Lepakkohavainto ja suppilovahveroretki

Siivosimme eilen maalla Hollolassa varastoa, jonka yksi nurkka oli täynnä tiiliä. Jossain vaiheessa tiilikasan tienoilta alkoi kuulua kummallista suhinan tyyppistä ääntä. Onneksi tajusin ajoissa, että suhina olikin kiukkuista sihinää, ääntelijänä herännyt lepakko.

Hetken pohdimme, mitä teemme, kun pino kuitenkin piti siirtää. Mies otti sitten - käsineet kädessä - tiilen lepakkoineen varovasti pesuvatiin ja siirsi sen uuteen paikkaan. Ympärille kasasimme mahdollisimman varovasti tiilet niin, että lepakolla edellleen olisi suojaisa muuri ympärillään. Emme tietenkään uskaltaneet pinota yhtä tiukkaan kuin aiemmassa paikassa, sillä eläimen jalka oli reunan päällä.

Nyt vain toivomme, että talviunet jatkuvat uudessakin paikassa. Tiilikasa joutui sisävarastosta ulkorakennuksen taakse ulos, tosin katon alle. Lepakon tiilen sijoitimme kaikkein lähimmäksi seinää.

Eivät lepakot ole meille mitään uusia tuttavuuksia, viimeksi sellainen löytyi kattoremontin yhteydessä maaseutukodin katon lappeen alle jätetystä vinttitilasta, jossa kukaan ihminen ei ollut käynyt vuosikausiin. Ja kesäiltaisin siivekkäitä on voinut bongata hyvällä tuurilla taivaaltakin. Lajia emme tunne.

Ehdin sieneenkin, tosin vain tunniksi. Onneksi tuttu metsä ei pettänyt. Ensin tuli vastaan kangasrouskuja, ylempänä rinteessä suppilovahveroita. Niitä oli paljon ja juuri sopivan kokoisia, ei liian suuria tai pieniä. Tajusin aika pian, että ehtisin kerätä vain osan ja ryhdyin imuroimaan rinteestä vastaan tulevia sieniä järjestelmällisesti juurikaan eteen katsomatta.

Puolen tunnin jälkeen halusin kuitenkin kiivetä ylemmäksi katsomaan perinteisesti parasta paikkaa. Matkalla tuli vastaan pari komeaa, mutta valitettavasti jo pilaantunutta herkkutattia. Ja olihan siellä hyvässäkin paikassa suppilovahveroita taas tupaskaupalla, tosin ehkä vähemmän kuin oletin.

Kellon kanssa sienestäminen on tuskastuttavaa, tälläkin kertaa oli vain pakko jättää isot määrät saalista metsään, vaikka toisessa korissa olisi vielä ollut tilaa. Kotona sieniä siivotessa on jo tyytyväinen, ettei niitä sittenkään ole kuin pari korillista. Toki yritän napsia jo metsässä pois maapaakut jalan tyvestä, mutta aina jotain roskaa tulee mukaan. Ja ainahan sienet pitää vielä jotenkin muutenkin käsitellä.

Eilen valitsin pari litraa kauneimpia sieniä pikkelssiin. Kuivurin viisi vetivät tasoa osan saaliista, loput levitin kylpyhuoneen lattialämmityksen päälle viritellylle ritilälle. Ritilöitä on parikin, aiemmin ne ovat olleet meillä maalla puuhellan päällä.

Kun maalaiskotia ei kohta enää ole, olen siirtänyt sen parhaita varusteita tänne kaupunkiin. Raivaaminen jatkuu taas tänään.

 

Sadonkorjuukiireitä

Onneksi en viljele mitään, sillä muutenkin ovat tahtoneet kaikki vapaahetket kulua sadonkorjuussa ja säilönnässä. Olen nimittäin myös sikäli onnekas, että olen saanut ystäviltä marjoja ja omenoita, joita ei ole omasta takaa. Ja sattuipa yhdestä tuttavapuutarhasta löytymään kriikunoitakin, siis niitä hieman luumua pienempiä mutta suunnilleen saman makuisia hedelmiä.

Viime viikonloppu kuluikin melkein kokonaan omenoiden ja kriikunoiden jalostuksessa. Omenoista siivutin osan kuivumaan, osan lohkoin piirakkaan, pakastimeen, sosekattilaan ja vieläpä mehukeittimeen.

Kriikunoihin pääsin testaamaan keväällä ostamaani kivenpoistajaa, joka siis on tarkoitettu kirsikoille, oliiveille ja näköjään myös kriikunoille. Toimi kyllä, tosin aikamoista sotkuahan tummanpunavioleteista hedelmistä silti tuli. Niitä sormenjälkiä löytyi myöhemmin mm. valkoisesta seinästä kylpyhuoneen vierestä. Kriikunoista tein mehua, hilloa ja sekahilloa omenoiden kanssa.

Ja tietenkin olen myös sienestänyt, vaikka töiden vuoksi olen päässyt vain parin tunnin reissuille. Ihan hyvä niin, koska joka kerta sieltä on jotain löytynyt. Eniten on viime päivinä löytynyt lampaankääpiä ja kangasrouskuja. Ensimmäiset olen siivuttanut kuivuriin, jälkimmäisten kauneimmista olen tehnyt pikkelssiä ja lopuista suolasieniä salaatteja varten.

Tänään oli muuten aika mielenkiintoinen sienireissu, sillä keskikaupungin näkökulmasta koko ajan satoi. Maastossa sade ei kuitenkaan juurikaan haitannut (oli minulla sadetakki ja saappaat), tuskin huomasin tihkua. Sienet tietenkin olivat vähän märkiä, mutta oikeastaan vain herkkutatit olivat ehtineet kärsiä likoamisesta. Löysinkin muuten nimen omaan männynherkkutatteja, olinhan mäntykankaalla Lahden ja Hollolan rajalla Päijät-Hämeen keskussairaalan takana.

Sen verran huonosti olen ehtinyt viime aikoina keskittyä ajatukseen kuvaamisesta blogia varten, että nopeat kännykkänäpsyni ovat suoraan sanoen surkeita. Sekin alkaa näkyä, että metsässä on jo päivälläkin etenkin sadesäällä hämärää. Mutta ohessa silti muutama kuva edes todistusaineistoksi.

Niin ja alimmainen kuva taas kertoo sienestäjän painajaisesta, herkkusienistä, jotka putkahtivat keskelle Lahden ehkä vilkkaimman kadun, Lahdenkadun, keskikoroketta. Vaikka polttoaineessa ei enää juuri lyijyä olekaan, en silti kerää noita komistuksia ruokapöytään.


Huomenna aion sienestää Helsingissä eli käyn kyläreissun alla tsekkaamassa Sienipäivän Kellohallissa. Toivottavasti siellä on vähän enemmän uusia näkökulmia kuin elokuun lopun Lahden sieninäyttelyssä, johon Itä-Hämeen Martat olivat keränneet sieniä. Siellä kun oltiin tiukasti sitä mieltä, ettei mustarousku ole syötävä sieni.

Päivä, jolloin sienet eivät maistuneet

Eilen tuntui ihanalta syödä ensin aamulla kahvilassa paahtopaistilla ja vihanneksilla täytetty sämpylä ja myöhemmin iltapäivällä thai-ruokapaikassa tofuannos. Ei sieniä.

Osallistuin nimittäin keskiviikkona oikeaan sieniruokien megapäivään, jolloin ystäväni kanssa kokkasimme kymmenen ruokalajia, jotka toinen ystäväni kuvasi. Kuvia otettiin itse asiassa tusinasta sieniruoasta, sillä olimme valmistaneet pari jo etukäteen.

Totta kai myös maistelimme ruokia ja paria niistä söimme ihan nälkäämme. Osa onnistui loistavasti, osa sillä lailla sopivasti, että saimme hyvät kuvat ja toisiltamme vinkkejä siihen, miten ruokia pitäisi parantaa. Ihan jokaista ruokalajia en tainnut edes muistaa maistaa. Silti illalla oli ähky eikä tehnyt yhtään mieli sieniä. Siitäkin huolimatta, että olimme käyttäneet useita sienilajeja erilaisiin ruokiin.

Tänään olin jo taas toipunut ja saatoin iltasienestyksen jälkeen hyvillä mielin syödä pari lämmintä voileipää, joissa oli päällä paistettuja sekasieniä: limanuljaskoja, koivuhaperoita, vaaleita orakkaita ja känsätuhkeloita.

Suurimman saaliin sain tänään lampaankäävistä, joita tuntui olen metsässä ihan valkoisena mattona. (Kuvista tuli valitettavasti varsin surkeita, valkoisen sienen ja vihreän metsän kontrasti on näköjään ylivoimainen kännykkäkameralle.) Siivutin äsken lampaankäävät kuivuriin, jossa ne ovat jo iloisesti kuivumassa kauniin keltaisiksi viipaleiksi.

Lisäksi sain jonkin verran täydennystä kangasrouskupikkelssipurkkiin, johon lisäsin ensimmäiset sienet keskiviikon retkemme (senkin ehdimme tehdä ruoanlaiton ohessa!) jälkeen.

Rouskupäivitys

Pari viimeistä sieniretkeäni olen tehnyt jonkin muun reissun ohessa. Perjantaina meillä kävi maalla ihmisiä katsomassa venettämme, mitä odottaessani kävin läpi  pihapiirin ja metsänpläntin ulkorakennuksen takana. Löysin tosi mukavasti musta- ja karvarouskuja, kahta suosikkilajiani. Ja oli siellä myös muutama kaunis kuusenherkkusieni.

Tänään piti jälleen piipahtaa maalla antamassa eteenpäin kangaspuut. (Meillä tosiaan on menossa maalaisasuntomme tyhjennys.) Siinä oli reilu tunti aikaa etsiskellä sieniä.

Ajomatkan varrella poikkesin ensin Tapanilan hiihtomajan parkkipaikalle ja sieltä metsään. Löytyi kiitettävän paljon koivuhaperoita ja sitten rouskuja. Oli aika monia lajeja, esimerkiksi pikku- ja punarouskuja. Erityisen iloinen oli muutamasta kauniista kangasrouskusta, joista tykkään valmistaa etikkasieniä.

Harjoituslenkki Kuivannon kautta

Olen kotiseutupyöräilyprojektini aikana pyrkinyt ajamaan läpi ne lenkit, joita paikalliset maantiepyöräilyn harrastajat käyttävät harjoitteluun. Jostain syystä Kuivannon lenkki oli jäänyt väliin, vaikka Nastolaa ja Orimattilaa olenkin kolunnut jo monesta suunnasta. Kun sääennusteet näyttivät hyviltä ja perjantaina tosiaan oli upea pyöräilysää, otimme puolison kanssa perjantaina muutaman tunnin vapaata ja päätimme käydä ajamassa reilun 70 kilometrin lenkin.

Kuivanto on kylä Orimattilan koillisnurkassa ja lähellä Nastolan rajaa. Pyörätie kulkee koko matkan Lahdesta Villähteen ohi ja myös keskustaajaman ja kaupallisen keskuksen Rakokiven ohi - ei siis tarvitse kiivetä harjulle. Siinä vaiheessa matkaa on kertynyt n. 20 kilometriä.

Ihan Kuivannontien risteykseen asti ei lännestä tullessa pääse samaa puolta tietä vaan on pakko mennä hetkeksi tien reunaan ajamaan tai sitten vain ylittää vanha Kouvolantie risteyksen kohdalla. Tiehän on se (1711), josta käännytään Nastolasta kohti Artjärveä (ennen itsenäinen kunta, nykyisin osa Orimattilaa).

Kuivannontiellä ei ole erillistä pyöräväylää, mutta liikenne ei edes perjantaina alkuiltapäivästä ollut mitenkään vilkasta. Itse kylä sijaitsee noin kuuden kilometrin päässä Nastolan taajamasta: kaunista maalaismaisemaa, jonkin verran myös mäkiä. Käännös Koskustentielle ja kohti Orimattilan keskustaa on aivan taajaman tuntumassa. Opasteessa lukee myös Kuivannon kirkko 1 km, mutta enpä vauhdissa hoksannut koko kirkkoa.

Koskustentien osittain mäkinen osuus olikin sitten se, jossa huomasin jalkalihasten energioiden olevan aika lopussa. Olimme ennen lenkkiä syöneet tyttären luona kevyen lounaan, joten olin taas ajatellut, etten tarvitse mitään välipalaa juoman (vichy + herukkamehu) lisäksi. Olin väärässä jälleen kerran, mutta mitäpä maalaismaiseman keskellä voi muuta kuin polkea eteenpäin. Onneksi mies kestää notkahdukseni hyvin, mitä nyt joskus yrittää antaa valmennusohjeita vähän vääriin aikoihin.

Orimattilan keskustaajamaan tulimme Artjärventietä pitkin, joten päätin jo pari kilometriä ennen olla valppaana Kehräämön kohdalla. Ja olihan siellä onneksi ovi auki ravintola Tehtaaseen, josta saatoimme ostaa cappuccinot ja minä vielä jäätelöpallon. Välipala, pieni istuskelu ulkoterassilla ja vessassa käynti tekivät hyvää. Siinä vaiheessa oli siis takana lähes 50 kilometriä.

Viimeiset reilut 25 kilometriä sujuivat taas paljon helpommin, olihan pieni tuuli selän takana ja maasto varsin tasaista. Orimattilasta Pennalantielle asti pääsee kevyen liikenteen väylää ja Pennalantiellekin sellaista on juuri alettu rakentaa. Tosin olen aina pitänyt Pennalantietä muutenkin turvallisena ja helppona väylänä ajaa.

Lahden Renkomäessä pääsee taas pyöräteille. Emme tällä kertaa kääntyneet Launeelle ja sitä kautta keskustaan vaan koukkasimme vielä Jokimaalle menevälle pyörätielle ja vanhan Helsingintien varteen. Viimeiset nähtävyydet tällä reitillä ovat Hennalan varuskunta-alue, Mytäjäisten alue, Radiomäki ja Urheilukeskus, jonka kupeesta pääsee laskemaan keskustaan.

Kilometrejä tuli näillä kierroksilla n. 74 kilometriä. Seuraavana päivänä tuntui kankuissa ihan mukavasti - edellisestä pidemmästä pyörälenkistäni kun oli jo muutama viikko.

15-vuotias Doris juoksee ja nauttii elämästä

Kävimme eilen maalla, mikä on jo 15-vuotiaamme mäyräkoiramme mielestä aina hieno juttu. Ja kun me muut teimme kaikkea tarpeetonta kuten tarkastelimme vanhan puuveneen kuntoa ja keräsimme sieniä, Doris keskittyi olennaiseen. Tontin nurkat on tsekattava ja mieluiten juoksemalla.

Kauniita karvarouskuja

...oli vihdoinkin noussut metsään. Sellaisia pieniä nappeja, jotka oikeastaan olisivat parhaimmillaan etikkasieninä. Mutta nyt kyllä uhrasin ne muutaman löytämäni mustarouskun kanssa sienisalaattisieniksi. En siis säilyttänyt niitä kokonaisina vaan leikkasin surutta salaattisienipaloiksi odottamaan keittämisen jälkeistä suolausta.

Löysin myös oikein mukavan esiintymän pikkuriikkisiä lampaankääpiä, jotka olivat vielä ihan puhtaita ja kiinteitä. Ne ajattelin huomenna kieritellä mausteisessa
frittitaikinassa ja paistaa öljyssä.

Ja olihan siellä jokunen herkkutattikin, niitä pieniä ja kauniita, joihin viime päivinä on saanut tottua. Suppilovahveropaikalla oli kuivaa ja vain muutama kelvollinen sieni jäljellä.

Ehdin puolen tunnin metsäpiipahdukselle palatessani työmatkalta iltaviiden jälkeen. En siis edes kuvitellut kerääväni mitään suursaalista vaan lähinnä tarkastin tilanteen. Ja yllätys yllätys: perjantain illansuussa metsään oli ehtinyt muutama muukin kerääjä. Yhdellä heistä näkyi olevan ämpäri ihan täynnä. Hieno juttu.

Menkää nyt hakemaan niitä herkkutatteja!

Vajaan tunnin iltasienestys antoi tänään kaksi korillista saalista, pääasiassa herkkutatteja. Sienet poimin Hollolasta kahden pikkutien varresta, metsän reunasta, sillä olin liikkeellä 15-vuotiaan mäyräkoirani kanssa. Aivan valehtelematta herkkutatteja kasvoi vähintään joka toisella askeleella.

Parikymmentä pientä tattia oli jälleen ykkösluokan kaunottaria, jotka siirsin suoraan jääkaappiin kokonaisina odottamaan huomista. Loput siivutin kuivuriin ja kun sen tila loppui, leikkasin ohuita siivuja pakasterasioihin. En siis kypsentänyt viipaleita mitenkään, laitoin vain joka kerroksen väliin tuorekelmun helpottamaan jatkokäyttöä. Katsotaan nyt, miten moinen säilöntämenetelmä toimii.

Otin mukaan myös joitain punikkitatteja, joista tuli viipaloituna uunipellillinen. Turvauduin kuivuritilan puutteessa siis kakkosvaihtoehtoon eli tuohon yritykseen kuivattaa sienet tavallisessa uunissa hieman alle 50 asteessa, uuninluukku raollaan. Kunhan nyt kuivuvat sen verran, että saan ne huomenna siirrettyä kuivuriin. Käytän kuivattua punikkitattia talvella yleensä muiden sieniruokien ja muutenkin mausteena.

Muutaman mustarouskunkin sain mukaan. Ei niistä yksin salaattia saa, mutta keittämisen jälkeen suolaan rouskut kevyesti ja säilön pienetkin erät muovipussissa pakastimeen. Pikku annoksia voi yhdistellä.

On tämä hurja herkkutattikesä! Mutta tänään alkoi jo olla niin kuivaa, että kohta nousee varmaan uutta satoa vain kosteampiin kohtiin metsässä. Moni tateista olikin jo halkeillut kuivuuttaan, isoon osaan oli iskenyt joko tatinriesatauti tai sienisääsket.


P.S. Harmittaa, että Blogger väkisin kääntää iPhonella ottamani kuvan 90 astetta eli pystykuvaksi. Jokainen näkee, että kuvan pitäisi olla vaaka ja tuon varttikierroksen vastapäivään. En jaksa etsiä ratkaisua, mutta olen kiitollinen neuvoista.

Yksi laji kerrallaan -sienisesonki

Limanuljaska

Kuluneena kesänä olen ihmetellyt, miten harvoja sienilajeja metsässä tulee vastaan. Kun kantarellit alkoivat nousta jo kesäkuussa ja niitä tuli enemmän heinäkuussa, seuraksi oli vain joitain haperoita. Nyt taas tuntuu nousevan ainakin kohtalaisen paljon herkkutatteja, mutta esimerkiksi limanuljaskoita olen löytänyt vain muutamia.

Herkkutatteja

Rouskuja on ollut tosi huonosti. Vaaleita tai rusko-orakkaita olen itse löytänyt yhden kerran kunnolla ja saanut toisen kerran ystävältä lahjaksi. Mustatorvisieniä on tullut vastaan pari kertaa, suppilovahveroita vähän enemmän. Jokunen ykstittäinen lampaankääpä ja kehnäsieni ovat päätyneet myös koriini.

Eikä siellä metsässä tule vastaan valtavaa lajivalikoimaa myöskään syötäväksi kelpaamattomia, myrkyllisiä tai sellaisia sieniä, joista en tiedä mitään. Joinain vuosina runsaat haisuhaperot ja sappitatit ovat saaneet aikaiseksi varsin vaatimattomia satoja, kärpässieniä olen nähnyt muutaman, seitikkejä tuskin lainkaan.

Toki riippuu siitä, kuinka monenlaisissa metsissä, miten usein ja kuinka laajalla alueella kiertää. Olen kuitenkin käynyt sienessä aktiivisesti useita kertoja viikossa jo heinäkuun alkupuolelta asti. Välillä on ollut kuivaa, välillä satanut monena päivänä ennen reissua.

Herkkutatti

En tietenkään valita sitä, että juuri herkkutatteja tuntuu nousevan nyt hyvin, minkä on huomannut myös sieniä Italiaan vievä Dalla Valle. Tänäänkin söimme herkkuaterian, jonka pääainesosa olivat paistetut ja hyvin miedosti maustetut herkkutatit.

Suppilovahveroita

Sienestyksen ihanuuteen kuuluu kuitenkin myös löytöretkeily. Monen monta kertaa olenkaan mennyt metsään hakemaan jotain ja tullut takaisin ihan toisenlaisen saaliin kanssa. Se vasta on jotain.

Pyöräilymerkinnöistä kirjaksi

Lahden kaupungin tiedotuslehti Kaupunkilainen kolahtaa pian postiluukuista ja -laatikkoihin, netissä se ilmestyi jo muutama päivä sitten. Lehdessä on useita kirjoittamiani artikkeleita, mutta tämän blogin kannalta kiintoisin on sivuilla 18-19 julkaistu pyöräilyartikkelien kokonaisuus.

Pyöräilevää pariskuntaa käsittelevän artikkelin lopussa kerrotaan nyt ensimmäisen kerran julkisesti, että kirjoittaja Ina Ruokolainen valmistelee kirjaa Lahden alueen kotiseutupyöräilystä. Viime ja tämän kesän pyörälenkkini ovat siis muuttuneet puhtaasta harrastuksesta hauskaksi (kesä)työksi, jonka tulokset julkaistaan toivottavasti jo huhtikuun alussa.

Kirjaan tulevat lenkit olen pääosin ajanut joko yksin, puolison kanssa tai porukassa, mutta vielä on jäljellä paljon tarkistettavaa, kuvattavaa ja tietenkin kirjoitettavaa. Vinkkejäkin otan vielä vastaan, vaikka kovin montaa täysin uutta reittiä en enää ehdi suunnitella ja toteuttaa.

Artikkeliin haastattelemani Miisa Jääskeläinen kertoo: "On mukava tuntea oma kotiseutu." Olen tismalleen samaa mieltä. Joka lenkillä näkee ja oppii uutta.

Herkkutattia melkein raakana

En malta olla lähettämättä tänne kuvaa eilisestä alkuruoastamme, herkkutatticarpacciosta.

Otin muutaman kauneimman pikkutatin, siivutin parin millin ohuiksi siivuiksi, maustoin suolalla, pippurilla, hyvällä oliiviöljyllä, pienellä määrällä sitruunamehua ja persiljasilppua. Annoin siivujen hetken imeä makuja. Siinä se. Maistui.

Huippusesonki päällä

Nyt pitäisi revetä ihan joka paikkaan, kun hurjin työ- ja sienisesonki osuvat päällekkäin. Maanantaina "uhrasin" illan hyvälle asialle eli antamalla Etelä-Suomen Sanomien toimittajalle ja kuvaajalle haastattelun sienestyksestä ja sieniruoista. Mervi Pasasen ja Mirja Hussainin hyvä juttu ilmestyi tänään (koko sivu ruokasivulla ja vinkki etusivulla), mutta ei ole verkossa.
Päivitys: vinkki juttuun löytyy verkosta.

Eilen ystävä Espoosta soitti ja kertoi keräävänsä juuri valtavaa määrää herkkutatteja. Oli sitten pakko tiivistää iltapäivän työtahtia ja rientää Hollolan tattimetsiin. Ja onneksi menin, sillä monet sievistä pienistä herkkutateista olivat juuri oikean kokoisia. Tänään tai viimeistään huomenna, ennustettujen sateiden jälkeen, jo varmasti pilalla.

Lähes 15-vuotias Doriskin jaksoi kulkea mukana, kun ajoin auton pikkutien varsille ja pysyttelimme enimmäkseen siinä tien lähellä tasaisessa maastossa.

Parin tunnin reissu, tuloksena useita kiloja hyviä tatteja (myös punikkitatteja), vajaa litra kantarelleja ja muutama vaalea orakas. Illalla jo siivutin osan kuivuriin ja säästin kauneimmat herkkutatit tälle päivälle jalostettavaksi carpaccioksi.

Herkkutattikausi on täällä taas!

Tein päivän sieniretken asiantuntevassa biologiseurassa. Puolison veljen kanssa suuntasimme ensin koivikkoon rajoittuvaan kuusimetsään, josta seuralainen on monena vuonna aiemminkin löytänyt kantarelleja. Niitä löytyikin ihan hulppeasti, kanssasienestäjän mukaan uusistakin paikoista. Oma satoni oli viitisen litraa, lanko taisi saada suunnilleen saman verran.

Koko ajan etsimme samalla herkkutatteja. Ja kun ensimmäisen olin bongannut, alkoi silmä nähdä muitakin. Oli monta jo pehmennyttä tai tautien vaivaamaa, mutta onneksi löytyi myös aivan juuri nousseita pikkutatteja ja vähän isommaksi päässeitä, joissa oli vielä hyvää osaa kerättäväksi. Lisäksi sain pari kaunista punikkitattia. Kaikki tatit ovat nyt kuivurissa.

Toiseen metsään vein minä rouskujen, mustatorvisienten ja suppilovahveroiden toivossa. Kaikkia lajeja tuli vastaan, mutta sato ei ollut kummoinen. Keräsin mukaan muutaman mustarouskun ja puolisen litraa sikuri- ja pikkurouskuja ja yhteensä litran verran muita seiniä. Yksi rinne oli kuitenkin hyvin lupaavasti pikkuruisen suppilovahveromaton peitossa. Lampaankäävät sen sijaan olivat kaikki pahentuneita. Bonuksena tuli vielä vähän lisää kantarelleja ja muutama vaalea ja rusko-orakas.

Biologin kanssa on hauska kulkea metsässä myös muiden luontohavaintojen vuoksi. Ensimmäisessä metsässä näimme jättiläiskokoisen sammakon (se oli sammakko eikä rupikonna, loikki oikein tömähtämällä päin saapastani), metsäkauriin runnomia taimia ja mäyränpesän useine sisäänkäynteineen. Jälkimmäisessä metsässä vastaan tuli yövilkka, vaatimaton suomalainen orkidealaji, jota en tietenkään olisi havainnut tai ainakaan tunnistanut ilman asiantuntijaa. Sain myös varmistuksen sille, että pellon yllä lekutteleva haukka oli hiirihaukka.

Sääkin suosi: puolipilvistä ja parikymmentä astetta lämmintä. Erinomainen aamupäivä Hollolan metsissä!

Uutta sienisatoa nousee

Viikon sateista on ollut iloa! Vakiometsääni Hollolassa oli noussut paljon uusia suppilovahveroita ja ihan kohtuullisesti myös kantarelleja ja haperoita. Mutta rouskuja oli vieläkin kovin vähän ja nekin enimmäkseen joko toukkaisia tai muuten pilalla. Muutama kaunis haaparousku antoi toivoa. Ja se yksi pienenpieni herkkutatti.

Metsä oli siis tismalleen sama kuin viime keskiviikkona, ja silloin näin vain ihan muutamia nuppineulanpään kokoisia suppiksia. Pieniä ne olivat edelleen, mutta keräsin silti mukaan viitisen litraa. Kantarelleja tuli pari litraa, muita sieniä yhteensä vajaa litra.

Toivoa on. Nyt vain pitäisi päästä tsekkaamaan paikat parin päivän välein. Hankalaa, kun työtkin ovat alkaneet, mutta onneksi vielä riittää jonkin verran valoa iltaisin.

Ja tietenkin "pitäisi" harrastaa muutakin sadonkorjuuta. Perjantaina ja lauantaina keräsin marjapensaista kymmenisen litraa herukoita, joista olen vielä tänäänkin keitellyt mehuja. Yksi parin litran astia täynnä karviaisia odottaa vielä jääkaapissa siivoamista, mutta niitä tosin voin napsia viikon mittaan ihan sellaisenaankin, hedelmien sijasta.

Moottoripyöriä ja sadekuuroja

Eilen päätimme polkaista Kahvila Vanhaan Kevariin, johon emme päässeet Vesijärven ympäri -lenkillämme pari viikkoa sitten. Nyt poljimme vähän maltillisemman lenkin, Hollolan kirkonkylästä Asikkalan Kurhilaan ja takaisin, yhteensä 48 kilometriä. Olimme siis käytännössä koko ajan Vesijärven länsipuolella.

Maltillisesta ei ehkä kannata puhua maaston suhteen, sillä reitille osuu monta ihan reipasta mäkeä mm. Uskilan koulun kohdalla ja myöhemmin Lahdenpohjan molemmin puolin. Lenkillä näkeekin paljon maantiepyöräilijöitä hakemassa harjoitusta. Ja kyllähän minäkin ylä- ja alamäistä nautin, ainakin useimmiten.

Minun ajoni oli eilen hyvin kaukana mistään vakavasta pyöräharrastuksesta, välillä suoranaista taaperrusta. Voisin tietysti syyttää huonokuntoista päällystettä etenkin Viitailan-Kurhilan välillä, aika kovaa sivuvastaista tuulta mennessä ja sadekuuroja, jotka ropisivat pariin otteeseen ihan kunnolla sekä mennessä että tullessa. (Onneksi oli sadetakit mukana, vaikka sadetutka ei ollut ennustanut vettä käytännössä ollenkaan.) Vaan luultavasti olin vain väsynyt ja jäykkä aika rankan työviikon ja pitkästä aikaa maalla kovapatjaisessa sängyssä nukutun yön jälkeen.

Mutta Kevar oli mukava paikka, kahvilassa oikea vanhan ajan tunnelma ja maukkaat leivonnaiset. Näkyi olevan myös moottoripyöräilijöiden suosikki. Maantiellä tulikin vastaan ihan juhlavia jonomuodostelmia, eilen pääasiassa Harrikka-kansalaisia.

Kuivaa, kuivaa - ja nyt sataa!

Kuivuuden takia sienisatotoiveet ovat olleet aika alhaalla. Viikko sitten raportoimani herkkutattiretken jälkeen olen kerran vilkaissut kotimetsään Hollolassa marjapensasreissun yhteydessä. Siltä reissulta taisi tulla mukaan muutama kuiva kantarelli eikä yhtään mitään muuta.

Tänään ajoin Hollolaan Messilän lähelle suojelualueen reunaan ja kävin tsekkaamassa, mitä parin viikon takaisille suppilovahveroille oli tapahtunut. Näky oli aika odotettu: joitain kuivahtaneita pikkusuppiloita, enimmäkseen tyhjää. Toivotaan, että joku olisi ehtinyt saada mukaansa hieman isommaksi kasvaneita itiöemiä. Pelkään kuitenkin, että sienet olivat pilaantuneet ja kuivuneet enimmäkseen paikalleen.

Tiukasti haravoimalla rinteen alta, kosteikosta ojan viereltä, löysin joitain syötäviä rouskuja ja vähän enemmän haperoita. Lisäksi sain koriin yhden herkkutatin, kolme kehnäsientä, kymmenkunta pientä kantarellia, yhden pienen lampaankäävän ja vaalean orakkaan. Saalis oli yhteensä noin puolitoista litraa.

Käväisin paluumatkalla vielä Lahden Tapanilan maastoissa soisen laikun reunamilla. Siellä kasvoi pieni rypäs kauniita lakritsirouskuja, jotka siis ovat ainakin lievästi myrkyllisiä. Käänsin vielä yhden nurin ja kokeilin, että maitiaisneste tosiaan on väritöntä päinvastoin kuin esim. karva- ja kangasrouskuissa, jotka voivat ainakin kuivahtaneina muistuttaa lakritsirouskua. En kerännyt.

Kotimatkalla alkoi toiveita herättävä sade, jota on käsittääkseni luvattu huomiseksi lisää. Saisi nyt sataa muutamana päivänä oikein kunnolla, jotta sieniä alkaisi nousta. Sieniruokakirjaprojektimmekin odottaa tuoreita sieniä, joista valmistaa herkullisen näköisiä ruokia kuvauksiin. Reseptit ovat olemassa, nyt tarvitaan sieniä!

Paistosienet pilkoin kaikki samaan pannuun, joten huomenna meillä syödään todellista sekamuhennosta. Ei paras mahdollinen ratkaisu, mutta eivätköhän nuokin sienet tule syötyä sipulilla ja yrteillä maustettuina. Rouskut keitin ja suolasin odottamaan täydennystä. 

Kolme järveä ja kolme ruokapaikkaa

Eilen lauantaina olin menossa illaksi juhliin Nurmijärvelle, joten teimme aamulla vain maltillisen pyörälenkin Lahdessa ja vähän Nastolan puolella. Jotain kotikaupunkini maantieteestä kertoo se, että onnistuimme silti ajamaan kolmen järven ympäri. Yhteensä kilometrejä tuli n. 35.

Ensimmäinen oli Alasenjärvi, jonka pohjoispäähän ajoimme osittain Metsäpellon ja Kytölän läpi, osittain Vanhan Heinolantien reunassa. Sieltä käännyimme etelään Sipurantielle, joka vei meidät Ahtialaan. Koiskalantietä pitkin pääsimme kaakkoispuolelle Villähteelle, josta käännyimme takaisin Lahteen. Möysään päästyämme päätimme vielä kiertää pienimmän eli Joutjärven vastapäivään. Vasta kolmannen järven kohdalla muistin pysähtyä ja ottaa yhden rantakuvan.

Tsekkasimme myös kolme mahdollista pysähtymiskohdetta, Villähteen Lähde-baarin, Möysän Esson ja Pyhättömänmäellä sijaitsevan TryffDeli-kahvilan. Kahden ensimmäisen ohi olemme ajaneet kymmeniä kertoja pysähtymättä niissä kertaakaan - lähinnä siksi, että ko. taukopaikat sijaitsevat kovin lähellä kotia. Villähteen baari olikin varsin eksoottinen kohde, jossa minä söin jäätelön ja puoliso mm. villiintyi ensimmäistä kertaa elämässään lottoamaan. Nyt vain sitten odottelemme voittoa.

Möysän Esso eli Mössö on nykyään jo jonkin verran legendaarinen ravintola, josta ei siis enää saa bensiiniä tai juuri muitakaan huoltamopalveluita (olisikohan siellä vielä autopesulinja, en ole varma), mutta ilmeisesti sitäkin suositumpia pizzoja ja usein iltaisin myös elävää musiikkia. Me vain kurkistimme sisään ja jätimme tällä kertaa kahvitkin väliin siksi, että olimme menossa viereiselle Pyhättömän mäelle TryffDeliin ostamaan tuoremakkaraa.

Pyhätön on yksi niistä jyrkän mäen päälle rakennetuista kaupunginosista, jotka eivät varsinaisesti suosi pyöräilyä. Me lähestyimme mäkeä "takaa" eli ajattelimme ensin ajaa Hirsimetsäntielle ja sieltä jotain pyörätietä pitkin Pyhättömälle. Oksakadulla huomasimme kuitenkin jyrkähkön hiekkaisen kävelyväylän, jota pitkin pystyi työntämään pyörät mäen päälle. Pääsimmekin juuri sopivaan kohtaan Laitakadulle, kivenheiton päähän kahvilasta.

Kannatti poiketa: saimme paikan päällä hyvää kahvia ja mustikkapiirakkaa ja ostaa mukaan tuoremakkaraa, tryffeli-brietä sekä tryffelillä maustettua hunajaa ja sinappia. Pakkasimme herkut miehen reppuun ja ajoimme kotiin alamäkeen vielä teatterin ja kirjaston välissä sijaitsevan "väistötorin" kautta. Ostosreissun jälkeen reppu olikin jo niin täynnä ruokaa, että piti vähän miettiä logistiikkaa. Maantiepyörää kun ei välttämättä ole tarkoitettu kuljettamaan muuta kuin kuljettaja. Mutta tavaroiden kuljettamisesta ehkä jokin toinen kerta.

Viikonloppuna onkin enemmänkin syöty hyvin kuin harrastettu liikuntaa. Eilisissä pihajuhlissa oli perinteiden mukaisesti aivan upea pöytä täynnä vieraiden tuomia antipasto-ruokalajeja ja erinomaisen maistuva isännän valmistama pääruokapata.

Herkkutattihälytys

Kuuman ja kuivan jakson jälkeiset sateet ovat nostaneet nyt esille myös herkkutatit. Tänään oli tilaisuus käydä pikaisesti tarkistamassa kaksi aiemmilta vuosilta tuttua paikkaa, ja tulos oli odotettu: sekä pahentuneita että vielä käyttökelpoisia tatteja. Ei mitään henkeäsalpaavaa satoa mutta hyvä alku. Yhteensä ehkä pari kiloa.

Keräsin myös kolmisen litraa kantarelleja, joitain kohtalaisessa kunnossa olevia koivu-, kelta- ja viinihaperoita ja jopa muutaman vaalean orakkaan. Kuivuus kyllä näkyi, iso osa nousseista sienistä oli pilaantunut kuivumalla.

Kaikki sienet löytyivät Hollolan Kutajoelta, pääosin pienten sorateiden ja kuusimetsien rajalta. Ohitin myös monta nyt ihan tyhjää paikkaa, jossa aiemmin kesällä on ollut paljonkin kantarelleja.

Tänään olen liian väsynyt enää miettimään, mitä ruokaa sienistä aion lähipäivinä valmistaa. Haperot kuivatin pannulla, kantarellit putsasin ja laitoin jääkaappiin odottamaan. Herkkutatit viipaloin kuivuriin, joka nyt hurisee.

Vesijärven ympäri

Vesijärven ympäri on klassikkoreitti, jota voi ajaa eri versioilla. Me valitsimme kartasta tälle aamupäivälle pyöräilijälle sopivan lyhyimmän reitin, jossa on Google-kartan mukaan vähän reilut 79 kilometriä ajettavaa.

Teimme lenkin vastapäivään eli ajoimme ensin Lahdesta Paimelantien ja Vesivehmaan kautta Vääksyyn, jossa tsekkasimme, että Kaisan Tupaleipomo oli juuri tämän viikonlopun kiinni. Jatkoimme siis heti matkaa ja käännyimme Jyväskyläntielle, jossa ensimmäiset kilometrit saimme ajaa pyörätiellä.

Ehkä pariksi kilometriksi ennen vasemmalle kääntyvää Hilliläntien risteystä oli pakko siirtyä ison tien reunaan. Ei siinä mitään, penkereet ovat periaatteessa leveät, mutta jostain syystä tärinäraita on tehty valkoisen reunaviivan pyörätien puolelle, jolloin se tietysti kaventaa pyöräilijän turvallista ajouraa. Aika usein sitä saa ihmetellä tientekijöiden ratkaisuja.

Hillilän-Kurhilan seutu Asikkalassa on taas silkkaa maalaisidylliä, johon kuuluvat myös päällystevauriot. Sunnuntaiaamuna liikennettä oli onneksi sen verran vähän, että railoja ja koloja uskalsi väistää vähän leveämminkin. Saimme tosin myös kärsiä aikaisuudesta, sillä Vääksyn jälkeen ensimmäinen kahvila eli kestikievari Vanha Kevar ei ollut vielä auki. Ulospäin näytti oikein viihtyisältä.

Hollolan Viitailaan ja sieltä eteenpäin Lahdenpohjaan ajaessa päällystevauriot jatkuvat. Lahdenpohjassa tulevat vastaan Vääksyn jälkeen ensimmäiset rantamaisemat. Jos joku luulee, että Vesijärven ympäriajo sujuu rantoja pitkin tasamaalla, erehtyy. Lahdenpohjan jälkeen on taas ihan kunnioitettavia nousuja, jotka alkoivat tuntua pohkeissani ja reisissäni tavallista enemmän. Energiatankkaus olisi ollut todella paikallaan, pelkkä juoma ei riittänyt.

Kun olimme päässeet tutulle Isomyllyntielle, olo oli jo toiveikas. Manskiventielle käännyttyämme edessä olikin lähes pelkkää laskua Hollolan kirkonkylään. Toisinpäin ajaessa samaiset mäet, etenkin nousu Uskilan (lopetetun) koulun kohdalla, vaativat asennetta ja voimaa reisiin.

Kirkonkylässä ehdin havaita, että paikallisen Salen edustalla oli jo joukko pyöräilijöitä nauttimassa jäätelöitä ja juomia. Muutaman sadan metrin päässä kirkonkylän kioskillekin saimme pian puolituttua pyöräilijäseuraa. Oma mies nautti vain kivennäisvettä ja muut miehet kahvia tai teetä, mutta minä tankkasin lisäksi sekä kotipullan että pienen suklaapatukan. Vähän voimat palasivatkin.

Silti täytyy myöntää, että viimeiset noin 17 kilometriä kotiin olivat minulle aika kovat. Hollolan Rantatiellä on toinen pitkä mahdollisuus katsella vettä ja ajaa tasaisella, mutta pieni vastatuuli tuntui väsyneen ihmisen ajossa. Messilän kohdalla tasaisuus loppuu kertaheitolla, nousu on yksi seutumme kovimmista. Nousin jopa hetkeksi satulasta taluttamaan, mitä ei ole tapahtunut kertaakaan sen jälkeen, kun sain alleni kevyen maantiepyörän.

Rautakankareelta laskettelu kotiin päin oli sitten taas silkkaa juhlaa. Toki matkalle mahtuu jokunen töyssy, jota voi kutsua ylämäeksi, mutta ne menivät vauhdilla ylös. Kotiin päästyämme olin iloinen, kun sentään selvittiin ilman haavereita. Pysähdysten kanssa reissuun meni vajaat neljä tuntia.

Olen ollut tyytyväinen jokaiseen ajamaamme lenkkiin, mutta samalla olen pyrkinyt miettimään, mitä voisi parantaa. Tämänpäiväistä retkeä varten minun olisi ehdottomasti pitänyt tankata paremmin jo eilen ja ottaa mukaan edes jotain energiapitoista. Luotin liikaa siihen, että matkalle osuu sopivia kahviloita. Padasjoen reissullemme ottamani kaurakeksit jäivät syömättä, tällä kertaa niitä olisi tarvittu.