsomassa herkkutattipaikat, ja se oli kyllä ihan viime hetkellä. Enemmän löysin jo pilalle menneitä kuin kunnossa olevia yksilöitä. Osa oli jo alkanut kuivua pystyyn sillä tavalla, että peratessa piti tosissaan pohtia, ovatko sienet vielä kunnossa. No, pari korillista eli useita kiloja niitä tuli silti, vaikka perkaushävikki olikin harvinaisen iso tämän syksyn aiempiin kertoihin verrattuna.

Herkkutattien lisäksi olen löytänyt karva- ja kangasrouskuja, mutta kovin vähän tämänkin blogin nimikkosientä mustarouskua. Melkein aina olen lisäksi ollut myöhässä, harvat mustat herkut ovat jo ehtineet toukkaantua tai mädäntyä. Lisäksi olen törmännyt muutamaan suppilovahvero- ja torvisienipaikkaan. Torvisienet ovat aina ilahduttavia löytöjä, suppiksia sen sijaan en ole vielä varsinaisesti ryhtynyt etsimään. Niitähän kerätään sitten, kun pakkanen on vienyt jo kaikki muut lajit.

Tänään kävin koiriemme kanssa tekemässä tosi kevyen kurkistuksen Lahden Tapanilan maastoon, jossa kaikki muut ulkoilijat tuntuivat ulkoiluttavan sauvoja. Kuivuus oli jo ehtinyt käpertää rouskujenkin lakien reunat, joten keräsin tarpeet vain yhteen salaattiin. Muutama kaunis sillihapero ilahdutti - söimme ne jo leivän päällä kaalipadan ohessa. Nyt odotan sateita.

Kuulaiden sienipäivien koukussa

Olen monta kertaa miettinyt, miksi minun on syksyllä päästävä sienimetsään ihan joka ikisenä vapaahetkenä. Mania on melkeinpä vain pahentunut vuosien myötä. Tänäkin syksynä olen monesti juossut, ajanut ja pyöräillyt sienestämään illalla töiden jälkeen, vaikka olisi ihan kohta hämärää, käyttänyt tuntikausia viikonlopuista samoiluun ja jopa siirtänyt töitä eteenpäin voidakseni nauttia sammaleen ja itiöemien tuoksusta keskellä työviikkoa. Eikä siksi ole ollut aikaa tätäkään blogia päivittää, siksi siis pitkä hiljaisuus.

Yhtä syytä ei tietenkään ole. Keräily tietenkin vetoaa tietynlaisiin ihmisiin, mutta en minä mitään muuta niin kauheasti himoitse. Pidän kyllä kuivattuja suppilovahreroita, torvisieniä ja herkkutatin viipaleita sisältävästä purkkirivistöstäni, mutta niitäkään en jatkuvasti ihaile.

Ravinto ja kulinarismi ovat arvoja nekin. Olen oikein iloinen siitä, että tietyissä sienilajeissa on paljon d-vitamiinia ja lopuissakin valkuaista, mutta enpä muutenkaan intoile ravintoasioiden kanssa. Se on jo vähän tärkeämpi asia, että sienet ovat ns. ilmaista ruokaa (jos ei laske työtunteja ja mahdollisia matkakuluja), mutta vielä enemmän arvostan alkuperän merkitystä. Tunnen maastot ja vältän likaisimpia paikkoja (tosin keräsin sieniä myös Tshernobylin laskeuman aikaan, vaikka juuri tätä Päijät-Hämettä pidettiin yhtenä saastuneimmista alueista Suomessa). Ja sillä alkaa jo olla ihan huomattavan paljon väliä, että metsästä löytää paljon useampia lajeja kuin torien sienimyyjiltä, marketien sienivalikoimista puhumattakaan. En saisi ikinä leppärouskusoosia tai mustarouskusalaattia, jos olisin ostosienten varassa. En pääsisi kokeilemaan kaikenlaisia hassujakin reseptejä, jos maksaisin kalliin hinnan litrasta sieniä ja tekisin siitä aina vain sitä takuu- varmasti onnistuvaa ruokalajia.

Perimmäinen syy sienimetsässä viihtymiseen on sittenkin vielä jotain muuta. Olen ehdottomasti syysihminen, joka aktivoituu aina siinä vaiheessa, kun lämpötila vaihtuu rantakeleistä jonnekin +10:n ja +20:n välimaastoon. Nautin sammaleisessa kuusimetsässä samoilusta saappaat jalassa, ihailen syksyn merkkejä metsäluonnossa. Vaikka keltaiset lehdet piilottavat kanttarellit ja mustuneet lehdet muistuttavat torvisientä, ei haittaa! Rakastan haasteita, innostun ihan hirveästi, kun löydän aarteita sammalen tai heinän seasta. Suunnittelen joka kerta metsään mennessäni, mitä sieltä etsin - ja palaan melkein joka kerta aivan erilaisen saaliin kanssa. Olen melkein pettynyt, jos päädynkin vain tyhjentämään tutun kanttarellipaikan.

Pitkään minulla oli tavoitteena oppia joka vuosi yksi uusi laji, jota uskaltaisin varmuudella kerätä. Olen joskus laskenut ravinnoksi käyttämieni lajien määrän ja päätynyt yli viiteenkymmeneen. Tietenkään en näe niistä joitain kuin kerran tai pari elämässäni (esimerkiksi huhtasieniä olen päässyt keräämään vain yhtenä keväänä), mutta uuden tilaisuuden tullen voisin taas iloisesti tervehtiä tuttua. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin vähän taantunut. Joka ikisellä sienireissulla tulee eteen tuntemattomia lajeja, mutta ei oikein sellaisia, joista uskoisin minulle olevan iloa joko ravintona tai jossain muussa puuhassa, vaikkapa värjäyksessä. Tällä hetkellä vain ei oikein ole aikaa harrastaa mitään käsitöitä, sienestys ja ruuanlaitto vievät kaiken liikenevän ajan.

Olen haaveillut sienineuvojakoulutuksesta tai jostain muusta, joka nostaisi minut asteen korkeammalle tasolle harrastuksessani. Voisin toki yrittää etsiä sieniä myyntiinkin, mutta siihen pitäisi olla ihan eri lailla aikaa. Toistaiseksi olen halunnut itse käyttää kaikki herkkutatit ja suppilovahverot itse tai antaa ne lahjaksi.

Ehkei harrastuksen kanssa olekaan pakko päästä loputtomasti kehittymään, pääasia on virkistyä. Aika usein vain katson ympärilleni ja ihailen eri värisiä ja muotoisia sieniä, joista en tiedä yhtään mitään. Kauniit myrkkysienetkin ilahduttavat maiseman kaunistajina.

Paras seuralaiseni, 12-vuotias Doris-mäyräkoirakaan ei enää jaksa liikkua ihan missä tahansa maastossa. Olen nyt antanut itselleni luvan käydä Doriksen kanssa leppoisilla retkillä, joilta keräämme kohtuullisen määrän sieniä ja mahdollisimman paljon muita elämyksiä. Joskus vähän kinastelemme polun haarassa siitä, minkä reitin valitsemme. Joka kerta tulemme kuitenkin kotiin onnellisina. Reissun jälkeen Doris menee lepäämään, minä jatkan usein vielä keittiön pöydän ääressä saalista peraten. Aika usein saan vielä miehen avuksi, ihan pyytämättä.

Mustia torvisieniä lenkkipolkujen vierestä

Meillä on kaksi iäkästä koiraa (mopsi, 13 ja mäyräkoira, 12), joiden liikkuminen metsässä alkaa olla jo vähän niin ja näin. Mäyräkoira kyllä lähtee sieneen mielellään, mutta osoittaa aika pontevasti, että mieluummin sittenkin kulkisi tiellä tai vähintään polulla kuin yrittäisi pomppia mättäillä tai varsinkaan kaatuneiden runkojen yli. Sillä tuntuu olevan pettämätön sisäänrakennettu kompassi, jonka neula aina osoittaa joko kotiin tai metsänreunaan parkkeerattuun autoon päin. Mopsi taas seuraa hissuksiin emännän kannoilla ja odottaa, että joku nostaa sen taas kohta autoon tai sohvalle.

Tänään iltapäivällä halusin kuitenkin ehdottomasti hyödyntää +19 asteen lämmön ja päätin, että nyt sitten sienestetään Lahden Tapanilan hiihtomajan maastoissa, joissa voisi kulkea pääväyliä vaikkapa rollaattorilla tai pyörätuolilla. Halusin ottaa kummatkin koirat mukaan, jotteivät ne joutuisi jäämään yksin (kaksin) kotiin muiden ollessa töissä.

Ja sujuihan se, vaikka silloin tällöin haastoinkin seuralai- siani hieman polusta sivuun. Mm. yläkuvan mustat torvisienet löytyivät noin viisi metriä polusta ja parinkymmenen metrin päässä yhdestä käytetyimmästä päälenkkiväylästä. Useimmat ulkoilijat tuntuivatkin olevan taas liikkeellä kuntoaan hoitamassa, joten sain ihan yksinoikeudella kerätä saaliin talteen. Yksi pariskunta suorastaan ihmetteli, että metsästä löytyy sieniä. Heidänkin jaloissaan oli tuolloin juuri ihan mittava rykelmä limanuljaskoita (toinen kuva). Mutta sienestys ja sienten havaitseminen tietenkin vaatii sekä kiinnostusta että joka reissulla kehittyvää sienisilmää.

Kotona seuralaisiani sitten väsytti ihan reippaasti, ja keittiön matolla oli hyvä ottaa päiväunet samalla, kun minä perkasin sieniä. Torvisienistä saa keiton huomiseksi, muutamat haperot ja yhden pienen herkkutatin paistoin jo tänä iltana leivän päälle. Ja ne limanuljaskat sopivat joko risottoon tai pastakastikkeeseen, katsotaan nyt.

Tattisyksy jatkuu ja toivottavasti paranee

Pistäydyin tänä aamuna Lahden kauppatorilla, jossa tutulla vihanneskauppiaalla oli myynnissä herkkutatteja. Läheisen thai-ruokapaikan ahkerat naiset olivat kuulemma keränneet oman työnsä ohessa. Koska tänään ei ollut omassa firmassa ihan pakollisia töitä, innostuin lähtemään metsään itsekin (tutulle kauppiaalle saatoin sanoa, että palaan hänen tiskilleen huomenna tarkistamaan tilanteen, mikäli en itse löydä mitään).

Mies oli menossa muutenkin maalle päin rakennusprojektin takia, joten koirat ja minä pääsimme samassa kyydissä. Tai itse asiassa kuvio meni taas niin päin, että minä ajoin pakettiauton tarvikkeineen maalle, mies hoiti päivän kuntoilut ajamalla sinne jotain sopivaa kiertotietä maantiepyörällä. Takaisin tullessa nostimme pyörän tavaratilaan.

Tapasin ensin appivanhempia ja keräsin heidän pihastaan omenoita, sen jälkeen lähdin tsekkaamaan lähimetsiä mäyräkoiran kanssa. Ensimmäinen kohde oli täysin kuiva ja sadoton, mikä hetkeksi masensi. Mutta kun kerran olin autolla liikkeellä, päätin tsekata pari muuta metsätien vartta. Jo auton ohjaamosta näin, että tatit alkoivat lisääntyä ojissa. Suurin osa niistä oli ylikypsiä punikki- tai lehmäntatteja, mutta yleensä niiden perässä tulevat myös herkkutatit.

Ja löytyihän niitä, kun ehdin parkkeerata auton metsätien varteen ja lähteä tarkistamaan jalan sen reunoja. Ensin löytyi muutama ylikypsä, sitten pieniä ja vähän isompia kiinteitä yksilöitä karikkeen seassa. Aika paljon ihan valkoisia pillejä, jokunen jo helmoistaan kellertävä ja vihertävä. Useimmat ihan puhtaita sienisääskistä, jokunen kuivumassa pystyyn. Äkkiä ne pitää nyt kerätä, jotta päätyvät pannulle tai ritilälle kuivumaan!

Mäyräkoira ja minä saimme saaliiksi myös vähän kanttarelleja, limanuljaskoita, koivuhaperoita ja sen verran kauniita haavanpunikkitatteja, että viitsin ottaa niistä pienimmät mukaan. Käsivaralla punnittuna kahteen koriin keräsin ainakin viisi kiloa sieniä, joista valtaosa herkkutatteja. Ei ihan huono saalis.

Ja jos jotakuta kiusaa autoilu ns. ekologisessa harrastuksessa (minua itseäni aika paljonkin), niin tiedoksi: kilometrejä kertyi alle 40, ja samalla reissulla kävin tervehtimässä sekä appivanhempia että äitiä ja sisarta. Autossa kulkivat myös tarpeelliset rakennustarvikkeet ja miehen varavaatteet. Metsään enää kykenettömille appivanhemmille vein myös tuliaisiksi osan herkkutateista, jotka paistettiin iltapäiväkahvien aikaan leivän päälle. Samalla tuli ulkoilutettua koiratkin kunnolla: mäyräkoira pääsi metsään, mopsi sai viettää laatuaikaan anopin inspiroivassa puutarhassa. Oikein hyvä päivä.

Herkkutatteja!

Uutiset Pirkanmaan ja Kainuun herkkutattisadoista ovat saaneet minut viime viikkoina muutamaan kertaan metsään hyvin toiveikkaina. Lahden ja Hollolan metsissä on kuitenkin ollut harvinaisen tyhjää, vaikka kuinka olen yrittänyt koluta suonreunoja ja ojanpohjia. Kunnes eilen tärppäsi.

Ensimmäinen herkkutattikaunotar pilkisti sammalesta Lahden puolella, aivan Tapanilan hiihtomajan läheisyydessä. Ei siinäkään metsässä ollut muutamaa haperoa lukuun ottamatta muita sieniä, mutta löytö kuitenkin innosti jatkamaan eteenpäin.

Hollolan puolella piipahdin metsään, jossa viime viikolla ei ollut mitään ja järkytyin: metsätiellä mätäni kolme jo ylikypsää herkkuttia. Onneksi lähitien vieressä sitten tärppäsi. Sammalen seasta pilkisti monta kiinteätä, valkopillistä kaunotarta, joiden oikea keruuaika oli juuri sillä hetkellä.

Mäyräkoira olisi jo halunnut kotiin, mutta minä olin määrätietoisesti sitä mieltä, että tsekkaamme vielä metsänreunan vajaan kilometrin päässä. Sekin kannatti, sillä sain täydennystä sekä juuri nousseista että jo vähän kypsemmistä tateista. En edes nirsoillut, otin talteen kaikki isotkin itiöemät, kunhan vain uskoin niissä olevan vielä hyvää materiaalia.

Ja tulihan sienistä monta pellillistä kuivattavia lastuja ja aivan ihana tuoksu koko asuntoon! Tänään syömme paistettuina ne herkkutattikuutiot, jotka sain talteen perkaamalla jo vähän kypsemmät yksilöt. Nyt polttelee päästä metsään heti uudestaan, sillä eihän tämä onni kovin monta viikkoa kestä.

Vesillä sienestyksen sijasta

Näin poikkeuksellisena kesänä ei enää kannata edes valittaa. Kuumuudessa ja kuivuudessa ei sieniä ole noussut muutamaa yksittäistä (löytöhetkellä jo pilalle kuivunutta) tattia ja haperoa lukuun ottamatta. Luontokokemukset on haettava muualta.

Takavuosina halusin aina valita purjehduksen sijasta metsissä samoilun, mutta nyt ei siis ollut valinnan vaikeutta, kun perheemme pitkästä aikaa sai vanhan puuveneen retkikuntoon ja vesille Helsingin, Porvoon ja Sipoon vesille. Itse asiassa kyseessä oli laajennettu perhepurjehdus, sillä saimme mukaan myös ystäväpariskunnan ja yhdelle etapille kokeneen purjehtijaystävän, joka on purjehtinut veneemme kilpailumiehistössä lähes kaksikymmentä vuotta.

Olihan meitä väkeä, vanhassa 8mR- eli kasi- veneessä kuusi ihmistä ja kaksi koiraa. Itse purjehduksen aikana väkeä ei ollut yhtään liikaa, sillä kilpailumiehistöönkin voi kuulua kuusi henkeä. Mutta retkipurjehdukseen kuuluu myös majoittuminen, mikä on aikamoinen haaste kapeassa ja matalassa puuveneessä. Ratkaisimme pulman niin, että retkimiehistömme kaksi pariskuntaa otti mukaansa teltat. Mies, koirat ja minä majoituimme veneessä. Ensimmäisessä saaressa tosin oli luksustason sisämajoitus ystäväpariskunnan mökissä saunoineen, suihkuineen ja kunnon keittiöineen. Ja tietenkin tarjolla oli myös se ihanan lämmin - ja yllättävän levätön - merivesi.

Olimme vesillä samoihin aikoihin, kun kaksi isoa myrskyä parturoi metsiä idässä, ja kyllähän ukkospuuskaiset tuulet tuntuivat hieman meidänkin kulkemisissa. Emme halunneet ottaa riskejä, joten jätimme purjehduksen väliin parina pahimpana tuulipäivänä ja vietimme päivät saaritalkoissa ja lepäillen. Kummasti sitä irtaantui jo viidessä päivässä normaalista arjesta, vaikka kännykät olivatkin mukana.

Suurimmaksi haasteeksi osoittautui tällä kertaa ruokahuolto, sillä 1921 rakennetussa aluksessamme ei ole mitään systeemiä ruokien viilentämiseksi. Normaaleina kesinä merivesi on usein sen verran viileää, että pilssissä eli käytännössä vesilinjan alla pohjalla ruuat pysyvät hyvinkin viileinä. Mutta nyt sai todella miettiä, mitä uskaltaa syödä enää toisena päivänä. Ja kun on koko ajan kuuma, vettä ja muutakin juotavaa kului normaalia enemmän.

Alkuperäinen ideamme oli olla vesillä viikko. Säätiedotukset, kaksi sydänsairasta koiraa ja kylmäsäilytysongelmat saivat meidät palaamaan pari päivää aiemmin kotiin pahemmin asiaa edes miettimättä. Ihan hyvä ajoitus, sillä jo laiturilla saimme niskaamme ensimmäisen sadekuuron. Eihän vesi sinänsä haittaa oikeissa varusteissa, mutta seuraavana päivänä ukkoskuurot olivatkin jo aika paljon kovempia.

Harjoittelureissu antoi paljon ideoita siihen, miten varustamme itseämme ja venettä ensi vuotta ajatellen. Yhteen asiaan emme kuitenkaan välttä- mättä pääse vaikut- tamaan: kovin monessa paikassa on telttailu kielletty. Syynä voi olla luonnonsuojelu, mutta ihan kaikkialla en sitäkään niele. Isoa ongelmaa tuskin asiasta edes tulisi, sillä kovin monet veneet ovat nykyään liikkuvia kesämökkejä, joissa on kaikki mukavuudet netistä pakastimiin ja riittävästi tilaa myös kaikille miehistön jäsenille. Mutta jos halutaan kannustaa ihmisiä retkipurjehtimaan myös vaatimattomamman kokoisilla veneillä, pitäisi heidän kai johonkin majoittuakin. Kaikkialla ei ole tarjolla mökkejä tai hotellihuoneita, eikä kaikilla ole niihin varaakaan. Ja lämpimässä säässä teltta (tai lämmittämätön purjevene) on ihan riittävän suojaisa nukkumapaikka.

Kulttuurimatkalla Hämeessä

Hups vain, kevät ja puolet kesästä kului muutossa. Kun nyt lopulta olisi aikaa liikkua luonnossa ja sienestää, helteet asettavat omat ehtonsa. Ei ole sieniä, mutta luonnonvesissä sen sijaan pääsee hyvin uimaan. Ja huomenna on taas tarkoitus mennä melomaan.

Hieman olen ehtinyt harrastaa kesään kuuluvaa kultturiakin. Muutama päivä sitten kävin ystäväni kanssa jo perinteiseksi muodostuneella taidereissulla, joka on pisimmillään ulottunut Retrettiin ja Fiskarsiin, molemmat hyvinkin kolmen tunnin päässä lähtöpisteestä Lahdesta. Hellesäässä päätimme nyt pysyä lähikohteissa ja etsimme kohteet 70 kilometrin säteeltä.

Ensimmäiseksi minä siirryin junalla Riihimäelle, johon ystävä tuli omalla autolla toiselta kesäreissulta. Kohteina olivat Suomen Lasimuseo ja Riihimäen taidemuseo - molemmissa hienot näyttelyt mutta vain vähän ihmisiä. Jos taidemuseon Ajan muodot -näyttely Schjerfbeineen olisi esillä vaikkapa Ateneumissa, jonot olisivat ihan erilaiset... Lasimuseon ja Suomen metsästysmuseon välissä oli tarjolla hauska "metsä" valokuvia, joiden ottajaa en tosin muista.

Toinen kohteemme oli Hausjärvellä Eija Rasinmäen mattokutomossa järjestettävä kesänäyttely Juuret, jonka sisällä oli neljä kerrosta kudottua ja maalattua taidetta. Ystäväni ja minä pidimme tällä kertaa enemmän käyttötekstiilien, tekstiilitaiteen ja kangaspuiden yhdistelmästä kuin maalauksista. "Onneksi" ei ollut mukana kotimme mittoja, muuten olisin tehnyt useammankin mattohankinnan. Voi tosin olla, että vielä myöhemmin kesällä palaan paikalle.

Paluumatkalla Lahteen ehdimme vielä Kärkölään Huovilan puistoon, joka on siis Carl Constantin Collinin perustama englantilaistyylinen maisemapuisto reilun sadan vuoden takaa. Puistossa oli tarjolla myös pieni Huovilassa maalattu maisemataidenäyttely hyvältä taiteilijalta Anna-Liisa Kankaanmäeltä, mutta esillepano vanhan kauppamakasiinin pimeällä vintillä oli kyllä onneton. Paljon enemmän Huovilan maisemista sai irti kiertämällä puiston lampineen itse. Minä ihastuin myös vanhan kartanon kivijalkaraunion sisään rakennetusta installaatiosta kasveineen ja vähän kitchahtavine koriste-esineineen. Kuuman auringon porottamilla raunioilla oli hetken hyvin eteläeurooppalainen tunnelma.

Kahden naisen taidematkamme kesti kymmenisen tuntia ja piti sisällään näyttelyiden ohella parit kahvit ja lounaan ja ihanan pulahduksen Orimattilan Kalliojärvellä. Orimattilaan taas päädyimme, kun yritimme ahnehtia vielä Villa Roosankin ohjelmaamme. Oli ehkä onni, ettei näyttelynpitäjä innostunut päästämään meitä kierrokselle enää muutama minuutti ennen sulkemisaikaa. Nytkin näimme ja koimme valtavasti ja todistimme ainakin itsellemme, että lähimatkailu kannattaa. Kovasti toivoisin, että ihmiset löytäisivät hyvän tarjonnan myös muista kuin supersuosituista kulttuurikohteista.

Se virallinen kevään korvasieniretki

Viisikymppisellä ihmisellä alkaa olla jo aika paljon perinteitä, vaikka niitä ei olisi tietoisesti rakentanutkaan. Yksi parhaista on toukokuinen korvasienireissu, jolle olen päässyt jo vuosia miehen biologiveljen, muutaman suvun koiran ja muuten vaihtuvan seurueen kanssa. Tänään mukaamme tuli myös miehen sisar, joka on sieniharrastaja hänkin. Koiraporukkamme muodostivat 12-vuotias mäyräkoira ja 15-vuotias noutaja.

Jo lähtöhetkillä näimme, että kohta ennustukset toteutuvat ja alkaa sataa. Onneksi oli vielä niin lämmin, ettei se lannistanut intoa. Metsässä tosin huomasi varsin nopeasti, miten pian märkien vaatteiden alla alkaa palella. Ja minulla sentään oli sadetakkikin - se tosin on juuri sen verran lyhyt, että housut takin ja saappaiden välillä kastuivat litimäriksi. Mutta kun tarpomista oli takana puoli tuntia, kehon lämpö alkoi vaikuttaa.

Tsekkasimme nopeasti pari hakkuuaukkoa, jotka osoittautuivat vielä liian nuoriksi - palaamme niille siis ensi vuonna. Kun sade vain jatkui, päätimme suunnistaa kohti muutaman viime kevään "varmoja paikkoja", jotka siis alkavat jo olla yli-ikäisiä. Mutta onneksi niissä metsissä aina sen verran kuljetaan ja rikotaan maata, että metsäteiltä löytää yleensä jotain. Niin tälläkin kertaa: suurin saalis oli putkahtanut meitä odottamaan muutaman sadan metrin tienpätkälle, pariin kolmeen paikkaan. Loput löydöt olivat yksittäisiä.

Viikon helle ei välttämättä ollut ihan hyvä pohjustus sienireissullemme, vaikka korvasienet lämpöä kaipaavatkin. Kuivuus vaivasi osaa paikoista, jotkin sienistä olivat jo ehtineet kypsyä melkein yli. Huhtasieniä ei näkynyt ainuttakaan, vaikka muutamassa edellisvuosien paikassa oli sopivasti myös hirvimiesten nuotiopaikkoja.

Tärkeintä ei tietenkään ole saalis, mutta löytämisestä saa iloa! Luonnossa näkee aina paljon muutakin, etenkin biologin ja luontoharrastajien seurassa. Metso oli jättänyt korvasientä imitoivat jätöksensä metsään, mikä oli minulle hieno elämys. Ja monenlaista kevät- ja kesäkukkaa puski esiin vauhdilla, joka voisi saada murehtimaan jo kesän ohimenoa. Mutta nautitaan tästä nyt kuitenkin vielä täysillä, niistä verenhimoisista metsän hyttysistäkin!

Kuvissa käly, metson merkit ja korvasieniä korissa sekä yksi sieni kasvupaikalla etana-asukkaineen.

Miten niin ei ehdi nauttia keväästä?

Viime viikkoina olen elänyt jälleen kerran kiireen ja stressin illuusiossa. Piti saada iso käsikirjoitus valmiiksi, oli pakko hoitaa firman ja erinäisten yhdistysten paperihommat vuosikokouskuntoon, täytyi yrittää hoidella kontakteja uusiin ja vanhoihin asiakkaisiin.

Sitten kuulin, että yksi iäkäs ystävä on kuolemassa. Lähes yhtä iäkkään sukulaisen kunto heikkeni. Omassa kropassa alkoi pistellä ja kiristää. Aivoihin hulvahti hirveä väsymys.

Jätin väliin muutaman asian, joiden uskoin voivan odottaa. Päätin, etten myy työpanostani nyt mihinkään suuntaan, vaikka taloudellisesti siltä tuntuisikin. Lähdin muutamana aamuna kävelylle ja pari kertaa keskellä päivää jumppaan. Vietin kunnollisen äitienpäivän perheen kanssa ja otin vapaata myös tänään, helatorstaina, vaikka en olekaan uskonnollinen.

Eilen kävin hyvästelemässä iäkkään ystäväni helsinkiläisessä sairaalassa, sen jälkeen syömässä tyttären kanssa ja lopuksi vielä junaa odottaessa katsomassa Kiasmassa Denise Grünsteinin valokuvia. Näyttelyyn jaksoin keskittyä vain hetkittäin, mutta olinpa muutaman tovin ihan hiljakseni vain omien ajatusteni ja hyvin moniin tulkintoihin kannustavien kuvien keskellä.

Tänä aamuna tajusin, että olen jo kuukausia pohtinut jotain isoa muutosta. Sellainen näyttäisi nyt olevan tulossa, mutta se on toivottavasti vasta alku. Ihan järjetöntähän se on, jos kevään sinivuokot uhkaavat jäädä näkemättä, raparperisima tekemättä ja ensimmäiset nokkoset keräämättä. Ei siksi, että mikään noista olisi pakko. Vaan siksi, että haluan.

Jäällekin pääsi vihdoin hiihtämään

Kuten useimmat varmasti tietävät, tänä uskomattomana lumitalvena on ollut lähes mahdoton liikkua järvien tai meren jäällä. Lumikerroksesta on kasvanut paksu ja höttöinen, ja pintalumen ja jään välissä on ollut usein vielä vesikerros. Pitkän pakkasjakson aikana lumikerros ei missään vaiheessa päässyt sulamaan ja tiivistymään, ja nämä olosuhteet ilmeisesti myös nostivat vettä jäälle. Moni onkin surkutellut, kun jäälle ei ole ajettu latuja.

Viime viikon suojasään ja viikonlopun pakkasten ansiosta tilanne on kuitenkin muuttunut. Eilen jo sataman ohi ajaessa havaitsimme, että jäällä oli pilkkijöiden lisäksi muutama hiihtäjä. Tänä aamuna vahdimme tiukasti, että mittari on miinuspuolella ja suuntasimme Teivaan satamaan. Ja kyllähän lumen pinta kantoi!

Alkutaival Mukkulaan oli silti aikamoista tuskaa. Jostain syystä lumen pinta oli kuin aalloilla, jotka tietenkin kulkivat poikkisuunnassa kulkuun nähden. Pilkkijöiden jalan- ja kelkanjäljet eivät kulkemista helpottaneet nekään. Sumuisesta säästä huolimatta valkoinen häikäisi, minkä vuoksi oli vaikea erottaa epätasaisuuksia. Mutta Enonsaaren kupeessa tilanne muuttui ja edessä aukesi silkkisen tasainen ja koskematon pinta, jota jatkui kilometrikaupalla Messilän ja Rautakankareen suuntaan. Paluumatkalla kaupunkiin pääsi jo vähän vauhdinkin makuun.

Kävimme aika monessa rannassa katsomassa lähempää maiseman yksityiskohtia, joita toki kesälläkin usein voimme tarkastella kajakista. Ensimmäistä kertaa olimme kuitenkin näin lähellä Pauli Lindströmin suunnittelemaa teosta, joka kuuluu osana Vesijärven Rantagalleriaan. Näyttely tuntuu toisella kerrallaan viime kesänä hieman hiipuneen, mutta ainakin nämä lehdet ovat vieläkin hyvin ja ehjinä paikallaan.

Parin tunnin hiihtolenkkimme tuntui varsin leppoisalta, mutta iltapäivällä lounaan jälkeen uuvahdin täysin ja otin ansaitut päiväunet. Aika mahtava päivä.

Ja vielä täsmennys eiliseen merkintään. Etelä-Suomen Sanomat kertoi perheliikuntatapahtumasta, joka Kisapuistossa valtasi kaipaamamme luistinradan. Hyvä, että rata oli käytössä hienona talvipäivänä. Me vain olimme paikalla ihan liian aikaisin aamulla.

Yllättävän rentoa hiihtämistä

Jouduin tänään ladulle vähän vahingossa, sillä tarkoitus oli mennä aamu- pakkasella Lahden Kisa- puistoon luistelemaan. Radan reunalla oli kuitenkin suljettu-lappu, jota emme tohtineet uhmata ihan hyvän näköisestä radasta huolimatta. Todennäköisesti luistinratojen huoltaminen on lopetettu hiihtoloman jälkeen, olihan viime viikolla monta päivää suojasäätä. Harmi, sillä tänä viikonloppuna olisi kyllä ollut ihan hyvät olosuhteet luistelulle.

Vaihdoimme jalkoihin vain monot ja ajoimme kohti Urheilukeskusta, jonne ei sitten päässytkään Raksa-messujen pysäköintijärjestelyjen takia. Minä olin vastoinkäymisestä itse asiassa tyytyväinen, sillä Urheilukeskuksesta lähtevät ladut ovat aika vaativia profiililtaan. Mutta mies olisi halunnut päästä mahdollisimman hyvin hoidetulle ladulle, joita varmimmin tarjoaa juuri Urheilukeskus.

Piti sitten ajaa vielä muutama kilometri eteenpäin keskussairaalan vierelle, josta pääsee Tapanilasta lähtevälle Perhelenkille. Ja yllättävää kyllä, erittäin suosittu väylä oli hyvässä kunnossa. Roskia toki oli puista pudonnut, mutta vain muutamassa kohdassa suksi tökkäsi. Alamäissäkin latu oli pysynyt hyvin ehjänä, joten uskalsin lasketella ihan jarruttamatta.

Itse asiassa hiihto tuntui niin helpolta ja rennolta, että hiihdin kolmen kilometrin kierroksen neljä kertaa edes pahemmin hengästymättä. Eipä ole tänä talvena moista sattunut aiemmin, vaikka olenkin vaihdellut hiihtomatkoja viidestä noin viiteentoista kilometriin. Ilmeisesti aurinko alkaa vaikuttaa sekä omaan mielialaan että lihaksiin niin, että kireydet helpottavat. Tai sitten eilinen aivan loistava tanssitunti (oikeasti puolitoistatuntinen) vapautti kroppaa sopivasti.

Tulomatkalla pyysin miehen pudottamaan minut auton kyydistä torin laidalla. Suunnistaessani tutun vihanneskauppiaan autolle huomasin myyjän, jolla oli kaupan ternimaitoa. Tein heräteostoksen ja päätin tehdä uunijuustoa jälkiruuaksi. Homma onnistuikin hienosti ja pääsin tarjoamaan juustoa pakastimesta kaivamieni vadelmien kanssa. Erinomainen päivä!