Kotiseutupyöräilyä maalaismaisemassa

Oli luksusta saada tälle päivälle poutaa ja lämmintä muutaman kylmän sadepäivän jälkeen. Työtkin valmistuivat sillä lailla sopivasti, että pääsin illansuussa taas yhdelle pyörälenkille lähimaisemiin.

Vielä toistaiseksi Lahden keskustasta ehtii naapurikunnan puolelle ihan kohtuullisen iltapyöräilyn aikana. Edellinen piipahdushan tapahtui Hollolan Kukkilaan reilu viikko sitten. Tänään päätin piipahtaa Nastolan Villähteellä, minne on meiltä reilut kymmenen kilometriä.

Nastolan raja tosin tuli vastaan jo vähän aiemmin ja aika pian sen jälkeen lehmät. Tuntui aika hauskalta, että niin selvästi siirryin kaupungista maalle, vaikka pyörätie maantien vieressä kulki kyllä hyvin samanlaisessa maisemassa lähes Lahden rautatieasemalta lähtien.

Puoliso ehdotti ennalta, että kääntyisin Villähteeltä Orimattilan suuntaan ja tulisin Pennalan kautta kotiin. Se olisi kuitenkin tuonut parikymmentä kilometriä lisää. Ei ole kunto vielä sitä luokkaa, että jaksan työpäivän päälle vetää reilut neljäkymmentä kilometriä.

Sinänsä kunto ei ole tuntunut loppuvan vielä kertaa- kaan, vaikka välillä ylämäissä huohotankin. Reisissäkin on vielä riittänyt voimaa, mutta alaselkä kipeytyy edelleen. Jotain edistystä olen havaitsevinani; selkä jaksaa pidempään eikä tunnu pahalta niin pitkään lenkin jälkeen. Mutta katsotaan nyt, miltä huomenna aamulla tuntuu. Tänään minua kiusasivat eniten krampit jaloissa. Onneksi olin ottanut mukaan juomista, mitä en suinkaan aina tee.


Eilen mies ilmoitti tilanneensa minulle oikean italialaisen kilpapyörän. Ihan yllätys asia ei ollut, sillä olimme jo kyselleet minulle kilpuria tutulta kauppiaalta. Aluksi näytti huonolta, sillä missään ei tuntunut olevan jäljellä alle 160-senttiselle naiselle sopivaa runkoa. Jostain herrat olivat kuitenkin saaneet vihiä yksilöstä, jonka pitäisi olla Lahdessa jo parin viikon kuluttua. Katsotaan nyt, pyörätilaukset eivät ole koskaan varmoja. Mutta jos kilpuri tulee lähiviikkojen aikana, joudun ja pääsen opettelemaan ihan uudenlaisen ajoasennon.

Sadepyöräilyä, hyttysiä ja mansikankukkia

Odottelin illansuussa, milloin päivän rajut ukkospuuskat loppuisivat. Iltaseitsemältä näytti sen verran selkeältä, että päätin polkaista pyörällä noin viiden kilometrin päähän Tapanilan hiihtomajalle. Halusin katsastaa, joko alkukesän sateet ovat nostaneet maastoon edes joitain sienilajeja.

Jalkarannassa pari kilometriä ennen päämäärää alkoi sataa, mutta siinä vaiheessa ei enää kannattanut kääntyä. Eikä ollut tarviskaan, sillä olin toki pukeutunut sadeasuun. Vain märällä asvaltilla hieman lipsuva eturengas sai minut varovaiseksi, muuten ei sateesta ollut harmia.

Ei löytynyt Tapanilan maastosta kuin yksi tuntematon sieni ja paljon eri marjojen kukkia. Ja tietenkin ihan hirveä määrä verenhimoisia hyttysiä! Mansikankukat lupailevat hyvää satoa ainakin lenkkipolkujen varsilla. Toivottavasti ennustetut kovin kylmät lähipäivät eivät vie koko ahomansikkasatoa.

Prinsessa hoidossa

Puolimäykky (vas.) ja täysmäyräkoira sohvalla.

Tytär miesystävineen jätti koiranpentunsa meille hoitoon juhannuksen ajaksi. Vajaan vuoden ikäinen prinsessa on täällä nyt toista kertaa pidempään ja alkaa siksi tuntea jo sekä talon tavat että ympäröivät puistoreitit.

Ensimmäinen päivä ja yö menivät koiralta odotellessa, milloin ovella rasahtaa lupaavasti ja isäntäväki tulee takaisin. Viime yönä nukuimme jo tosi hyvin, ja tänään pikkukoira on jopa halunnut syliin. Asiasta kannattaa mainita, sillä tämä neito ei ole mikään sylissä kiehnääjä.

Kaikkein hauskinta on kuitenkin se, että omat vanhat koiramme ovat hyväksyneet neitosen joukkoonsa. Jo ensimmäisellä kerralla se ystävystyi mäyräkoiran kanssa. Tällä kertaa kaksikko on leikkinyt oikein kunnolla, vaikka kohta 14-vuotiaan mäykkyrouvan vauhti ei ihan riitäkään nuorelle puolimäykylle (toinen puoli pinseriä).

Lähes 15-vuotias mopsi ei enää havainnoi ympäristöä juurikaan, mutta niin vain sekin oli hetken mukana ystävällismielisissä päiväkähinöissä lounaspöydän alla. Se muuten jaksaa aina huvittaa, miten paljon hauskempaa koirista on painia ja kähistä ihmisen jalan päällä kuin esimerkiksi kahden metrin päässä.

Tänään käväisimme maalla sillä ajatuksella, että koirat voisivat vähän juoksennella vapaana. Täällä kaupungissahan on koko ajan kuljettava narun päässä, mikä on etenkin nuorisoedustajan mielestä paha asia, kun tekisi mieli lähteä vetämään juoksurundia. Sen verran kuitenkin satoi, ettei edes pentu viitsinyt intoilla vapaudestaan ihan hirveästi. Pari kertaa kiersimme tontin ja se oli siinä.

Sen verran edistin hyötyhommia, että murskasin kuivamassa olleet nokkoset ja lisäsin kunnostettuun klaffipöytään yhden maalikerroksen. Jälkimmäinen työ oli siinä mielessä haastava, että kolme koiraa halusi koko ajan kiehnätä työmaalla. Tällä kertaa kuitenkin selvisimme ilman oransseja turkinsomisteita.

Huomenissa hoitokoira lähtee kotiin, mikä kyllä taas helpottaa arkipäivää. Kolmen kovin eri-ikäisen ja -vauhtisen koiran ulkoiluttaminen ei onnistu ihan hirveän hyvin yhdeltä ihmiseltä. Sisäleikitkään eivät selvästi ole ihan tarpeeksi vauhdikkaita pennulle. Mutta kyllä sillä on ihan hyvä loma ollut, mikä näkyy koirien nukkuma-asennostakin. Ja totta kai nuori neito on tervetullut taas pian uudestaan.

Kummallisten paikannimien perässä

Olen varmasti kymmeniä, ellen satoja, kertoja nähnyt paikallisbussin otsassa paikannimen Viuha. Yhtä monta kertaa olen jättänyt ottamatta selvää, missä päin Lahtea moinen paikka on. Jonkinlainen aavistus oli sen perusteella, että bussilinja menee ensin Ahtialaan, mutta kartalle en ollut kolkkaa koskaan asemoinut.

Kyse on jonkinlaisesta keskustassa asuvan ihmisen syndroomasta: jos jossain kaupungin kolkassa ei ole minulle tarpeellisia palveluita tai siellä ei asu ystäviä, paikkaa ei ole olemassa. Joidenkin ohi olen toki huristellut autolla, mutta osa kaupunginosista (tai vanhoista kylistä) jää pääväylien ulkopuolelle.

Juhannuspäivän pyöräilyni alkoi siis kartan katsomisella - sekä netistä että ihan paperilta. Uusi pyöräilykartta ilmestyi keväällä, joten sitä on mukava tarkastella ihan siinäkin mielessä, kuinka paljon on tullut muutoksia edelliseen karttaan verrattuna. Perheemme pyöräilyasiantuntijan eli mieheni mukaan ei paljoakaan. Kiva kuitenkin käyttää tuoreinta mahdollista tietoa.

Viuha löytyi kaupungin koillis- laidalta, Alasen- järven pohjois- päästä. Laskin netti- kartalta, että järven kiertämällä ajaisin noin kahdenkympin lenkin, mikä tuntui hyvältä suunnitelmalta. Vilkaisin vielä tuuliolosuhteita ja päätin lähteä ensin koilliseen vanhalle Heinolantielle ja kääntyä sieltä itäkaakkoon Sipurantielle (jonka varrella Viuha on). Takaisin pääsisin myötätuolessa Ahtialantietä pitkin.

Sipurantielle Viuhaan päästyäni tajusin toki, että olen minä sieltä ajanut läpi ainakin joitain kertoja autolla. Olen kerran vieraillut mm. Päijät-Hämeen näkövammaisten kurssikeskuksessa Lepolassa aivan Alasenjärven rannalla. Vaan eipä autolla paikasta A paikkaan B ajaessa useinkaan tule katsoneeksi maisemaa muuten. Oli sekä vanhoja teiden nimiä että uuden näköistä asutusta. Yksi houkutteleva uimaranta tuli vastaan samassa kohdassa kuin vanhan kylätien reunassa alkoi taas juosta pyörätie.

Kotiseutupyöräilyni ovat olleet tarkoituksella 10-20 kilometrin pituisia, sillä alaselkäni kipeytyy usein reilun kymmenen kilometrin ajon jälkeen. Parilla viime lenkillä minulla on ollut kinesioteipit selässä kokeilumielessä. En tiedä, olisiko selkäni kipeytynyt vielä enemmän ilman teippejä, mutta eivät ne ainakaan väsymistä ja kipua estäneet. Loppumatkan ajelin jo aika kestokyvyn rajoilla.

Ehkä tein virheen myös siinä, etten ottanut mukaan mitään juomista. Kahdenkympin lenkki ei tällaisella pilvipoudalla vielä kuivata elimistöä, mutta ehkä juomaan pysähtyminen olisi silti ollut ihan fiksua. Pari kertaa tosin pysähdyin ottamaan kuvia.

Kotiseutupyöräilyä: Riihelä

Kello kahden aikaan tänään iltapäivällä totesin, ettei kukaan enää vastaa työasioissa puhelimeen. Niinpä päätin kipaista pikaiselle kotiseutupyöräilylle ennen illansuun saunavuoroamme.

Tällä kertaa suunnaksi valikoitui länsi, johon suuntaan olen tällä kaudella lähtenyt vain parilla korvasienireissulla. Hollolaan ja Hämeenlinnaan suuntaavalla tiellä on jo heti keskustan ulkopuolella vastassa ihan kunnioitettava Kärpäsenmäki, sen jälkeen suhteellisen tasaista harjun päälle rakennettua maantietä kilometrikaupalla.

Minä päätin jatkaa Kärpäsenmäen jälkeen muutaman kilometrin ja kääntyä sen jälkeen Riihelään, joka taitaa olla Lahden kaupungin ensimmäinen asuntomessualue jostain 1970-luvulta. Kovin monta kertaa minulla ei ole alueelle ollut asiaa, joten pääsin katsomaan todella uusia maisemia. Ensimmäinen yllätys oli jyrkähkö alamäki, joka vie ensin itse asuinalueelle ja sen jälkeen Okeroisiin.


Pysähdyin Riihelässä ostamaan jäätelön ja seuraavan kerran puistoon, jota halkoi pitkulainen lammikko. Kävin myös ihailemassa rivitalokatua, jonka talorivien takaa pystyi aavistamaan vehreät pihat.














Riihelästä ajoin Ala-Okeroistentietä Hennalankadulle, jossa sijaitsee pitkä rivi Lahden suuryrityksiä. Maisema vaihtui tehokkaasti aivan muutaman kilometrin matkalla. Isoin yllätys tosin oli iso K-Supermarket, joka on noussut alueelle sitten viime ajeluitteni.

Kilometrejä lenkilleni tuli yhteensä noin 15, mikä oli ihan hyvä puolikkaan työpäivän ja saunan välinen harjoitus, etenkin kun matkalle osuu muutama keskimääräistä haastavampi mäki.

Kotiseutupyöräilyä sateiden välissä

Eilen iltapäivällä tarkkailin taivasta, joka näytti vain kaatavan vettä niskaan. Mutta sitten illansuussa aurinko tuli esiin niin vakuuttavasti, että päätin lähteä kotiseutupyöräilylle peräti naapurikuntaan, tosin vain noin seitsemän kilometrin päähän eli Hollolan Kukkilaan. Kannustimena tällä kertaa oli lupaus viedä ystävälle viimeviikkoinen lehti, jossa oli häntä kiinnostava artikkeli.

Ilokseni myös mies ilmoittautui mukaan. Hänhän on kilpapyöräilyä harrastava tehourheilija, mutta osaa kyllä myös ajaa hiljaa eli tällaisen normaalin harrastajan vauhdissa. Oli ihan mukava saada häneltä kiitosta Kivistönmäen kovan nousun jälkeen; olin kuulemma tikittänyt juuri oikealla tavalla ylös mahdollisimman kevyellä vaihteella.

Siinä vaiheessa ei vielä reisissä tuntunutkaan, mutta parin seuraavan ylämäen jälkeen kyllä. Huohotuskin oli sitä luokkaa, että tunsin vaihteeksi tehneeni jotain. Peruskunto on silti kohdallaan, joten tasaisella ja alamäissä palauduin jo seuraavaa ylämäkeä varten.

Kukkilassa katselimme puolisen tuntia viehättävää taloa ja puutarhaa. Onneksi rehevän pihan äkäiset hyttyset ajoivat meidät pikaisesti kotimatkalle, jonka teimme hieman eri reittiä Mukkulan ja Niemen rantoja pitkin. Kotirapun edessä jo tiputti muutama pisara ja kotiin päästessä ulkona kohisi ihan kunnon sade. Eihän sade vaarallinen olo, mutta silti olen mieluummin kastumatta. Rankkasateessa ajamisestakin kun on kokemuksia.

Kamerana toimiva kännykkäni oli koko ajon ajan suojapussissa, joten kuvat jäivät nyt ottamatta. Siksi kuva viikonlopulta toiselta puolelta Hollolaa. Samanlaisia tienvarsia tuli eilenkin vastaan monta.

Eräänlaista mökkipuuhastelua

Meillä ei oikeastaan ole mökkiä vaan osuus perikunnan talosta. Vaikka paikka on aivan lähellä, käymme siellä tosi harvoin ja silloinkaan emme yleensä harrasta ns. mökkihommia ollenkaan. Siis nikkarointia, halonhakkuuta, puutarhatöitä tai metsänraivausta.

Puoliso kyllä viihtyy verstaassa, mutta siellä syntyy taidetta tai erittäin mielenkiintoisia tuunauksia arkipäivän esineisiin. Minä olen aikanaan harrastanut paljonkin ompelua ja matonkutomista, mutta nykyisin olen lähinnä keräilijä. Eilen ja tänäänkin kävin napsimassa talteen ja kuivumaan käyttökelpoiset nokkosenlehdet. Sienestyksessä on nyt (toivottavasti hyvin lyhyt) tauko.

Mutta tänä viikonloppuna harrastin myös oikeaa mökkipuuhastelua eli maalasin vanhan pöydän - tai pikemminkin pöytää. Kahdella maalikerroksella homma ei vielä valmistunut, joten asiaan pitää palata. Olin maalarina niin tohkeissani, etten edes muistanut ottaa kuvaa pöydästä. Korjaan asian valmiin värin kanssa.

Voisin tietysti kuvata mopsin selän, sillä koira halusi tietenkin auttaa, ja nyt sillä on terrakottaa väriä mustan turkin seassa. Antaa nyt eläimen kuitenkin levätä, sillä sokea ja kuuro koiravanhus joutui venymään taas jaksamisensa äärirajoille tepastellessaan monta tuntia pihamaalla.

Sen sijaan kuvailin eilen sekä anoppilan pihan että oman kesäpaikkamme kesäilmettä. Vehreys pääsi  yllättämään taas kerran. Monet kukat ovat jo yli ja ohi, ja ihan ruohonleikkuu- mielessäkin puutarhassa pitäisi riehua melkein päätoimisesti.

Ehkä hauskimpia kuvattavia olivat kuitenkin vajaa vuosi sitten edesmenneen appeni veistokset luonnon keskellä. Anoppi halusi pari viikkoa sitten järjestää puutarhaan eräänlaisen muistonäyttelyn vieraille, jotka tulivat katsomaan hänen töitään Hollolan kirkolla avattuun Naivistit kesävisiitillä -näyttelyyn ja sen jälkeen kahville. Mies pääsi puuhastelemaan veistosten kanssa äitinsä pihalle. Minä ja muut kesävieraat saamme nautiskella valmiista näyttelystä.

Kotiseutupyöräilyä, Ahtiala ja Koiskala

Olin kaksi edellistä viikonloppua matkoilla ja tein mahdollisesti normaaliakin tiukemmat työviikot niiden välissä. Ei ihme, että perjantaina iltapäivällä puhti tuntui loppuvan kuin seinään, kun yritin ponnettomasti heilutella laitteita kuntosalilla.

Olisin tarvinnut kokonaan vapaan viikon- lopun, mutta eilen oli vielä veljen 50-vuotis- päivät Porvoossa. Onneksi ne olivat kotoiset juhlat pienellä porukalla ja hyvillä tarjoiluilla. Sekin oli hienoa, että sain kyydin siskon perheen autossa. Muuten en olisi jaksanut.

Tänään aamulla tuntui siltä, etten pääse koko päivänä liikkeelle. Parin tunnin lehtien lukemisen, kahvittelun ja haahuilun jälkeen tuntui jo hyvältä idealta tehdä yksi kotiseutupyöräily. Tutkailin karttaa ja päätin suunnata Ahtialan suuntaan katsomaan uusia ja vanhoja omakotialueita ja kenties Koiskalan kartanoakin.

Kuvittelin jopa, ettei Ahtialaan päin mennessä olisi kovia ylämäkiä. Väärin arveltu, kyllä niitä silläkin puolella Lahtea on ihan riittävän monta. Sain käyttää pariin kertaan kaikkia pienimpiä vaihteitani päästäkseni pari aika tiukkaa mäkeä ylös. Ei ole kunto vielä ihan siinä mallissa, että jaksaisi pyöräillä vuoristomaisemissa.

Matkavauhti oli hyvin maltillinen, sillä katselin aivan rauhassa omakotipihoja, puutarhoja ja teiden varsilla kukkivia kasveja. Vastasin pari kertaa puhelimeenkin, kun tyttäret soittivat. Kummasti äiti on aina se helpoin tavoiteltava, kun pitää purkaa sydäntä tai kysellä raparperihillon reseptiä. Ja kyllähän minä vastaan, jos en itse ole aivan puhki tai mahdottomassa paikassa.

Oikeastaan puhelut olivat hyvä testi. Työ- ja matkakiireiden takia olen väsynyt, mutta en henkisesti uupunut. Puhuin ihan rauhassa, katselin ympäröivää luontoa enkä kiirehtinyt mihinkään. Pari kertaa pysähdyin keräämään lupiineja, jotka nyt koristavat ruokapöytää.

Koiskalan kartanoon johtavalla tiellä tuli vastaan yksityis- alue- merkki, jota päätin noudattaa. Ympäröivä maalais- maisema tuntui ihan riittävältä, etenkin kun tiesin olevani aivan lähellä kaupunkia. Kymijärven rannalla saatoin taas ihailla sitä, miten hienossa paikassa kotikaupunkini Lahti sijaitsee.

Kilometrejä kertyi noin 23, kuntoa ja hyvää mieltä ainakin toiseen potenssiin sen verran - mittayksiköstä riippumatta.

Ihana kotimaan ilta-aurinko

Olen juuri palaamasta Norjasta neljän päivän seminaarimatkalta.

Kirjoitan antoisasta reissusta vielä lisää myöhemmin, mutta nyt on päällimmäisenä helpotus. Pääsin pois juuri ennen kuin lentokenttien vartijalakko sulkee kenttiä.

Kotona tervehti ihana ilta-aurinko.

Hitaanpuoleista matkustamista

Lähdin viime viikon lopulla puolison seuraksi Pohjanmaan kierrokselle, jonka pääkohde oli Retrokilpurit-tapahtuma Vaasassa. Ensin kuitenkin koukkasimme ystävän luokse Kristiinankaupunkiin ja Vaasan päivän jälkeen sukulaisiin Kannukseen.

Koko matkaa emme tehneet pyörällä niin kuin kaksi Tampereelta lähtenyttä urhoa. Heillä olikin uhkarohkea malli, sillä miehet ajoivat yön yli vesisateessa Tampere-Vaasa-välin, n. 250 km. Muut osanottajat tyytyivät joko 32 tai 65 kilometrin lenkkiin Vaasan kauniissa ympäristössä, mm. Strömsössä.

Minä pysyin huoltojoukoissa Vaasan auto- ja moottorimuseossa, joten en nähnyt pyöräreitin upeimpia kohtia pienissä kylissä ja merenrannalla. Sen sijaan pääsin taas pitkästä aikaa näkemään Suomea maantieltä joko ajaessani tai istuessani (pääosin) kyydissä. Joitain luontoelämyksiäkin tuli vastaan, mm. muutama kurki ja useita suomaisemia. Ja onhan kevät upeaa aikaa ylipäänsä liikkua maassa, jossa vuodenajat ovat vielä voimissaan.

Meistä kumpikaan ei ole erityisen innos- tunut autoilusta, mutta kieltä- mättä joskus on ihan virkistävää mennä omaan tahtiin, katsella karttaa ja pysähtyä halutessaan. Etenkin mennessä meillä oli hyvin aikaa, kun Kristiinankaupunkiin piti ehtiä vain jossain välissä iltapäivää. Ehdimme pysähtyä mm. Lankosken hienolla museosillalla lähellä Merikarviaa.

Tullessa oli sitten kiireempi, sillä vuokra- auto piti luovuttaa tiettyyn kellon- aikaan mennessä. Olimme purkamassa tavaroita kotona noin varttia ennen...

Viikonloppuun liittyi yksi sieniretkikin. Kannuksen mäntykankailta löysimme kolmen naisen porukalla kymmenkunta sientä, mikä ei ollut erityisen merkittävä saalis. Täydensimme ruoanhankintaretkeä keräämällä juuri oikean kokoisia pieniä horsmanalkuja, jotka muistuttavat ainakin näöltään parsaa. Saaliit jäivät emännälle, joten tällä kertaa en horsmia maistanut.

Miten pääsen maalle ilman autoa?

Autoni hajosi, ilmeisesti lopullisesti. Asun keskellä kaupunkia, joten tavallinen arki sujuu oikein hyvin ilmankin. Pyörällä pääsee useimpiin sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei ihan viitsi tai jaksa kävellä. Ruokakassit jaksaa kantaa naapurikorttelista.

Mutta, mutta. Meillä on maapaikka naapurikunnassa, paikassa, johon ei juuri kulje busseja. Mies ja minä jaksaisimme kyllä ajaa vajaan kahdenkymmenen kilometrin matkan polkupyörälläkin, mutta koiria emme voisi niin kuljettaa. Lähimmältä bussipysäkiltä on koiravanhuksille liian pitkä kävelymatka.

Tänään koirat ja minä pääsimme muutamaksi tunniksi maalle tyttären kyydissä. Ryntäsin perillä heti tontin reunoille keräämään nokkosia ja nopean lounaan jälkeen etsimään metsästä korvasieniä.

Oli muuten sikälikin yhden ajanjakson loppu, että mäyräkoira kieltäytyi lähtemästä mukaani. Se ja mopsi jäivät tyttären kanssa ensin pihalle ja sitten sisään lepäämään.

Sienten kanssa kävi niin kuin usein käy: ensin kiersin pari lähimetsää ja löysin vain yhden lehto- korvasienen. Sitten palasin omalle tontille ja satuin vilkaisemaan metsänreunaan. Sienikaunottaret kasvoivat siellä melkein kaikki yhdessä ryppäässä. Yksi yksinäinen löytyi vielä aivan äitini olohuoneen ikkunan takaa.

Mutta takaisin vielä autopohdintoihin. Tämän päivän reissu ei olisi onnistunut mitenkään ilman joko omaa autoa tai tuttua kyytiä. Tytär suostui tekemään pari ylimääräistä ratinkäännöstäkin, sillä piti ensin käydä pesulakeikalla ja sitten anopin luona auttamassa häntä parissa pikku asiassa. Ja koirat pääsivät mukaan ja samalla nauttimaan kesäsäästä.

Maalla käynnin lisäksi käytämme autoa talvella siirtyes- sämme hiihto- laduille ja kesällä mennessämme melomaan. Mies kuljettaa myös kilpapyöriään kilpailumatkoille. Ensi viikonlopuksi olemme tässä tilanteessa vuokranneet pakettiauton, sillä mies aikoo osallistua Vaasassa vanhojen pyörien Retrokilpurit-ajoon. Samalla reissulla aiomme käydä muutaman tutun luona muualla Pohjanmaalla. Vuokra-auto käy tällaiseen erityistilanteeseen, mutta ei ratkaise jatkuvaa tarvetta. Kallistakin se on.

Toisaalta omankin auton pito on ihan hirveän kallista. Maksamme verojen ja käyttökulujen lisäksi myös keskustan parkkipaikasta. Ihan totta puhuen meillä ei olisi mitenkään rahaa ostaa uutta tai edes "uutta" vanhaa autoa. Päätöksestä ei tule helppo.

Laakakorvasieniä ja virtuaalisienestystä

Tämänpäiväinen korvasienireissu sai hetkessä virtuaalisia piirteitä, kun puhelin piippasi taskussani. Itä-Suomeen mökille lähtenyt ystävä lähetti kuvan korvasienistä, jotka hän oli poiminut myrskytuhometsästään.

Olin vilpittömän iloinen viestistä, sillä eilen vielä hän pohti, mahtaako löytää sieniä. Mukaan oli kuulemma tarttunut myös saunayrttejä ja villivihanneksia. Minä lähetin vastavuoroisesti kuvan pienenpienestä sienikaunottaresta, joka juuri silloin osui eteeni.


Minun tämänpäiväinen saaliini ei ollut suuren suuri, mutta ilokseni törmäsin myös muutamaan laakakorvasieneen. Kovin usein en ole niitä löytänyt, viimeksi tosin viime vuoden korvasienireissullamme. Sitä edellinen havainto taisi olla jostain 1980-luvulta, jolloin muutamana keväänä keräsin niitä maalta naapurin maatalon purukasasta.


Tänään nautin erityisesti päivän lämmöstä. Tunne oli jopa hieman hämmentävä, sillä menomatkalla metsään sain polkea pyörälläni ihan tosissani ylämäkeen ja kovaan vastatuuleen. Tullessa taival taittui sitäkin leppoisammin, melkein polkematta.

Älä tallaa korvasieniä!

Enpä ole tällaista korvasienikevättä kokenut täällä Lahden leveysasteilla! Tänään noudatin taas periaatetta lähisienestyksestä ja polkaisin pyörällä noin kilometrin keskustasta länteen. Ei tarvinnut kiivetä kuin parikymmentä metriä, kun löysin ensimmäiset yksinäiset nököttäjät.

Olin hyvin tyytyväinen saaliiseen jo rinteen puolivälissä, mutta harjun laella odotti vielä isompi yllätys. Joissain kohdissa sieniä oli niin tiheässä, että itse asiassa onnistuin jopa astumaan yhden itiöemän lyttyyn. Oli oikein sadonkorjuutunnelma.

Katselin harjun laelta kaupunkia ja tyytyväisenä ihmettelin sitä, ettei sadantuhannen asukkaan kaupungissa kukaan muu ollut osunut ainakaan juuri tuolle paikalle. Ei silti, en minäkään ole aiemmin tajunnut herkkujen kasvavan aivan kävely- ja pyörämatkan päässä kaupunkikodista.

Perustin sienten kuivausaseman vierashuoneeseen, jolle ei onneksi ole muuta käyttöä lähipäivinä. Korvasienistä nouseva höyryhän on varsin vahvaa ja myrkyllistä, joten ainakaan pitkiä aikoja ei kannata viettää samassa huoneessa.
 
Pieniä määriä olen kuivattanut ihan sanomalehden päällä pöydällä. Kaappeja kolutessa löysin kuitenkin viinipullotelineen, josta tein hieman ilmavamman ratkaisun virittämällä kerrokset sanomalehteä jokaiseen väliin. Kyllä ilma nyt kiertää, kun huoneen ikkunakin on auki ja puhaltaa varsin kuivaa kesäilmaa sisään.

Toinenkin lähiharju antoi korvasieniä

Ihana tämä Lahden kaupungin sijainti harjujen kattilassa! Tänä aamuna oli vuorossa lähiharju numero kaksi, josta sieltäkin sain mukaani ihan mukavan pikku saaliin korvasieniä. Tummanruskeita ja kiinteitä, täydellisiä kaunottaria.

Käyskentelin metsäpläntillä, jossa oli melko säännöllisen välimatkan päässä toisistaan noin neliön kokoisia matalia kuoppia. Tällaisten kaivantojen reunalta löysin useimmat korvasienet, siis aivan kuin suoraan oppikirjasta. Missään ei kuitenkaan ollut isoa rypästä, vaan kuvan kaksikkoa lukuun ottamatta kaikki muut itiöemät kasvoivat yksin.

Tulomatkalla pääsin vielä todistamaan oravien ja räkättirastaiden vihaista taistelua yhden puun ympärillä. Kuvassa näkyy tarkasti katsottuna rungolla kasi oravaa, linnut ovat tässä vaiheessa hakemassa vauhtia yläilmoista.

Korvasienessä keskellä kaupunkia

Ystävä vinkkasi, että hänen miehensä oli löytänyt korvasieniä koiralenkillä yhdestä kaupunkimme puistoista. Päätin lähteä iltakävelylle samalle harjulle, joka tosiaan on aivan Lahden keskustan kupeessa. Eikä tarvinnut ottaa kuin muutama askel sivuun varsinaiselta polulta, niin siinä niitä oli. Muutaman kymmenen neliön alueelta harjun reunalta keräsin heti litran, tipotellen pitkin metsäistä puistoaluetta toisen mokoman.

Onhan se vähän nurinkurista, että käytin viikonloppuna puoli päivää ajelemalla ympäri maakuntaa autolla ja etsimällä sopivia hakkuuaukkoja löytämättä mitään. Herkut odottivat samaan aikaan aivan kotinurkilla, josta sain ne mukaani reilun tunnin iltakävelyn aikana.



Löytö innostaa koluamaan lähimetsiä nyt ihan toisella asenteella. Kiirastorstaina otan pyörän alle ja laajennan reviiriä sentään muutaman kilometrin päähän.

Ei tarvita mitään metsänhakkuita; riittää että on mäntykangasta, jossa ilmeisesti ihmiset ja koirat rikkovat maanpintaa sopivasti. Täytyy erikseen kiittää ystävää vinkistä, joka sai minutkin katsomaan taas ympäristöä uusin silmin.

Täydellinen rentoutuminen, osa 1

Jo lähes 15 vuotta olen saanut ihailla sitä, miten mopsi osaa rentoutua isäntänsä sylissä. Oheisessa kuvassa mies seuraa Giro d'Italiaa eli Italian ympäriajoa (yksi maantiepyöräilyn kovista kisoista, jos joku ei satu tietämään), koira ottaa sillä aikaa hyvät päiväunet. Mäyräkoirakin näkyy taustalla.

Monen monta kertaa olen yrittänyt olla koiralle yhtä hyvä makuualusta, mutta en vain onnistu. Minulla on liian lyhyt syli ja liian helposti puutuvat jalat. Sen sijaan olen ottanut usein koiran viereen, kun olen halunnut rauhoittua päiväunille. Tehokas mopsimoottori vaivuttaa hetkessä levottomimmankin yksilön uneen.

Vanhalla koiralla on selvästi hereillä jo ties mitä särkyä ja aikamoisia vaikeuksia liikkuakin, mutta lepääminen on edelleen huippuluokkaa. Onneksi sen päivistä yli 90 prosenttia kuluu tuossa luovassa tilassa, jossa sitä eivät selvästi säryt haittaa.

Omalla kohdallani olen huomannut, että lepoa ja liikuntaa pitää olla sopivasti kumpaakin. Ainakin viitenä yönä viikossa pitää nukkua yli kahdeksan tuntia ja vähintään neljänä päivänä liikkua itsensä hikeen.

Raparpereja ja muita kevään kammotuksia

Lähdin eilen metsään suurin odotuksin, mutta palasin ilman korvasienisaalista. Kolme vanhoista paikoista oli kasvanut umpeen, yksi uusi ei läheltä katsottuna ollutkaan oikeanlainen. Yhdeltä ihan oikeanlaiselta hakkuuaukealta en sitten vain löytänyt - joko sienet eivät olleet nousseet, tai sitten joku muu oli ehtinyt ensin.

En jäänyt sateeseen itkemään vaan suuntasin maalle omalle pihalle, josta aina löytyy jotain satoa korjattavaksi. Raparperit ja nokkoset olivatkin juuri sopivan kokoisia, nuoria ja napakoita. Raparpereja kerätessä tosin jo tiesin, että ne saisin syödä yksin. Mies naureskelee olevansa allerginen eli ei voi sietää moista herkkua. Keitin illalla pienen kiisselin ja nautiskelin sitä viimeiseksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla maidon kanssa. Mikä ihanuus!

Nokkoset ovat monen mielestä puutarhan kiusa, jotka polttavat ikävästi kukkapenkkien ja kasvimaan nurkilla. Puolison ja omassa perheessäni nokkosia on aina arvostettu vihanneksena, jota ei suinkaan kannata yrittää repiä juurineen maisemaa pilaamasta. No, sen verran sentään, etteivät pienimmät polta jalkojaan nokkosiin, kun juoksentelevat paljain jaloin keräämään kesällä marjoja pensaista. Nytkin oli mukava käydä sadonkorjuussa vanhoissa tutuissa paikoissa ulkorakennuksen nurkilla ja marjapensaiden reunoilla.

Kävin muuten mielenkiintoisen keskustelun viime viikonloppuna yhden tuttavan kanssa, joka ei ollut koskaan kuullutkaan, että nokkosia voi käyttää ruoaksi. Henkilö on hyvin koulutettu keski-ikäinen suomalainen nainen, ei siis mikään tänne toisesta kulttuurista tupsahtanut muuttaja. Olin aidosti hämmästynyt, sillä luulin nokkosen olevan yksi tunnetuimmista villivihanneksista, joita voi käyttää keittiössä. Vielä on näköjään tiedotuksella hommia - jos siis halutaan, että ihmiset tuntevat syötävät luonnonkasvit. Totuuden nimissä myönnän, etten minäkään kaikkia villivihanneksia osaa käyttää. Alkavana kesänä yritän taas laajentaa osaamistani.

Löysin minä toki korvasieniäkin, kuivattuina maaseutuasunnon kaapista. Purkki oli jo ainakin neljäs, jota luulin viimeiseksi. Nyt taisi kyllä olla ihan oikeasti viimeinen, joten kohta niitä sieniä pitäisi jostain yrittää löytää. Helatorstaina ja ensi viikonloppuna on paineita.

Äitienpäivälounaalla oli tarjolla parsan kanssa nokkosmuhennosta, korvasienikastiketta, ilmakuivattua kinkkua, juustoraastetta (tällä kertaa vanhaa Goudaa, jonka kuivahtaneet kannat pelastin) ja tomaatti-sipulisalaattia. Jälkiruoaksi olisin tietenkin leiponut kevään hengessä raparperitortun, mutta "allergian" takia kaivoin pakastimesta taas kerran litran mustikoita. Leivoin vehnäjauhoista, voista, kermasta ja vedestä (+kardemummaa mausteeksi) tehdyn kuoren sisään marjat ja sokerin. Hyvä ja koeteltu resepti jo ennen mustikkakukkokokeilujani. Tämäkin herkku syödään tietysti vaniljakastikkeen kanssa.

Koirat ja minä

Kulunut viikko on ollut raskas, sillä sairastuin maanantaina mahatautiin. Keskiviikkona varsinainen ripulointi oli ohi, joten kävin hoippumassa yhden päivän kurssinvetäjänä. Ei olisi pitänyt. Torstaina vatsa taas hermostui ja olin aivan kuitti; silloin ymmärsin levätä. Eilinen, perjantai, oli sitten ihan normaali työpäivä, ja jaksoin jopa osallistua tanssituntiin.

Dina, Bessie ja Doris osallistuvat ruoanlaittoon.

Onneksi tytär lähetti eilen kuvia koirista ja minusta. Tytär ja vaaleanruskea koiranpentunsa olivat kylässä vapun tienoilla.

Erityisen hellyttävä on kuva, jossa koirat ovat tiukasti "äidin" jaloissa, kun laitan ruokaa.

Kevätloikka!

Mäyräkoira maastoutuu, takana mäyräkoiran ja pinserin sekoitus, kaunis Dina

Dinan ja Bessien kohtaaminen.

Sain perjantaina myös monta hyvää uutista työrintamalta, mikä sekin auttoi toipumista. Samoin kuin tanssitunnin jälkeinen piipahdus ystävän järjestämässä kotitaide- näyttelyssä. Ihania ystäviä tuli vastaan monta!

Kuvat: © Hilda Ruokolainen

Kukkoa viinissä

Vapun jäljiltä jäi pariin punaviinipulloon pohjat, jotka halusin käyttää ruoanlaittoon. Jostain kummasta sain päähäni etsiä coq au vin eli kukkoa viinissä -reseptin, vaikka emme a) juuri koskaan syö broileria sen huonon eettisen maineen vuoksi, emmekä b) ikinä käytä pekonia tai sianlihaa mihinkään ruokaan. Jälkimmäiseen ovat syynä sekä makumieltymykset, terveyssyyt (niveleni eivät kestä juuri lainkaan lihaa eivätkä etenkään sianlihaa) että se yleinen eettinen kuorma, mikä lihansyöntiin liittyy.

Vaan niin minä vain kävin läpi muutaman viinikukko- reseptin ja totesin, että kyllä niissä kaikissa on pekonia. Se ilahdutti, että niissä on myös sieniä, ja että sienilajin saisi näköjään valita aika vapaasti (näin mainintoja herkkusienistä, tateista ja suppilovahveroista - siis hyvin erilaiselta maistuvista sienilajeista). Eivätkä ainekset vaikuttaneet muutenkaan mahdottomilta: sipulia, yrttejä ja edullisia "kukon" eli broilerin koipipaloja.

Sitten tulikin seuraava tenkkapoo. Mies ilmoitti, ettei halua syödä koipipaloja vaan mieluummin rintafilettä/leikettä. Toisaalta hän kunnioittaa klassikkoreseptejä, joten sain hänet vakuuttuneeksi siitä, että maun vuoksi padassa pitää olla myös sitä vahvempaa lihaa ja luita.

Kaupassa kävi ilmi, että ilmeisen moni muukin ostaa vain broilerin valkoista lihaa. Koipireidet maksoivat alle kolme euroa kilolta, fileeleikkeet melkein kympin. Ostin kolme kappaletta kumpiakin ja lähdin kotiin valmistamaan ruokalajia Hesarin ohjeen mukaan.

Kerrankin noudatin ohjetta lähes pilkulleen, mikä ei ole ollenkaan vahvuuksiani. Liotin kuivatut suppilovahverot ja punikkitatit ajoissa lämpimässä vedessä (tästä ei ollut mainintaa, mutta halusin niistä ohjeissa oletettujen tuoreiden sienten kaltaisia). Solmin kauniin maustenipun purjonlehdellä timjaminoksista ja persiljasta. Suostuin jopa kierittämään kananpalat jauhossa, ruskistamaan ne huolella ja paistamaan myös pelottavat pekonit rapeiksi ennen pataan lisäämistä.

Sitten vain pata uuniin ja lisäkkeitä väsää- mään. Tässä poikkesin ohjeesta, sillä riisi (sinänsä varmasti maukas pilahviriisi) ei ole sekään suosikkejamme. Keitin riisin sijasta spelttihelmiä ja paloittelin jääkaapista löytyneet lantun ja palsternakan kuutioiksi, jotka haudutin paistinpannussa mausteiden ja siirapin kanssa. Siihen meni parikymmentä minuuttia.

Noin tunnin hauduttamisen jälkeen kukko viinissäkin oli valmis ja saatoimme ryhtyä syömään. Minä maistoin linnun jalkaa, mies rintaa. Maku ja koostumus olivat ensiluokkaisia! Pekonit jätin lautasen reunalle, mutta ymmärrän kyllä niiden funktion tällaisen laihan lihan mehevöittäjänä.

Avasimme uuden punaviinipullon, jota emme taaskaan saaneet kahteen pekkaan juotua. Kierre on näköjään valmis... Tosin pataa riittää vielä huomiseksikin, joten eiköhän viinikin tule tällä kertaa juoduksi loppuun.

Ai niin, vielä yksi oivallus: mustaviinimarjahillo sopii tämänkin kanaruoan kanssa aivan uskomattoman hyvin!

Iltalukemisina nuortenkirjoja

Nyt on taas se aika vuodesta, kun pääsen töiden puolesta lukemaan nuortenkirjoja, mistä kirjoitan Verkkomaisterissa. Elämys on taas niin palkitseva, että yritän muistaa tarttua hyvän tuntuisiin nuorille suunnattuihin teoksiin vähän useammin.

Kotiseutupyöräilyä

Joko juoksulenkit tai sitten ihan vain ikä kipeyttivät polvet muutama päivä sitten. Perjantaina tanssitunnilla pystyin vain hengailemaan mukana sen verran, että harjoittelimme koreografiaa. Jopa kävely on sattunut lähes viikon verran.

Eilen sain tarpeekseni liikkumattomuudesta ja lähdin iltapäivällä kotiseutuajelulle polkupyörällä. Päätin piipahtaa Venetsiassa eli ihan vain eteläisessä Lahdessa yhden vähän isomman ojan varrella. Pieni kaupunginosa oli nopeasti tsekattu. Takaisin ajoin Patomäen, Launeen ja Keijupuiston sekä Länsiharjun koulun kautta.

11-12 kilometrin lenkki sujui kevyesti, polvetkin kestivät paljon paremmin kuin ihan tavallista kävelyä. Tänä aamuna olikin sitten helppo ajatella jo seuraavaa lenkkiä.

Yllättäen kilpapyöräilytasoinen puoliso halusi mukaan, ja pitihän se sallia. Hänellä tosin on tiistaisin liikuntavapaa päivä, mutta kevyitä lenkkejä vaimon kanssa ei ilmeisesti lasketa. Piti kuulemma ulkoiluttaa hienoa vintagepyörää, jotta osaa ajaa sillä kuukauden kuluttua järjestettävässä Retrokilpurit-tapahtumassa Vaasassa. (Retro-sana on tässä tapauksessa tosi harhaanjohtava, sillä tapahtumaan halutaan nimen omaan aitoja yli 25-vuotiaita kilpapyöriä, ei siis mitään myöhempien aikojen kopioita.)

Halusin käydä katsastamassa Kariston, jossa olen lapsena viettänyt kesiä. Uusrakennettu kaupunginosa on noin kuuden kilometrin päässä keskustasta, ja viime vuoden puolella se sai vielä ison vetonaulan eli kauppakeskus Karisman. En ole kokenut tarpeelliseksi käydä ostoksilla ko. ostosparatiisissa, mutta näin vappuna sitä saattoi käydä ihailemassa ulkoa. Olipa ruma.

Karistosta ajelimme pohjoisen suuntaan kohti Ahtialantieltä ja sieltä taas länteen kohti keskustaa. Mies ehdotti vielä Joutjärven kiertämistä, joten sain vähän ylämäkiharjoitustakin. Yhteensä kilometrejä tuli vajaa 20. Täytyy myöntää, etten päässyt ajamalla ylös Pekantietä, vaan aivan muutama kymmentä metriä ennen harjaa piti luovuttaa. Tavoitteita siis riittää kuluvalle kesälle.

Oman mausteensa aamulenkille antoi kova pohjoistuuli, joka aamulla oli vielä aika hyytävä. Pyöräilijän kannalta lämpötilaa isompi asia on ilmanvastus. Olin varustautunut tuulenpitävällä takilla, joka pahimmilaan toimi kuin purje ja oli heittää minut joitain kertoja sivuun tieltä. Parilla sillalla jopa vähän hirvitti.

Mutta nyt on pyöräilykausi avattu ihan oikeasti. Tällä menolla ehkä todella olen jonkinlaisessa polkukunnossa lokakuussa, kun olemme miehen kanssa viikon Saksassa kokemassa Moselin seutuja pyörän selässä.