Kauniita karvarouskuja

...oli vihdoinkin noussut metsään. Sellaisia pieniä nappeja, jotka oikeastaan olisivat parhaimmillaan etikkasieninä. Mutta nyt kyllä uhrasin ne muutaman löytämäni mustarouskun kanssa sienisalaattisieniksi. En siis säilyttänyt niitä kokonaisina vaan leikkasin surutta salaattisienipaloiksi odottamaan keittämisen jälkeistä suolausta.

Löysin myös oikein mukavan esiintymän pikkuriikkisiä lampaankääpiä, jotka olivat vielä ihan puhtaita ja kiinteitä. Ne ajattelin huomenna kieritellä mausteisessa
frittitaikinassa ja paistaa öljyssä.

Ja olihan siellä jokunen herkkutattikin, niitä pieniä ja kauniita, joihin viime päivinä on saanut tottua. Suppilovahveropaikalla oli kuivaa ja vain muutama kelvollinen sieni jäljellä.

Ehdin puolen tunnin metsäpiipahdukselle palatessani työmatkalta iltaviiden jälkeen. En siis edes kuvitellut kerääväni mitään suursaalista vaan lähinnä tarkastin tilanteen. Ja yllätys yllätys: perjantain illansuussa metsään oli ehtinyt muutama muukin kerääjä. Yhdellä heistä näkyi olevan ämpäri ihan täynnä. Hieno juttu.

Menkää nyt hakemaan niitä herkkutatteja!

Vajaan tunnin iltasienestys antoi tänään kaksi korillista saalista, pääasiassa herkkutatteja. Sienet poimin Hollolasta kahden pikkutien varresta, metsän reunasta, sillä olin liikkeellä 15-vuotiaan mäyräkoirani kanssa. Aivan valehtelematta herkkutatteja kasvoi vähintään joka toisella askeleella.

Parikymmentä pientä tattia oli jälleen ykkösluokan kaunottaria, jotka siirsin suoraan jääkaappiin kokonaisina odottamaan huomista. Loput siivutin kuivuriin ja kun sen tila loppui, leikkasin ohuita siivuja pakasterasioihin. En siis kypsentänyt viipaleita mitenkään, laitoin vain joka kerroksen väliin tuorekelmun helpottamaan jatkokäyttöä. Katsotaan nyt, miten moinen säilöntämenetelmä toimii.

Otin mukaan myös joitain punikkitatteja, joista tuli viipaloituna uunipellillinen. Turvauduin kuivuritilan puutteessa siis kakkosvaihtoehtoon eli tuohon yritykseen kuivattaa sienet tavallisessa uunissa hieman alle 50 asteessa, uuninluukku raollaan. Kunhan nyt kuivuvat sen verran, että saan ne huomenna siirrettyä kuivuriin. Käytän kuivattua punikkitattia talvella yleensä muiden sieniruokien ja muutenkin mausteena.

Muutaman mustarouskunkin sain mukaan. Ei niistä yksin salaattia saa, mutta keittämisen jälkeen suolaan rouskut kevyesti ja säilön pienetkin erät muovipussissa pakastimeen. Pikku annoksia voi yhdistellä.

On tämä hurja herkkutattikesä! Mutta tänään alkoi jo olla niin kuivaa, että kohta nousee varmaan uutta satoa vain kosteampiin kohtiin metsässä. Moni tateista olikin jo halkeillut kuivuuttaan, isoon osaan oli iskenyt joko tatinriesatauti tai sienisääsket.


P.S. Harmittaa, että Blogger väkisin kääntää iPhonella ottamani kuvan 90 astetta eli pystykuvaksi. Jokainen näkee, että kuvan pitäisi olla vaaka ja tuon varttikierroksen vastapäivään. En jaksa etsiä ratkaisua, mutta olen kiitollinen neuvoista.

Yksi laji kerrallaan -sienisesonki

Limanuljaska

Kuluneena kesänä olen ihmetellyt, miten harvoja sienilajeja metsässä tulee vastaan. Kun kantarellit alkoivat nousta jo kesäkuussa ja niitä tuli enemmän heinäkuussa, seuraksi oli vain joitain haperoita. Nyt taas tuntuu nousevan ainakin kohtalaisen paljon herkkutatteja, mutta esimerkiksi limanuljaskoita olen löytänyt vain muutamia.

Herkkutatteja

Rouskuja on ollut tosi huonosti. Vaaleita tai rusko-orakkaita olen itse löytänyt yhden kerran kunnolla ja saanut toisen kerran ystävältä lahjaksi. Mustatorvisieniä on tullut vastaan pari kertaa, suppilovahveroita vähän enemmän. Jokunen ykstittäinen lampaankääpä ja kehnäsieni ovat päätyneet myös koriini.

Eikä siellä metsässä tule vastaan valtavaa lajivalikoimaa myöskään syötäväksi kelpaamattomia, myrkyllisiä tai sellaisia sieniä, joista en tiedä mitään. Joinain vuosina runsaat haisuhaperot ja sappitatit ovat saaneet aikaiseksi varsin vaatimattomia satoja, kärpässieniä olen nähnyt muutaman, seitikkejä tuskin lainkaan.

Toki riippuu siitä, kuinka monenlaisissa metsissä, miten usein ja kuinka laajalla alueella kiertää. Olen kuitenkin käynyt sienessä aktiivisesti useita kertoja viikossa jo heinäkuun alkupuolelta asti. Välillä on ollut kuivaa, välillä satanut monena päivänä ennen reissua.

Herkkutatti

En tietenkään valita sitä, että juuri herkkutatteja tuntuu nousevan nyt hyvin, minkä on huomannut myös sieniä Italiaan vievä Dalla Valle. Tänäänkin söimme herkkuaterian, jonka pääainesosa olivat paistetut ja hyvin miedosti maustetut herkkutatit.

Suppilovahveroita

Sienestyksen ihanuuteen kuuluu kuitenkin myös löytöretkeily. Monen monta kertaa olenkaan mennyt metsään hakemaan jotain ja tullut takaisin ihan toisenlaisen saaliin kanssa. Se vasta on jotain.

Pyöräilymerkinnöistä kirjaksi

Lahden kaupungin tiedotuslehti Kaupunkilainen kolahtaa pian postiluukuista ja -laatikkoihin, netissä se ilmestyi jo muutama päivä sitten. Lehdessä on useita kirjoittamiani artikkeleita, mutta tämän blogin kannalta kiintoisin on sivuilla 18-19 julkaistu pyöräilyartikkelien kokonaisuus.

Pyöräilevää pariskuntaa käsittelevän artikkelin lopussa kerrotaan nyt ensimmäisen kerran julkisesti, että kirjoittaja Ina Ruokolainen valmistelee kirjaa Lahden alueen kotiseutupyöräilystä. Viime ja tämän kesän pyörälenkkini ovat siis muuttuneet puhtaasta harrastuksesta hauskaksi (kesä)työksi, jonka tulokset julkaistaan toivottavasti jo huhtikuun alussa.

Kirjaan tulevat lenkit olen pääosin ajanut joko yksin, puolison kanssa tai porukassa, mutta vielä on jäljellä paljon tarkistettavaa, kuvattavaa ja tietenkin kirjoitettavaa. Vinkkejäkin otan vielä vastaan, vaikka kovin montaa täysin uutta reittiä en enää ehdi suunnitella ja toteuttaa.

Artikkeliin haastattelemani Miisa Jääskeläinen kertoo: "On mukava tuntea oma kotiseutu." Olen tismalleen samaa mieltä. Joka lenkillä näkee ja oppii uutta.

Herkkutattia melkein raakana

En malta olla lähettämättä tänne kuvaa eilisestä alkuruoastamme, herkkutatticarpacciosta.

Otin muutaman kauneimman pikkutatin, siivutin parin millin ohuiksi siivuiksi, maustoin suolalla, pippurilla, hyvällä oliiviöljyllä, pienellä määrällä sitruunamehua ja persiljasilppua. Annoin siivujen hetken imeä makuja. Siinä se. Maistui.

Huippusesonki päällä

Nyt pitäisi revetä ihan joka paikkaan, kun hurjin työ- ja sienisesonki osuvat päällekkäin. Maanantaina "uhrasin" illan hyvälle asialle eli antamalla Etelä-Suomen Sanomien toimittajalle ja kuvaajalle haastattelun sienestyksestä ja sieniruoista. Mervi Pasasen ja Mirja Hussainin hyvä juttu ilmestyi tänään (koko sivu ruokasivulla ja vinkki etusivulla), mutta ei ole verkossa.
Päivitys: vinkki juttuun löytyy verkosta.

Eilen ystävä Espoosta soitti ja kertoi keräävänsä juuri valtavaa määrää herkkutatteja. Oli sitten pakko tiivistää iltapäivän työtahtia ja rientää Hollolan tattimetsiin. Ja onneksi menin, sillä monet sievistä pienistä herkkutateista olivat juuri oikean kokoisia. Tänään tai viimeistään huomenna, ennustettujen sateiden jälkeen, jo varmasti pilalla.

Lähes 15-vuotias Doriskin jaksoi kulkea mukana, kun ajoin auton pikkutien varsille ja pysyttelimme enimmäkseen siinä tien lähellä tasaisessa maastossa.

Parin tunnin reissu, tuloksena useita kiloja hyviä tatteja (myös punikkitatteja), vajaa litra kantarelleja ja muutama vaalea orakas. Illalla jo siivutin osan kuivuriin ja säästin kauneimmat herkkutatit tälle päivälle jalostettavaksi carpaccioksi.

Herkkutattikausi on täällä taas!

Tein päivän sieniretken asiantuntevassa biologiseurassa. Puolison veljen kanssa suuntasimme ensin koivikkoon rajoittuvaan kuusimetsään, josta seuralainen on monena vuonna aiemminkin löytänyt kantarelleja. Niitä löytyikin ihan hulppeasti, kanssasienestäjän mukaan uusistakin paikoista. Oma satoni oli viitisen litraa, lanko taisi saada suunnilleen saman verran.

Koko ajan etsimme samalla herkkutatteja. Ja kun ensimmäisen olin bongannut, alkoi silmä nähdä muitakin. Oli monta jo pehmennyttä tai tautien vaivaamaa, mutta onneksi löytyi myös aivan juuri nousseita pikkutatteja ja vähän isommaksi päässeitä, joissa oli vielä hyvää osaa kerättäväksi. Lisäksi sain pari kaunista punikkitattia. Kaikki tatit ovat nyt kuivurissa.

Toiseen metsään vein minä rouskujen, mustatorvisienten ja suppilovahveroiden toivossa. Kaikkia lajeja tuli vastaan, mutta sato ei ollut kummoinen. Keräsin mukaan muutaman mustarouskun ja puolisen litraa sikuri- ja pikkurouskuja ja yhteensä litran verran muita seiniä. Yksi rinne oli kuitenkin hyvin lupaavasti pikkuruisen suppilovahveromaton peitossa. Lampaankäävät sen sijaan olivat kaikki pahentuneita. Bonuksena tuli vielä vähän lisää kantarelleja ja muutama vaalea ja rusko-orakas.

Biologin kanssa on hauska kulkea metsässä myös muiden luontohavaintojen vuoksi. Ensimmäisessä metsässä näimme jättiläiskokoisen sammakon (se oli sammakko eikä rupikonna, loikki oikein tömähtämällä päin saapastani), metsäkauriin runnomia taimia ja mäyränpesän useine sisäänkäynteineen. Jälkimmäisessä metsässä vastaan tuli yövilkka, vaatimaton suomalainen orkidealaji, jota en tietenkään olisi havainnut tai ainakaan tunnistanut ilman asiantuntijaa. Sain myös varmistuksen sille, että pellon yllä lekutteleva haukka oli hiirihaukka.

Sääkin suosi: puolipilvistä ja parikymmentä astetta lämmintä. Erinomainen aamupäivä Hollolan metsissä!

Uutta sienisatoa nousee

Viikon sateista on ollut iloa! Vakiometsääni Hollolassa oli noussut paljon uusia suppilovahveroita ja ihan kohtuullisesti myös kantarelleja ja haperoita. Mutta rouskuja oli vieläkin kovin vähän ja nekin enimmäkseen joko toukkaisia tai muuten pilalla. Muutama kaunis haaparousku antoi toivoa. Ja se yksi pienenpieni herkkutatti.

Metsä oli siis tismalleen sama kuin viime keskiviikkona, ja silloin näin vain ihan muutamia nuppineulanpään kokoisia suppiksia. Pieniä ne olivat edelleen, mutta keräsin silti mukaan viitisen litraa. Kantarelleja tuli pari litraa, muita sieniä yhteensä vajaa litra.

Toivoa on. Nyt vain pitäisi päästä tsekkaamaan paikat parin päivän välein. Hankalaa, kun työtkin ovat alkaneet, mutta onneksi vielä riittää jonkin verran valoa iltaisin.

Ja tietenkin "pitäisi" harrastaa muutakin sadonkorjuuta. Perjantaina ja lauantaina keräsin marjapensaista kymmenisen litraa herukoita, joista olen vielä tänäänkin keitellyt mehuja. Yksi parin litran astia täynnä karviaisia odottaa vielä jääkaapissa siivoamista, mutta niitä tosin voin napsia viikon mittaan ihan sellaisenaankin, hedelmien sijasta.

Moottoripyöriä ja sadekuuroja

Eilen päätimme polkaista Kahvila Vanhaan Kevariin, johon emme päässeet Vesijärven ympäri -lenkillämme pari viikkoa sitten. Nyt poljimme vähän maltillisemman lenkin, Hollolan kirkonkylästä Asikkalan Kurhilaan ja takaisin, yhteensä 48 kilometriä. Olimme siis käytännössä koko ajan Vesijärven länsipuolella.

Maltillisesta ei ehkä kannata puhua maaston suhteen, sillä reitille osuu monta ihan reipasta mäkeä mm. Uskilan koulun kohdalla ja myöhemmin Lahdenpohjan molemmin puolin. Lenkillä näkeekin paljon maantiepyöräilijöitä hakemassa harjoitusta. Ja kyllähän minäkin ylä- ja alamäistä nautin, ainakin useimmiten.

Minun ajoni oli eilen hyvin kaukana mistään vakavasta pyöräharrastuksesta, välillä suoranaista taaperrusta. Voisin tietysti syyttää huonokuntoista päällystettä etenkin Viitailan-Kurhilan välillä, aika kovaa sivuvastaista tuulta mennessä ja sadekuuroja, jotka ropisivat pariin otteeseen ihan kunnolla sekä mennessä että tullessa. (Onneksi oli sadetakit mukana, vaikka sadetutka ei ollut ennustanut vettä käytännössä ollenkaan.) Vaan luultavasti olin vain väsynyt ja jäykkä aika rankan työviikon ja pitkästä aikaa maalla kovapatjaisessa sängyssä nukutun yön jälkeen.

Mutta Kevar oli mukava paikka, kahvilassa oikea vanhan ajan tunnelma ja maukkaat leivonnaiset. Näkyi olevan myös moottoripyöräilijöiden suosikki. Maantiellä tulikin vastaan ihan juhlavia jonomuodostelmia, eilen pääasiassa Harrikka-kansalaisia.

Kuivaa, kuivaa - ja nyt sataa!

Kuivuuden takia sienisatotoiveet ovat olleet aika alhaalla. Viikko sitten raportoimani herkkutattiretken jälkeen olen kerran vilkaissut kotimetsään Hollolassa marjapensasreissun yhteydessä. Siltä reissulta taisi tulla mukaan muutama kuiva kantarelli eikä yhtään mitään muuta.

Tänään ajoin Hollolaan Messilän lähelle suojelualueen reunaan ja kävin tsekkaamassa, mitä parin viikon takaisille suppilovahveroille oli tapahtunut. Näky oli aika odotettu: joitain kuivahtaneita pikkusuppiloita, enimmäkseen tyhjää. Toivotaan, että joku olisi ehtinyt saada mukaansa hieman isommaksi kasvaneita itiöemiä. Pelkään kuitenkin, että sienet olivat pilaantuneet ja kuivuneet enimmäkseen paikalleen.

Tiukasti haravoimalla rinteen alta, kosteikosta ojan viereltä, löysin joitain syötäviä rouskuja ja vähän enemmän haperoita. Lisäksi sain koriin yhden herkkutatin, kolme kehnäsientä, kymmenkunta pientä kantarellia, yhden pienen lampaankäävän ja vaalean orakkaan. Saalis oli yhteensä noin puolitoista litraa.

Käväisin paluumatkalla vielä Lahden Tapanilan maastoissa soisen laikun reunamilla. Siellä kasvoi pieni rypäs kauniita lakritsirouskuja, jotka siis ovat ainakin lievästi myrkyllisiä. Käänsin vielä yhden nurin ja kokeilin, että maitiaisneste tosiaan on väritöntä päinvastoin kuin esim. karva- ja kangasrouskuissa, jotka voivat ainakin kuivahtaneina muistuttaa lakritsirouskua. En kerännyt.

Kotimatkalla alkoi toiveita herättävä sade, jota on käsittääkseni luvattu huomiseksi lisää. Saisi nyt sataa muutamana päivänä oikein kunnolla, jotta sieniä alkaisi nousta. Sieniruokakirjaprojektimmekin odottaa tuoreita sieniä, joista valmistaa herkullisen näköisiä ruokia kuvauksiin. Reseptit ovat olemassa, nyt tarvitaan sieniä!

Paistosienet pilkoin kaikki samaan pannuun, joten huomenna meillä syödään todellista sekamuhennosta. Ei paras mahdollinen ratkaisu, mutta eivätköhän nuokin sienet tule syötyä sipulilla ja yrteillä maustettuina. Rouskut keitin ja suolasin odottamaan täydennystä. 

Kolme järveä ja kolme ruokapaikkaa

Eilen lauantaina olin menossa illaksi juhliin Nurmijärvelle, joten teimme aamulla vain maltillisen pyörälenkin Lahdessa ja vähän Nastolan puolella. Jotain kotikaupunkini maantieteestä kertoo se, että onnistuimme silti ajamaan kolmen järven ympäri. Yhteensä kilometrejä tuli n. 35.

Ensimmäinen oli Alasenjärvi, jonka pohjoispäähän ajoimme osittain Metsäpellon ja Kytölän läpi, osittain Vanhan Heinolantien reunassa. Sieltä käännyimme etelään Sipurantielle, joka vei meidät Ahtialaan. Koiskalantietä pitkin pääsimme kaakkoispuolelle Villähteelle, josta käännyimme takaisin Lahteen. Möysään päästyämme päätimme vielä kiertää pienimmän eli Joutjärven vastapäivään. Vasta kolmannen järven kohdalla muistin pysähtyä ja ottaa yhden rantakuvan.

Tsekkasimme myös kolme mahdollista pysähtymiskohdetta, Villähteen Lähde-baarin, Möysän Esson ja Pyhättömänmäellä sijaitsevan TryffDeli-kahvilan. Kahden ensimmäisen ohi olemme ajaneet kymmeniä kertoja pysähtymättä niissä kertaakaan - lähinnä siksi, että ko. taukopaikat sijaitsevat kovin lähellä kotia. Villähteen baari olikin varsin eksoottinen kohde, jossa minä söin jäätelön ja puoliso mm. villiintyi ensimmäistä kertaa elämässään lottoamaan. Nyt vain sitten odottelemme voittoa.

Möysän Esso eli Mössö on nykyään jo jonkin verran legendaarinen ravintola, josta ei siis enää saa bensiiniä tai juuri muitakaan huoltamopalveluita (olisikohan siellä vielä autopesulinja, en ole varma), mutta ilmeisesti sitäkin suositumpia pizzoja ja usein iltaisin myös elävää musiikkia. Me vain kurkistimme sisään ja jätimme tällä kertaa kahvitkin väliin siksi, että olimme menossa viereiselle Pyhättömän mäelle TryffDeliin ostamaan tuoremakkaraa.

Pyhätön on yksi niistä jyrkän mäen päälle rakennetuista kaupunginosista, jotka eivät varsinaisesti suosi pyöräilyä. Me lähestyimme mäkeä "takaa" eli ajattelimme ensin ajaa Hirsimetsäntielle ja sieltä jotain pyörätietä pitkin Pyhättömälle. Oksakadulla huomasimme kuitenkin jyrkähkön hiekkaisen kävelyväylän, jota pitkin pystyi työntämään pyörät mäen päälle. Pääsimmekin juuri sopivaan kohtaan Laitakadulle, kivenheiton päähän kahvilasta.

Kannatti poiketa: saimme paikan päällä hyvää kahvia ja mustikkapiirakkaa ja ostaa mukaan tuoremakkaraa, tryffeli-brietä sekä tryffelillä maustettua hunajaa ja sinappia. Pakkasimme herkut miehen reppuun ja ajoimme kotiin alamäkeen vielä teatterin ja kirjaston välissä sijaitsevan "väistötorin" kautta. Ostosreissun jälkeen reppu olikin jo niin täynnä ruokaa, että piti vähän miettiä logistiikkaa. Maantiepyörää kun ei välttämättä ole tarkoitettu kuljettamaan muuta kuin kuljettaja. Mutta tavaroiden kuljettamisesta ehkä jokin toinen kerta.

Viikonloppuna onkin enemmänkin syöty hyvin kuin harrastettu liikuntaa. Eilisissä pihajuhlissa oli perinteiden mukaisesti aivan upea pöytä täynnä vieraiden tuomia antipasto-ruokalajeja ja erinomaisen maistuva isännän valmistama pääruokapata.

Herkkutattihälytys

Kuuman ja kuivan jakson jälkeiset sateet ovat nostaneet nyt esille myös herkkutatit. Tänään oli tilaisuus käydä pikaisesti tarkistamassa kaksi aiemmilta vuosilta tuttua paikkaa, ja tulos oli odotettu: sekä pahentuneita että vielä käyttökelpoisia tatteja. Ei mitään henkeäsalpaavaa satoa mutta hyvä alku. Yhteensä ehkä pari kiloa.

Keräsin myös kolmisen litraa kantarelleja, joitain kohtalaisessa kunnossa olevia koivu-, kelta- ja viinihaperoita ja jopa muutaman vaalean orakkaan. Kuivuus kyllä näkyi, iso osa nousseista sienistä oli pilaantunut kuivumalla.

Kaikki sienet löytyivät Hollolan Kutajoelta, pääosin pienten sorateiden ja kuusimetsien rajalta. Ohitin myös monta nyt ihan tyhjää paikkaa, jossa aiemmin kesällä on ollut paljonkin kantarelleja.

Tänään olen liian väsynyt enää miettimään, mitä ruokaa sienistä aion lähipäivinä valmistaa. Haperot kuivatin pannulla, kantarellit putsasin ja laitoin jääkaappiin odottamaan. Herkkutatit viipaloin kuivuriin, joka nyt hurisee.

Vesijärven ympäri

Vesijärven ympäri on klassikkoreitti, jota voi ajaa eri versioilla. Me valitsimme kartasta tälle aamupäivälle pyöräilijälle sopivan lyhyimmän reitin, jossa on Google-kartan mukaan vähän reilut 79 kilometriä ajettavaa.

Teimme lenkin vastapäivään eli ajoimme ensin Lahdesta Paimelantien ja Vesivehmaan kautta Vääksyyn, jossa tsekkasimme, että Kaisan Tupaleipomo oli juuri tämän viikonlopun kiinni. Jatkoimme siis heti matkaa ja käännyimme Jyväskyläntielle, jossa ensimmäiset kilometrit saimme ajaa pyörätiellä.

Ehkä pariksi kilometriksi ennen vasemmalle kääntyvää Hilliläntien risteystä oli pakko siirtyä ison tien reunaan. Ei siinä mitään, penkereet ovat periaatteessa leveät, mutta jostain syystä tärinäraita on tehty valkoisen reunaviivan pyörätien puolelle, jolloin se tietysti kaventaa pyöräilijän turvallista ajouraa. Aika usein sitä saa ihmetellä tientekijöiden ratkaisuja.

Hillilän-Kurhilan seutu Asikkalassa on taas silkkaa maalaisidylliä, johon kuuluvat myös päällystevauriot. Sunnuntaiaamuna liikennettä oli onneksi sen verran vähän, että railoja ja koloja uskalsi väistää vähän leveämminkin. Saimme tosin myös kärsiä aikaisuudesta, sillä Vääksyn jälkeen ensimmäinen kahvila eli kestikievari Vanha Kevar ei ollut vielä auki. Ulospäin näytti oikein viihtyisältä.

Hollolan Viitailaan ja sieltä eteenpäin Lahdenpohjaan ajaessa päällystevauriot jatkuvat. Lahdenpohjassa tulevat vastaan Vääksyn jälkeen ensimmäiset rantamaisemat. Jos joku luulee, että Vesijärven ympäriajo sujuu rantoja pitkin tasamaalla, erehtyy. Lahdenpohjan jälkeen on taas ihan kunnioitettavia nousuja, jotka alkoivat tuntua pohkeissani ja reisissäni tavallista enemmän. Energiatankkaus olisi ollut todella paikallaan, pelkkä juoma ei riittänyt.

Kun olimme päässeet tutulle Isomyllyntielle, olo oli jo toiveikas. Manskiventielle käännyttyämme edessä olikin lähes pelkkää laskua Hollolan kirkonkylään. Toisinpäin ajaessa samaiset mäet, etenkin nousu Uskilan (lopetetun) koulun kohdalla, vaativat asennetta ja voimaa reisiin.

Kirkonkylässä ehdin havaita, että paikallisen Salen edustalla oli jo joukko pyöräilijöitä nauttimassa jäätelöitä ja juomia. Muutaman sadan metrin päässä kirkonkylän kioskillekin saimme pian puolituttua pyöräilijäseuraa. Oma mies nautti vain kivennäisvettä ja muut miehet kahvia tai teetä, mutta minä tankkasin lisäksi sekä kotipullan että pienen suklaapatukan. Vähän voimat palasivatkin.

Silti täytyy myöntää, että viimeiset noin 17 kilometriä kotiin olivat minulle aika kovat. Hollolan Rantatiellä on toinen pitkä mahdollisuus katsella vettä ja ajaa tasaisella, mutta pieni vastatuuli tuntui väsyneen ihmisen ajossa. Messilän kohdalla tasaisuus loppuu kertaheitolla, nousu on yksi seutumme kovimmista. Nousin jopa hetkeksi satulasta taluttamaan, mitä ei ole tapahtunut kertaakaan sen jälkeen, kun sain alleni kevyen maantiepyörän.

Rautakankareelta laskettelu kotiin päin oli sitten taas silkkaa juhlaa. Toki matkalle mahtuu jokunen töyssy, jota voi kutsua ylämäeksi, mutta ne menivät vauhdilla ylös. Kotiin päästyämme olin iloinen, kun sentään selvittiin ilman haavereita. Pysähdysten kanssa reissuun meni vajaat neljä tuntia.

Olen ollut tyytyväinen jokaiseen ajamaamme lenkkiin, mutta samalla olen pyrkinyt miettimään, mitä voisi parantaa. Tämänpäiväistä retkeä varten minun olisi ehdottomasti pitänyt tankata paremmin jo eilen ja ottaa mukaan edes jotain energiapitoista. Luotin liikaa siihen, että matkalle osuu sopivia kahviloita. Padasjoen reissullemme ottamani kaurakeksit jäivät syömättä, tällä kertaa niitä olisi tarvittu.

Mustatorvisieniä! Mustarouskuja! Suppilovahveroita!

Otsikon kolme huutomerkkiä kuvaavat hyvin ihmetystä, jonka koin eilisellä iltasienestyksellä. Piti vain mennä katsomaan, olisiko sesonki tosissaan alkanut. Ennalta ajattelin, että kerään vähän lisää haperoita, joita on löytynyt edellisilläkin retkillä.

Rakas kuusimetsänpläntti kosteahkossa rinteessä ei pettänyt. Ensin tuli vastaan niitä odotettuja haperoita, sitten suureksi ihmetykseksi pari karvalaukkua. Kohta olikin polun varressa jo mustatorvisieniä. Ei kovin paljon mutta kuitenkin lupaavasti.

Rinteen alla laaksossa on perinteinen mustarouskupaikka, jossa ihmeekseni oli sitäkin satoa. Ja kun hetken jatkoin laakson reunaa pitkin, törmäsin varsinaiseen mustatorvisieni- aarteeseen. Isoja itiöemiä kasvoi litrakaupalla niin tiheässä, että oli varottava askeliaan.

Ja tallasinhan minä - suppilovahveroiden päälle. Useimmat suppikset olivat vasta kasvunsa alussa ja siksi huomaamattomia. Kun terästin katsettani, näin keltaisia jalkoja ja ruskeita lakkeja mattona rinteessä. Keräsin talteen - todistusaineistoksi - muutaman isoimman, loput jätin kasvamaan. Todennäköisesti joku muu sienestäjä löytää ne ennen minun seuraavaa reissuani, mutta saa löytää. Suppisten sesonki on kuitenkin pitkä, ehdin omani kerätä.

Päätös oli oikein hyvä, sillä jo pienen korillisen perkaamisessa ja rouskujen keittämisessä meni loppuilta. Mustatorvisienet ja suppilovahverot laitoin suoraan kuivuriin, sillä molemmat lajit ovat mielestäni parhaita ensin kuivattuina. Etenkin torvisienen tryffelimäinen maku (tryffeleitä keräävän tuttavan määritelmä) tiivistyy kuivaamalla, minkä ansiosta sientä tarvitaan itse ruokaan vain vähän.

Tänään syömme kaalikääryleiden kanssa sekasienihöystöä, johon tulee ainakin kangas-, kelta-, viini- ja koivuhaperoita, lampaankääpää, vaaleata ja rusko-orakasta, leppärouskua ja kehnäsientä, kesäsipulia varsineen, timjamia, persiljaa, suolaa, pippuria ja smetanaa.

Lempisienistäni tatit antavat odottaa itseään. Pari koivunpunikkitattia ja yhden kangastatin olen kerännytkin, lisäksi olen nähnyt yhden pilaantuneen herkkutatin ja jo aika monta sappitattia. Sappitattejahan ei voi syödä, mutta ne enteilevät usein muiden tattien nousua. Seuraavaksi todennäköisimmin nousevat lehmäntatit, joista saatan tatinpuutteessa kelpuuttaa koriini jonkin pienen ja kiinteän.

Olikin jo ikävä metsään

Välillä elämässä tapahtuu paljon sellaista, joka estää menemästä metsään. Olen ajanut pyörällä mielenkiintoisiin paikkoihin kotiseudulla ja käynyt ystävien kanssa kulttuuriretkillä vähän kauempana Suomen suvessa. Jokunen päivä on kulunut myös kaikenlaisia käytännön asioita hoitaessa. Ja sitten oli niin kylmää ja tuulista, että tein mieluummin hommia sisällä.

Tänään pääsin irti hommista iltapäivällä, jonka jälkeen viiletin pyörällä ensin Lahden Urheilukeskukseen ja aloin siitä kiivetä vähän hitaammassa tahdissa harjulle. Tsekkasin muutaman kantarellipaikan (yhteensä n. ½ litraa), keräsin eteen osuneet haperot ja värjäsin sormet mustikalla. Löysin jopa pari hyvää vadelmapaikkaa, josta riivin mukaan muutaman desin vadelmia.

En ole ihan hirveän innoissani haperoista, mutta tänään sain niistä juuri sopivan iltapalan. Keräsin jokusen koivu-, kangas-, silli- ja viinihaperon sekä yhden kangastatin, joka mukavasti maustoi pientä paistosta. Perkausvaiheessa muuten hylkäsin pari punaista haperoa, jotka maistaessa tuntuivat kirpeiltä. Haperoitahan voi varovasti maistaa vähän raakana: otetaan pala suuhun, pureskellaan ja syljetään pois. Jos sieni maistuu kirpeältä, se on kirpeä punahapero tai jokin muu kirpeä lajike. Haperoissa on useita punaiseen vivahtavia lajeja, joista yksikään ei ole myrkyllinen mutta osa aika pahan makuisia.

Riivin parvekkeelta sekaan timjamia, persiljaa ja ruohosipulia, lisäsin paistamisen lopussa hyvää oliiviöljyä, suolaa ja mustapippuria. Päällystin pari paahtoleivän siivua paistetuilla sienillä, lisäsin kypsää taleggio-juustoa päälle ja työnsin uuniin. Ihana iltapala saunan päälle!

Näin metsässä myös pari vanhaksi mennyttä punikkitattia ja varsin monta sappitattia. Kyllä se tattisesonkikin siis on tulossa.

Padasjoelle vastatuulessa, laivalla takaisin

Puolisolla on haave ajaa Päijänteen näköalareittiä mahdollisimman pohjoiseen asti. Paras osuus alkaa Pulkkilanharjulta ja jatkuu useiden saarten kautta lähelle Jyväskylää. Olimme laskeskelleet, että jaksaisimme ja ehtisimme ajaa Lahdesta Luhangan Judinsaloon (pikkuteitä pitkin reilut 110 km) jonain keskiviikkona, jolloin pohjoisesta tuleva Päijänne-risteilyt Hildenin Suometar olisi Judinsalossa 13.20 ja toisi meidät sen jälkeen illaksi takaisin Lahteen.

Viime viikon keskiviikkona oli kova sadepäivä, joten silloin emme lähteneet. Eilen eli 18.7. oli seuraava ja meille muiden velvoitteiden vuoksi käytännössä ainoa mahdollisuus enää tällä lomakaudella. Seurasimme viikonlopusta lähtien sääennusteita, jotka lupasivat navakkaa vastatuulta. Niin navakkaa, että jälleen oli pakko muuttaa suunnitelmia. Tiistai-iltana päätimme ajaa toista rantaa pitkin Padasjoelle, jonne olisi reilut 60 kilometriä.

Kuudenkympin lenkkejä on kesän aikana tehty jo useita, joten sikäli matkanteko ei huolettanut. Toki olemme yleensä pyrkineet ajamaan edes puolet lenkistä myötätuuleen. Eilinen tuuli tuli ensin lännestä ja sitten luoteesta, jolloin se oli koko ajan sivuvastaista. Lähtiessä aamulla ehkä n. 5 m/s, päivän ehdittyä pidemmälle varmasti joissain kohdissa 10 m/s.

Lähdimme liikkeelle jo aamuseitsemältä, joten tiesimme voivamme ajaa lähes miten hitaasti hyvänsä. Aamu oli aika viileä, joten minulla oli päällä monta kerrosta verkkopaidasta tuuliliiviin ja villaiseen ajopaitaan, lisäksi irtohihat ja lahkeet. Paimelantien ja vanhan nelostien risteyksessä ennen Vesivehmaata oli pakko riisua verkkopaita ja irtolahkeet, sillä olin pakahtua liikaan lämpöön.

Ensimmäiseen 25 kilometriin kuluikin puolisentoista tuntia, mutta silti olimme Vääksyn kanavalla odottamassa Kanavan Helmen aukeamista. Vartin odottamisen jälkeen saimme kahvia ja tuoretta pullaa. Odottaessa ostimme ja kirjoitimme pari korttia, joita varten piti käydä ostamassa postimerkit keskustan Siwasta. Sieltä lähtiessä valitsimme eri väylät keskustan läpi ja kas, eksyimme toisistamme kymmeneksi minuutiksi. On se mahdollista niinkin pienessä taajamassa, kun on mäki välissä...

Jälleennäkemisen jälkeen matka jatkui Asikkalan- ja Pulkkilantien varren pyörätietä aina siihen asti, että oli aika kääntyä Pätiäläntielle eli kohti länttä. Kun tie muuttui Joenniementieksi, se muuttui yllättäen sorapintaiseksi.

Ei auttanut, oli jatkettava ajamista, vaikka alla olikin ohuttakin ohuemmat maantiepyörän ulkorenkaat. Reilun parin kilometrin soraosuuden jälkeen pysähdyimme kestopäällysteen reunaan ja teimme perinteisen rengastarkistuksen: ensin putsasimme pyörittämällä rengasta ajokäsinettä vasten irtokivet kumin pinnasta ja vielä lopuksi nypimme pienimmät piikit pois. Muutama vekki oli tullut, mutta onneksi yksikään niistä ei ollut puhkaissut sisärengasta.

Loppumatka Maakesken ja Nyystölän läpi olikin taas asfalttipintaa ja oikein mukavaa kylätietä. Muutama kilometri ennen Padasjoen keskustaa tien sivuun ilmestyi taas kevyen liikenteen väylä, jolle siirryimme. Ihan viimeisissä nyppylöissä ennen keskustaa saimme jälleen tuntea vastatuulen voiman. Mutta hyvissä voimissa saavuimme Padasjoen kirkonkylälle jo yhdentoista maissa. Laivan lähtöön olisi siis melkein viisi tuntia.

Suuntasimme ensin Keskustien varrella toimivaan kahvilaan ja lounasravintolaan Modettiin, jossa oli -  kauniisti sanottuna - perinteinen kirkonkylän baarin noutolounas. Kolme erilaista lihavaihtoehtoa lämpimänä ruokana, salaattipöytä sitä mallia, josta ei huomaa vuodenaikojen vaihtelua. Mutta nälkä lähti kohtuuhinnalla. Ruokailun jälkeen kuljeskelimme jonkun aikaa kauppakadulla ja vierailimme mm. Galleria Pikantissa. Hiljaista oli.

Kun yhdistetystä lahja- ja paperikaupasta oli saatu lisää kortteja ja kynät, lähdimme kohti satamaa, jonne oli vielä reilun kilometrin ajomatka. Matkan varrella näimme kauniin kirkon ja idyllistä asutusta, jotka erosivat todella edukseen liikekeskustan rakennuksista.

Padasjoen Laivaranta on yksi Päijänteen vilkkaista satamista, johon kunta on satsannut paljonkin. Keskiviikkona siellä näkyivät hyvin jo tulevan viikonlopun suurkisan, Päijännepurjehduksen valmistelut. Sen sijaan kukaan ei tuntunut sataman palvelupisteissä tietävän, pysähtyykö Hildenin Suometar siellä ja missä laiturissa. Mitään opastetauluakaan ei näkynyt. Ei auttanut kuin soittaa varustamon numeroon ja varmistaa, että siitä samasta laivalaiturista Suometar hakee matkustajat kuin Padasjoen oma Elbatar. Kävin sitten jakamassa tiedon myös ravintolarakennuksen henkilökunnalle.

Muutaman tunnin odottelu sai minut taas muistamaan, millaista elämä on vierassatamissa, joissa olen viettänyt päiviä aika monena purjehduskesänä. Positiivista on kiireetön tunnelma, jonka hidastettujen askelien tahdissa lomalaiset ostavat jäätelöitään, oluitaan ja ruokiaan. Osan porukasta oleskelu on ehtinyt jo ränsistyttää olutlasiensa ääreen. Moni näyttää kuitenkin rehellisesti nauttivan käyskentelystä laitureilla ja syömisestä, juomisesta ja istuskelusta joko aurinkoisella terassilla tai puiden varjossa. Me käytimme suurimman osan ajasta veneiden katseluun ja niiden ominaisuuksien arviointiin.

Kun Suometar vihdoin ajoi laituriin, pääsimme vaihtamaan taas tunnelmaa. Talutimme pyörät keulasalonkiin ja siirryimme itse ravintolapöytään ikkunan ääreen. Ensin odottelimme henkilökuntaa rahastamaan matkan (henkilömaksu Padasjoelta Lahteen 37 euroa, pyöräkuljetuksen vakiohinta 10 euroa), sen jälkeen aloimme kysellä tarjoilua. Laivan seisova pöytä oli jo korjattu pois, mutta kokki suostui ystävällisesti tekemään meille kylmät lautaset täynnä kaloja ja salaatteja. Aikamoinen luksusversio baariruoan jälkeen! Innostuimme jopa tilaamaan kuohuviiniä, sillä ajomatkaahan ei enää kotisatamasta ollut tiedossa kuin vajaa kilometri. Pääosa viinistä tietenkin haihtui päästä kolmen ja puolen tunnin laivamatkan aikana.

Olemme matkustaneet Päijänteen ja Vesijärven reitti- ja risteilylaivoilla suunnilleen joka kesä jonkin välin, pisimmillään koko matkan Lahdesta Jyväskylään tai päinvastoin. Pyörä oli kyydissä ainakin viime kesänä, kun ajoimme Heinolaan ja risteilimme sieltä kahden kanavan eli Kalkkisten ja Vääksyn kautta kotiin. Järvet - etenkin Vesijärvi ja eteläinen Päijänne - ovat purjehdusvuosilta kovin tuttuja, joten muutaman tunnin matka kesää kohti riittää meille nykyisellään oikein hyvin. Laivoilla on kuitenkin oma historiallisen viihtyisä tunnelmansa, joka rauhoittaa katsomaan vettä ja rantoja ja muistelemaan matkoja eri kesinä. Myös risteilymatkustajia on hauska seurata, sillä kaikilla on aikaa joko vaellella ympäri alusta ja katsella maisemia tai täyttää tyhjää tilaa seurustelemalla ja nauttimalla virvokkeita. Suosittelen Hildenin laivoja, joilla on 50-vuotisjuhlakesä menossa!

Kotisatamassa Lahdessa olimme 19.30 ja kymmenen minuutin kuluttua kotona. Reissu oli vienyt meiltä siis yli kaksitoista tuntia, josta ainakin neljä oli odottelua. Kilometrejä tuli n. 63 km maata pitkin, merimaileja en osaa arvioida.