Valaita, ikijäätä, myskihärkiä...

Melkein pahaa tekee lukea kavereiden päivityksiä vuosisadan sienisyksystä, jota en ole päässyt kokemaan kuluneen kuukauden aikana. Mutta vain vähän, sillä muita luontoelämyksiä on riittänyt etenkin viimeisen viikon aikana Grönlannissa.


Ensimmäisen kosketuksen Grönlannin luontoon sain reilu viikko sitten Kangerlussuaqissa, joka on entinen amerikkalaisten tukikohta ja nykyinen siviililentokenttä. Pysähdyimme sinne muutamaksi tunniksi odottamaan pienempää konetta Nuukiin.

Odotusaikana oli hyvää aikaa käydä muskus- eli myskihärkäsafarilla. Homma tapahtui keikkuvassa maastoautossa, jota paikallinen kuski ajoi ihailtavan varmasti. Yhtä ihailtavasti hän osoitteli autosta pieniä pisteitä, jotka todennäköisesti olivat myskihärkiä. Saimme myös itse kohdistaa katseemme pari kertaa kiikarilla kaukaisuuteen. Kyllähän siellä jotain liikkui, mutta siinä vaiheessa olin vielä kiinnostuneempi maisemista yleisesti. Sisämaan ikijääkin vilahti parin vuorenhuipun välistä.

Vielä suurempi elämys oli edessä seuraavana viikonloppuna, kun pääsimme ajamaan Nuukista veneillä vuonoa pitkin Kapisillitin kalastajakylään. Olimme Nuukissa aivan kaupungin keskustassa nähneet vilahduksen valaanpyrstöstä istuessamme Kolonihavnin satamakahvilassa. Niinpä osasimme odottaa lisää havaintoja palatessamme viikonloppuretkeltä.

Venettä ajaneet paikalliset oppaat olivat taas kullanarvoisia näyttäessään turistille, missä päin suihkuaa tai vilahtaa selkä tai pyrstö. Lopulta pääsimme niin lähelle, että minäkin osasin ilman apua löytää upeat eläimet uimassa, hyppimässä ja leikkimässä.

Kuvaamista en uskaltanut edes yrittää, mutta jotkut ryhmämme jäsenistä pystyivät ikuistamaan muutaman selän ja pyrstön. Tärkeintä minulle oli kuitenkin kokea kohtaaminen valaiden kanssa keikkuvassa veneessä, melkein myrskylukemissa. Ja osuihan matkalle myös niitä "jäävuoria" - ehkä pikemminkin lohkareita - joita ajelehti vastaan koko ajan eri sinisen ja valkoisen sävyissä.

Viikon Nuukin päivien jälkeen lähdimme kotimatkalle jälleen Kangerlussuaqin lentokentän kautta, ja kuinkas kävikään: jumiuduimme lentokentälle, keskelle ei mitään, odottamaan teknisen vian korjaamista Air Greelandin ainoassa mannertenväliä lentävässä koneessa. Niinpä ryhmällämme oli aikaa lähteä katsomaan myös inlandsisiä eli sisämaan ikijäätä.

Rymistelimme maastobussilla kaksi tuntia teitä, joita kai voisi kutsua pikemminkin leveiksi poluiksi. Välillä keikuimme rotkon reunalla, kun kuljettaja selitti katse matkustajiin päin maisemia. Munuaiset ja selkälihakset olivat kovilla, mutta lopulta sitten odotti palkinto: jään raja.

Täytyy tosin myöntää, ettei käynti itse lumipeitteisellä jäätiköllä ollut niin kovin suuri elämys suomalaiselle. Lumen pinnalta kun ei voi nähdä, onko sen alla kaksi kilometriä jäätä vai aivan tavallinen kallio. Mutta onhan se mukavaa tietää. Tanskalaisilla ja amerikkalaisilla turisteilla oli kuitenkin hauskaa jopa liukastellessaan lammen jäällä. Joten ehkä nyt osaan taas arvostaa paremmin omiakin luonto-olosuhteitamme.


 Vaikka luontoelämykset ovat olleet tärkeitä hieman ylipitkäksi venyneen Grönlannin viikkomme aikana, pääasia on ollut kuitenkin tutustua maan kulttuuriin, politiikkaan ja elinkeinoihin. Kirjoitan Århus-kurssimme sisällöstä tarkemmin Verkkomaisteri-blogissani (tunniste Århus).



Ruotsintaitoiset voivat seurata myös ruotsalaisen journalistin Marina Nilssonin merkintöjä matkastamme. 

Sienet jäävät Suomeen

Tämä sienisyksy on ilmeisesti yksi parhaista vuosiin. Olenkin elänyt kahteen suuntaan raastavia päiviä viime aikoina, sillä olen lähdössä kuudeksi viikoksi pois Suomesta. Opintomatka sisältöineen innostaa aivan valtavasti, mutta toisaalta rakastan sieniä ja sienestystä myös suuresti. Ei auta, nyt on vain uskottava, että kotiin jäävät käyvät hakemassa osansa metsän sadosta ja virkistyksestä. Etenkin sienikoiramme Doris tarvitsisi ulkoilua ja metsäelämyksiä.

Eilen kävin vielä tarkistamassa ilmeisimmät herkkutattipaikat - ja löysinkin paljon jo pilalle menneitä sieniä. Onneksi mukaan tarttui joitain kunnossa olevia herkkutatteja ja vielä hieman enemmän punikkitatteja.

Suurin ilo pilkotti kuitenkin tiuhan kuusimetsän laidalla: kymmenkunta täydellistä ukonsientä. Niitä en ole aiemmin löytänyt koskaan isona ryppäänä. Ukonsienet paistoinkin heti iltapäivällä ahvenfileiden seuraksi, ja tietenkin ne maistuivat aivan taivaallisilta.

Käväisin myös aamulla torilla moikkaamassa tuttua torimyyjää, jolla usein on monenlaisia sieniä myytävänä. Aina silloin tällöin ostan ihan sen takia, että haluan kannattaa sitä, että herkut kerätään talteen. Tällä kertaa vain valokuvasin.

Ja nyt istunkin jo lentokentällä odottamassa uusia kokemuksia. Käykääpä muut tsekkaamassa sienipaikkani Hollolassa! Ehkä pääsen lokakuussa vielä mukaan suppilovahverokauteen!

Paistosienten päivä

Parasta sienes- tyksessä on se, ettei koskaan tiedä, mitä lajeja löytää. Sienimetsän tyypin toki voi valita, ja toki myös ajankohta kesällä ja syksyllä vaikuttaa, mutta silti metsän antimia on aika hankala ennustaa.

Tänään päätin tarkistaa mustatorvisienipaikat - ja olin onnekas, sillä niille oli noussut ihan uusia yksilöitä sateessa pilaantuneen edellisen sadon tilalle. Sain myös muutaman pienen ja kauniin herkkutatin, mikä ilahdutti. Se tuli kuitenkin yllätyksenä, että ehjiä pieniä limanuljaskoita oli melkein joka askeleella, luultavasti ne olivat nousseet juuri tämän viikonlopun aikana. (Jälleen kerran muistutan, että ko. sieni on hurjasta nimestään huolimatta todella maistuva ruokasieni. Ainoa haittapuoli on se limakerros, jonka nylke- misessä saa sormensa mustiksi.)


Lisäksi noukin mukaani muutaman kantarellin, haperon, jyvästatin ja lampaankäävän - kaikki hyviä paistosieniä. Rouskuja sen sijaan en löytänyt kuin yhden mustarouskun. Eihän sillä yksinäisellä oikein mitään tee, mutta tunnesyistä otin mukaan. Näkyi mies senkin puhdistaneen sillä aikaa, kun minä nukuin päiväunia. Aika hyvä palvelu meillä.

Minulle jäi vielä sienten valmistus ja säilöminen. Herkkutatit ja osan torvisienistä panin kuivumaan sanomalehden päälle, osasta torvia tein kastikkeen päivän kala-aterialle (Vesijärven kuhaa). Jyvästateista ja haperoista tein täytteen sienipulliin, joita aion tarjota viikolla lukupiirillemme. Limanuljaskat paistoin pakastimeen, loput sienistä menivät jääkaappiin odottamaan ensi viikon aterioita.

Sienipiipahduksia

Sienestysaikaa on viime viikkoina ollut niin vähän, että alan jo taantua harrastuksessani. Ja jos joskus olen metsään ehtinytkin, raportointiin ei ainakaan ole jäänyt aikaa...

Viime perjantaina käväisin hieman erikoisissa merkeissä metsässä, sillä olin siellä kuvattavana erään lehden artikkelia varten. Esiinnyn siinä itsenäni eli sienibloggaajana. Laitan linkin tänne siinä vaiheessa, kun juttu ilmestyy. Vaikka valokuvaajalla olikin kiire, ja kuvaaminen oli sienestystä tärkeämpää, sain onneksi vähän satoakin. Pelasin varman päälle eli vein kuvaajan luonnonsuojelualueelle jyrkän mäen alle, jossa tiesin olevan tarpeeksi kosteaa kuivankin kauden jälkeen. Itse päivä oli kovin sateinen, mutta kuvauksen aikana aurinkokin tuli esiin, ja valokuvaaja oli kovin tyytyväisen oloinen sekä metsään, valoon että tietysti saamaani saaliiseen. Itse en ehtinyt kuvata, mutta pääosa sadosta oli kantarelleja.

Tänään työt jumiutuivat iltapäivällä sellaiseen vaiheeseen, että karkasin maalle katsomaan tattitilannetta luettuani uutisia uudesta sadosta. Tutuilla paikoilla ei ollut kuin yksi herkkutatti, mutta punikkitatteja oli jo paremmin. Yllättäen ne olivat myös varsin puhtaita, joten sain siivutella tatit kuivumaan maalla ritilän päälle.

Takaisintulomatkalla oli ihan pakko poiketa vielä sinne luonnonsuojelualueen rinteeseen tsekkaamaan, josko löytäisin mustia torvisieniä tai mustarouskuja. Jälkimmäisiä olikin ihan isoja ryhmiä, mutta suurin osa matoisia tai pahentuneita. Sen verran kuitenkin löysin seuraksi kangasrouskuja, että valmistin tämän kesän ensimmäisen sienisalaatin huomiseksi. Iltapalalle taas paistoin pikaisesti muutaman rinteestä löytyneen kauniin lampaankäävän. Lämpimällä leivällä sipulit, omenasiivut ja lampaankääpäviipaleet maistuivat oikein ihanilta, päälle vuolin vielä muutaman parmesanilastun.

Piipahduksia metsään ja puutarhaan

Työt ovat alkaneet, joten nyt pääsee sienimetsään ja marjapensaisiin vain iltaisin ja viikonloppuisin. Eilen lähdin puoli viisi iltapäivällä lenkille ystävättären kanssa, ja niinhän siinä kävi, että intouduimme kolmeksi tunniksi tsekkaamaan sienimaastoja Lahden urheilukeskuksesta Tapanilaan päin kulkeviin maastoihin.

Aivan lenkkipolun tuntumasta löysimme ensin yhden mustatorvisienipaikan, ja sittenhän silmä alkoi löytää lisää. Sieniä oli aika runsaasti, mutta vaihteleva sää kyllä näkyi. Lähes kaikki itiöemät olivat vielä pieniä, ja osa mustista torvista oli ehtinyt jo pahentua, vaikka ne näyttivät päältä päin ihan terhakoilta. Keräsin sieniä ehkä reilun litran, mutta kotona oli pakko vielä heittää osa pehmenneistä yksilöistä pois. Kiva kuitenkin, että satoa on selvästi nousemassa, etenkin kun sunnuntaista lähtien on satanut joka päivä. Löysin jopa muutaman mustarouskun. Nyt vain odottelen tattien uutta satoa.

Marjapensaissa ehdin viettää sunnuntaina muutaman tunnin ja kerätä talteen karviaisia. Hilloa tai mehua en karviaisesta tee, sillä ne jäävät syömättä. Viime kesänä keksin etsiä netistä chutney-reseptin, ja se on ollut menestys. Siis karviaisia, sipulia, inkivääriä, chiliä, viinietikkaa ja sokeria keitetään kirpakaksi "hilloksi", joka sopii pääruokien lisukkeeksi.

90-vuotisjuhlapurjehduksella Suomenlahdella

Olin vuosikausia sitä mieltä, että muut perheenjäsenet saavat purjehtia, minä kuljen metsissä. Sen verran kokemusta sisävesipurjehduksesta oli etenkin 1990-luvulta, että koin märän puuhan aiheuttavan lähinnä kuhmuja ja mustelmia. Silti huomasin viime vuonna olevani mukana, kun otimme uudestaan käyttöön silloin 89-vuotiaan puuveneemme. Muutaman päivän reissu innosti suunnittelemaan suurta 90-vuotisjuhlapurjehdusta, jonka aikana matkaisimme Suomenlahdella Helsingistä itään.

Nyt, kun kahdessa osassa tehty matka on takana, en voi muuta kuin olla tyytyväinen. Heinäkuun alussa purjehdimme pääosin vastatuulessa itään, mutta välipäivät maissa kevensivät hieman työlästä matkantekoa. Pysähdyimme Emäsalossa ystävien upealla mökillä, Loviisassa Laivasillalla ja Kotkassa Puuvenekeskuksen laiturissa. Näimme ja koimme myös maissa paljon: kulttuuria, maisemia, hyviä ravintoloita ja mielenkiintoisia kesäkauppoja. Emäsalosta pääsimme maitse Porvooseen päiväretkelle, Loviisasta Strömforsin ruukille. Perillä Virolahden Klamilassa odotti purjehduskavereidemme tunnelmallinen kesäpaikka, jossa oli tarjolla ihana kesäkeittiö, viihtyisät majoitustilat, mustikkamaastoja ja lämmintä merivettä.

Matkustimme välillä pariksi viikoksi kotiin ja palasimme Klamilaan heinäkuun loppupuolella, jolloin teimme ensin päiväpurjehduksen Tammion kalastajasaarelle. Haminan edustalla oleva saari oli ehkä matkan omaleimaisin kohde - valitettavasti vain hirveä helle väsytti osan joukostamme niin pahasti, että visiitti jäi muutamaan tuntiin. Sen jälkeen oli pari päivää ukkosta, jolloin pystyimme lepäämään ja odottamaan Klamilassa sekä käymään maitse syömässä Haminan pursiseuran paviljongissa.

Paluumatkalle lähdimme viikko sitten, upeassa myötätuulessa. Pian kuitenkin huomasimme tekevämme matkaa varsin jännittävissä merkeissä. Osuimme Ruotsinsalmen ohitettuamme Kotkan vesillä keskelle Meripäivien ohjelmaan kuulunutta pikaveneiden offshore-kilpailua. Järjestäjien ja meri- pelastajien veneistä meitä katseltiin lähinnä kauhuissaan, mutta muuta mahdollisuutta ei ollut kuin purjehtia laivaväylää pitkin pois alueelta. Mitään varoituksia kun ei missään ennalta näkynyt, emme voineet edes välttää joutumista radalle. Yhdellä kääntöpaikalla olimme aika täpärästi kahden pikakiitäjän ajoradan välissä, mutta törmäykseltä vältyttiin. 90-vuotiaalla purjeveneellä on aika vähän väistämismahdollisuuksia, jos joku nopeampi tulee päälle.

Kotkan jännitysnäytelmän jälkeen suuntasimme Pyhtään Kaunissaareen, joka sekin oli hyvin omaleimainen kalastajasaari - tosin huomattavasti enemmän turisteille suunnattu kuin Tammio. Hauska saaristolaismuseo ja saaren kauniit talot ja pihat tekivät vaikutuksen.

Seuraava etappi oli taas tuttu mökkiranta Emäsalossa, johon meidät toivotettiin jo toistamiseen tervetulleiksi. Sieltä lähtiessä koimme tosin kaksi retken isointa takaiskua: ensin juutuimme mutaan, josta päästyämme katkesi apumoottorin bensaletku. Mökin emäntä oli avulias ja kuljetti yhden miehistön jäsenen hakemaan varaosia letkuun, joten uskalsimme lähteä retkemme viimeiseen kohteeseen, Söderskärin majakalle.

Minulle Söderskär oli yksi purjehduksen kohokohdista. Astuimme maihin 1.8, jolloin saarten jokavuotinen maihinnousukielto oli kumottu lintujen pesimärauhan päätyttyä. Varasimme majakkasaarten ainoan majoitustilan eli itse majakassa sijaitsevan "sviitin" - aika hulppea nimi pikkuruiselle huoneelle ja puolikaaren muotoon rakennetulle sängylle. Sviitissä yövyimme minä ja matkan toisen pariskunnan vaimo, sillä miehet halusivat vahtia venettämme tuulen ja aaltojen vuoksi. Syynä oli iltapäivän rantautuminen, jonka aikana oli kuulostanut siltä, että köli ajoittain osuu kallioon. Syväystä kyllä riitti, mutta kapea veneemme osuikin kallion reunaan... Yöstä kuitenkin tuli rauhallinen ja tunnel- mallinen kokemus meille kaikille, niin veneessä aaltoja ja tuulta kuunnelleille miehille kuin meille majakan paksujen seinien sisällä, täydellisessä hiljaisuudessa, nukkuneille naisille.

Meitä oli veneessä vaihtelevasti neljästä kuuteen ihmistä ja kaksi koiraa, joista viimeiset alkavat olla jo aikamoisia senioreja. Väsymystä ja joitain kuhmuja lukuun ottamatta koko miehistö säilyi terveenä purjehduksen ajan. Mäyräkoiran vatsa petti kuulemma vasta kotona, johon vanhempi tyttäremme lähti koirien kanssa ennen paluumatkaa.














Myös itse sankaritar eli 90-vuotias purjeveneemme Naja selvisi pääosin ehjänä. Parissa rantautumisessa keulapiikki joutui koville ja vääntyi (ja teki tietenkin pienen loven myös laituriin), ja Emäsalossa tosiaan katkesi bensaletku. Yksi vanha köysi katkesi vauhdissa ja aiheutti ajossa pientä jännitystä, mutta kippari onnistui korjaamaan tilanteen seuraavassa satamassa. Menomatkalla miehiltä meni yksi päivä tiivistäessä mastonkaulusta, josta on jo pitkään vuotanut vettä aallokossa kajuuttaan.

Oli tärkeää tuoda vene ehjänä takaisin Helsinkiin, sillä tänä viikonloppuna se osallistuu kilpailumiehistön voimin Helsingissä järjestettävään Champagne Regattaan. Meillä riittikin vielä runsaasti puuhaa Helsingissä, kotisatamassamme Helsingfors Segelsällskapetin Liuskasaaressa (Skifferholmen), kun palasimme sinne tiistaina iltapäivällä. Vene piti tyhjentää kokonaan paitsi kuuden ihmisen kahden viikon purjehdusvarusteista, myös kaikesta veneen retkivarustuksesta kuten astioista ja yöpymisvarustuksista. Irti piti ottaa myös retkipurjeet, jotta kilpailumiehistö pääsi vaihtamaan vauhdikkaammat lakanat tilalle. Osa purjehdussäkeistä lojuu edelleen eteisen lattialla, mutta lojukoot.

Kun purjehdus on nyt ohi, olen palaamassa takaisin töiden pariin. Onneksi on vielä sen verran valoa iltaisinkin, että pääsen vielä maalle ja metsään. Kuivuus on verottanut pahasti sienisatoa, mutta tämän iltapäivän sade Lahden seudulla ehkä lupaa parempaa. Huomenna, sunnuntaina, lähden joka tapauksessa tarkistamaan, miten marjapensaat ja kantarellit maalla jaksavat.

Kesän ensimmäiset herkkutatit

Sairas koira herätti aamuyöstä, aamulla se oli vietävä eläinlääkäriin, ja sen jälkeenkin päivä on ollut yhtä remputtamista. No, onneksi koiran vaivaan löytyi apu, joten lähes 14-vuotias mopsimme sai jatkaa vielä kesäänsä. Mutta iltapäivällä olin tästä kaikesta (ja eilisestä oikein hauskasta mutta pitkäksi venyneestä taidenäyttelymatkasta Mänttään) niin puhki, että olisin ollut jo aivan valmis nukkumaan.

Oli kuitenkin pakko lähteä hakemaan tytärtä maalta. Koirat autossa köröttelin varmaankin aika kyseenalaisessa vireystilassa jo lähellä maaseutuasuntoamme, kun keksin kurvata tutulle pikkutielle. Sen varsilla kasvaa takuuvarmasti herkkutatteja aina, kun niitä on yleensä missään. Ja olihan niitä, osa jopa ylikypsiä. Harmittavaa tietysti hylätä jo ensimmäisellä reissulla osa sienistä, mutta niin vain olivat toukat, kosteus ja lämpö ehtineet ensin. Sen verran tatteja kuitenkin löysin, että perattuna niistä saa huomiseksi pastakastikkeen vähintään kahdelle.

Päätin ajaa mökkitien vielä loppuun ja käydä ystäväni entisen koti- talon pihaan, jossa minulla on kestolupa käydä sienessä. Entisen maatilan pihalla kantarellit pilkistivät iloisesti koivujen välistä, saalista tuli pari litraa.

Puolen tunnin sienestys hyvin helpossa maastossa - pääosin soratiellä kävellen - antoi parin aterian ainekset. Ennen kaikkea se toi ihan hirveästi piristystä päivään. Yritän nyt lähiviikkoina käydä metsässä mahdollisimman usein, mieluiten joka päivä. Sieniä nousee lämmön ja sateiden myötä koko ajan lisää, ja minä herään syksyn lähestyessä aivan uudella tavalla eloon.

Hiukkasen haperoita

Kantarelleja on kerätty ja syöty viime viikolla jo kahteen kertaan, talteen saatu noin kolme litraa Hollolan Kutajoelta. Tänä aamuna lähdimme kuitenkin miehen ja mäyräkoiran kanssa haperometsään Lahden Tapanilaan. Saalis ei ollut suuren suuri, mutta selvästi kausi on alkanut. Sekin luo toiveita, että metsässä oli aika paljon syötäväksi kelpaamattomia tai minulle tuntemattomia lajeja, mm. sappitatteja (kuva alla).

Syötävistä sienistä keräsin koivu-, kelta- ja viinihaperoita, yhden limanuljaskan ja leppärouskun sekä muutaman kantarellin. Kantarellit säilöin etikkaliemeen edellisten jatkoksi, muut sienet paistoin lounaan lammaspaistin mausteiksi.

Jos olisimme varautuneet kupilla korin lisäksi, olisimme varsin helposti keränneet marjoja mukaamme yhden jälkiruoan verran. Nyt tyydyimme napsimaan suuhumme isoja ja mehukkaita mustikoita ja siellä täällä varsin runsaana kasvavia ahomansikoita.

Lupaavasti keltaista

Tänään satoi lähes koko päivän, joten oli loistava tilaisuus käydä käynnis- tämässä suur- siivousta maalla. Tuskin yksin olisin saanut hommaa edes aloitettua, mutta tehokas jälkeläinen lähti onneksi työjuhdaksi. Viiden tunnin aherruksen jälkeen alkoi jo näyttää hieman lohdulliselta, vaikka vanhaan taloon on salakavalasti kerääntynyt ihan hirveä määrä turhaa tavaraa ja jopa suoranaista roskaa ja likaa.

Pari kertaa pääsin karkaamaan sen verran pihalle, että ehdin tarkistaa muutaman kantarellipaikan. Ruohomättäiden seasta pilkistikin ihan lupaavasti keltaista. Osa vahveroista oli vasta sormenpään kokoisia, toiset alkoivat lähestyä keräyskokoa. Jätin sienet kuitenkin vielä maahan, sillä kantarellejahan voi vähän kasvattaakin. Ihan heti ne eivät paikalleen mätäne, eivätkä toukatkaan keltavahveroista oikein pidä. Suurin riski on menettää ne muille kerääjille, mutta sitäkään vaaraa ei ole omalla pihalla. Huomenna saatan jo kerätä herkut mukaan.

Purjehdusloma ja kotoilu

Moni purjehtija perustelee harrastustaan sillä, että vesillä - etenkin purjeveneessä - irrottautuu täysin normaalikuvioista. Navigoidessa ja purjeita trimmatessa ei kerta kaikkiaan ehdi ajatella mitään muuta, paitsi korkeintaan katsoa komeita maisemia. Ja kun illalla pääsee satamaan, on takuuvarmasti niin väsynyt, ettei illallisen ja iltapesujen jälkeen oikein enää muuta jaksa. Ainakaan murehtia.

Olin perheen kanssa reilun viikon purjehdusreissulla 90-vuotiaalla puuveneellämme, joka jo itsessään luo touhuun retkeilykertoimia. Seilasimme reilun viikon Suomenlahdella Helsingistä itään ja pysähdyimme matkallamme Emäsalossa, Loviisassa, Kotkassa ja määränpäässämme Klamilassa.

8mR-jahti on ulkomitoiltaan ihan hulppea, ennen kaikkea pitkä, mutta aikansa kilpaveneenä samalla hyvin kapea ja sisätiloiltaan matala. Siellä ei ole muita mukavuuksia kuin pieni kemiallinen wc (jota ei käytetä kuin todella äärimmäisessä hädässä, sillä pikku säiliö täyttyy hetkessä) ja polttonesteellä toimiva keitin. Ei jääkaappia, lämmitintä tai virtaa sähkölaitteille. Mutta kun reissut suunnittelee järkevästi, ruoat saa säilymään ja gps:t ja kännykätkin satamassa ladattua.

Oikeastaan pitäisi kertoa, mitä veneessä on. Siinä on kahdelle hengelle kohtalaisen mukavat punkat, joissa pääsee nukkumaan kuin kehdossa tai riippumatossa keinutellen, vain aaltojen ja muita luonnonääniä kuunnellen. Sullomalla saa mahtumaan pari ihmistä lisää, mutta heidän ei kannata kärsiä ahtaan paikan kammosta, sillä keulassa on todella matalaa. Pienet koiramme sopivat yöpymään veneessä oikein hyvin.

Historiallinen sisustus sisältää paljon kauniita yksityiskohtia ja erinomaisen kätevät säilytystilat juuri niille asioille, joita tarvitaan. Esimerkiksi kuuden hengen astiasto on ihan aitoa lasia ja posliinia, omiin lokeroihinsa ja laatikoihinsa turvaan sijoitettuja.

Purjehduksen kannalta tärkeimmästä eli takiloinnista ymmärrän vain pääpiirteet, mutta osaan kyllä käskystä vetää oikeasta köydestä ja hieman seurailla sitä, ettei mitään asiatonta roiku kastumassa laidan ulkopuolella. Kun käsistä on pulaa, kelpaan myös pinnaan ohjaamaan. Olen ihan tyytyväinen avustajan rooliini, jossa haen tarvikkeita milloin mistäkin jemmasta, luettelen koordinaatteja gps:stä tai tähystän kiikarilla väylämerkkejä. Minulla on tärkeä rooli myös pakkaajana, muonituksen suunnittelijana ja sinä henkilönä, joka tekee kaikki mahdolliset varaukset kohdesatamissa.

Minusta ei kuitenkaan tule koskaan sellaista purjehtijaa, joka kokee suuren vapaudentunteen irrottaessaan veneen laiturista. Kestän kohtalaisesti kallistelua vastatuuleen aallokossa, mutta sekään ei merkitse minulle suurta vauhdin hurmaa. Viihdyn, jos sää on kohtalainen ja ihmissuhteet kunnossa. Sateessa ja ukkosessakin olen selvinnyt, joten en ole ihan paha kitisijäkään.

Kaikkein nautinnollisinta on kuitenkin päästä purjehduspäivän jälkeen maihin ja katsoa, missä vaiheessa luonto on juuri siinä satamassa. Virolahdella, Klamilassa, näin tämän kesän ensimmäiset kantarellit ja koivuhaperot. Siellä oli myös jo paljon kypsiä mustikoita ja ahomansikoita.

On ihanaa päästä huomenna omalle maapaikallemme Hollolaan tsekkaamaan, mitä sen pihapiirissä ja lähimetsissä on tapahtunut. Nyt on vajaat pari viikkoa aikaa kotoilla ennen seuraavaa merimatkaa. Toivon ja odotan, että ukkossateet ovat nostaneet edes joitain sieniä esiin. Ja aion ehdottomasti kerätä edes mukillisen mustikoita syötäväksi heti samana iltana maidon tai jäätelön kanssa.

Puistosieniä

Kun olin pieni 1960-luvulla, vanhempani keräsivät ja söivät hyvällä halulla kaikki Lahden keskustan puistoista löytämänsä herkkusienet ja mustesienet. Pakokaasuista ja niiden sisältämistä myrkyistä alettiin puhua vasta vuosikymmen pari myöhemmin. Vaikka autoja olikin nykyistä vähemmän, niiden pakokaasut olivat ilmeisesti paljon nykyautoja pahempia. Muistan pikkutyttönä voineeni pahoin aina, kun kuljimme linja-autoaseman ohi, niin kauhea oli jo busseista lähtevä katku. Asun nykyään tuota asemaa vastapäätä, mutta ainakaan haju ei minua enää kiusaa kuin harvoina pakkaspäivinä. Sen verran ovat kehittyneet sekä autot että polttoaineet.

Puistosieniä en kuitenkaan halua kerätä, sen verran paljon olen lukenut ympäristömyrkkyjen kerääntymisestä sieniin. Kiusaus oli silti iso, kun löysin tunti sitten rykelmän kiinteitä ja aivan virheettömiä herkkusieniä Pikku-Vesijärven puiston nurmikolta. Sienet olivat kuitenkin noin kymmenen metrin päässä kadusta, jonka läpi kulkee lähes katkeamaton autovirta joka päivä.

Siinä mielessä löytö oli kuitenkin lupaava, että nyt tiedän kesän sienikauden alkaneen. Sadettahan on saatu ihan reippaasti, joten kohta pitäisi ensimmäisten kantarellien ja haperoiden nousta esille. Kävin tänään kurkistamassa muutaman vakiopaikan maalla, mutta vielä ei näkynyt mitään. Huomenna, ylihuomenna tai ensi viikonloppuna voi jo tärpätä.

Tuoreita makuja

Näinä päivinä saa juosta joka päivänä luonnossa ja torilla, jos haluaa saada tuoreimmat maut lautaselle. Olen jo muutaman kerran tänä kesänä tehnyt viinimarjanlehtisimaa eli Louhisaaren juomaa, tosin pakastetuista mustaviini- marjanlehdistä. Mutta tuoreitakin olisi käytössä, ja itse asiassa niitä kannattaisi kerätäkin talteen (joko pakastimeen tai kuivattavaksi), koska lehdet myöhemmin kesällä alkavat ruskettua ja usein myös joutuvat jonkin tuholaisen runtelemiksi. Louhisaaren juoman resepti löytyy aiemmasta postauksestani vuodelta 2006. Juoma syntyy aika nopeasti ja helposti, kunhan siihen tulee rutiini, ja parempaa janojuomaa saa hakea - kunhan muistaa olla sokerin kanssa maltillinen.

Suuritöisempiä sen sijaan ovat kaalikääryleet, joita meidän perheessämme rakastavat kaikki. Teen niitä aina kahdenlaisia, kasvissyöjälle sopivan ja lampaanlihatäytteisen. Tänään urakoin neljästä kaalista kaksi pellillistä, 64 käärylettä, sillä kovin usein hommaan ei jaksa ryhtyä. Ja tiedän kyllä, että muutaman päivän kuluttua niitä ei enää ole pakastettavaksi.

Tein nyt toista kertaa ison satsin herkkutatti-pähkinätäytteisiä kääryleitä, edelliset söimme viime joulun aikaan. Reseptin pohjaidea tuli Glorian ruoka ja viini -lehdestä, mutta olen kyllä soveltanut ohjetta aika lailla omien mieltymysteni mukaan. Jouluna käytin ohjeessa ehdotetun savoijinkaalin tilalla kiinankaalia, nyt tietenkin ihanaa varhaiskaalia, jota saa jo kotimaisenakin.

Täytteen riisin tilalla käytin viimeksi spelttihelmiä, nyt kokonaisia ohraryynejä. Olen ruvennut käyttämään Vääksyn Myllyn jauhoja ja suurimoita viime aikoina aina, jos vain niitä olen saanut. Speltti pitää hakea ihan myllyltä asti, sen sijaan ohrasuurimoita on lähikaupassakin.

Kaalikääryleistä tulee aina vähän eri makuisia, mutta aina ne ovat perheemme suosikkiruokaa. Nyt on edessä sosiaalinen viikonloppu, jonka aikana aion tarjoilla herkkuja myös parille vierasporukalle. Oheen keitän ihanat uudet perunat, teen ehkä jonkin kastikkeen ja tietenkin survon pakastimesta löytyviä karpaloita tai puolukoita lisukkeeksi. Salaatiksi käy näin kesällä ihan vain tomaatti joko uusien sipuleiden tai basilikan ja öljykastikkeen kanssa.

Kesän airuita

Eilinen lauantai meni siivotessa ja levätessä, sillä perjantai oli aika rankka matkapäivä. Kohde - tyttären opinahjon musikaaliesitys Seinäjoella - oli mieluinen ja inspiroiva, mutta ajomatkat Lahdesta edestakaisin ihan liian rankat yhdelle päivälle. Koirat olivat kuitenkin vain päivähoidossa, joten tällä kertaa asia piti hoitaa näin.

Mutta koska eilinen meni melkein sisällä, tänään olikin sitten hinku päästä ulos. Ensin kävin kävelyllä Lahden sataman seutuvilla, jossa oli käynnissä vauhdikas Casseli Race -kilpapurjehdustapahtuma. Purjeveneitä on aina inspiroivaa katsoa ja eritoten näin keväällä, kun kausi on alussa. Kännykkäkuvista tuli niin surkeita, ettei nyt laiteta edes todisteeksi.


Iltapäivällä kävimme terve(hd)yskäynnillä anoppilassa, jossa kesä oli taas päässyt röyhähtämään kasvuun ihan omassa tahdissaan - tontti sijaitsee etelärinteessä aivan veden äärellä. Pidemmittä puheitta ohessa muutama kuva, joissa pääosassa ovat kielot, syreenit, omenankukat, lemmikit ja mäyräkoira.

Perinteinen korvasieniretki, osa n

Pääsin kuin pääsinkin korvasieneen! Miehen biologiveli tuli onneksi sopivasti anoppilaan Hollolan maastoihin, joten pääsin hänen kyydissään eilen metsään. Tällä kertaa mukana oli enää yksi sienikoira, sillä appivanhempien ja langon lemmikki Pulla kuoli korkeassa viidentoista vuoden iässä loppuvuodesta.

Lähes kolmetoistavuotias Doriskin vaikutti retkeemme sillä tavalla, että valitsimme vain tieltä näkyvät hakkuuaukot, joihin ei tarvinnut kävellä kovin pitkiä matkoja. Varsinaista autosienestystä siis - tosin kilometrejä tuli yhteensä vain nelisenkymmentä.

Hyvän näköisiä hakkuuaukkoja bongasimme puolenkymmentä, mutta vain kaksi niistä antoi satoa. Syykin on aika selvä, sillä Päijät-Hämeessä on vieläkin voimassa metsäpalovaroitus. Ei metsä ihan rutikuivalta vaikuttanut, mutta silti oli köyhää. Minä löysin koiran narun päässä vain pari sientä, sillä Doris ja minä kykenimme etenemään myllätyssä maastossa paljon huonommin kuin lankomies. Olin kuitenkin onnellinen niistä paristakin, sillä suurin nautinto tulee sienen löytämisestä ja keräämisestä. Seuralainen löysi pari rypästä hakkuuaukon reunoilta, joissa oli vähän enemmän kosteutta kuin itse rikotussa maastossa. Minunkin sieneni tulivat vastaan tien ja aukon välisellä kaistaleella.

Lanko halusi välttämättä jakaa saaliin kahtia, joten sain mukaan suunnilleen yhden kastikkeen ainekset. Muutakin "saalista" retkeltä irtosi, sillä jäin korvasieniretken jälkeen vielä anoppilaan vähän auttamaan puutarhahommissa. Lankomies käänsi äitinsä kasvimaata ja nosti ylös maa-artisokat, minä valikoin niistä isoimmat käyttöön ja pienimmät palautettavaksi maahan kasvamaan. Lisäksi nyhdin mukaani mehukkaat nokkoset kasvimaan reunalta.

Primöörejä

Ruotsin kielessä on sana primör, monikossa primörer, joka merkitsee sadon ensimmäisiä vihanneksia, marjoja jne. Harmittaa, ettei suomen kielessä ole yhtä hyvää. Joskus olen nähnyt ilmauksen ensivihannekset. Puhutaan tietysti uusista perunoista, kauden ensimmäisistä mansikoista ja vielä vähän lituskaisista sokeriherneistä keitettävistä apposista, mutta se iskevä sana siis puuttuu.

Tänään kuitenkin keräsin maalta niitä primöörejä, joita nousee esiin (lähes) ilman viljelyponnistuksia: nokkosia ja raparpereja. Olisin halunnut etsiä myös pieniä horsmanalkuja ja vuohenputkia, ehkä myös vähän voikukanlehtiä salaatiksi, mutta syntymäpäiväjuhlinnan ohessa ei ollut riittävästi aikaa. Hyvä näinkin.

Ryöppäsin äsken nokkoset nopeasti ja aion käyttää puolet niistä huomenna munakasrullan täytteenä. Raparpereista saatan tehdä itselleni ihan pikku pikku kiisselin, koska saan joka tapauksessa syödä sen yksin. Puoliso ei ole ihastunut raparperiin myöskään piirakassa tai muissa makeissa ruoissa, mutta ehkäpä löydän hyvän chutney-reseptin. Tai sitten teen niistä piirakkaa perjantaina tulossa oleville vieraille, jotka eivät ole ihan yhtä kranttuja. Varret säilyvät kyllä muutaman päivän jääkaapissa. Raparperisimakin on hyvää ja raikasta.

Pihalta löysin ihanasti nupulla olevia kieloja, joita keräsin tuomaan tuoksua tänne kaupunkiasuntoon. Metsänreunassa kävin vilkaisemassa paikan, jossa joinain vuosina on ollut korvasieni tai pari. Ei mitään.

Sienessä torilla

Mies palasi eilen torilta kassi täynnä korvasieniä. Ilmassa oli hieman vahingoniloa, sillä hän oli jo useita kertoja kysynyt minulta, olisiko korvasieniä jo noussut. Yhtä monta kertaa olin vakuuttanut, että on a) liian kylmää, b) liian kuivaa.

Ei ollut ainakaan Iitissä, josta sienet kuulemma on kerätty. Kerääjä ja myyjä ei kuulemma ollut kauhean halukas kertomaan edes paikkakuntaa, mutta tässä se nyt sitten kerrotaan laajemminkin. Tuskinpa tällä perusteella kukaan osaa vielä hänen apajilleen.

Kun eilen kävimme anoppilassa, katselin taas uusin silmin maastoja matkan varrella. Ei auton ikkunasta tietenkään korvasieniä näe, mutta sopivia hakkuuaukeita kyllä. En vain taida ehtiä etsintöihin ennen ensi viikonloppua, sillä tänään oli ihan pakko siivota ja tehdä muita huoltohommia, huomenna taas on tiedossa isot syntymäpäivät. Tosin voin sillä reissulla kyllä piipahtaa oman maapaikkamme metsänreunassa, josta useina vuosina olen löytänyt joitain korvasieniä. Jos siellä on jotain, kannattaa kiiruhtaa muuallekin maastoon. Ja kannattaa kyllä siinäkin tapauksessa, että sieltä ei löydy mitään.

Enää en suhtaudu niin, ettei sieniä saisi ostaa torilta - ja mitäpä se kannattaisikaan, jos puoliso on jo hankinnan tehnyt. Aiemmin olin vähän loukkaantunutkin siitä, jos hänelle eivät riittäneet minun kotiin tuomani saaliit. Nyt tajuan käyttäytyneeni kuin muinaiset metsästäjämiehet. Pääasia, että kotiin tuotu tai ostettu ruoka saadaan syötyä tai vähintään säilöttyä. Nämä ostetut korvasienet kuivatamme, jolloin ne säilyvät pitkään.

Sitä paitsi Lahden kauppatori on elämyksellinen paikka, josta ainakin kesällä on ihana tehdä välillä heräteostoksiakin. Tänään ostin sieltä varovasti ensimmäisiä hyötykasvien taimia parvekkeelle: amppelitomaatin, persiljan ja ruohosipulin. Vielä pitää vähän vahtia yölämpötiloja, joten laitoin nyt tomaatin ensin kokonaan keittiön ikkunalle ja varaudun nostelemaan yrtit yöksi parvekkeen tuulikaappiin. Kukkia parvekkeella on ollut pari viikkoa, ihan tavallisia helppoja orvokkeja ja narsisseja.

Korvasieniajasta myöhästymisen lisäksi harmittaa toinenkin laiminlyönti. Aamulla imuroidessa ihmettelin höytyviä, joita löytyi yhden huonekasviasetelmamme alta. Kun nostin vähän katsetta, tajusin, että anopinkielessä oli kukkavana ja jo kuihtuneita kukkia. Ainakin toistakymmentä vuotta minulla ollut kasvi on kukkinut ensimmäistä kertaa, enkä minä ole huomannut mitään! Sikälikin ruoskin itseäni, että ihmettelin asunnossamme leijunutta voimakasta tuoksua tässä päivänä muutamana. Kuvittelin vain, että puiston kevättuoksut tunkeutuvat sisälle, vaikka vähän ihmettelinkin, mikä kasvi se voisi olla. Vastaus olisi ollut nenän edessä.

Toiveikas äitienpäivä

Kevät on mennyt lähinnä tenniskyynärpäätä (oikeammin hiirikättä) potiessa. Olen rampannut lääkäreissä ja fysioterapeutilla ja ennen kaikkea vältellyt turhaa koneella roikkumista. Eipä ole käsi vieläkään kunnossa, mutta suhtaudun jo vähän toiveikkaammin tähän olemiseen. Voin jo tehdä kirjoitustöitä, kunhan maltan pitää huolta työasennoista enkä jumita koneella tuntikausia ilman taukoja.

Kun joka aamu jumppaa niskaa ja selkää, tekee vatsaliikkeitä ja muutamia ryhtiä kohentavia reisi- ja selkäliikkeitä, alkaa kuka tahansa voida paremmin. Päivisin venyttelen niskaa ja kättä annettujen ohjeiden mukaan, iltaisin taas teen käsiliikkeitä kilon punnuksilla televisiota katsoessa. Sitä varten on pitänyt ryhtyä katsomaan tv:stäkin vähintään uutiset - normaaliolosuhteissa luen kirjaa tai viihdyn netissä paljon mieluummin.

Tämän äitienpäiväaamun sää on viime viikkojen tapaan niin upea, että ulkoilukin toki innostaa. Sauvakävelyä olen kokeillut varovasti. Eilen kyynärpää taas kipeytyi, joten nyt jätän sen väliin. Tuntuu itse asiassa hyvältä välillä vain löntystellä kaupungin puistoissa vanhojen koiriemme kanssa ja edetä niiden nuuskimisen tahdissa. Vielä mukavampaa on käyskennellä maalla pihalla, kun jokainen saa mennä omaan tahtiinsa. Mäyräkoiralla se merkitsee muutamia juoksuspurttejakin, vaikka mittarissa on melkein 13 vuotta. Mopsi (melkein 14) istahtaa aurinkoon eikä hötkyile turhaan.

Eilen kävimme anoppilassa viettämässä äitienpäivää etuajassa. Veimme mukanamme parsaa, loimulohta, korvasieni- ja hollandaisekastiketta ja parmesaanilastuja, joista rakensimme maistuvan pääruoan. Vihreät parsat olimme valmistaneet uunissa, mikä on mielestämme nykyisin yksinkertaisin tapa: kuoritut parsat uunivuokaan ja hieman öljyä sekaan, vuoka 225 asteeseen n. 15 minuutiksi. Kannattaa välillä kokeilla parsojen kypsyyttä, jotteivät pääse ylikypsiksi ja samalla muutu sitkeiksi - me syömme etenkin vihreät parsat niin, että nuppu vielä hieman "rapsahtaa" haukatessa.

Korvasienikastikkeen valmistin viimeisistä kaapista löytyneistä kuivatuista sienistä. Ryöppäsin kertaalleen ja sen jälkeen paistoin pilkotut sienet (n. 2 dl) hyvin hienoksi hakatun sipulin kanssa voissa, haudutin melkein tunnin vähässä vedessä parin rosmariininoksan kanssa, lopuksi maustoin suolalla, ripauksella pippuria ja desillä kermaa. Korvasienistähän häviää nykyisillä tiukoilla ryöppäysohjeilla (kuivaamisenkin jälkeen pitäisi suositusten mukaan ryöpätä kaksi kertaa, mutta minä kyllä tyydyn yhteen) suurin osa mausta, mutta pitkällä haudutusajalla siitä saa osan takaisin.

Varsinaisesta äitienpäivästä emme ole ottaneet stressiä. Kaivoin pakastimesta paistettuja kuhafileitä parin viikon takaa, lisäksi teemme yhdessä katkarapukastiketta. Parsaakin jäi vielä, samoin joitain lisukkeita. Kohta alkaa brunssin rakentaminen.