Hiukkasen haperoita

Kantarelleja on kerätty ja syöty viime viikolla jo kahteen kertaan, talteen saatu noin kolme litraa Hollolan Kutajoelta. Tänä aamuna lähdimme kuitenkin miehen ja mäyräkoiran kanssa haperometsään Lahden Tapanilaan. Saalis ei ollut suuren suuri, mutta selvästi kausi on alkanut. Sekin luo toiveita, että metsässä oli aika paljon syötäväksi kelpaamattomia tai minulle tuntemattomia lajeja, mm. sappitatteja (kuva alla).

Syötävistä sienistä keräsin koivu-, kelta- ja viinihaperoita, yhden limanuljaskan ja leppärouskun sekä muutaman kantarellin. Kantarellit säilöin etikkaliemeen edellisten jatkoksi, muut sienet paistoin lounaan lammaspaistin mausteiksi.

Jos olisimme varautuneet kupilla korin lisäksi, olisimme varsin helposti keränneet marjoja mukaamme yhden jälkiruoan verran. Nyt tyydyimme napsimaan suuhumme isoja ja mehukkaita mustikoita ja siellä täällä varsin runsaana kasvavia ahomansikoita.

Lupaavasti keltaista

Tänään satoi lähes koko päivän, joten oli loistava tilaisuus käydä käynnis- tämässä suur- siivousta maalla. Tuskin yksin olisin saanut hommaa edes aloitettua, mutta tehokas jälkeläinen lähti onneksi työjuhdaksi. Viiden tunnin aherruksen jälkeen alkoi jo näyttää hieman lohdulliselta, vaikka vanhaan taloon on salakavalasti kerääntynyt ihan hirveä määrä turhaa tavaraa ja jopa suoranaista roskaa ja likaa.

Pari kertaa pääsin karkaamaan sen verran pihalle, että ehdin tarkistaa muutaman kantarellipaikan. Ruohomättäiden seasta pilkistikin ihan lupaavasti keltaista. Osa vahveroista oli vasta sormenpään kokoisia, toiset alkoivat lähestyä keräyskokoa. Jätin sienet kuitenkin vielä maahan, sillä kantarellejahan voi vähän kasvattaakin. Ihan heti ne eivät paikalleen mätäne, eivätkä toukatkaan keltavahveroista oikein pidä. Suurin riski on menettää ne muille kerääjille, mutta sitäkään vaaraa ei ole omalla pihalla. Huomenna saatan jo kerätä herkut mukaan.

Purjehdusloma ja kotoilu

Moni purjehtija perustelee harrastustaan sillä, että vesillä - etenkin purjeveneessä - irrottautuu täysin normaalikuvioista. Navigoidessa ja purjeita trimmatessa ei kerta kaikkiaan ehdi ajatella mitään muuta, paitsi korkeintaan katsoa komeita maisemia. Ja kun illalla pääsee satamaan, on takuuvarmasti niin väsynyt, ettei illallisen ja iltapesujen jälkeen oikein enää muuta jaksa. Ainakaan murehtia.

Olin perheen kanssa reilun viikon purjehdusreissulla 90-vuotiaalla puuveneellämme, joka jo itsessään luo touhuun retkeilykertoimia. Seilasimme reilun viikon Suomenlahdella Helsingistä itään ja pysähdyimme matkallamme Emäsalossa, Loviisassa, Kotkassa ja määränpäässämme Klamilassa.

8mR-jahti on ulkomitoiltaan ihan hulppea, ennen kaikkea pitkä, mutta aikansa kilpaveneenä samalla hyvin kapea ja sisätiloiltaan matala. Siellä ei ole muita mukavuuksia kuin pieni kemiallinen wc (jota ei käytetä kuin todella äärimmäisessä hädässä, sillä pikku säiliö täyttyy hetkessä) ja polttonesteellä toimiva keitin. Ei jääkaappia, lämmitintä tai virtaa sähkölaitteille. Mutta kun reissut suunnittelee järkevästi, ruoat saa säilymään ja gps:t ja kännykätkin satamassa ladattua.

Oikeastaan pitäisi kertoa, mitä veneessä on. Siinä on kahdelle hengelle kohtalaisen mukavat punkat, joissa pääsee nukkumaan kuin kehdossa tai riippumatossa keinutellen, vain aaltojen ja muita luonnonääniä kuunnellen. Sullomalla saa mahtumaan pari ihmistä lisää, mutta heidän ei kannata kärsiä ahtaan paikan kammosta, sillä keulassa on todella matalaa. Pienet koiramme sopivat yöpymään veneessä oikein hyvin.

Historiallinen sisustus sisältää paljon kauniita yksityiskohtia ja erinomaisen kätevät säilytystilat juuri niille asioille, joita tarvitaan. Esimerkiksi kuuden hengen astiasto on ihan aitoa lasia ja posliinia, omiin lokeroihinsa ja laatikoihinsa turvaan sijoitettuja.

Purjehduksen kannalta tärkeimmästä eli takiloinnista ymmärrän vain pääpiirteet, mutta osaan kyllä käskystä vetää oikeasta köydestä ja hieman seurailla sitä, ettei mitään asiatonta roiku kastumassa laidan ulkopuolella. Kun käsistä on pulaa, kelpaan myös pinnaan ohjaamaan. Olen ihan tyytyväinen avustajan rooliini, jossa haen tarvikkeita milloin mistäkin jemmasta, luettelen koordinaatteja gps:stä tai tähystän kiikarilla väylämerkkejä. Minulla on tärkeä rooli myös pakkaajana, muonituksen suunnittelijana ja sinä henkilönä, joka tekee kaikki mahdolliset varaukset kohdesatamissa.

Minusta ei kuitenkaan tule koskaan sellaista purjehtijaa, joka kokee suuren vapaudentunteen irrottaessaan veneen laiturista. Kestän kohtalaisesti kallistelua vastatuuleen aallokossa, mutta sekään ei merkitse minulle suurta vauhdin hurmaa. Viihdyn, jos sää on kohtalainen ja ihmissuhteet kunnossa. Sateessa ja ukkosessakin olen selvinnyt, joten en ole ihan paha kitisijäkään.

Kaikkein nautinnollisinta on kuitenkin päästä purjehduspäivän jälkeen maihin ja katsoa, missä vaiheessa luonto on juuri siinä satamassa. Virolahdella, Klamilassa, näin tämän kesän ensimmäiset kantarellit ja koivuhaperot. Siellä oli myös jo paljon kypsiä mustikoita ja ahomansikoita.

On ihanaa päästä huomenna omalle maapaikallemme Hollolaan tsekkaamaan, mitä sen pihapiirissä ja lähimetsissä on tapahtunut. Nyt on vajaat pari viikkoa aikaa kotoilla ennen seuraavaa merimatkaa. Toivon ja odotan, että ukkossateet ovat nostaneet edes joitain sieniä esiin. Ja aion ehdottomasti kerätä edes mukillisen mustikoita syötäväksi heti samana iltana maidon tai jäätelön kanssa.

Puistosieniä

Kun olin pieni 1960-luvulla, vanhempani keräsivät ja söivät hyvällä halulla kaikki Lahden keskustan puistoista löytämänsä herkkusienet ja mustesienet. Pakokaasuista ja niiden sisältämistä myrkyistä alettiin puhua vasta vuosikymmen pari myöhemmin. Vaikka autoja olikin nykyistä vähemmän, niiden pakokaasut olivat ilmeisesti paljon nykyautoja pahempia. Muistan pikkutyttönä voineeni pahoin aina, kun kuljimme linja-autoaseman ohi, niin kauhea oli jo busseista lähtevä katku. Asun nykyään tuota asemaa vastapäätä, mutta ainakaan haju ei minua enää kiusaa kuin harvoina pakkaspäivinä. Sen verran ovat kehittyneet sekä autot että polttoaineet.

Puistosieniä en kuitenkaan halua kerätä, sen verran paljon olen lukenut ympäristömyrkkyjen kerääntymisestä sieniin. Kiusaus oli silti iso, kun löysin tunti sitten rykelmän kiinteitä ja aivan virheettömiä herkkusieniä Pikku-Vesijärven puiston nurmikolta. Sienet olivat kuitenkin noin kymmenen metrin päässä kadusta, jonka läpi kulkee lähes katkeamaton autovirta joka päivä.

Siinä mielessä löytö oli kuitenkin lupaava, että nyt tiedän kesän sienikauden alkaneen. Sadettahan on saatu ihan reippaasti, joten kohta pitäisi ensimmäisten kantarellien ja haperoiden nousta esille. Kävin tänään kurkistamassa muutaman vakiopaikan maalla, mutta vielä ei näkynyt mitään. Huomenna, ylihuomenna tai ensi viikonloppuna voi jo tärpätä.

Tuoreita makuja

Näinä päivinä saa juosta joka päivänä luonnossa ja torilla, jos haluaa saada tuoreimmat maut lautaselle. Olen jo muutaman kerran tänä kesänä tehnyt viinimarjanlehtisimaa eli Louhisaaren juomaa, tosin pakastetuista mustaviini- marjanlehdistä. Mutta tuoreitakin olisi käytössä, ja itse asiassa niitä kannattaisi kerätäkin talteen (joko pakastimeen tai kuivattavaksi), koska lehdet myöhemmin kesällä alkavat ruskettua ja usein myös joutuvat jonkin tuholaisen runtelemiksi. Louhisaaren juoman resepti löytyy aiemmasta postauksestani vuodelta 2006. Juoma syntyy aika nopeasti ja helposti, kunhan siihen tulee rutiini, ja parempaa janojuomaa saa hakea - kunhan muistaa olla sokerin kanssa maltillinen.

Suuritöisempiä sen sijaan ovat kaalikääryleet, joita meidän perheessämme rakastavat kaikki. Teen niitä aina kahdenlaisia, kasvissyöjälle sopivan ja lampaanlihatäytteisen. Tänään urakoin neljästä kaalista kaksi pellillistä, 64 käärylettä, sillä kovin usein hommaan ei jaksa ryhtyä. Ja tiedän kyllä, että muutaman päivän kuluttua niitä ei enää ole pakastettavaksi.

Tein nyt toista kertaa ison satsin herkkutatti-pähkinätäytteisiä kääryleitä, edelliset söimme viime joulun aikaan. Reseptin pohjaidea tuli Glorian ruoka ja viini -lehdestä, mutta olen kyllä soveltanut ohjetta aika lailla omien mieltymysteni mukaan. Jouluna käytin ohjeessa ehdotetun savoijinkaalin tilalla kiinankaalia, nyt tietenkin ihanaa varhaiskaalia, jota saa jo kotimaisenakin.

Täytteen riisin tilalla käytin viimeksi spelttihelmiä, nyt kokonaisia ohraryynejä. Olen ruvennut käyttämään Vääksyn Myllyn jauhoja ja suurimoita viime aikoina aina, jos vain niitä olen saanut. Speltti pitää hakea ihan myllyltä asti, sen sijaan ohrasuurimoita on lähikaupassakin.

Kaalikääryleistä tulee aina vähän eri makuisia, mutta aina ne ovat perheemme suosikkiruokaa. Nyt on edessä sosiaalinen viikonloppu, jonka aikana aion tarjoilla herkkuja myös parille vierasporukalle. Oheen keitän ihanat uudet perunat, teen ehkä jonkin kastikkeen ja tietenkin survon pakastimesta löytyviä karpaloita tai puolukoita lisukkeeksi. Salaatiksi käy näin kesällä ihan vain tomaatti joko uusien sipuleiden tai basilikan ja öljykastikkeen kanssa.

Kesän airuita

Eilinen lauantai meni siivotessa ja levätessä, sillä perjantai oli aika rankka matkapäivä. Kohde - tyttären opinahjon musikaaliesitys Seinäjoella - oli mieluinen ja inspiroiva, mutta ajomatkat Lahdesta edestakaisin ihan liian rankat yhdelle päivälle. Koirat olivat kuitenkin vain päivähoidossa, joten tällä kertaa asia piti hoitaa näin.

Mutta koska eilinen meni melkein sisällä, tänään olikin sitten hinku päästä ulos. Ensin kävin kävelyllä Lahden sataman seutuvilla, jossa oli käynnissä vauhdikas Casseli Race -kilpapurjehdustapahtuma. Purjeveneitä on aina inspiroivaa katsoa ja eritoten näin keväällä, kun kausi on alussa. Kännykkäkuvista tuli niin surkeita, ettei nyt laiteta edes todisteeksi.


Iltapäivällä kävimme terve(hd)yskäynnillä anoppilassa, jossa kesä oli taas päässyt röyhähtämään kasvuun ihan omassa tahdissaan - tontti sijaitsee etelärinteessä aivan veden äärellä. Pidemmittä puheitta ohessa muutama kuva, joissa pääosassa ovat kielot, syreenit, omenankukat, lemmikit ja mäyräkoira.

Perinteinen korvasieniretki, osa n

Pääsin kuin pääsinkin korvasieneen! Miehen biologiveli tuli onneksi sopivasti anoppilaan Hollolan maastoihin, joten pääsin hänen kyydissään eilen metsään. Tällä kertaa mukana oli enää yksi sienikoira, sillä appivanhempien ja langon lemmikki Pulla kuoli korkeassa viidentoista vuoden iässä loppuvuodesta.

Lähes kolmetoistavuotias Doriskin vaikutti retkeemme sillä tavalla, että valitsimme vain tieltä näkyvät hakkuuaukot, joihin ei tarvinnut kävellä kovin pitkiä matkoja. Varsinaista autosienestystä siis - tosin kilometrejä tuli yhteensä vain nelisenkymmentä.

Hyvän näköisiä hakkuuaukkoja bongasimme puolenkymmentä, mutta vain kaksi niistä antoi satoa. Syykin on aika selvä, sillä Päijät-Hämeessä on vieläkin voimassa metsäpalovaroitus. Ei metsä ihan rutikuivalta vaikuttanut, mutta silti oli köyhää. Minä löysin koiran narun päässä vain pari sientä, sillä Doris ja minä kykenimme etenemään myllätyssä maastossa paljon huonommin kuin lankomies. Olin kuitenkin onnellinen niistä paristakin, sillä suurin nautinto tulee sienen löytämisestä ja keräämisestä. Seuralainen löysi pari rypästä hakkuuaukon reunoilta, joissa oli vähän enemmän kosteutta kuin itse rikotussa maastossa. Minunkin sieneni tulivat vastaan tien ja aukon välisellä kaistaleella.

Lanko halusi välttämättä jakaa saaliin kahtia, joten sain mukaan suunnilleen yhden kastikkeen ainekset. Muutakin "saalista" retkeltä irtosi, sillä jäin korvasieniretken jälkeen vielä anoppilaan vähän auttamaan puutarhahommissa. Lankomies käänsi äitinsä kasvimaata ja nosti ylös maa-artisokat, minä valikoin niistä isoimmat käyttöön ja pienimmät palautettavaksi maahan kasvamaan. Lisäksi nyhdin mukaani mehukkaat nokkoset kasvimaan reunalta.

Primöörejä

Ruotsin kielessä on sana primör, monikossa primörer, joka merkitsee sadon ensimmäisiä vihanneksia, marjoja jne. Harmittaa, ettei suomen kielessä ole yhtä hyvää. Joskus olen nähnyt ilmauksen ensivihannekset. Puhutaan tietysti uusista perunoista, kauden ensimmäisistä mansikoista ja vielä vähän lituskaisista sokeriherneistä keitettävistä apposista, mutta se iskevä sana siis puuttuu.

Tänään kuitenkin keräsin maalta niitä primöörejä, joita nousee esiin (lähes) ilman viljelyponnistuksia: nokkosia ja raparpereja. Olisin halunnut etsiä myös pieniä horsmanalkuja ja vuohenputkia, ehkä myös vähän voikukanlehtiä salaatiksi, mutta syntymäpäiväjuhlinnan ohessa ei ollut riittävästi aikaa. Hyvä näinkin.

Ryöppäsin äsken nokkoset nopeasti ja aion käyttää puolet niistä huomenna munakasrullan täytteenä. Raparpereista saatan tehdä itselleni ihan pikku pikku kiisselin, koska saan joka tapauksessa syödä sen yksin. Puoliso ei ole ihastunut raparperiin myöskään piirakassa tai muissa makeissa ruoissa, mutta ehkäpä löydän hyvän chutney-reseptin. Tai sitten teen niistä piirakkaa perjantaina tulossa oleville vieraille, jotka eivät ole ihan yhtä kranttuja. Varret säilyvät kyllä muutaman päivän jääkaapissa. Raparperisimakin on hyvää ja raikasta.

Pihalta löysin ihanasti nupulla olevia kieloja, joita keräsin tuomaan tuoksua tänne kaupunkiasuntoon. Metsänreunassa kävin vilkaisemassa paikan, jossa joinain vuosina on ollut korvasieni tai pari. Ei mitään.

Sienessä torilla

Mies palasi eilen torilta kassi täynnä korvasieniä. Ilmassa oli hieman vahingoniloa, sillä hän oli jo useita kertoja kysynyt minulta, olisiko korvasieniä jo noussut. Yhtä monta kertaa olin vakuuttanut, että on a) liian kylmää, b) liian kuivaa.

Ei ollut ainakaan Iitissä, josta sienet kuulemma on kerätty. Kerääjä ja myyjä ei kuulemma ollut kauhean halukas kertomaan edes paikkakuntaa, mutta tässä se nyt sitten kerrotaan laajemminkin. Tuskinpa tällä perusteella kukaan osaa vielä hänen apajilleen.

Kun eilen kävimme anoppilassa, katselin taas uusin silmin maastoja matkan varrella. Ei auton ikkunasta tietenkään korvasieniä näe, mutta sopivia hakkuuaukeita kyllä. En vain taida ehtiä etsintöihin ennen ensi viikonloppua, sillä tänään oli ihan pakko siivota ja tehdä muita huoltohommia, huomenna taas on tiedossa isot syntymäpäivät. Tosin voin sillä reissulla kyllä piipahtaa oman maapaikkamme metsänreunassa, josta useina vuosina olen löytänyt joitain korvasieniä. Jos siellä on jotain, kannattaa kiiruhtaa muuallekin maastoon. Ja kannattaa kyllä siinäkin tapauksessa, että sieltä ei löydy mitään.

Enää en suhtaudu niin, ettei sieniä saisi ostaa torilta - ja mitäpä se kannattaisikaan, jos puoliso on jo hankinnan tehnyt. Aiemmin olin vähän loukkaantunutkin siitä, jos hänelle eivät riittäneet minun kotiin tuomani saaliit. Nyt tajuan käyttäytyneeni kuin muinaiset metsästäjämiehet. Pääasia, että kotiin tuotu tai ostettu ruoka saadaan syötyä tai vähintään säilöttyä. Nämä ostetut korvasienet kuivatamme, jolloin ne säilyvät pitkään.

Sitä paitsi Lahden kauppatori on elämyksellinen paikka, josta ainakin kesällä on ihana tehdä välillä heräteostoksiakin. Tänään ostin sieltä varovasti ensimmäisiä hyötykasvien taimia parvekkeelle: amppelitomaatin, persiljan ja ruohosipulin. Vielä pitää vähän vahtia yölämpötiloja, joten laitoin nyt tomaatin ensin kokonaan keittiön ikkunalle ja varaudun nostelemaan yrtit yöksi parvekkeen tuulikaappiin. Kukkia parvekkeella on ollut pari viikkoa, ihan tavallisia helppoja orvokkeja ja narsisseja.

Korvasieniajasta myöhästymisen lisäksi harmittaa toinenkin laiminlyönti. Aamulla imuroidessa ihmettelin höytyviä, joita löytyi yhden huonekasviasetelmamme alta. Kun nostin vähän katsetta, tajusin, että anopinkielessä oli kukkavana ja jo kuihtuneita kukkia. Ainakin toistakymmentä vuotta minulla ollut kasvi on kukkinut ensimmäistä kertaa, enkä minä ole huomannut mitään! Sikälikin ruoskin itseäni, että ihmettelin asunnossamme leijunutta voimakasta tuoksua tässä päivänä muutamana. Kuvittelin vain, että puiston kevättuoksut tunkeutuvat sisälle, vaikka vähän ihmettelinkin, mikä kasvi se voisi olla. Vastaus olisi ollut nenän edessä.

Toiveikas äitienpäivä

Kevät on mennyt lähinnä tenniskyynärpäätä (oikeammin hiirikättä) potiessa. Olen rampannut lääkäreissä ja fysioterapeutilla ja ennen kaikkea vältellyt turhaa koneella roikkumista. Eipä ole käsi vieläkään kunnossa, mutta suhtaudun jo vähän toiveikkaammin tähän olemiseen. Voin jo tehdä kirjoitustöitä, kunhan maltan pitää huolta työasennoista enkä jumita koneella tuntikausia ilman taukoja.

Kun joka aamu jumppaa niskaa ja selkää, tekee vatsaliikkeitä ja muutamia ryhtiä kohentavia reisi- ja selkäliikkeitä, alkaa kuka tahansa voida paremmin. Päivisin venyttelen niskaa ja kättä annettujen ohjeiden mukaan, iltaisin taas teen käsiliikkeitä kilon punnuksilla televisiota katsoessa. Sitä varten on pitänyt ryhtyä katsomaan tv:stäkin vähintään uutiset - normaaliolosuhteissa luen kirjaa tai viihdyn netissä paljon mieluummin.

Tämän äitienpäiväaamun sää on viime viikkojen tapaan niin upea, että ulkoilukin toki innostaa. Sauvakävelyä olen kokeillut varovasti. Eilen kyynärpää taas kipeytyi, joten nyt jätän sen väliin. Tuntuu itse asiassa hyvältä välillä vain löntystellä kaupungin puistoissa vanhojen koiriemme kanssa ja edetä niiden nuuskimisen tahdissa. Vielä mukavampaa on käyskennellä maalla pihalla, kun jokainen saa mennä omaan tahtiinsa. Mäyräkoiralla se merkitsee muutamia juoksuspurttejakin, vaikka mittarissa on melkein 13 vuotta. Mopsi (melkein 14) istahtaa aurinkoon eikä hötkyile turhaan.

Eilen kävimme anoppilassa viettämässä äitienpäivää etuajassa. Veimme mukanamme parsaa, loimulohta, korvasieni- ja hollandaisekastiketta ja parmesaanilastuja, joista rakensimme maistuvan pääruoan. Vihreät parsat olimme valmistaneet uunissa, mikä on mielestämme nykyisin yksinkertaisin tapa: kuoritut parsat uunivuokaan ja hieman öljyä sekaan, vuoka 225 asteeseen n. 15 minuutiksi. Kannattaa välillä kokeilla parsojen kypsyyttä, jotteivät pääse ylikypsiksi ja samalla muutu sitkeiksi - me syömme etenkin vihreät parsat niin, että nuppu vielä hieman "rapsahtaa" haukatessa.

Korvasienikastikkeen valmistin viimeisistä kaapista löytyneistä kuivatuista sienistä. Ryöppäsin kertaalleen ja sen jälkeen paistoin pilkotut sienet (n. 2 dl) hyvin hienoksi hakatun sipulin kanssa voissa, haudutin melkein tunnin vähässä vedessä parin rosmariininoksan kanssa, lopuksi maustoin suolalla, ripauksella pippuria ja desillä kermaa. Korvasienistähän häviää nykyisillä tiukoilla ryöppäysohjeilla (kuivaamisenkin jälkeen pitäisi suositusten mukaan ryöpätä kaksi kertaa, mutta minä kyllä tyydyn yhteen) suurin osa mausta, mutta pitkällä haudutusajalla siitä saa osan takaisin.

Varsinaisesta äitienpäivästä emme ole ottaneet stressiä. Kaivoin pakastimesta paistettuja kuhafileitä parin viikon takaa, lisäksi teemme yhdessä katkarapukastiketta. Parsaakin jäi vielä, samoin joitain lisukkeita. Kohta alkaa brunssin rakentaminen.

Pieni sienipäivitys

Männiköllä-blogin Maiju ehti jo kysellä, olenko valmistautunut tulevaan sienisesonkiin. No olen! Perjantain vieraita varten kävin tyhjentämässä pakastimesta kaksi aarretta eli noin seitsemän desin pakastusastiat, joissa oli a) herkkutatteja, b) punikki- ja voitateista sekä limanuljaskoista ja koivuhaperoista koostuva sekoitus. Tein herkuista sienikeiton seuraavanlaisella noin-ohjeella:

Otetaan n. 1,5 litraa pakastettuja sieniä, mieluiten tatteja (ks. edellä), valutetaan pakastuksen aikana muodostunut liemi hyvin pois (otetaan talteen) ja pienitään sienet n. puolen sentin kuutioiksi. Silputaan yksi keltasipuli ja yhden purjon vaalea osa pieniksi. Paistetaan sienet ja sipulit voissa valurautapannussa kahdessa erässä mahdollisimman rapeiksi. Siirretään sienet ja sipulit kattilaan, huuhdotaan pannu vedellä ja lisätään huuhteluliemi + mahdollinen sienten sulamisliemi kattilaan.

Keitellään sieni-sipuliseosta miedolla lämmöllä, lisätään erittäin pieneksi silpuksi hienonnettu nippu persiljaa ja mahdollisesti muita yrttejä (esim. italialainen yrttiseos, jossa on myös chiliä käy hyvin, mutta varovasti chilin kanssa!), lisätään vajaa desi valkoviiniä tai korkillinen vaaleata balsamicoa, tietenkin suolaa ja pippuria. Lisätään tarpeen mukaan lientä, maistellaan välillä. Jos kaapista löytyy, eikä porukassa ole kasvissyöjiä, voi joukkoon heittää myös pieniksi kuutioiksi pilkottua salamia, metwurstia tai ensin paistettua pekonia, mutta vain vähän maun vuoksi (ja sitä ennen varovasti suolan kanssa!). Haudutellaan.

Minä jätin alkuhauduttelun (n. tunti) jälkeen keiton työpäiväksi maustumaan kylmään ja jatkoin hommaa noin puoli tuntia ennen vieraiden tuloa. Lisäsin vettä ja kermaa sen verran, että jäljelle jäi sakea keitto, lämmitin varovasti, tarkistin maustetilanteen ja otin pöytään vielä sormisuolaa. Tarjosin keiton piparjuurijuustolla voideltujen lanttusupikkaiden kanssa. Keitto maistui ja kehuja tuli.

Olipa aurinkoinen viikonloppu!

Tänä viikonloppuna mies ja minä emme enää hiihtäneet (puoliso viimeksi keskiviikkona, minä viikko sitten lauantaina), mutta vieläpä tällä seudulla hiihdettiin, jopa kilpaa. Eilen järjestettiin ensimmäiset Kansalliset Messilän ylämäkihiihdot, jonne lähdimme viettämään katsojina aurinkoista iltapäivää.

Olipas mielenkiintoista seurata, miten eri ikäiset kilpahiihtäjät jaksoivat runnoa ylämäkeen Messilän laskettelurinteen reunassa! Kilpailussa oli mukana noin 120 hiihtäjää, joista nuorimmat olivat 12-vuotiaita, vanhimmat selvästi vanhempia kuin 40-vuotiaiden sarjan alaikäraja.

Reitti oli "vain" 1,2 kilometriä pitkä, mutta nousu aika tappavan näköinen, ja se ainoa laskukin todella hankala. Hollolan Urheilijoiden sivun mukaan nousua kertyi 110-120 metriä. Parhaat ajat olivat päälle neljä minuuttia, huonoin jossain yhdeksän minuutin paikkeilla.

Seurasimme kisaa kolmessa kohdassa, joista ylimmäinen oli melkein huipulla. Tarpominen pujottelu- rinteen syrjässäkin kävi ihan pikku harjoi- tuksesta, ja jonkun- laisena hiihdon harrastajana osasin kyllä jonkin verran eläytyä siihen, millaista olisi luistella ylämäkeen moinen matka. Kyllä siinä olisivat minuutit tuntuneet pitkiltä! Aika monelle juniorille riittikin mäen sivussa tukijoukkoja huutamassa kannustuksia. Ja aika harva ilmeisesti sittenkään keskeytti.

Messilässä lunta näytti olevan rinteessä niin paljon, että itse asiassa vähän ihmettelen hiihtokeskuksen ilmoitusta, ettei se enää pidä rinteitä auki tämän viikonlopun jälkeen. Ylämäkihiihdot käyttivät vain pienen kaistaleen kahden rinteen reunasta, joten pääsin seuraamaan myös erilaisia laskettelijoita, joita näytti olevan ihan mukavasti.

Mutta ehkä ihmiset eivät sitten enää osaa mennä myöskään hiihtokeskuksiin, kun lumi sulaa kaduilta. Niin käy ainakin murtomaahiihtolatujen kanssa. Niitä tosin on jo vaikeampi pitää kunnossa sen jälkeen, kun tuuli on tuivertanut ladut täyteen havuja ja muuta roskaa. Ja tietenkin vesisade teki ensin tehtävänsä, minkä jälkeen etelärinteet alkoivat sulaa auringossa.

Jäällä ei ole tien vanki

Nyt eletään taas niitä nopeasti ohi meneviä aikoja, jolloin jäällä ja osin pelloillakin on mahtavat hankikantokelit. Yhtään päivää ei oikeastaan pitäisi jättää väliin! Tunnustan, tänään olen vain käväissyt ulkona, mutta eilen lauantaina menimme heti aamuseitsemältä hakemaan täydellistä luistoa.

Puolentoista tunnin sivakoinnin aikana ehdin nähdä aika monta pilkkiavantoa ja muuta merkkiä jäällä, mm. tämän informatiivisen nuolen. Pääosin en kuitenkaan seurannut mitään viittoja tai väyliä vaan nautin suunattomasti siitä mahdollisuudesta, että voi sujutella suksineen aivan neitseellisen valkoisella hangella.
Tosin sitäkin on Vesijärvellä Lahden ja Hollolan rantojen läheisyydessä aika vähän, sen verran jäällä on tällaisena keväänä liikkujia: hiihtäjiä, kävelijöitä, pilkkijöitä, moottorikelkkailijoita, jonkinlaisen liitovarjon varassa kulkevia lumilautailijoita (joille nuolikin ilmeisesti on piirretty) ja koiravaljakoita.

Pisimmän hiihtolenkin teimme keskiviikkona aamulla, jolloin reilussa puolessatoista tunnissa ehdimme hiihtää Teivaan satamasta Mukkulaan, Enonsaaren ympäri, Messilään, Rautakankareelle ja takaisin Teivaanrantaan. Eilinen lenkkimme kulki päinvastaiseen suuntaan, minkä lisäksi minä hitaampana aina vähän oikaisin sopivissa kohdissa. Torstai aamuna puolestaan yritimme luistelua Teivaanrannasta lähes Sibeliustalolle auratulla matkaluisteluradalle, mutta jää oli minun taidoilleni liian huonossa kunnossa. Puoliso luisteli sitkeästi vajaan tunnin, minä vaihdoin kengät jalkaan ja liityin hangella kävelevien joukkoon.

Huippukeittiömme ylpeänä esittää, jälleen kerran...

Kahden aikuisen viikonloppukeittiössä valmistimme tällä kertaa kahta ruokalajia, carpaccioa ja ranskalaista hernekeittoa. Ensimmäinen on tuttu ruokalaji, jonka kanssa tosin joutuu tunnontuskiin vähintään hiilijalanjälkimielessä. Meillä kuitenkin syödään kokolihaa - etenkään nautaa - niin harvoin, että kehtaamme sortua sisäfileateriaan kaksi kolme kertaa vuodessa. Ja tarkistamme tietysti, että nauta on edes lähilihaa.

Teen carpaccioa erittäin yksinkertaisen ohjeen mukaan: sisäfile pakastimeen noin tunniksi muovipussissa joko sellaisenaan tai sitten siellä voi olla mausteeksi jotain hyvää alkoholia, tällä kertaa loraus viskiä. Lautasille levitetään rucolaa, jonka päälle leikataan ohuita siivuja hieman kohmeisesta lihasta. Liha maustetaan varovasti suolalla ja pippurilla ja tarjoillaan majoneesista, tomaattipyreestä ja balsamicosta sekoitetun paksun kastikkeen kanssa. Halutessa voi päälle vuolla parmesaanilastuja.

Toinen ruoka, ranskalainen tuorehernekeitto, onkin sitten jo paljon edullisempi ja ympäristöystävällisempi - ja sopisi hyvin myös niille viikonlopuille, jolloin tyttäret (joista toinen on kasvissyöjä) on mukana. Itse asiassa söimme keittoa pari viikonloppua sitten kylässä, jossa oli mukana myös toinen tyttäristämme. Siitä se muistui nyt meidänkin mieleemme vuosien unohduksen jälkeen.

Keitetään vesitilkassa 450-500g pakasteherneitä (tai kesällä tuoreita herneitä) yhden pilkotun keltasipulin ja salvian (½ rkl kuivattua) kanssa, keittoaika 5-10 minuuttia. Soseutetaan ja siivilöidään (kannattaa siivilöidä, sillä herneenkuoret ovat aika ikäviä suussa). Paistetaan kattilassa parissa ruokalusikallisessa voita saman verran vehnäjauhoa (ei ruskisteta), lisätään 7 dl kasvislientä ohuena nauhana, jotta liemestä tulee tasaista. Lisätään hernesose ja sekoitetaan tasaiseksi. Kuumennetaan ja lisätään 2 dl kuivaa kuohuviiniä (tämä on se ranskalainen osuus!) ja tarjolle vietäessä lautaselle iso lusikallinen vatkattua kuohukermaa.

Tuosta tuoreista herneistä tehdystä keitosta on muitakin reseptiversioita, joissa kaikissa ei suinkaan ole kuohuviiniä mukana. Nekin maistuvat hyvältä, mutta kuohuva tekee keitosta erityisen kuohkeaa ja antaa oman säväyksenä. Me otimme toisesta reseptistä idean laittaa keiton päälle vielä jotain, joka voi olla esim. mätiä. Miehen idean mukaan ryöppäsin pienen määrän kuivattuja korvasieniä, joita lisäsimme keiton päälle. Ihan pelkästään keitetyt korvasienet eivät maistuneet kovinkaan voimakkaasti, joten toista lautasellista varten paistoimme ne vielä voissa ja maustoimme kevyesti suolalla ja pippurilla. Maku vahvistui ja parani heti! Hernekeitto itsessään oli jo taivaallisen hyvää ja paistetut korvasienet sopivat sen kanssa oikein hyvin.

Vanha viisaushan on se, että monien sienilajien aromi tulee täysin esiin vasta rasvan eli voin, öljyn tai kerman kanssa. Ehkä siksi moni tarjoaakin sienikeiton ja -kastikkeen aina kermaisena. Minusta se on turhaa varmistelua, sillä vähempikin rasva riittää, enkä ainakaan minä halua aina syödä keittojani "valkoisena". Sienet itsessään ovat vähärasvaista ruokaa, joten ihan hirveästi ei niiden kanssa tarvitse pelätä voita tai kermaa, mutta eiväthän kaikki ihmiset muutenkaan kestä maitotuotteita. Voisimme opetella italialaisesta keittiöstä sen, että makuja parannetaan myös öljyllä, balsamicolla ja pienellä määrällä vahvempiakin mausteita kuten chiliä.

Säästin muuten herneenkuorimössön ja aion lisätä sen huomenna sämpylätaikinaan. Tiedossa on myös todellista herkkua, sillä saimme äsken tuliaisiksi ahvenfileitä. Miehen veli oli kalassa Vesijärvellä ja toi "ylimääräiset" meille paistinpannulla paistettavaksi. Ah onnea.

En kaipaa valmennusta tuntemattomilta miehiltä

Kävimme aamu- päivällä hiihtä- mässä Vierumäen urheilu- opiston laduilla. Väylä oli upeassa kunnossa, kiitos eilisen lumisateen ja erittäin hyvän huollon. Omien suksien luisto ei ollut ihan huippua, mutta nautin kuitenkin hiihdosta lähes tuulettomassa pikkupakkasessa. Kunnes.

Koko sen ajan, kun olen aikuisena hiihtänyt, olen ihmetellyt tiettyä miestyyppiä ladulla. Sen edustajat antavat muka hyvää hyvyyttään erinomaisia neuvojaan naiselle, jonka ohi suhahtavat tai jonka kohtaavat levähdyspaikalla. "Sinulla on aika pitkät sukset luisteluun.""Voisit yrittää vähän pidempiä liukuja.""Ylämäkitekniikkaasi pitäisi kyllä parantaa."

Neuvot kuulostavat ehkä asiallisilta ja saattavat olla oikeitakin. Pointti ei kuitenkaan ole siinä. Minä en ole pyytänyt näiltä miehiltä arvioita siitä, miltä näytän tai miten suoriudun hiihtäjänä, naisena, keski-ikäisenä akkana tai minään muunakaan. Jos haluan valmennusta, pyydän sitä joltain sellaiselta henkilöltä, joka tuntee mahdolliset kykyni ja rajoitukseni. Jos haluan neuvoja välineissä, kysyn taas luottamiltani asiantuntijoilta.

Kuvaavaa on, että kaikki neuvojaan tarjonneet ovat olleet miehiä. Kukaan heistä ei lyhyen kohtaamisen perusteella ole ollut kilpahiihtotasoa, joten itseluottamuksen on pitänyt kummuta jostain muualta. En keksi mitään muuta syytä kuin sen, että miehinä he kuvittelevat saavansa jakaa omasta mielestään oikeita neuvojaan ihan kenelle tahansa.

Oma miespuolinen puoliso - joka hiihtelee lenkeillämme omaa kovaa vauhtiaan - on muutaman kerran arvellut, että lähestyminen on ollut tökerö iskuyritys. Ihan hauska arvaus, mutta siitä ei taatusti ollut kyse ainakaan tänään. Minua neuvonut tuntematon oli noin 35-vuotias eli yli 15 vuotta minua nuorempi. Hän katsoi asiakseen antaa neuvonsa kahteen kertaan, kun en ensimmäisellä kerralla ymmärtänyt olla kiitollinen ja vastata hänelle jotain. Toisella kerralla sanoin "joo", kun en muutakaan siihen hätään keksinyt.

Aika usein näen laduilla lapsia ja nuoria, joista osa selviytyy hiihtoharjoituksistaan todella upeasti, osalla on enemmän yritystä kuin taitoa. Joskus tekisi mieli kommentoida jotain ystävällistä, mutta jätän senkin tekemättä. Omasta lapsuudestani muistan, miten harmittaa kuulla joitain muka kannustavia sanoja juuri, kun kömpii kaatumisen jälkeen ylös naama lumessa. "Hyvin menee!" kuulostaa lähinnä pilkanteolta sellaisessa tilanteessa.

En ollenkaan väitä, etteikö ladulla tai lenkkipolulla saisi keskustella ja tutustuakin. Kanssaihmisten kykyjen arvioinnin voisi kuitenkin unohtaa. Aina voi keskustella säästä, kelistä, latujen kunnosta tai vaikkapa kysyä suoraan, jos haluaa lähteä mielenkiintoisen daamin tai herran kanssa kahville.

Huom! Kuvien henkilöt eivät liity juttuun, vaikka sattuivatkin hiihtämään Vierumäellä kanssani samaan aikaan.

Työviikko tai ei, aurinkoon pitää päästä

Kahtena päivänä tällä viikolla - maanantaina ja tänään keskiviikkona - aurinko on paistanut niin täysillä myös työhuoneeni ikkunaan, että olen lähtenyt keskellä päivää ulos liikkumaan. Töitä kyllä on jonoon asti, mutta niitä tehdään sitten pimeään aikaan.

Maanantaina olimme jäällä hiihtämässä vähän siinä mielessä, että kävimme katsomassa Lahden Rautakankareen majaa ja tsekkaamassa, kantaako hanki. Maja ei ollut auki, ja hankikin kantoi vain ajoittain, mutta perinteisen hiihdon latujen väliin jäävällä kovemmalla alueella pystyi jotenkuten luisteluhiihtämään. Tosin kävelijät olivat tallanneet sen aika epätasaiseksi, joten sain tehdä aika lailla enemmän töitä kuin kunnon väylällä. Teivaan satama - Mukkula - Rautakankare - Teivaan satama -lenkin jäljiltä olinkin kohtalaisen puhki, mistä kertoo myös erittäin "edustava" kuva hikisine hiustöyhtöineen.

Tänään lähdimme samasta Teivaan satamasta liikkeelle retkiluistimilla, sillä nyt jäälle jonkin aikaa sitten aurattu jäärata on saatu jopa kohtalaiseen kuntoon. Viikko sitten kävimme sillä yhtenä pakkaspäivänä ja teimme sen kyllä melkein henkemme kaupalla, koska jää oli niin rosoista. En tiedä, onko väylää onnistuttu jotenkin jäädyttämään, mutta nyt tosiaan sieltä oli saatu pahimmat kuopat ja rosot pois. Aiempien vuosien tapaan lenkki on n. puolitoista kilometriä pitkä ja ulottuu Teivaan satamasta lähelle matkustajasataman laitureita ja Sibeliustaloa.

Luistelin reilun tunnin aika hidasta vauhtia ja jätin sauvatkin pois vieläkin vihoittelevan käsivamman takia. Itse asiassa juuri tuon vain jaloilla työskentelyn ansiosta huomasin kuitenkin pian, että pakarat ja reidet saavat ihan kunnon harjoitusta. Se on hyvä juttu tällaiselle istumatyöläiselle, jonka alaselkä ja pakarat ovat välillä aika puutuneita tuntikausien jumittamisesta.

Radalla oli tänään hyvin muitakin käyttäjiä, sekä lapsiperheitä taitoluistin- ja hokkarivarustuksella että vähän enemmän harrastavia retkiluistinterät jalassa. Tai matkaluistimistahan tässä tapauksessa pitää puhua, kun kerran ollaan valmiiksi auratulla reitillä, jossa ei etsiskellä mitään uusia, koskemattomia väyliä tuoreelta jäältä. Tällainen väylä on oikein hyvä harjoittelureitti minunkaltaiselleni ihmiselle, joka kyllä pitää vähän tavallista luistinrataa isommasta jäästä, mutta ei halua olla koko ajan huolissaan jään kestävyydestä ja sen myötä turvallisuudesta.

Pahoitteluni jälleen huonolaatuisista kuvista! Nykyisellä kännykälläni ei oikein parempia saa, digikamera taas on liian iso kannettavaksi mukana kovassa vauhdissa.

Lomaton Lahdessa

Aika moni tuttu toivotteli eilen hyvää lomaa, onhan nyt menossa vilkkain hiihtolomakausi. Täällä Lahdessa ja ympäristössä lomaa onkin ensi viikolla ainakin koululaisilla ja opettajilla, joille tietysti toivotan mahdollisimman rentouttavaa viikkoa.

Minulle tuleva viikko on erikoinen kahdesta syystä: Seinäjoella opiskeleva tytär on Lahdessa, ja vakituiset liikuntaharrastukseni eli porukkamme kuntosalivuoro ja aikuisten tanssitunti ovat tauolla. Helposti moinen yhtälö merkitsee sitä, että minä laitan tavallista enemmän ruokaa enkä muista huolehtia omasta kunnostani.

Nyt on kuitenkin pakko tehdä toisin, sillä omaan lomaani on vielä yli kuukausi. Töitä on kasaantunut - tai tarkemmin sanottuna olen niitä itse kasannut - kunnioitettavat pinot sekä pöydälle, kalenteriin että tietokoneelle. Ja ennen kaikkea ne pyörivät päässäni näin viikonloppunakin, jolloin pitäisi levätä.

En ole vielä siinä tilanteessa, että varsinaisesti tekisin töitä viikonloppuna. Mitä nyt luen arkena lukematta jääneitä lehtiä, siivoan sähköpostia, kirjoitan laskuja ja ryhdyn sunnuntai-iltana järjestämään papereita kalenterimerkintöjen järjestyksessä. Ja siinä ohessa luon kolmen ruokalajin viikonloppuaterioita, mistä kylläkin pidän suunnattomasti. Mutta nyt en jaksa. Enkä aio huolehtia ensi viikollakaan siitä, että täällä olisi koko ajan ruokaa muille aikuisille ihmisille.

Kyllähän sen huomaa, että olisi loman tarpeessa. Aamulla kävimme vain lyhyellä hiihtolenkillä ja sen perään tarkistamassa iäkkäiden sukulaisten terveystilanteen. Lounaan jälkeen korjasin vähän vaatteita ja yritin ryhtyä lukemaan lehtiä, kun kaikkiin lihaksiin iski oikein megaluokan uupumus. En kerta kaikkiaan enää pysynyt pystyssä, vaan oli pakko mennä pitkäkseen. Mikäs siinä, viikonlopun päiväunethan ovat terveellisiä. Mutta se vähän hälytti, että heräsin jo vartin päästä pää täynnä ajatuksia.

Se luo toivoa, että pahimmat pakkaset tuntuvat nyt olevan ohi. Eilen, vielä parinkymmenen asteen pakkasen rasittamana, aloin jo tuntea itseni uhmaikäiseksi. Olisin halunnut kiukutella jatkuvasta pukemisesta, särkevän kuivasta ihosta ja katkeilevista kynsistä. Ja minä sentään tykkään talvesta! Tänään ladulla muistinkin taas, miltä ihana pikkupakkanen tuntuu, kun voi hengittää vapaasti eikä varpaita tai sormia palele.

Kuvan puupinot talvelta 2008 eivät oikeastaan liity kirjoittamaani mitenkään. Ehkä ne kertovat kasaantuvista töistä. En myöskään ehdi kuvata mitään tällä hetkellä, joten pitää turvautua vanhoihin kuviin. Ovat ne silläkin tapaa ajankohtaisia, että yksi töistäni liittyy puupinon omistajaan eli Pro Puu -yhdistykseen.

Kysymyksiä ja vastauksia

Haaste vastaanotettu Maijulta, joka pitää Männiköllä-blogia . Kiitos Maijulle haasteesta ja oheisesta tunnustuksesta!
Vastaan siis viiteen kysymykseen.

1. Milloin aloitit blogisi ?
Jo toukokuussa 2005, kun olin käynyt keräämässä korvasieniä sukulaisten kanssa.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Blogi alkoi intohimoisesta harrastuksestani, sienestyksestä, mutta jo alusta lähtien tiesin kirjoittavani myös muista luontoelämyksistä ja liikunnasta. Jonkin verran kerron myös ruoanlaitosta, etenkin sieniruoista, marjoista ja muusta lähiruoasta.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
En pidä blogiani kovin erityisenä. Kävijätilastoista olen kuitenkin huomannut, että ihmiset hakevat sieltä etenkin sienten kuvia ja sienireseptejä, joten ehkä se on erityistä. Haluan myös kertoa mahdollisuuksista hakea luontoelämyksiä aivan kaupungin keskustasta, josta pääasiassa lähden sekä hiihtämään että sienestämään.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Tein 2004 valmiiksi opinnot, joihin kuului blogikurssi. Aloitin ensin ammatillisen blogin Verkkomaisteri ja huomasin, että bloggaaminen on hauskaa. Pro Mustarousku syntyi oikeastaan vitsistä, sillä mieheni rakastaa mustarouskuja, jotka olivat pitkään viranomaisten ja sienikirjojenkin pannassa niiden mahdollisesti sisältämien karsinogenien ja ympäristömyrkkyjen vuoksi. Hän heitti kerran, että pitäisi perustaa pro mustarousku -liike. Kysyin sitten luvan, saanko käyttää nimeä sieniblogissani.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi ?
En oikeastaan mitään, koska blogin on tarkoitus olla päiväkirjan tyyppinen nopea väline, johon säilötään hetken tunnelmia. Kaikki kuvat tai tarinat eivät ole kovin ihmeellisiä, mutta ovatpa tallessa. En tavoittele isoja lukijamääriä, joten sikäli blogini saa pysyä minun näköisenäni. Aikaa tietysti saisi olla enemmän, jotta ehtisin säilöä enemmän ajatuksiani. Tänä talvena on jäänyt monta hyvää sieniateriaa kertomatta täällä.

Tähän kysymyslistaan liittyi tunnustus, joka pitäisi lähettää eteenpäin. Minun ongelmani on se, että nykyisin olen ihan liian kiireinen seuraamaan muiden kuin harvojen kommentoijieni blogeja (ja Maijullahan tunnustus jo on). Yhden kuitenkin keksin: Aman Ruusuvesi-blogi. Käykää katsomassa, niin tiedätte, miksi.

Hiihto alkaa voitelusta

Kun minä istun kirjoit- tamassa tätä, mies on kellari- komerossa huolta- massa suksi- amme. Tänään on pakkasta liikaa - nyt 16 - mutta kunnon harrastaja haluaa tehdä välineiden eteen kaikkensa seuraavaa kertaa varten. Aamun kahvipöydässä hän taas kerran ihmetteli sitä, miksi media ei nanogrip-jutuissaan ollenkaan muistuta, että noita heti valmiita -suksiakin pitää joskus huoltaa. Voitelu ei kaikilta onnistu, mutta puhdistus ja harjaaminen tekisi hyvää kaikkien suksille.

Mies ihmetteli myös, eikö Suomesta muka löydy muita ihmisiä, joille voitelu ja muu suksien huoltokin on osa harrastusta. Miksi heistä ei kirjoiteta, kun kuitenkin kaikenlainen slow life -ideologia ja asioihin syventyminen taas nostaa päätään? On hidasta ruuanlaittoa ja syömistä, on neuleharrastajia, joille on tärkeämpää tehdä sukkansa itse kuin ostaa halpatuotteita marketista.

Myönnän, että olisin hiihtäjänä pulassa ilman perheen voitelumestaria. Todennäköisesti oppisin homman tärkeimmät vaiheet katselemalla sivusta ja pienellä harjoituksella sen jälkeen. Minulla ei kuitenkaan ole sitä vuosien tuomaa kokemusperäistä tietoa, jonka puoliso on säilönyt päähänsä kokeiltuaan ainakin kymmeniä erilaisia voiteita kaikilla mahdollisilla keleillä. Hänellä on takanaan tuhansia ja tuhansia hiihtokilometrejä, minulla enimmillään joitain satoja vuodessa. Ennen kaikkea hänellä on kiinnostusta siihen, miten eri suksien, voiteiden ja kelien yhdistelmät toimivat.

Jos tuota superpalvelua ei olisi kotona, käyttäisin vielä enemmän ammattilaisten kuten luottoliikkeemme Leppäsen Pyörän voitelupalveluita. Mutta sitä en osaa edes arvioida, miten hiihtoharrastukselleni kävisi, jos sukset eivät aina olisi kuin tilauksesta valmiina lenkin alkaessa.

Eilen uhmasimme 13 asteen pakkasta ja kävimme aamulla hiihtämässä Tapanilan hiihtomajan maisemissa. Lenkin jälkeen kello oli sopivasti 10 ja päätimme piipahtaa tsekkaamassa myös uudelleen hiihtokaudeksi talkoilla avatun hiihtomajan kahvilan tarjontaa. Suosittelen ehdottomasti! Takassa oli tuli ja tunnelma muutenkin lämmin.

Tarjolla oli kahvia, kuumaa mehua, kaakaota, kylmiä juomia ja uunituoreita leivonnaisia. En ole mikään munkkien ystävä, mutta nyt oli kertakaikkisen pakko ottaa lämmin munkki kaakaon kanssa. Hyvää oli, eikä maksanut kahdelta kuin yhteensä kuusi euroa!

Kahvilassa on myös myynnissä käsityöitä ja lähiruokaa kuten hilloja, mehuja ja Vääksyn Myllyn jauhoja. Toivottavasti mahdollisimman moni liikkuva kaupunkilainen nyt piipahtaa Tapanilassa sisällä muutenkin kuin wc:ssä, jotta majan tarve saataisiin näkyväksi. Munkkia ei ole pakko syödä joka kerta, mutta voihan sieltä hakea sen lämpimän tai virkistävän juoman lenkin päälle.

Pahoittelen taas kerran huonolaatuisia kuvia, jotka on otettu kännykällä. Taskukamerani on tyttärellä lainassa, toinen kamerani on liian iso lenkkikaveri.

Luistelua, luistelua!

Olen kärsinyt oikean käden hiirikädestä eli vanhanaikaisesti sanottuna tenniskyynärpäästä akuutisti kolmisen viikkoa, mikä on tietysti vaikuttanut työnteon lisäksi vapaa-aikaan. Viime torstaina lääkäri pisti kyynärpäähän kortisonia, minkä jälkeen tuli tietysti totaalikielto käyttää kättä oikein mihinkään. Pari päivää olinkin kirjoittamatta ja edelleen säästelen kättä kaikessa vapaa-ajanvietossa. En siis päässyt hiihtoladulle, mutta onneksi voi aina luistella. Ihan luistinradalla, kun luonnonjäille ei ole ollut asiaa tänäkään talvena. Eikä radalla tule tietenkään edes kiusausta käyttää sauvoja, koska jäähän ei saa eikä halua tehdä mitään ylimääräisiä koloja.

Eilen aamulla olimme Lahden Kisapuiston radalla puoli kahdeksan maissa ja saimme luistella tunnin kahdestaan. Vasta ihan loppuminuuteilla paikalle tuli meitäkin varttuneempi henkilö, jolla oli oikeat pikaluistimet - mehän käytämme nykyään matka- tai retkiluistimien nimellä tunnettuja teriä, jotka kiinnitetään monoihin. Meno oikeilla pikaluistimilla on kunnioitettavan näköistä, kun joku osaa. Retkiluistimilla homma hieman muistuttaa pikaluistimien tehokasta liukua, onhan niissäkin varsin pitkät terät. Mutta matkaluistimien tärkein ominaisuus on sittenkin pitää luistelija pystyssä vähän epätasaisemmallakin luonnonjäällä, joten niiden nopeusominaisuudet eivät ole ihan niin huippuunsa hiotut.

Puolisolla oli eilen mukana kahdet terät, joita hän vertaili ja huomasi hiilikuituiset teränsä aivan ylivoimaisiksi. Tosin ne toisetkin toimivat tänään huomattavasti paremmin, kunhan mies oli siirtänyt siteitä luistimen terällä pykälän johonkin suuntaan. Minulla ei olekaan kuin yhdet terät, mutta sain tänään kokeilla sekä miehen uusia että vanhoja teriä. Edellytyksenä oli se, että meillä kummallakin oli mukana kahdet erilaiset monot erilaisille siteille. Hiilikuituluistimet olivat todella kevyet ja erittäin terävät, joten kyllähän niillä olisi varmasti nautinto luistella pitkäänkin, totuttelun jälkeen. En kuitenkaan parin kierroksen matkalla saanut oikein tuntumaa omista luistimistani huomattavasti poikkeavaan muotoiluun, joten palasin ihan tyytyväisenä omien perusterieni käyttäjäksi.

Luistelu tuntuu aina ensimmäisten kymmenien metrien matkalla hieman pelottavalta hommalta, onhan jää kaatuessa kovempi elementti kuin luminen metsä. Olen myös vuosikaudet harrastanut luisteluakin sauvojen kanssa, joten nyt piti olla erityisen valpas tasapainonsa kanssa. Aika nopeasti huomasin silti potkivani yhä pidempiä liukuja ja nauttivani menosta täysillä. Kunnon horjahduksia ei tullut yhtään, muutamia asennon korjauksia toki. Kun ei voinut työntää sauvoilla, reidet ja pakarat joutuivat tositoimiin. Ja vähitellen asentokin laskeutui yhä alemmaksi, kun vatsalihakset alkoivat vaistomaisesti vetää selkää vaakatasoon. Luistelimme molempina viikonlopun aamuina tunnin, ja hiki virtasi kummankin harjoituskerran jälkeen.

Eilen iltapäivällä kävin mäyräkoiran kanssa vielä lenkillä tsekkaamassa, käykö Lahden perinteisellä luisteluareenalla Kisapuistossa muitakin harrastajia. Olihan siellä jonkin verran lapsia ja perheitä, mutta ei minkäänlaista ruuhkaa. Nyt niillä kentillä kuitenkin kannattaisi käydä, sillä sesonki on vielä lyhyempi kuin hiihdossa. Tänä aamuna kenttää jäädytettiin ja varmaan vielä seuraavinakin helmikuun viikonloppuina. Mutta jo maaliskuussa muutaman päivän suoja voi vielä jäät.

(Pahoittelut kuvien värityksestä: siniset kuvat on otettu aamuhämärissä kännykällä. Niissä esiintyvä pikakiitäjä on oma puoliso.)