Jo muutama viikko sitten sain ystäväni, valokuvaaja Antti Sarajan, kirjan Kämppä pohjoisessa. Sen kuvat ovat jo aiemmin houkuttaneet selaamaan, mutta vasta tänä viikonloppuna ehdin kunnolla lukea myös tekstit läpi.
Kirja on kaunis ja ennen kaikkea elämyksellinen. Kuvien ja tekstien kautta Antti kertoo, millä lailla Savukosken korkeudella ja siitä ylöspäin voi vielä elää luonnon ehdoilla, jos osaa ja haluaa. Tuohon elämään kuuluvat sienestys, marjastus, metsästys, poronhoito ja kalastus. Siihen kuuluvat myös lepo kaamoksen aikaan ja öinen luonnon tarkkailu silloin, kun kesän valo sallii. Antti on elänyt vuoden kaikki vaiheet omalla kämpällään.
Toki kirja on romanttinen Lapin ja pohjoisen kuvauksessaan. Sen tarinat kuvaavat mahdollisuuksia, eivät puutetta tai asukkaita menettävien kuntien ongelmia. Teksti on sillä tavoin levollista ja hieman vanhahtavaa, että on helppo arvata kirjoittajan lukeneen poikavuosista lähtien menneiden aikojen Lapin-kävijöiden kuvauksia.
Kuvat ovat pohdittuja ja parhaimmillaan huikean kauniita ja oivaltavia. Jopa metsästys on saatu näyttämään siltä, etten heti käännä sivua. Romanttinen, mutta jälleen looginen valinta. Sitä paitsi metsästys kuuluu pohjoiseen kulttuuriin, joten sillä ei tässä kirjassa ole mitään syytä shokeerata meitä, joille eläinten tappaminen on vierasta.
Sienistä kuvaan ovat päässeet pohjoisen runsaat korvasienisadot, vaaleanpunaisina hehkuvat karvalaukut ja syksyn jo repimä punainen kärpässieni. Marjoista pääosassa on tietysti hilla, myös toinen pohjoisen marja, kaarnikka, on päässyt kuvaan.
Linnut ja kalat Antti tuntee hyvin lintuharrastajana ja kaloihin erikoistuneena, ammattimaisena eläinten täyttäjänä. Minua puhutteli eniten kuuden kuvan sarja ja tarina Telkkä pihalintuna. Linnunpojat ovat hellyttäviä, mutta tekstistä huokui myös luonnon ymmärtäminen, jossa ihmisen söpöyskäsitykset eivät paljon paina.
Ainoa asia, joka minua kauniissa kirjasssa tökkii, on sen typografia. Teksteissä on käytetty kahta erilaista fonttia, ja otsikkofontti on suorastaan kamala. Onneksi upeat kuvat ja taitto vievät huomion pääosin muualle.
sunnuntaina, marraskuuta 27, 2005
lauantaina, marraskuuta 26, 2005
Pikkujoulukuuset
En malta olla näyttämättä vielä näitäkin, aitoja pikkujoulukuusia. Juuri sellaisia, joiden alle vein alle kouluikäisiä tyttäriäni viitisentoista vuotta sitten juomaan talvella kaakaota hiihtolenkkien virkistykseksi. Nuorempi tyttäreni puhuu niistä retkistä vieläkin. Se elämys syntyi aika pienellä vaivalla...
Tänä vuonna oli aika hilkulla, etten osallistuisi yksiinkään pikkujouluihin. Maanantaiksi on kuitenkin luvassa illanvietto uuden työpaikkani hallituksen jäsenten kanssa heti kokouksen jälkeen. Hieman harmittelen, kun joudun jättämään Työväenopiston syyskauden viimeisen tanssitunnin väliin. Toisaalta on kiva tutustua paremmin ihmisiin, joita näen kuitenkin vain silloin tällöin.
Tänä vuonna oli aika hilkulla, etten osallistuisi yksiinkään pikkujouluihin. Maanantaiksi on kuitenkin luvassa illanvietto uuden työpaikkani hallituksen jäsenten kanssa heti kokouksen jälkeen. Hieman harmittelen, kun joudun jättämään Työväenopiston syyskauden viimeisen tanssitunnin väliin. Toisaalta on kiva tutustua paremmin ihmisiin, joita näen kuitenkin vain silloin tällöin.
Sininen aamu
Eipä tullut aamulla kovin monta ulkoilijaa vastaan Messilän maastoissa, kun ensimmäinen kunnon tuisku alkoi peittää maisemaa lumella. Jälkiä oli kuitenkin enemmän kuin eläviä havaintoja.
Puolentoista tunnin lenkkini aikana maisema muuttui vihreästä sinivalkoiseksi. Loppuvaiheessa kulku oli jo hiukan vaivalloista, kun tarvoin kohti Tiirismaan tv-tornia nilkkaan asti ulottuvassa lumessa. Talvi tuli.
Puolentoista tunnin lenkkini aikana maisema muuttui vihreästä sinivalkoiseksi. Loppuvaiheessa kulku oli jo hiukan vaivalloista, kun tarvoin kohti Tiirismaan tv-tornia nilkkaan asti ulottuvassa lumessa. Talvi tuli.
sunnuntaina, marraskuuta 20, 2005
Siiri ja sauvakävelyn pandemia
Kuten monien keski-ikäisten pariskuntien kohdalla, mieheni nimittää sauvakävelyä vähättelevillä ilmaisuilla. Pandemia lienee positiivisimmasta päästä, siinähän myönnetään lajin laaja levinneisyys.
Ei kannattaisi vähätellä, totesin taas tänä aamuna, kun lähes parin kuukauden tauon jälkeen otin sauvat ja suuntasin Urheilukeskukseen. Ensin ohitin Siiri Rantasen hiihtäjäpatsaan, puolen kilometrin päässä vastaan tuli itse olympiavoittaja, jonka tyyli, vauhti ja ilme ovat edelleen, lähes 81-vuotiaana, tinkimättömiä ihan pelkkien sauvojenkin kanssa. Perässä tuli sitten hitaampaa porukkaa, joka koko ajan lisääntyi sitä mukaa, kun sunnuntaiaamu vanheni.
Oma sauvailuni on nykyään välikausiurheilua sienestyksen ja hiihdon lomassa, mutta olen kuudessa vuodessa kuitenkin ehtinyt kuluttaa puhki aika monet tassut kaksista sauvoistani. Pari kertaa Suomen Ladun Sirpa Arvosen opastuksissa olleena myös tiedän, että hommaa voisi huomattavasti kehittää. Etenkin venyttelyt sauvojen kanssa ja ilman kannattaisi muistaa - jotenkin en vain ikinä saa niihin yksin sellaista tehoa kuin ohjatuissa oloissa.
Ei kannattaisi vähätellä, totesin taas tänä aamuna, kun lähes parin kuukauden tauon jälkeen otin sauvat ja suuntasin Urheilukeskukseen. Ensin ohitin Siiri Rantasen hiihtäjäpatsaan, puolen kilometrin päässä vastaan tuli itse olympiavoittaja, jonka tyyli, vauhti ja ilme ovat edelleen, lähes 81-vuotiaana, tinkimättömiä ihan pelkkien sauvojenkin kanssa. Perässä tuli sitten hitaampaa porukkaa, joka koko ajan lisääntyi sitä mukaa, kun sunnuntaiaamu vanheni.
Oma sauvailuni on nykyään välikausiurheilua sienestyksen ja hiihdon lomassa, mutta olen kuudessa vuodessa kuitenkin ehtinyt kuluttaa puhki aika monet tassut kaksista sauvoistani. Pari kertaa Suomen Ladun Sirpa Arvosen opastuksissa olleena myös tiedän, että hommaa voisi huomattavasti kehittää. Etenkin venyttelyt sauvojen kanssa ja ilman kannattaisi muistaa - jotenkin en vain ikinä saa niihin yksin sellaista tehoa kuin ohjatuissa oloissa.
lauantaina, marraskuuta 19, 2005
Ilotulitus
Olen oppinut vihaamaan ilotulituksia, jotka ovat tehneet useimmat koiristamme hysteerisiksi. Illansuun toriräiskyttely oli kuitenkin paikallinen ja lapsille lyhennetty, joten mäyräkoirankaan sydän ei ehtinyt ihan pakahtua.
Torilla onkin tapahtunut tänään paljon kaupallisen joulunaloituksen nimissä. Aamupäivän kauppareissulla ehdin juuri ja juuri puikkelehtia myyjien välistä kotiin ennen helikopteria ja joulupukkia. Lyhyellä koiranlenkillä ehdin heikosti havaita, että ulkona tuulee. Muuten on päivä kulunut sisällä, töitä tehden.
Ikkunasta katsottuna kaupungin tapahtumat ovat melkein kuin tv-ohjelmia. Olohuoneen lampun loisteessa ei tarvitse pohtia, tarvitseeko talvisaappaita tai korvalappuja. Siksi haluankin huomenna metsään, aistimaan myös iholla tuulen ja tihkun.
Torilla onkin tapahtunut tänään paljon kaupallisen joulunaloituksen nimissä. Aamupäivän kauppareissulla ehdin juuri ja juuri puikkelehtia myyjien välistä kotiin ennen helikopteria ja joulupukkia. Lyhyellä koiranlenkillä ehdin heikosti havaita, että ulkona tuulee. Muuten on päivä kulunut sisällä, töitä tehden.
Ikkunasta katsottuna kaupungin tapahtumat ovat melkein kuin tv-ohjelmia. Olohuoneen lampun loisteessa ei tarvitse pohtia, tarvitseeko talvisaappaita tai korvalappuja. Siksi haluankin huomenna metsään, aistimaan myös iholla tuulen ja tihkun.
sunnuntaina, marraskuuta 13, 2005
Marraskuun ruusut
Pakko ihmetellä vielä tätäkin. Isänpäivää juhlistivat anoppilan ruusut, jotka kai yleensä kukkivat alkukesästä. Tuuli oli kova, mutta lounaasta ja siksi leppeä.
Jättikanttarelli ja serkut
Taas jäi kamera kotiin, enkä saanut kasvupaikalla kuvaa suurimmasta koskaan löytämästäni kanttarellista. Kaunishan se siellä oli vihreän sammalen sylissä, hieman syrjässä serkuistaan suppilovahveroista, joista niistäkin moni oli päässyt kasvamaan ihan kunnollisen kokoiseksi.
Meillä ei ole keittiövaakaa, mutta perheenemännän näppituntumalla keltainen kaunotar saattoi painaa puolisen kiloa. Suppilovahveroita tuli seitsemän litraa, ihan hyvä marraskuinen reissu siis.
Meillä ei ole keittiövaakaa, mutta perheenemännän näppituntumalla keltainen kaunotar saattoi painaa puolisen kiloa. Suppilovahveroita tuli seitsemän litraa, ihan hyvä marraskuinen reissu siis.
maanantaina, marraskuuta 07, 2005
Piilokuva marraskuun hämärässä
Melkein häkellyin, kun Kirsi oman postauksensa kommentissa kehui kuviani "kuin tauluiksi". Tämä ei kyllä sellainen ole, sillä metsässä oli eilen amatöörikuvaajalle aivan liian pimeää.
Liian pimeää oli yli 45-vuotiaalle aktiivisienestäjällekin. Tunsin darwinilaisen luonnonvalinnan todeksi, kun en tahtonut yhdentoista maissa aamulla erottaa suppilovahveroita roskien seasta. Sienisilmässäni ei ole mitään vikaa, kyse on ihan yleiskäytössä olevien silmälihasteni rappeumasta. Ei ole luonto tarkoittanut, että tällaiset jo lapsensa synnyttäneet ja kasvattaneet (miten kuten) yksilöt pysyisivät hengissä marraskuisessa metsässä syömällä mättäältä suppilovahveroita.
Muutenkin tihku ja hämärä ottivat tavallista enemmän voimille eilen. Metsästä toki palasin virkeänä ja iho kirkkaana, mutta jo heti iltapäivästä alkoi vireys laskea. Illan syvävenyttelyssä tuli melkein itkuinen olo, kun musiikki, lievä kipu ja monotoniset venyttelyohjeet nostivat vain surullisia asioita mieleen.
Taitaisi olla aika laskeutua talvilepoon. Mutta ottaako työelämä sitä huomioon? Sen päätöksen jo perheessä teimme - jälleen Kirsin avustuksella - että todella karsimme joulusta lahjakiireet ja lahjoitamme rahaa katastrofien uhreille.
Liian pimeää oli yli 45-vuotiaalle aktiivisienestäjällekin. Tunsin darwinilaisen luonnonvalinnan todeksi, kun en tahtonut yhdentoista maissa aamulla erottaa suppilovahveroita roskien seasta. Sienisilmässäni ei ole mitään vikaa, kyse on ihan yleiskäytössä olevien silmälihasteni rappeumasta. Ei ole luonto tarkoittanut, että tällaiset jo lapsensa synnyttäneet ja kasvattaneet (miten kuten) yksilöt pysyisivät hengissä marraskuisessa metsässä syömällä mättäältä suppilovahveroita.
Muutenkin tihku ja hämärä ottivat tavallista enemmän voimille eilen. Metsästä toki palasin virkeänä ja iho kirkkaana, mutta jo heti iltapäivästä alkoi vireys laskea. Illan syvävenyttelyssä tuli melkein itkuinen olo, kun musiikki, lievä kipu ja monotoniset venyttelyohjeet nostivat vain surullisia asioita mieleen.
Taitaisi olla aika laskeutua talvilepoon. Mutta ottaako työelämä sitä huomioon? Sen päätöksen jo perheessä teimme - jälleen Kirsin avustuksella - että todella karsimme joulusta lahjakiireet ja lahjoitamme rahaa katastrofien uhreille.
perjantaina, lokakuuta 28, 2005
Talviaurinkoa lokakuussa
Nyt sataa vettä, mutta aamulla oli vielä näin kaunista. Valo aivan kuin keskellä upeinta kevättalvea!
Lumi yllätti...
Keliä ja säätä usein syytetään, kun syksyn ensimmäisen lumisateen jälkeen joku ajaa ojaan tai kaatuu liukkaalla pihalla. Meidät lumi yllättää joka vuosi omenasadon kanssa. Yhden puumme omenat kypsyvät niin myöhään, etteivät ne ehdi edes suurimmaksi osaksi pudota maahan ennen talvea. Ja muutaman pakkaspäivän jälkeen on jo myöhäistä - ensi viikolla saamme katsella ruskeaksi mätäneviä omenoita.
Olen kyllä kerännyt sen, minkä säilömiseen tänä vuonna oli aikaa, voimia ja tilaa. Pakastimessa on varmaan parikymmentä purkillista omenasosetta, jääkaapin vihanneslokerossa vielä muutama kokonainenkin omena odottamassa pääsyä joko piirakkaan tai johonkin pääruokaan antamaan kirpeyttä.
Itse asiassa olen varsin tyytyväinen siihen, millaisia värejä, makuja ja vitamiineja ehdin talven varalle tallettaa. Aamuisin syön viilin päällä joko pakastettuja mustaherukoita tai jotain keittämistäni hilloista, omenaa, vadelmaa, kirsikkaa tai mustaviinimarjaa. Lounaspadassamme oli tänään sekä anopin papuja että itse kerättyjä suppilovahveroita. Ohessa maistuivat omat, aika mausteiset etikkakurkut. Usein teen myös sienisalaattia tai kaivan jääkaapin perukoilta etikkasienipurkin. Jonkun aikaa meillä oli myös omaa omenamehua, herukkamehua on edelleen pakastimessa.
Pieniä kirveli- ja persiljapussejakin olen säilönyt.
Vanhanaikaisissa säilykkeissämme on käytetty sokeria ja suolaakin, mutta vastapainoksi niissä on taatusti paljon flavonoideja. Toistaiseksi olen säästynyt syksyn flunssilta. Se voi olla enemmän liikunnan kuin ravinnon ansiota, mutta ainakin kauniista ja maittavista hillo-, kurkku- ja pikkelssipurkeista tulee ylpeän hyvä mieli.
Olen kyllä kerännyt sen, minkä säilömiseen tänä vuonna oli aikaa, voimia ja tilaa. Pakastimessa on varmaan parikymmentä purkillista omenasosetta, jääkaapin vihanneslokerossa vielä muutama kokonainenkin omena odottamassa pääsyä joko piirakkaan tai johonkin pääruokaan antamaan kirpeyttä.
Itse asiassa olen varsin tyytyväinen siihen, millaisia värejä, makuja ja vitamiineja ehdin talven varalle tallettaa. Aamuisin syön viilin päällä joko pakastettuja mustaherukoita tai jotain keittämistäni hilloista, omenaa, vadelmaa, kirsikkaa tai mustaviinimarjaa. Lounaspadassamme oli tänään sekä anopin papuja että itse kerättyjä suppilovahveroita. Ohessa maistuivat omat, aika mausteiset etikkakurkut. Usein teen myös sienisalaattia tai kaivan jääkaapin perukoilta etikkasienipurkin. Jonkun aikaa meillä oli myös omaa omenamehua, herukkamehua on edelleen pakastimessa.
Pieniä kirveli- ja persiljapussejakin olen säilönyt.
Publish Post
Vanhanaikaisissa säilykkeissämme on käytetty sokeria ja suolaakin, mutta vastapainoksi niissä on taatusti paljon flavonoideja. Toistaiseksi olen säästynyt syksyn flunssilta. Se voi olla enemmän liikunnan kuin ravinnon ansiota, mutta ainakin kauniista ja maittavista hillo-, kurkku- ja pikkelssipurkeista tulee ylpeän hyvä mieli.
sunnuntaina, lokakuuta 23, 2005
Räntäpäivän hyvästit
Päivän Hesarissa on kuulemma lukija kysynyt Torstilta, miten saisi rumat pilkut pois vaahteranlehdistä. Murheensa kullakin - juuri nyt varmaan pitäisi harmitella räntää, joka taatusti taas yllättää jonkun autoilijan.
Minulla ei ole ollut aikaa sen paremmin lehdenlukuun kuin säiden harmitteluun, sillä aamulla oli ihan pakko päästä metsään parin viikon työ- ja seminaariputken jälkeen. Tuli jopa kehuttua illalla Tallinnan laivalla, että saalistan suppilovahveroita jo aamuyhdeksältä. No, lähtö venyi yhteentoista, mutta metsässä kuluikin sitten melkein kaksi tuntia, jonka aikana putsasin yhden rinteen isoimmista sienistä. Pienimpiä en kohmeisilla sormilla viitsinyt edes taitella, sen verran paljon koriin kertyi muutenkin, melkein kymmenen litraa.
Iltapäivällä oli vuorossa paluu kaupunkiin, jossa piti siivota parveke viimeisistäkin kesäkasveista. Vähän säälitti heittää pois kukkivia ruukkutomaatteja ja yli 20-vuotias jukka, joka ei koskaan toipunut keväisestä leikkausoperaatiostani. Paljon kompostimultaa kertyi myös äitienpäiväruusun ja alkukesän gerberan raadoista sekä kolmesta yrttiruukusta, joiden basilikat kuolivat kylmään jo elokuun lopussa.
Kun olin tyhjentänyt parvekkeen, räntäsade saapui viimeistelemään hautajaistunnelman. Ehkä ostan vielä muutaman erican pikkuruiselle ikkunalaudalle, joka näkyy rappukäytävään. Nyt on rapussa kulkijoille näytillä vain apea tyhjien ruukkujen rivistö.
Minulla ei ole ollut aikaa sen paremmin lehdenlukuun kuin säiden harmitteluun, sillä aamulla oli ihan pakko päästä metsään parin viikon työ- ja seminaariputken jälkeen. Tuli jopa kehuttua illalla Tallinnan laivalla, että saalistan suppilovahveroita jo aamuyhdeksältä. No, lähtö venyi yhteentoista, mutta metsässä kuluikin sitten melkein kaksi tuntia, jonka aikana putsasin yhden rinteen isoimmista sienistä. Pienimpiä en kohmeisilla sormilla viitsinyt edes taitella, sen verran paljon koriin kertyi muutenkin, melkein kymmenen litraa.
Iltapäivällä oli vuorossa paluu kaupunkiin, jossa piti siivota parveke viimeisistäkin kesäkasveista. Vähän säälitti heittää pois kukkivia ruukkutomaatteja ja yli 20-vuotias jukka, joka ei koskaan toipunut keväisestä leikkausoperaatiostani. Paljon kompostimultaa kertyi myös äitienpäiväruusun ja alkukesän gerberan raadoista sekä kolmesta yrttiruukusta, joiden basilikat kuolivat kylmään jo elokuun lopussa.
Kun olin tyhjentänyt parvekkeen, räntäsade saapui viimeistelemään hautajaistunnelman. Ehkä ostan vielä muutaman erican pikkuruiselle ikkunalaudalle, joka näkyy rappukäytävään. Nyt on rapussa kulkijoille näytillä vain apea tyhjien ruukkujen rivistö.
perjantaina, lokakuuta 21, 2005
Hämärää saalistusta
Kun on pari viikkoa elänyt pelkästään kaupungissa, päivän lyheneminen yllättää. Eilen päätin työmatkan jälkeen, että nyt on päästävä metsään. Jo menomatkalla puoli kuuden aikaan illalla huomasin hämärän uhkaavan reissuani.
Ei auttanut kuin olla järjestelmällinen. Ensin tutulta polulta muutama viikko sitten koluttuun rinteeseen. Ruskeita lehtiä oli paljon sammalen päällä, ja olin jo antaa periksi. Mutta sitten silmä tottui, ja huomasin seisovani melkein suppilovahveroiden päällä. Pieniä olivat, mutta löysin kuitenkin!
Poikkesin vielä toisellekin puolelle, jossa joku muu oli ehtinyt käydä. Silti löysin muutaman aivan tuoreen yksilön ja joitain sammalen sisään käpertyneitä kääryleitä, jotka harvinaisen vähän enää muistuttivat suppiloa.
Hämärä tiheni, mutta päätinpä vielä kurkata aivan polun ja supan väliin. Ja siinähän oli iso esiintymä kunnollisen kokoisia sieniä, joiden keruu onnistui hyvin melkein pimeässäkin.
Reilut puoli tuntia ja kaksi litraa; olin tyytyväinen. Samalla tuli ulkoilutettua mäyräkoira. Kotona vielä tarkistin, ettei pussiin ollut eksynyt muita lajeja, sillä viimeiset sienet keräsin käsikopelolla. Vain vähän roskia ja sammalta, muuten kelpo saalis.
Ei auttanut kuin olla järjestelmällinen. Ensin tutulta polulta muutama viikko sitten koluttuun rinteeseen. Ruskeita lehtiä oli paljon sammalen päällä, ja olin jo antaa periksi. Mutta sitten silmä tottui, ja huomasin seisovani melkein suppilovahveroiden päällä. Pieniä olivat, mutta löysin kuitenkin!
Poikkesin vielä toisellekin puolelle, jossa joku muu oli ehtinyt käydä. Silti löysin muutaman aivan tuoreen yksilön ja joitain sammalen sisään käpertyneitä kääryleitä, jotka harvinaisen vähän enää muistuttivat suppiloa.
Hämärä tiheni, mutta päätinpä vielä kurkata aivan polun ja supan väliin. Ja siinähän oli iso esiintymä kunnollisen kokoisia sieniä, joiden keruu onnistui hyvin melkein pimeässäkin.
Reilut puoli tuntia ja kaksi litraa; olin tyytyväinen. Samalla tuli ulkoilutettua mäyräkoira. Kotona vielä tarkistin, ettei pussiin ollut eksynyt muita lajeja, sillä viimeiset sienet keräsin käsikopelolla. Vain vähän roskia ja sammalta, muuten kelpo saalis.
sunnuntaina, lokakuuta 16, 2005
Suppilovahverokeittoa kylmään syksyyn
Lämmin, aurinkoinen ja tyyni syksy on nyt sitten ohi, ja ikkunasta näkyvä vaahterakin on viikonlopun tuulissa melkein menettänyt lehtensä. Tuuli oli eilen illalla lähes pelottava, mutta sateet otan vastaan innolla, sillä viime viikkoina metsässä on ollut liian kuivaa sienille.
Tämä viikonloppu on kuitenkin tupattu täyteen sosiaalista elämää, eivätkä ensi viikon työtkään taida joustaa. Mutta ainakin kerran ennen lumisateita vielä haluan suppilovahverometsään!
Eilinen suppilovahverokeitto maistui vieraille sen verran hyvin, että reseptiäkin kysyttiin. Inspiroidun ruoan kohdalla se on aina hankalaa, mutta yritetään: paista voissa purjoa, valkosipulisilppua ja sienet, älä ruskista. Lisää vettä ja kasvisliemikuutio(ita), mustapippuria, vihreitä papuja, porkkanaraastetta, piparjuurta, hyppysellinen chiliä, silputtua kirveliä ja persiljaa. Anna hautua, maistele välillä. Jos keitto kaipaa suolaa, lisää valintasi mukaan joko kohtuudella soijakastiketta tai jotain yrttisuolaa. Erityisen hyvän loppusilauksen antaa valkoviini, jota viiden litran keittoerään lisäsin puolisen pulloa. Jotta keitto maistuisi aidosti syksyltä, sieniä pitää olla paljon, mikä ei liene vaikeaa tänä syksynä.
Oheinen kuva ei liity mitenkään sienestykseen, pikemminkin juhlimisen jälkeisen aamun tunnelmaan. Parin viikon takaisella Saariselän reissulla tuli vastaan tämäkin kuru sumuineen.
Tämä viikonloppu on kuitenkin tupattu täyteen sosiaalista elämää, eivätkä ensi viikon työtkään taida joustaa. Mutta ainakin kerran ennen lumisateita vielä haluan suppilovahverometsään!
Eilinen suppilovahverokeitto maistui vieraille sen verran hyvin, että reseptiäkin kysyttiin. Inspiroidun ruoan kohdalla se on aina hankalaa, mutta yritetään: paista voissa purjoa, valkosipulisilppua ja sienet, älä ruskista. Lisää vettä ja kasvisliemikuutio(ita), mustapippuria, vihreitä papuja, porkkanaraastetta, piparjuurta, hyppysellinen chiliä, silputtua kirveliä ja persiljaa. Anna hautua, maistele välillä. Jos keitto kaipaa suolaa, lisää valintasi mukaan joko kohtuudella soijakastiketta tai jotain yrttisuolaa. Erityisen hyvän loppusilauksen antaa valkoviini, jota viiden litran keittoerään lisäsin puolisen pulloa. Jotta keitto maistuisi aidosti syksyltä, sieniä pitää olla paljon, mikä ei liene vaikeaa tänä syksynä.
Oheinen kuva ei liity mitenkään sienestykseen, pikemminkin juhlimisen jälkeisen aamun tunnelmaan. Parin viikon takaisella Saariselän reissulla tuli vastaan tämäkin kuru sumuineen.
tiistaina, lokakuuta 11, 2005
Herkkutateilla Italiaan
Uutinen tattisivulla: kaksi kerääjää on päässyt sienillä Italiaan. Kuulostaa unelmayhdistelmältä. Missään en ole saanut niin hyvää tattikeittoa kuin Ai Gondolieri -ravintolassa Venetsiassa kaksi syksyä sitten. Sienet saattoivat hyvinkin olla Suomesta rahdattuja, mutta keittotaito ihan sikäläistä.
maanantaina, lokakuuta 10, 2005
Tekeekö mieli sukeltaa?
Perheessämme oli aikanaan englanninbulldoggi, jonka suurinta huvia syksyisin oli hyppiä vastaharavoituihin lehtikasoihin ja heitellä lehtiä ilmaan kauhamaisella alaleuallaan. Jopa puistotyöntekijät näyttivät kestävän moisen irrottelun. Pitäisikö kokeilla?
sunnuntaina, lokakuuta 09, 2005
Muistin hengittää
Viikonloppuseminaarit pitäisi laissa kieltää, ainakin sellaisina päivinä kuin eilen. Kuuden tunnin aikana ehdin keksiä ainakin tusinan askareita, jotka odottivat maalla. Kun puoli viiden aikaan iltapäivällä vihdoin kurvasin maalaiskotimme pihaan, oli jäljellä enää yksi mahdollisuus. Vein nopeasti ruuat sisälle ja lähdin koirien kanssa kiertämään hitaasti pihaa. Vedin sisään iltapäivän viimeisiä aurinkoisia hetkiä ja lämmintä syystuulta. Ja hengitin.
Harakat yrittivät kovaäänisesti ajaa pois pihasta paria närheä. Keltaiset haavat pitivät omaa havinaansa tuulessa. Ruukkutomaatit olivat innostuneet tekemään vielä uusia hedelmiä, jotka tuskin enää ehtivät punastua edes tontin kuumimmalla seinustalla. Nurmikko oli lähes kokonaan keltaisten koivunlehtien, ruskeaksi muuttuneiden haavanleihtien ja tummien ja käpristyneiden pihlajanlehtien peitossa. Vaan eipä tullut mieleenkään ottaa esille sen paremmin haravaa kuin ruohonleikkuria.
Sen verran annoin hommille periksi, että keräsin maasta korillisen omenoita, vain kauneimmat ja terveimmät. Pimeän tultua porailin ja leikkelin niistä omenarenkaita, jotka asettelin ritilälle kuivumaan. Lopun iltaa lueskelin lehteä ja kuuntelin radiota viinilasi kädessä. Onneksi salama rikkoi kakkoskotimme television jo vuosi sitten.
Tänään oli taas sosiaalista ohjelmaa, mutta paljon eilistä mieluisampaa, ystävän tohtorinväitöksen jälkeiset juhlat. Jopa automatka ensin Hollolasta Lahteen ja sieltä Kuusankoskelle ja takaisin meni kivuttomasti, sen verran kaunis syksyinen maisema on nyt tarjolla myös auton ikkunan lävitse. Illalla rentouduin vielä syvävenyttelyssä - ja muistin hengittää. Ehkä sen työviikon taas jaksaa.
Harakat yrittivät kovaäänisesti ajaa pois pihasta paria närheä. Keltaiset haavat pitivät omaa havinaansa tuulessa. Ruukkutomaatit olivat innostuneet tekemään vielä uusia hedelmiä, jotka tuskin enää ehtivät punastua edes tontin kuumimmalla seinustalla. Nurmikko oli lähes kokonaan keltaisten koivunlehtien, ruskeaksi muuttuneiden haavanleihtien ja tummien ja käpristyneiden pihlajanlehtien peitossa. Vaan eipä tullut mieleenkään ottaa esille sen paremmin haravaa kuin ruohonleikkuria.
Sen verran annoin hommille periksi, että keräsin maasta korillisen omenoita, vain kauneimmat ja terveimmät. Pimeän tultua porailin ja leikkelin niistä omenarenkaita, jotka asettelin ritilälle kuivumaan. Lopun iltaa lueskelin lehteä ja kuuntelin radiota viinilasi kädessä. Onneksi salama rikkoi kakkoskotimme television jo vuosi sitten.
Tänään oli taas sosiaalista ohjelmaa, mutta paljon eilistä mieluisampaa, ystävän tohtorinväitöksen jälkeiset juhlat. Jopa automatka ensin Hollolasta Lahteen ja sieltä Kuusankoskelle ja takaisin meni kivuttomasti, sen verran kaunis syksyinen maisema on nyt tarjolla myös auton ikkunan lävitse. Illalla rentouduin vielä syvävenyttelyssä - ja muistin hengittää. Ehkä sen työviikon taas jaksaa.
keskiviikkona, lokakuuta 05, 2005
Väriterapiaa
Tänään oli ainakin Etelä-Suomessa juuri sellainen päivä, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa pitäisi ymmärtää pistää työpaikat ja koulut kiinni ja heittää ihmiset puistoihin, metsiin ja toreille keräämään auringonvaloa ja värejä ihoon ja aivon muistilokeroihin seuraavaa talvea varten. Onneksi Lahdessa oli edes markkinat, jotka keräsivät ihmisiä ulkoilmaan.
Ihan vapaata päivää en pystynyt järjestämään, mutta aamun ja illan työrupeamien välillä ajoin koirien kanssa maalle, jossa hyvin laiskasti keräsimme muutaman jo hieman kuivahtaneen suppilovahveron metsästä ja joitakin omenoita pihapuiden alta. Sato ei ollut tänään pääasia.
Ehkei hämäläinen ruska aivan vedä vertoja Lapin väreille, mutta auringossa sekin leimusi kotoisan lämpimästi. Vertailun vuoksi kuva viime viikolta Sallasta. Silkkaa väriterapiaa sielläkin, lisäksi varvuista löytyi paljon syömäkelpoisia puolukoita ja kaarnikoita.
Ihan vapaata päivää en pystynyt järjestämään, mutta aamun ja illan työrupeamien välillä ajoin koirien kanssa maalle, jossa hyvin laiskasti keräsimme muutaman jo hieman kuivahtaneen suppilovahveron metsästä ja joitakin omenoita pihapuiden alta. Sato ei ollut tänään pääasia.
Ehkei hämäläinen ruska aivan vedä vertoja Lapin väreille, mutta auringossa sekin leimusi kotoisan lämpimästi. Vertailun vuoksi kuva viime viikolta Sallasta. Silkkaa väriterapiaa sielläkin, lisäksi varvuista löytyi paljon syömäkelpoisia puolukoita ja kaarnikoita.
maanantaina, lokakuuta 03, 2005
Omakuva suolla
Kun viikossa on kertynyt yli kaksituhatta kilometriä kulkuvälineillä ja satakunta omin jaloin, on vähän vaikea keksiä, mistä alottaisi bloggauksen. En kuitenkaan aio siirtää vanhanaikaisen päiväkirjan tekstejäni tänne.
Yksin ja jopa perheen kanssa kulkiessa käy usein niin, etten muista pyytää kuvia itsestäni. Luonnonolosuhteet Sallassa hoitivat homman oma-alotteisesti. Olin jo rajata varjon pois digiruudulta, kunnes tajusin...
Yksin ja jopa perheen kanssa kulkiessa käy usein niin, etten muista pyytää kuvia itsestäni. Luonnonolosuhteet Sallassa hoitivat homman oma-alotteisesti. Olin jo rajata varjon pois digiruudulta, kunnes tajusin...
perjantaina, syyskuuta 23, 2005
Maastoutumisen tarpeessa
Vuodenaikaan nähden lämmin sää ja muut kuluneet sanonnat eivät ole juuri saaneet mielessäni positiivista sisältöä tällä viikolla. Oma barometri mittaa nyt niin alhaisia lukemia, että oheinen hahmokin vaikuttaa tuntemuksen symbolina turhan hilpeältä. Olavi Lanun töiden yksi voima on tässä, suomalaisen melankolian, jopa masennuksen kuvauksessa.
Onneksi ensi viikolla on mahdolisuus maastoutua, ensin Sallassa ja sitten Saariselällä. Sienikori jää nyt kotiin, mutta kameralla aion poimia milloin mitäkin. Ja kirjoja aion lukea.
Onneksi ensi viikolla on mahdolisuus maastoutua, ensin Sallassa ja sitten Saariselällä. Sienikori jää nyt kotiin, mutta kameralla aion poimia milloin mitäkin. Ja kirjoja aion lukea.
keskiviikkona, syyskuuta 21, 2005
Uusi kangasmalli?
Vaikka on design-viikko ja kaikkea, niin en silti ole ryhtynyt suunnittelemaan kangasmalleja. Omenarenkaiden leikkaaminen ja kuivumaan asettelu on enemmänkin käsityötä, tosin nautin myös esteettisistä elämyksistä, joita täydet sieni-, marja- ja omenakorit, puuhellan päällä ritilällä kuivuvat suppilovahverot ja omenat tai rivi eri värisiä hillopurkkeja tarjoavat. Taitaa olla vähän sellaista hamsterin estetiikkaa...
Mikä järki on sitten kuivata omenoita, joita saa kaupasta ympäri vuoden? (Ei tietenkään suomalaisia omenoita, joita tällaisena ylituotantovuonnakin saa turhaan etsiä normaaleista ruokamerketeista. Torillakin niitä myydään käsittämättömän kalliilla hinnalla ja kaiken lisäksi vain muutaman viikon.)
No, se järki, että tuloksena syntyy makeankirpeää naposteltavaa, jossa ei ole mitään lisäaineita. Kun joskus talvipimeillä avaa omenarengaspussin, voi hetken nuuhkia syksyn tuoksua juuri meidän puutarhastamme.
Mikä järki on sitten kuivata omenoita, joita saa kaupasta ympäri vuoden? (Ei tietenkään suomalaisia omenoita, joita tällaisena ylituotantovuonnakin saa turhaan etsiä normaaleista ruokamerketeista. Torillakin niitä myydään käsittämättömän kalliilla hinnalla ja kaiken lisäksi vain muutaman viikon.)
No, se järki, että tuloksena syntyy makeankirpeää naposteltavaa, jossa ei ole mitään lisäaineita. Kun joskus talvipimeillä avaa omenarengaspussin, voi hetken nuuhkia syksyn tuoksua juuri meidän puutarhastamme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
