Kynttilä- ja valokuvausterapiaa

Ihan ensiksi: en erityisemmin pidä kynttilöistä, ainakaan koristeellisista ja tuoksuvista. Ja toiseksi: en yleensä vihaa marraskuuta tai mitään muutakaan kuukautta sen pimeyden, valoisuuden, kylmyyden, kuumuuden, sateiden tai yhtään minkään syyn takia. Liikun säässä kuin säässä ulkona vähintään koirien lenkityksen ajan.

Kostea harmaus ja kohdalle osuneet ikävät uutiset ovat kuitenkin yhdistelmä, jota tänä vuonna on erityisen vaikea kestää. Lunta ei ole valaisemassa, ja melkein kuukausi vielä mennään kohti pimeämpää. Jo aamulla tiesin, ettei tästä päivästä tule hyvää työpäivää. Otin siis ystävän neuvosta vaarin ja tein jotain ihan muuta. Ensimmäiseksi päätin sytyttää kynttilät ikkunatuikuissa. Ja niitä etsiessäni törmäsin vielä ihanampaan aarteeseen: vanhoihin kuusenkynttilänjalkoihin. 

Muutama joulu sitten pidimme glögikutsut, joita varten rakensin vanhasta uushopeavadista ja kynttilöistä valoasetelman keskelle pöytää. Nyt päätin koota asetelman uudelleen, laittaa pöydälle punaisen pöytäliinan (joka olisi kannattanut silittää kaapin jäljiltä, mutta en jaksanut) ja asetella viereen myös ystäväpariskunnalta viime viikolla saamamme hevosenkengän. Sen jälkeen aloin räpsiä vanhalla kamerallani - tosin ilman räpsyvää salamaa - jouluisia valo-otoksia.

Mukaan joihinkin kuviin pääsi myös appeni itse hitsaama ja jo vuosia sitten lahjoittama raskas rautakynttilänjalka. Sillä on nyt erityistä merkitystä, sillä ensimmäistä kertaa vietämme joulua ilman häntä.

On tämä marraskuu nimensä mukaisesti varsinainen kuoleman kuukausi. Luotan kuitenkin elämän ja vuoden kiertoon: kun jotain kuolee, jotain muuta syntyy tilalle. Nyt pitäisi vain pysähtyä ja kuunnella, mitä.

Siihen asti, Leonard Cohenin Anthem-laulun sanoin: "There is a crack in everything, that´s how the light gets in."

P.S. Onneksi päivään mahtui yksi oikeasti ihanakin asia, joulupöytälounas ystävän kanssa ravintola Roux'ssa. Sen jälkeen kävin vielä kuvaamassa tihkuisissa ja pimeissä olosuhteissa entistä Vuorikadun koulua ja vielä entisempää Lahden Kansakoulua, jossa nykyisin toimii Lahden kansanopisto.

Kuvausreissulla oli käytännöllinen tavoite. Perheenjäsenet aikovat vuosien tauon jälkeen rakentaa koulun näköispiparkakkutalon, johon meillä on olemassa ihan hienot kaavatkin. Mutta vanhat diakuvat ovat jossain liian hyvässä tallessa, joten nyt oli aika ottaa digikuvia tilalle. Ohessa yksi otos marraskuun viimeiseltä päivältä 2011. Toivottavasti piparkakkukoulu nousee kunnialla nyt viikonvaihteessa ja pääsen lähettämään myös sen kuvan tänne.