Keräilyä vai viljelyä?

Olen puhdasverinen keräilijä, minunkaltaiseni ihmiset eivät koskaan olisi keksineet maanviljelystä. Kaikki pienetkin yritykseni ylläpitää kukkapenkkejä tai perustaa kasvimaata ovat aina olleet tuhoon tuomittuja. Yksi syy voi olla kasvupaikka, sillä kesäpaikkamme maalla sijaitsee koivuisella ja muutenkin karulla soraharjun reunalla, jossa viihtyvät parhaiten ahomansikat, kanttarellit, mustikat ja mustarouskut. Ei siis hullumpi paikka!

Silti tänä viikonloppuna tein taas pienen yrityksen. Siivosin noin kaksi metriä pitkän ja puoli metriä leveän seinänvierustan rikkaruohoista, sekoitin joukkoon hiukan kompostimultaa ja sijoitin mullaan joukkoon seuraavat torilta ostetut taimet (tai oikeammin jo ihan kunnolla kasvavat yrtit): kolme persiljaa, kaksi kirveliä, kaksi minttua, yhden sitruunamelissan ja yhden tillin. Suurimmat odotukset kohdistuvat kirveliin, joka on loistava sienimauste.

"Kasvimaallani" on vakiopaikka ulkorakennuksen seinustalla, jossa olen onnistunut jo toistakymmentä vuotta pitämään hengissä rehevät tupot ruohosipulia - ne olivat nyt komeassa violetissa kukassa. Samalla seinänvierellä viihtyvät myös raparperit, joita perheenjäsenet inhoavat - viljelenkin niitä pelkästään helppouden ja komeiden lehtien takia. (Tosin äsken tein taas toivorikkaasti kesän ainoaksi jäävän kiisselin - ehkä sen tekee kauppansa kermavaahdon kera). Lisäksi olen jättänyt riviin paikan, jonka lannoittamista vältän, sillä siinä oli taaskin varmaan toistasataa ahomansikan kukkaa. Lisäsin muutaman kiven ja nyhdin pois pahimmat voikukat ja ruohotupot.

Keräilylle oli muutenkin hyvät olosuhteet, sillä nokkoset olivat röyhähtäneet melkeinpä liiankin reheviksi. Niistä ehdin jo leipoa munakas-nokkosrullan, jonka sisällä on myös fetaa. Myös voikukista voisi jalostaa vaikka mitä, jos ehtisi. Miksi ostaa kallista rucolaa, kun pienet voikukanlehdet maistuvat suunnilleen samalta? Sitä paitsi keltaisista terälehdistä saa hyvää maustevoita ja tuttavien kokemusten perusteella myös viiniä.

Ikivanhoja marjapensaitamme kävin varovasti katsomassa. Kukassa ovat mustat, punaiset ja valkoiset viinimarjat ja karviaiset, vaikka ammattilaisten silmissä pensaamme ovat varmaan surullisessa romahdustilassa. Silti en koskaan saa kaikkia marjoja talteen, vaan osa jää linnuille (ja minä sentään keitän joka syksy kymmeniä litroja mehua ja hilloja). Iloitsen myös jokaisesta uudesta villivadelman oksasta, joka löytää pihallemme. Viime heinäkuussa sato ei ollut kummoinen, mutta edellisenä kesänä keräsin helposti parikymmentä litraa.

Harvinaisuus pihallamme on kirsikkapuu, joka sekin oli runsaassa kukassa. Puu on lahja sukulaiselta, jonka omakotialueella villiintyneiksi laskettavat puut ovat tuottaneet satoa ja levinneet itsekseen ilmeisesti 1940-luvun lopusta eli sotien päättymisestä lähtien. Kirsikat ovat syötäväksi hieman turhan happamia, mutta todella hyviä hillo- ja mehumarjoja. Ja niitä tuntuu tulevan paljon!

Myös pihamme omenapuut alkavat olla jo todella yli-ikäisiä, mutta silti sain taas viime syksynä kymmeniä litroja hyvää sosetta. Kukkia oli jonkin verran, nyt odotellaan vain pölyttäjiä.

Ihailen puutarhataitureiden huolellisesti hoidettuja pihoja, mutta välillä ihmettelen kaiken touhun tarkoitusta. Itselleni heinä-syyskuun vapaat eivät millään tahdo riittää, kun yritän saada talteen luonnon ja vanhentuneen puutarhamme tarjoamaa satoa. Mitä ihmettä tekisin, jos minulla olisi vielä kukoistava kasvimaakin? En ainakaan ikinä ehtisi sieneen. Ja sehän olisi keräilijän helvetti.