Lumikuorma kolisee

Kukaan ei ole voinut välttyä talven lumiuutisilta, moni ei ihan fyysiseltä työltäkään. Asun kerrostalossa, joten minun ei ole tarvinnut itse lapioida esiin pihatietä tai tyhjentää kattoa. Mutta jos haluaisin käydä pudistelemassa mattoja kolmannen kerroksen tasanteellamme, urakka olisi aika mahdoton. Muutaman kerran talven aikana olen nähnyt huoltomiehiä ihmettelemässä alla olevan valopihan ikkunoita yläpuolelta ja putsaamassa laseja.

Mutta eilen aamulla tarkastaessani tilannetta vaikutti, ettei pihatasanteella ollut käynyt kukaan päiväkausiin - enkä edes tiedä, mihin lumen voisi tällaiselta suljetulta tasanteelta viedä. Lunta oli yli polven, naapureilta jäänyt puutarhapöytä muistutti sokeritoppaa ja yksi seinässä olleista valaisimista oli pudonnut ja särkynyt vaarallisen näköisesti. Toivottavasti muut rakenteet kestävät.

Nyt suojalla ikkunan takana kolisee ja lorisee koko ajan aika pahaenteisesti. Toivon tosiaan, että kaduilla liikkuvat ihmiset älyävät varoa katoilta alas syöksyviä lumimassoja ja jääpuikkoja.

Loska muuttaa kaupungin hetkessä kuraiseksi, mutta pakkasjakson jälkeen en valita. Eilisen ja tämän päivän hiihtolenkit Hollolassa ja Vierumäellä olivat tässä säässä yhtä juhlaa, kun mitään paikkaa kropassa ei palellut. Suojasää ja tuuli tosin ovat tiputelleet lunta ja roskia myös laduille. Se on kevättä.

Ja vielä henkilökohtainen kannanotto vilkkaana vellovaan kasvisruokakeskusteluun. Kävin eilen kaupassa ostamassa ainekset neljän hengen viikonlopun ruokaa varten ja selvisin 27 eurolla, kun hankin vain purjoa, kaalia, hiivaa, viiliä ja muita perusaineksia. Kuitenkin ruoka oli koko perheen mielestä sekä ravitsevaa että erinomaisen herkullista.
Eilen söimme pastaa purjo- pestolla ja herkku- tatti- kastikkeella (omista kuivatuista herkkutateista), tänään kaalipataa, itse leivottuja sämpylöitä ja mustaherukkapiirakkaa (kesällä pakastetuista marjoista). Ihan puhtaita kasvisaterioita en tarjonnut, sillä käytin ruuissa jonkin verran maitotuotteita ja lisäksi ostin kaalipadan höysteeksi muutaman bratwurstin, jotka paistoin niitä haluaville. Mutta pelkillä kasvisvalinnoillakaan kukaan meistä ei olisi jäänyt nälkäiseksi.

Hyvää ruokaa ja loistavaa musiikkia

Jo muutaman vuoden sunnuntaiaamuni ovat noudattaneet samaa rutiinia. Ensin juon kahvit ja luen sanomalehteä suunnilleen seitsemästä kahdeksaan, sen jälkeen alan tosissani kuunnella Radio Suomen musiikkiohjelmia ja laittaa sunnuntaipäivän ateriaa. Parhaat tunnit ovat yhdeksästä puoleenpäivään, jolloin ovat vuorossa Iskelmäradio, Pop eilen - toissapäivänä ja Nousevan auringon talo. Kuten Heikki Harma taas tänään sanoi, kyse on toimitetuista vanhan ajan musiikkiohjelmista, joissa fiksun puheen lisäksi kuulee pääasiassa ensiluokkaista musiikkia - ja toisluokkaisenkin kestää hyvin niiden puheiden takia.

Sunnuntaina ruuanlaitto saa tosiaan viedä vaikka kolme tuntia, sillä yleensä teen ison määrän salaatteja ja kaikenlaista muuta lisäkettä varsinaisen pääruuan oheen. Niitä sitten syömme myös koko alkuviikon. Tänään ruokalistalla oli blinejä, sienisalaattia, rucola-tomaatti-fetasalaattia, Waldorfin salaattia, savusiikatahnaa, kirjolohen- ja siianmätiä, sipulia ja smetanaa sekä kotijuustoa. Jälkiruuaksi tein Victorian kiisseliä eli riisipuurosta vaniljakastikkeella ja appelsiinimehulla jalostettua puddinkia, jonka päälle vielä survoin pakastimesta vadelmista kastikkeen.

Ruuanlaittojärjestys oli seuraava: ensin sienet likoamaan, jotta niistä lähtee liika suola pois. Toiseksi blinitaikina nousemaan ja kolmanneksi riisipuuro hautumaan. Kun perustat oli luotu, kävin suihkussa ja puin päälleni ja palasin keittiöön jatkamaan hommia. (Radio tietenkin soi koko ajan taustalla.)

Seuraavaksi silppusin sipulia reilun määrän sienisalaattia ja mätiä varten. Kuutioin liotetut sienet (musta-, kangas- ja karvarouskuja), joiden sekaan lisäsin sipulisilpun, hieman aurinkokuivattujen tomaattien ja omenan kuutioita ja creme fraichea. Siirsin salaatin maustumaan jääkaappiin ja ryhdyin kokoamaan sovellettua Waldorfin salaattia. Ensin raastoin juuriselleriä, jonka ryöppäsin sitruunavedessä nopeasti pehmeäksi, sitten lisäsin murskattuja cashewpähkinöitä, omenaraastetta ja muutaman appelsiinilohkon pienittyinä. Lisäsin kermaviilin ja jätin jääkaappiin maustumaan.

Kalatahna syntyi tällä kertaa savustetusta Päijänteen siiasta, tomaattipureesta, tillisilpusta ja nokareesta smetanaa. Kun sekin oli valmista ja jääkaapissa, oli aika siirtyä valmistamaan jälkiruokaa vesihaudekattilassa valmistuneesta puurosta. Vatkasin jääkaapista löytyneen vaniljakastikkeen vaahdoksi ja sen perään käytin vatkainta kuuman riisipuuron jäähdyttämiseen. Puristin puuron sekaan yhden appelsiinin mehun, lisäsin vaniljavaahdon ja hieman sokeria. Lopuksi lisäsin sulatetut liivatelehdet seoksen joukkoon ja jaoin kiisselin pieniin annosmaljoihin, jotka laitoin jääkaappiin hyytymään. Pikku kupeissa kiisseli hyytyikin hyvin, jo vajaan tunnin päästä saatoin lisätä päälle kerroksen vadelmista survottua kastiketta. Jossain välissä ehdin vielä koota tuoresalaatin rucolasta, tomaatista, fetajuustosta, purjosta ja punakaalista.

Kun mies ja tytär tulivat kotiin puolen päivän aikaan omista menoistaan, oli aika lisätä blinitaikinaan kuuma maito, munankeltuaiset ja vaahdoksi vatkatut valkuaiset. Samaan aikaan sammutimme radion, sillä kukaan meistä ei kestä kuunnella Kansanradiota. Katoimme yhdessä pöydän pikaisesti ja aloimme paistaa blinejä. Blinipäivänä jokainen on vuorollaan paistovuorossa, sillä letut täytyy saada suoraan pannulta.

Koirammekin pitävät rauhallisesta sunnuntaiaamuista, jolloin ne saavat osallistua ruuanlaittoon putsaamalla astioita. Ihan suoraan kaappiin astioita ei esipesun jälkeen sentään siirretä vaan ne pestään vielä kuumassa vedessä tiskikoneessa. Tämä huomautus siltä varalta, ettei joku uskaltaisi syödä meillä koirabakteerien pelossa...

Kaunis ja hankala pakkanen

Tänä talvena on varmasti otettu yhdellä jos toisellakin kameralla enemmän "talven satumaa" -kuvia kuin aiemmin yhteensä digikameran valtakaudella. Minäkin olen mukana valtavirrassa, vaikka itse asiassa parhaillaan käynnissä oleva digikuvakurssi on pistänyt minut myös hieman rajoittamaan kuvien ottamista. Kummasti sitä muuttuu kriittiseksi, kun tajuaa mitä kaikkea ei sitten sinne kuvaan saanutkaan.

Tänään kävin viemässä koiria autolla (!) puistoon, sillä valitettavasti vanhojen leidiemme kunto ei tahdo kestää enää lyhyttäkään kävelyä puistoon tappajasepelin ja pakkasen häiritsessä matkantekoa. Mopsi yskii ja mäyräkoira tärisee, kumpikin nostelee surullisesti tassujaan. Ko. reissulla yritin sitten kuvata myös Pikku Vesijärven puiston sorsalammikon ympäristöä. Omatkin sormet olivat kovilla, joten sommittelu jäi kovin vähiin. No, yhteen pystykuvaan sain sentään mukaan myös siniseltä iltapäivätaivaalta paistavan kuun.

Yhtenä jumppa-aamuna otin kameran mukaan ja kuvasin huurteen kuorruttamaa kaupunkimaisemaa Aleksanterinkadun ja Karjalankadun aamuhämärässä. Olin erityisen innoissani keinovalojen ja lumen yhteisvaikutuksesta urbaanissa maisemassa.

Kauniista maisemista huolimatta pitkä pakkasjakso alkaa ihan pikkuisen väsyttää. Hiihtämään olen päässyt viimeksi melkein kaksi viikkoa sitten. Ensin iski flunssa, toipumisen jälkeen taas entistä kovemmat pakkaset. Sisätiloissa olen jo uskaltanut muutaman kerran jumpata, mutta parissakymmenessä asteessa en ala urheilla hengitystieinfektion jälkeen. Jo vajaan parin kilometrin kävelyt harrastuksiin ja opiskelemaan ovat viime päivinä tuntuneet sekä poskissa että keuhkoissa.
Viimeinen mäntykuva on muuten otettu työkeikalla aivan Lahden keskustan tuntumassa. Täällähän noita harjuja ja niillä humisevia komeita honkia riittää.

Pienikin flunssa vie voimat

Kuluneella viikolla ihmettelin muutaman kerran hiipivää päänsärkyä, mutta muuten olo tuntui hyvältä. Tiistaina hiihto sujui suorastaan lentäen, kun kävin näyttämässä ystävällä muutamia luisteluhiihdon kikkoja Vierumäellä. Mutta torstaisen hiihtolenkin jälkeen alkoi ensin viluttaa, sitten väsyttää armottomasti. Ja perjantaina olinkin jo ihan täydessä flunssassa.

Oireiden (nuhaa, lievää päänsärkyä, ei ainakaan kovaa kuumetta) perusteella kyse on tosiaan "vain" flunssasta, mutta kyllä sekin uuvuttaa. Eilen ei voinut ajatellakaan työntekoa tai edes koko päivää jalkeilla. Tänään kävin aamulla ruokakaupassa, torilla ja kauppahallissa (kaikki n. 200 metrin päässä kotoa) ja olen sen jälkeen valmistanut hissukseen viikonloppuruokia. Lämpimät ruuat eli paisti ja lohkoperunat valmistuvat melkein itsekseen uunissa, lisukkeeksi on sieni- ja tomaatti-fetasalaattia. Jälkiruuaksi leivoin helppoja muffineita, joiden päällä ovat pakastimen viimeiset mustikat.

Tunnin kuluttua pitäisi syödä ja nyt väsyttää ihan vietävästi. Ehkä menen hetkeksi lepäämään ja komennan muut viimeistelyvuoroon. Tiskikoneen tyhjennyksen voin ainakin huoletta nakittaa muille, sillä ei kai kukaan halua syödä flunssaisen ihmisen käpälöimistä astioista. Ruokaa valmistaessa olen tietenkin koko ajan pessyt käsiä! Punaviiniä aion ottaa hieman "lääkkeeksi", mutta yliannosta kannattaa välttää, ettei nenä mene ihan lopullisesti tukkoon.

Pakkaskukkia, tieteellisesti

Palaan vielä hetkeksi viime vuoteen, aikaan ennen joulua ja lumi- sateita. Eilisessä eli 5.1. Helsingin Sanomissa oli tiedesivulla D 2 (maksullinen artikkeli digilehdessä, hakusanat esim. 'kun järvi jäätyy') oli nimittäin selitys tälle jääilmiölle, jonka näimme ja koimme retkiluistintemme alla 19.12.2009. Koko Vesijärven Laasonpohja ja laajemminkin järvenselkä Hollolan Messilän lähettyvillä näytti olevan peitetty kolmiulotteisilla jääkukilla tai saniaismaisilla pakkaskukilla kuten HS:n artikkelissa Suomen ympäristökeskuksen Esko Kuusisto ilmiötä nimittää.

Artikkelin mukaan ilmiö tunnetaan nimellä sublimoituminen. Kun järvi jäätyy kovalla pakkasella, ohuen ensijään läpi johtuu lämpöä vesimassasta yllä olevaan olevaan ilmaan. Vesi muuttuu suoraan höyryksi, jota pakkasilma ei voi paljon sisältää; siksi höyry härmistyy takaisin kiinteäksi. Jotta kiteet voisivat kasvaa, ei saa tuulla yli viisi metriä sekunnissa. Yksi kide voi kasvaa pituutta kolme millimetriä tunnissa.

Koko artikkelia en tähän tietenkään voi tekijänoikeussyistä kopioida, mutta olin iloinen saadessani selityksen tälle ilmiölle. Kovin yleinen se ei sisävesillä ilmeisesti ole, koska mieheni ei muista nähneensä sellaista koskaan aiemmin ko. paikassa, jossa hänen lapsuudenkotinsa on sijainnut 1960-luvun alusta asti. Myöskään rantaan hälytetty anoppi ei ollut moista kokenut, vaikka hän on nähnyt järven lähes joka päivä viimeisen 50 vuoden aikana. Artikkelin mukaan jäisiä kukkaketoja syntyykin helpommin meren jäälle, koska ilmiö hyötyy railoista ja avovesialueista sekä huokoisesta jäästä.


Kukkaketo yksityis- kohtineen oli minulle yksi niistä uskomat- toman hienoista luonto- elämyk- sistä, jotka tulevat vastaan odottamatta, kunhan vain jaksaa liikkua luonnossa. Yhtään näin hienoa pitsiä tai hääkukka-asetelmaa en ole eläissäni nähnyt ihmisen tekemänä. Myös valo heijastui kukista aivan erityisellä tavalla.

Pakkaskukkailmiö oli ohi Lahden-Hollolan alueella Vesijärven jäällä viimeistään parin päivän päästä näistä kuvista, kun tuuli nousi ja lumisateet alkoivat. Sen jälkeen ei olekaan luisteltu vaan siirrytty laduille.

Vähitellen kohti arkea

Olen tosi onnellinen vuodenvaihteen lumisateista ja pakkasista, vaikka ne ehkä ovatkin vähän sotkeneet ihmisten matkasuunnitelmia. Moni on myös osannut nauttia hyvistä ulkoilusäistä ja kaivanut sukset esiin. Tänä aamunakin yhdeksän maissa oli täysi tohina ladulla, noin 12 asteen pakkasessa, jossa kävin sujuttelemassa noin kahdeksan kilometriä, mies 12. Kaikki eivät siis elä sen "virallisen" järjestyksen mukaan, jossa pitäisi uudenvuodenaatto kuluttaa kosteasti valvoen ja seuraava päivä oloa korjaillen. Minun eilisillan ohjelmaani kuului tunnin kävely vanhemman tyttären kanssa Lahden valoja katselemaan.

Ruokapuolella uusi vuosi alkoi puolijuhlallisella ruuantähteiden uudistamisella. Tein tyttären kanssa caesar-salaattia, johon pilkoin jouluaaton jälkeen pakastettua kalkkunanrintaa. Resepti oli muutenkin hieman sovellettu, sillä eilen iltapäivällä kaupasta ei enää löytynyt romaine-salaattia tai rucolaa, mutta jäävuorisalaattikin oli ihan hyvää. Lisäksi kasasimme salaatin päälle krutonkeja, ihan pikkuisen aurinkokuivatun tomaatin paloja sekä parmesaanilastuja ja oheen hunajamelonin viipaleita. Kastiketta varten emme ymmärtäneet ostaa anjovista, joten maustoimme sitä öljyisillä aurinkokuivatuilla tomaateilla ja parmesaaniraasteella. Ne muut aineethan ovat sitruuna, öljy ja munankeltuaiset plus mausteet.

Valmis salaatti maistui soveltamisesta huolimatta ihan oikealta - ainakin sen perusteella, mitä olen ko. salaattia syönyt sekä kotimaassa että ulkomailla. Lisäksi meillä oli lämmintä patonkia ja juustoja ja jälkiruuaksi vielä eilen leivottua amerikkalaista omenapiirakkaa vaniljakastikkeella. "Kevyt" lounas oli siis itse asiassa varsin tuhti aloitus tälle vuodelle.

Olen ollut puolivirallisesti lomalla eli tekemättä ansiotöitä joulukuun puolivälistä lähtien, mutta kovin montaa rentouttavaa lomapäivää en ole vielä ehtinyt viettää. Jouluun liittyy aina omat puuhansa, minkä lisäksi olen joutunut miehen kanssa purkamaan myymäämme asuntoa ja kuljettamaan siellä olleita tavaroita moneen paikkaan. Onneksi älysin ottaa vapaata varsinaisista töistä, sillä fyysinen kunto ei millään olisi kestänyt kirjoituspäivien päälle purkamisia, roudauksia ja siivouksia. Samaan syssyyn sattui vielä koira tulehduttamaan tassunsa, minkä vuoksi se on ollut osittain kannettavassa kunnossa. Joulukylässä olleista aikuisista lapsista ystävineen on ollut apua mutta myös lisähuolta, sillä ruokaa piti olla mietittynä koko ajan tavallista enemmän.

Yksi porukka lähti äsken ovesta kohti omaa kotiaan ja muutenkin ajatukset tuntuvat täällä suuntautuvan kohti arkea. Minä yritän nipistää ensi viikosta vielä muutaman hetken lukemiselle, liikunnalle ja yksinololle. Jos työ alkaa maistua, voin sitä vähän viritellä.

Hiihtoa, ruokaa, roudausta ja vähän lepoakin

Kuvittelin, että tämän joulun valmisteluun olisi ruhtinaallisesti aikaa, koska jäin lomalle ansiotöistä jo 15.12. Kummasti vain joulunaluspäivät kuitenkin hupenivat pakollisiin hoidettaviin asioihin, joista pienin ei ole myydyn asunnon tyhjentäminen. Itse asunnosta lähdimme jo pari vuotta sitten ja tietenkin muutimme huonekalumme ja päivittäiset tavarat mukanamme. Mutta kun selvisi, ettei uusi omistaja halua käyttää asuntoon rakennettuja kiinteitä kalusteita, päätimme purkaa ne. Ja sitten oli vielä selvitettävä vintti- ja kellarikomerot... Tänään, joulupäivänä, olen viimeksi kulkenut parikymmentä reissua rappusia ylös neljänteen kerrokseen (ja muutaman kerran vintille viidenteen) ja takaisin alas kantaen milloin parven laitoja, milloin sen alla olleita laatikoston osia. Mutta nyt näyttää jo lohdulliselta: pakettiauto on täynnä tavaraa, jotka huomenna pitää kantaa vain yhden kerroksen ylöspäin maaseutukotimme vintille.

Kiitos massiivisten lumisateiden liikuntaa on päässyt harjoittamaan myös ladulla. Aatonaattona ja jouluna mies pelasti minut ja tyttären keittiöstä hiihtämään Tapanilan hiihtomajan maisemiin. Aatonaaton sateen keskellä latu oli todella raskas ja haastava vuoden ensimmäiselle hiihtolenkille, mutta tarvoimme silti urheasti tyttären kanssa kilpaviitosen, jossa riittää myös ylämäkiä ihan kohtuullisesti. Aattona väylät olivat latukoneen jäljiltä todella luistavia, joten jaksoimme hyvin kiertää kolmen kilometrin perhelenkin kolmeen kertaan. Mies kilpaurheilijana meni tietenkin omaa vauhtiansa ja nieli kilometrejä ihan toisenlaisia määriä. Aattopäivän hiihto valitettavasti todisti, että oma hiihtokuntoni on aika pahasti romahtanut. Vuosia hiihtämätön tytär on nyt perheen hiihtokuningatar. Hänen ansiostaan muuten uskaltauduin hiihtolenkin päälle ensimmäistä kertaa kerrostaloyhtiömme yhteiseen joulusaunaan, jossa ei sitten ollutkaan muita naisia kuin me.

Jouluruokien valmistamisessa tein tänä vuonna yhden uuden aluevaltauksen. Vuosien mittaan olen pari kertaa kokeillut hämäläisen imelletyn perunalaatikon valmistamista ja epäonnistunut pahasti. Tällä kertaa päätin tehdä kaiken mahdollisen alusta asti oikein. Ostin torilta erityisesti "imelämuusiin" tarkoitettuja perunoita, luin useita ohjeita, kuuntelin ohjeita radiosta ja keräsin niistä mielestäni oleelliset asiat. Tärkeitä neuvoja näytti olevan kolme: perunat pitää keittää kuorineen, ne pitää kuoria ja survoa lämpiminä ja muusin pitää imeltyä oikeasti lämpimässä paikassa. Päädyin pistämään muusin ja jauhot kokkipadassa uuniin +50 asteeseen koko yöksi ja lisäsin maidon, voisulan ja suolan vasta seuraavana päivänä, jolloin myös paistoin itse laatikot 200-170 asteessa. Ja ihan älyttömän hyväähän siitä laatikosta tuli. Kelpasi jopa toiselle tyttärelle, joka ei koske lanttulaatikkoon.

Joulupöydässämme oli tänä vuonna seuraavia itse valmistettuja ruokalajeja: sienisalaatti (musta-, kangas- ja karvarouskuista), rosolli, graavilohi, haukiceviche, korvasieni-broilerinmaksapasteija, lanttulaatikko, imelletty perunalaatikko, hedelmillä ja leivällä täytetty kalkkunanfilee sekä kastike, jonka tein kalkkunan ohessa hautuneista purjoista, suppilovahveroista ja kermasta. Lisäksi oli ostettua munajuustoa, tomaatti-fetasalaattia ja olisi ollut vielä omatekoista joululeipää, mutta sitä ei kukaan tarvinnut laatikoiden oheen. Jälkiruoka oli myös omatekoinen, meillä kovin perinteinen piparkakkujäädyke, jonka oheen survoin kesällä keräämistäni vadelmista ja mustikoista kastikkeen. Ruokajuomana oli ensin aitoa shampanjaa, sitten keskinkertaista punaviiniä.

Joulupäivänä on sitten syöty suunnilleen samoja ruokia, vähän rennommin ja arkisemmilta astioilta. Leivonnaisia meillä ei harrasteta koristeltavia piparkakkuja lukuun ottamatta, mutta yksi hyvä taatelikakku tuli sentään lahjaksi. Ja sitten on tietenkin suklaata ja hedelmiä. Pöytä on runsas, mutta ei meillä jouluna ihan hirveän paljon ylimää- räistä syödä. Kun liikkuu säännöl-lisesti, tulee kyllä nälkä mutta ei turhia mieli-tekoja.

On tässä onneksi ehditty vähän levätäkin. Paria lahjakirjaa olen lueskellut ja katsonut miehen kanssa digiboxiin tallennettuja klassikkoelokuvia. Tyttäret näyttävät keskittyvän joko lukemiseen tai filmien katseluun, koirat ruokien kerjäämiseen. Ja huomenna on sitten vuorossa sukulaislounas, tällä kertaa äitini luona.

Jouluruuan kausi alkaa mausteleivän tuoksusta

Otsikko ei sikäli pidä ihan paikkaansa, että olen kyllä saanut jouluruokaa jo kerran ravintolassa ja kotonakin muutaman kerran omatekoista lanttulaa- tikkoakin. Mutta tänä viikonloppuna oli pitkästä aikaa keskittyä siihen, mitä hyvä talvinen tai jouluinen ruoka voisi ollakaan. Loppuviikosta luin hajamielisesti joitain vanhoja reseptejä ja pohdin, mitä tarjoaisin lauantaina kylään tuleville vieraille.

Päädyin ensin tsekkaamaan pakastimien sienitilanteen: aika vähän suolasieniä ja luultua enemmän kanttarelleja. Sitten pohdin, että haluaisin oikeastaan tarjota jonkinlaista kylmää kalaa alkuruokana. Pääruokaa hahmotellassa päätin, että torilta kannattaa hakea edullisia ja hyviä juureksia. Niiden seurana tuntui sopivalta hankkia pääruualle lammaspaisti kauppahallista.

Joululeipä astui kuvioihin, kun mietin alkupalojen tarjoilua. Peruna on tietenkin hyvä kyytipoika kalalle ja sienisalaatille, mutta rukiinen, hieman makea ja mausteinen perunalimppu on ehkä vielä parempi. Noin viisitoista vuotta sitten löysin jostain isosta naistenlehdestä imelletyn joululeipäohjeen, jota ensimmäiset vuodet leivoin kotikäytön lisäksi lastemme alakoulun joulumyyjäisiin. Kun myyjäiset olivat kohdaltani ohi, aloin lahjoitella leipää joulun alla ihmisille, joita on kiva muistaa jotenkin. Leipomisesta tuli huomaamatta perinne.

Piiri on laajentunut vuosien aikana aika lailla, joten tänäkin vuonna täytynee leipoa vielä toinenkin satsi. Eilisestä taikinasta tuli kahdeksan isohkoa limppua, joista yksi kului vieraiden kanssa viikonvaihteessa, toinen lähti heidän mukaansa ja kolmannen vein tänään iltapäivällä ystävälle. Loput leivistä löytävät kyllä paikkansa tällä viikolla.

Säilyvän ja erittäin hyvin imeltyvän limpun salaisuus on muutaman tunnin imeltyvässä perunasose-kaljamallas-ruisjauho-seoksessa, joka vielä saa kuplia pienen hiivanokareen voimalla seuraavaan aamuun asti. Leipomispäivänä taikinaan lisätään pomeranssinkuorta, kuminaa, siirappia ja hieman hiivaa ja alustetaan joukkoon ruis- ja vehnäjauhoa. Kohotetaan pellillä ja paistetaan 180 asteessa noin tunti, valellaan välillä siirappi- tai kaljavedellä. Lopputuloksena on kiiltäviä, kiinteitä ja erittäin maistuvia limppuja. Mies pitää niistä jopa lämpiminä, minä kunnolla jäähtyneinä, jolloin leipää on helppo leikata.

Kolmen ruokalajin päivällisemme sisälsi eilen seuraavia ruokalajeja: alkuruuaksi joululeivän kanssa tarjottuja tomaattisilakoita (uunissa paistettuja mutta kylmiä), haukifileestä limellä ja chilillä kypsytettyä cevicheä sekä sekarouskuista valmistettua sienisalaattia. Pääruuaksi oli keitettyjä perunoita, uunissa paahdettuja palsternakka- ja lanttulastuja, punaviinillä, mintulla ja valkosipulilla marinoitua lammaspaistia, viini-paistinliemeen keitettyä erittäin maukasta kanttarellikastiketta, mustaviinimarjahyytelöä ja paprikasalaattia. Jälkiruuaksi valmistin pitkästä aikaa tiramisùn, kun satuin löytämään kaapista sopivia "sormikeksejä". Sen verran poikkesin reseptistä, että tarjosin jälkkärin ohessa kesällä keräämiäni vadelmia.

Ahersin keittiössä aamukahdeksasta iltapäivä neljään asti ruokien kanssa ja lisäksi tulevat tietysti kattamiset, tiskaukset jne. Pitkästä aikaa raataminen oli tosi riemukasta ja homma pysyi hyvin kasassa, koska meitä oli ruokapöydässä vain viisi - ei siis tarvinnut pelata hirveiden määrien kanssa. No, toki isosta lampaanjalasta jäi syötävää vielä useaksi päiväksi, mutta juurekset sekä molemmat sieniruuat nuoltiin kyllä kulhoista viimeistä palaa ja pisaraa myöten jo tämän päivän rääppiäisissä.

Itse tehty ruoka on itseisarvo, minkä lisäksi olen tyytyväinen aina, kun pääsen käyttämään omaa tai läheisiltä saatua satoa. Listalla oli siis itse kerättyjä rouskuja ja kanttarelleja, maalla rehottavia minttuja, omista mustaherukkapensaiden marjoista jalostettua hyytelöä ja villivadelmia maaseutukotimme lähimetsästä. Cevicheen sain upotettua makua antamaan tyrnimarjoja, joita sain syksyllä kälyltä. Hamsteri ja kotoilija on taas onnellinen.

D-vitamiinia ja lohturuokaa marraskuuhun

Tänään jos milloin aurin- koinen sunnuntai- sää tuli tarpeeseen parin sadeviikon jälkeen. Heti aamusta pakkasin sienikorin ja mäyräkoiran autoon ja lähdin kokemaan tuttua suppilovahverometsää. Vain se hieman arvelutti, että arvelin myös hirvestäjien lähteneen liikkeelle samassa auringonpaisteessa. Ei näkynyt kyläteidenkään varsilla autoryppäitä, joten uskaltauduin metsään. Ja olihan meillä molemmilla punaista päällä!

Luonto oli juuri niin elämyksellinen kuin saatoin odottaa. Ensin ihailin vain auringossa kimaltavaa riitettä ylittämämme kesantopellon ja kuusimetsän sammalkerroksen päällä. Seuraavaksi näin tuoreen hirvenläjän ja kuulostelin metsän ääniä: lähellä variksen raakuntaa, jossain kauempana myös mahdollisesti metsästyskoiran haukuntaa. Vähitellen terästin katsettani löytääkseni mahdollisia sieniä auringonlaikkujen ja pudonneiden lehtien seassa. Ja olihan niitä siellä, sekä pakkasen ja sateen liiskaamia että aivan tuoreita itiöemiä. Taas oli käynyt niin, että olin ensin kävellyt ohi ja tallannut osan suppilovahveroista. Ja kun aloin kerätä, ei loppua tahtonut tulla. Sen verran järkeä oli päässä, että keräsin vain korin täyteen. Sienet kun piti vielä puhdistaakin.

Maalla sytytin taas hellaan tulen ja putsasin suppilovahverot ritilän päälle kuivumaan. Pienen osan kauneimmista pikkusienistä otin purkissa mukaan päivän ruokaa varten. Olin nimittäin jo valmistellut päivän ruuan tärkeimmän ainesosan: pizzataikinan. Päätin kokeilla italianopettajan antamaa reseptiä ja ryhdyin puuhaan vuorokautta aiemmin. Hyvän pizzataikinan idea kun on pitkä nousuaika. Nyt, kokeiltuani, uskon sen!

Perheemme syö pizzaa todella harvoin, sillä emme juuri käy ostamassa valmiita sen paremmin pakastealtaista kuin pizzerioistakaan. Minua tökkivät useimmiten suolaisuus ja rasvaisuus, mutta olen kyllä aika usein pettynyt myös pohjaan. Kun näin opettajamme reseptin, uskalsin ryhtyä toimeen. Se kun ei sisällä juuri lainkaan suolaa, eikä öljyä tai juustoakaan lisäillä hirveitä määriä. Tärkein on tomaatti, joko hyvänlaatuinen tuore tai purkitettu - pääasia, että ovat kokonaisia, eivätkä mitään sekamurskaa.

Ja tässä tulee perusresepti ensin pizzataikinalle. (Tein vain puolikkaan annoksen ja siitäkin tuli kolme pellillistä pizzaa, joten kannattaa ehkä muidenkin puolittaa. Riitti enemmän kuin hyvin neljälle hengelle.)
1 litra vettä
1,5 kg erikoisvehnäjauhoja
0,5 kg durumvehnäjauhoja
20 g tuorehiivaa tai 7 g kuivahiivaa (siis todella näin vähän!)
50 g merisuolaa.
12-24 tuntia ennen leipomista kaikki ainekset sekoitetaan suuressa salaattikulhossa tai vastaavassa astiassa, jossa taikinalla on tilaa paisua. Vaivataan kunnes taikina irtoaa seinämistä ja ilmavan tuntuista. Jätetään n. 23 asteen lämpöön peitettynä joko muovilla tai tiiviillä kannella.

Paistamista varten pizzataikina levitetään pellille mahdollisimman tasaiseksi ohueksi kerrokseksi, mieluiten sormin. Jos taikina ei leviä tasaisesti, voi kaulia kevyesti jauhotetulla kaulimella. Uuni kuumennetaan 250 asteeseen ja pidetään huoli siitä, että uuni todella on kuuma ennen paistamista. Pizzapohjan päälle laitetaan ensin vain tomaatti tai öljy (jos halutaan valkoista pizzaa, esim. sienitäytteen kanssa) ja laitetaan uuniin paistumaan n. 8 minuutiksi. Otetaan uunista ja lisätään viipaloitu, pehmeä mozzarella. Paistetaan vielä 5-8 minuuttia, kunnes juusto on sulanut ja pinta saanut väriä.

Teimme yhden tällaisen perus-Margheritan, jossa oli vain tomaattia ja mozzarellaa, ei siis edes muita mausteita. Se oli tuoreena hyvää, mutta ehkä hieman tylsän makuista. Toiseen pohjaan laitoin oliiviöljyä, tuoreita suppilovahveroita, mozzarellaa ja vähän raastettua parmesaania, kolmanteen tomaatin lisäksi rucolaa ja kahta mainittua juustoa. Maistuivat jo selvästi vahvemmilta, mutta eivät edelleenkään liian suolaisilta tai rasvaisilta.

Pizzahan on tyypillistä mättö- tai lohturuokaa, joka sopii juuri marraskuun pimeyden kaltaisiin olosuhteisiin. Ei välttämättä maailman terveellisin sunnuntailounas, mutta näistä lätyistä ei tullut yhtään liian täysi olo. Eivätkä ainekset tulleet kalliiksi: koko satsiin kului jauhojen lisäksi hieman öljyä, pari noin euron hintaista mozzarellapalloa, puolet muutaman euron hintaisesta parmesaanipalasta, yksi tölkki kuorittuja tomaatteja (alle euro) ja muutama kaapista löytynyt kirsikkatomaatti sekä puolet rucolasalaattirasiasta, joka maksoi muistaakseni alle kolme euroa. Niin, ja sienethän keräsin tänään metsästä.

Ihana D-vitamiinipäivä: sieniä ja aurinkoa!

Ihan kohta isä ottaa jälkiruokaa...

Isänpäivälounas onnistui oikein hyvin sekä ruokien että tunnelman osalta, kiitokset myös syöjille! Kuten eilen ennustin, meillä oli uunikalaa, juureslastuja, sienisalaattia, feta-tomaattisalaattia ja keitettyjä perunoita.

Ahkeroin mielelläni viikonloppuna keittiössä, jos muut läsnäolijat malttavat rauhoittua istumaan ja keskustelemaan pöydässä, kuten tänään kävi. Aika usein joku muukin osallistuu myös itse ruuanlaittoon, mutta tänään olin kyllä päävastuussa. Onneksi pöydän kattaminen ja siivoaminen sekä tiskikoneen täyttäminen ovat sentään aina yhteisiä tehtäviä.

Rakastan alku- ja pääruokien laittamista, mutta en ole mikään jälkiruokien superkokki. Yleensä tyydyn latomaan marjoja, rahkaa ja kermaa tai vaniljakastiketta kerroksittain johonkin kauniiseen astiaan. Rahka ja marjat pitävät yleensä huolta siitä, ettei systeemi ole liian makea. Tänään jälkiruoka oli hieman tavallista juhlavampi, sillä kasasin komeuden marenkinlevyjen päälle ja pilkoin sekaan myös Tanskasta ostamaani nugaata. Oli melkeimpä liian makeaa minun makuuni, mutta muut kyllä tyhjensivät maljan tehokkaasti.

Kassillinen laaturuokaa kympillä

Tänä aamuna olin todella iloinen, kun tajusin mennä ruokaostoksille Lahden kauppatorille, ja että siellä oli myös jokunen myyjä. Tärkein minulle on näin talviaikaan yksi ns. maalaisten rivin viljelijä, jolta saa laadukasta siikli-perunaa, makeita porkkanoita sekä kauniisti kasvaneita lanttuja ja palsternakkoja. Pieni kappa perunaa ja ihan kohtuulliset määrät mainittuja juureksia maksoivat yhteensä noin kympin, lisäksi sain kuormaan pyytämättä muutaman tosi tiiviin sipulin.

Heti kotona laitoin hautumaan keiton, jolla tällä kertaa ruokin myös aikuiset tyttäret, eli meitä oli ruokapöydässä neljä. Varsinaiseen inspiraatiokeittoon pilkoin sipulia, valkosipulia, porkkanaa, lanttua ja palsternakkaa, lisäsin liotettuja herneitä ja purkillisen tomaattipuretta ja maustoin inkiväärillä, persiljalla, tillillä, pienellä määrällä italialaista yrtti-chilimaustetta sekä normaaleilla suolalla ja pippurilla. Lisäsin sen verran reilusti vettä, että uskalsin jättää keiton hautumaan 100 asteeseen uuniin useaksi tunniksi siksi aikaa, kun käväisin maalla miehen kanssa viemässä talvirenkaita ja muuta varastoon joutavaa tavaraa. (Flunssainen tytär jäi kyllä kotiin sen verran vahdiksi, että olisi voinut puuttua, jos ruoka uunissa olisi jostain syystä kuumentunut liikaa.) Jätin myös hellan viereen kohoamaan löysän leipätaikinan, josta leivoin palattuani keiton seuraksi sämpylöitä ja focaccian kaltaisia leipäsiä. Ensimmäisissä oli mausteena aurinkokuivattuja tomaatteja ja päällä kurpitsansiemeniä, jälkimmäisissä pinnalla oliiveja, aurinkokuivattuja tomaatteja ja yksi jääkaappiin jäänyt kuivahtanut juustoraaste. Keitto hautui niin maukkaaksi, että se itse asiassa loppui kesken, ja leivät maistuivat nekin erinomaisesti erilaisten levitteiden kanssa.

Huomiseksi isänpäiväksi olen varannut Vesijärven siikaa ja jo mainittuja juureksia. Uunissa varmaankin paistan sekä kalat että maustetut juureslastut. Rouskuja on likoamassa sienisalaattia varten. Jälkiruokaan taidan taas kaivaa pakastimesta vadelmia. Minulla on selvästi taas jonkinlainen Muumimamma-vaihde päällä, kun yritän pitää perheen tyytyväisenä ja terveenä laittamalla hyvää ruokaa.

Flunssat ja mahdollisesti myös influenssat kiertävät silti koko ajan lähemmäksi tätä säännöllisesti supistuvaa ja suurenevaa perhekuntaamme. Pohjanmaalta kotiin tullut vanhempi tytär on selvästi jonkinlaisen taudin kourissa, mutta ehkä jo toipumassa - saa nähdä, tarttuuko se meihin muihin. Nuorempi tytär sai juuri viestin, että hänen soluasunnossaan Helsingissä on sikainfluenssapotilas, joten hän pohtii nyt, meneekö sinne heti alkuviikosta. Eihän näiltä välttyä voi, eikä taudin diagnoosikaan välttämättä ole helppo, jos se ei äidy pahaksi. Rokotuksia emme ole kukaan saaneet tai vaatineet, mutta kyllä ainakin piikin otan, jos en ehdi saada tautia ensin.

Päivän kuva ei esitä ruokaa, sillä kamera ei ollut kokkauksen aikana käsillä. Ruokapöytämme kukkakin on silti ajankohtainen. Toissapäivänä näin lopulta, minkä värisen amarylliksen olin istuttanut ruukkuun punaisen seuraksi - aika eri tahdissa näkyvät kehittyvän samaan aikaan istutetut sipulit. Tämä näkyy olevan vaaleanpunainen tai puna-valkoraidallinen, en enää tarkemmin muista määritelmää. Jouluksi on siis jäljellä vielä yksi punainen ja yksi täysvalkoinen sipuli. Ja ne onkin muuten syytä laittaa multaan ihan lähipäivinä, jos aikoo saada vielä kukkia jouluksi.

Pyhäruokaa kahdelle

Osui oikeastaan sattumalta pyhäinpäivään se viikonloppu, jolloin olemme miehen kanssa pitkästä aikaa kahden. Päätimme hyödyntää sen kahdella tavalla: kiinnittää seinään muutaman taulun, yhden naulakon ja peilin sekä laittaa juuri sellaista ruokaa kuin itse haluamme. Onnistuneen pikkuremontin ja siivouksen jälkeen ruoka maistuikin ansaitusti.

Isolle porukalle kokkaamisessa on oma hohtonsa, mutta monen ruokavalion perheessä se merkitsee myös kompromisseja. Mies ja minä syömme kahden ollessamme ruokia, jotka sulkisivat koko perhekokoonpanolla aina jonkun ulos: silakoita, silliä, maksaa, riistaa, äyriäisiä, mätiä ja monenlaisia sipuli- ja sieniruokia. Keväällä herkuttelemme parsalla ja korvasienillä, näin syksyllä mielellämme hirvenlihalla ja rouskusalaatilla tai tulisella sinisimpukkakeitolla.

Tämän päivän menumme koostui kolmesta ruokalajista: hirvicarpacciosta, herkkutattipastasta ja marenkisesta vadelmajälkiruoasta. Carpacciota varten kävin etukäteen tilaamassa pienen määrän hirven sisäfileetä kauppahallista ja valmistin sen niin, kuin useimmat ohjeet neuvovat: pintaan pippuria ja suolaa ja ruokalusikallinen konjakkia, file muovipussissa tunniksi pakastimeen. Sopivasti jähmettynyt liha leikataan ohuiksi viipaleiksi ja tarjoillaan rucolan, majoneesi-balsamico-tomaattipure-kastikkeen sekä parmesaanilastujen kanssa. Meillä oli lisäksi hyvää italialaista punaviiniä, joka tosin oli ehkä tarkoitettu enemmänkin kypsän hirvenlihan kanssa. Alkuruoka onnistui muuten hienosti, mutta liha oli tarjoillessa vähän liian kylmää.

Herkkutattipastan kastikkeen teen aina itse kerätyistä ja viipaleina kuivatuista herkkutateista. Jo valmistaminen on suuri nautinto, sillä kuivatuista sienistä tulee koko asuntoon aivan uskomattoman hieno aromi, kun ne laittaa hetkeksi likoon kiehuvaan veteen. Tällä kertaa paistoin pienessä voimäärässä silputtua purjoa, jonka päälle kaadoin liossa olleet tattiviipaleet liemineen. Paistoin pehmeäksi, lisäsin vielä hieman nestettä ja maustoin varovasti italialaisella chilisuolalla ja mustapippurilla. Paistamisen loppuvaiheessa lisäsin murustettua sinihomejuustoa. Herkkutatti (fungo porcino) tarjotaan italiassa nauhapastan kanssa, joten niin tein myös minä. Onnistui täydellisesti!

Jälkiruoassa hieman oikaisin, sillä tarjosin vadelmat valmiiden marenkien sekä valmiista vaniljakastikkeesta ja rahkasta tehdyn seoksen kanssa. Villivadelmat olin kuitenkin kerännyt ihan itse kesällä maalta, joten niissä oli reippaasti makua. Ja jälkiruoan jälkeen oli todella sellainen olo, ettei enää jaksa syödä yhtään mitään.

Huomiseksi olen jo tehnyt sienisalaatin maustumaan sekä kaivanut pakastimesta lanttulaatikon, joita tehtailin muutama viikko sitten innoissani syksyn edullisista lantuista. Lisäksi on vielä pieni annos hirveä, purkillinen silliä ja pari purkillista syksyllä Norjasta tuotua mätiä. Aion myös tehdä ison tomaattisalaatin sipulilla ja keittää hyviä perunoita. Aikuiset hyppivät pöydillä tai ainakin herkuttelevat ihan tosissaan, kun (aikuiset) lapset ovat poissa...

P.S. Tykkään myös kattaa kauniisti. Kapeat liinat sain lahjaksi kesällä Australian ystävältä Kirsiltä. Kiitos, ne sopivat täydellisesti myös ensimmäisenä auenneen amarylliksen kanssa!

Räntää päin naamaa

Parin viime viikon säät ovat iskeneet suoraan päin naamaa ja nahan läpi lihaksiin. Mielen tasolla en vastusta sadetta, tuulta tai edes pimeyttä, mutta valitettavasti kroppani lihaksineen ja nivelineen on toista mieltä. Ja sehän sitten vaikuttaa mielialaankin.

Vaivoja on tässä turha erikseen luetella, mutta välillä on vaikea motivoida itseään kivuilta ja säryiltä liikkumaan. No, tänäänkin ajelin aamupimeässä kuntosalille ja pistävässä räntäsateessa takaisin. Kyllähän se hetkeksi lämmitti ja norjisti. Loppupäivä on taas kulunut kroppaa koneen ääressä jumittaessa. Kuumaa teetä on kulunut monta kuppia, kun ei muuten ole muuten tahtonut lämpö kiertää systeemissä.

Maanantaina oli vielä tarjolla sumuisen sään kauniisti pehmentämiä ruskan värejä, kun pääsin pikaiseltaan käymään Hollolan kirkonkylässä. Yritin imeä sisääni mahdollisimman paljon murrettuja keltaisia, ruskeita ja punaisia sävyjä. Näkyy tuolla taivaalla ja vedessä ihan upeita harmaita ja sinisiäkin vivahteita.

Ja pellolla muutaman kilometrin päässä laidunsi äänekäs joukko syksyn viimeisiä joutsenia. Maalla liikkuvat pitkäkaulat saavat minut aina muistamaan, että linnut todennäköisesti polveutuvat hirmuliskoista.

Syksyn väreillä on merkitystä

Kun valo vähenee, väreistä tulee yhä tärkeämpiä. Syksyn ruska - etenkin tänäänkin koetussa auringossa - on ylivertainen piristäjä, jos sitä pääsee kokemaan kunnon valossa. Tänään minulla oli siihen mahdollisuus, sillä pääsin nauttimaan maisemista sekä ajomatkoilla maalle ja takaisin että sienimetsässä ja syksyisessä maatalousmaisemassa. Metsänreunat, pellot, puutarhat ja joka ikinen puusta putoava lehtikin tuntuvat nyt kirkuvan värejä, joita kannattaisi ottaa talteen pimeyden varalle.

Metsään menin vähän epävarmana, sillä eilen alkanut hirvenmetsästys olisi saattanut hyvinkin ulottua juuri vakituiselle suppilovahveropaikalleni. Kiersinkin metsänreunaan autolla hieman kiertoteitä ja tarkastin, näkyykö metsästäjien autoja parkissa. Ei näkynyt eikä kuulunut, joten Hollolan Kutajoen metsästysseurue on aloittanut jostain muualta. Minun kannaltani erittäin hyvä, sillä en kyllä halua olla samassa metsässä yhdenkään pyssymiehen kanssa. Kerran olemme osuneet passissa olleen metsästäjän kanssa nenäkkäin - eihän siinä mitään tapahtunut - mutta jo silloin tuntui viisaalta poistua paikalta.
Sen verran on ollut viime viikkoina kuivaa, että suppilo- vahverot eivät löytyneet aivan samoilta paikoilta kuin aiempina vuosina. Olin jo lähdössä pois, kun löysin aiemmin koluamat- tomasta notkelmasta tiheän esiintymän isoksi kasvaneita sieniä, joiden perkaaminen oli varsin vaivatonta. Kaikkein paras olisi tietysti napsaista jalan tyvestä sammaleet ja roskat pois jo metsässä, mutta koiran kanssa liikkuessa se ei oikein onnistu. Koiralla kun on aina kiire eteenpäin, on löytö miten runsas tahansa.

Virkistyin metsässä ja jopa sieniä peratessa huomattavasti, mutta kaupunkiin tullessa iski kova päänsärky. Nyt on viisasta paneutua lepäämään ja odottamaan, millaisen sään tuuli ja ilmavirtaukset huomiseksi kehittävät. Ennusteiden mukaan lämpötila laskee huomattavasti, joten työviikon voi aloittaa ilman haikeutta hukkaan menevistä ulkoilusäistä. Ainakin pitää opetella taas pukeutumaan niin, että tuulessa ja tuiskussa selviää.

Melkein kunnon nainen

Lähdin tänä aamuna sieneen Lahden keskustan liepeille eli Urheilu-keskuksesta kohti Tapanilaa. Seurasin muutaman sata metriä kalkilla merkittyä väylää, kunnes muistin, että samalle reitille pelmahtaisi pikapuoliin muutaman sadan naisen joukko kuntoilevia naisia. Olin itsekin hieman miettinyt, että voisin osallistua Kunnon Nainen -tapahtumaan, mutta valitsin sittenkin omaehtoisen ulkoilun. Onneksi, sillä parempaa sienisäätä en olisi voinut saada. Toki upea syysaurinko helli myös lenkkeilijöitä! Mutta minä en taatusti olisi pystynyt keskittymään vain sauvojen heilutteluun ja askeltamiseen, vaan olisin lipsahtanut polulta metsän puolelle.

Jälleen kerran hämmästelin, miten ihan lenkkipolkujen varsilta voi kerätä kaikkia niitä lajeja, joista ihmiset maksavat kilometrin päässä kauppatorilla useita euroja litralta. Joki muukin oli selvästi löytänyt suppien suppilovahvero- ja mustatorvisienipaikoille, mutta silti sain ihan kelpo saaliin. Kilpailua ei ole mitenkään hirveästi, jos ensimmäisen sadan metrin matkalta löytää kahden edellä mainitun lisäksi kunnon esiintymän kanttarelleja. Nehän ovat paitsi himoittuja, myös helposti löydettäviä.

Sen ymmärrän paremmin, että erinomaisen sievät, terhakat ja hyväkuntoiset limanuljaskat odottivat minua vastapuhjenneina. Sienihän on erinomainen, mutta moni varmaan pelästyy jo nimeä, loput luultavasti limaisen pinnan nylkemistä lakin päältä. Teen sen jo todella näppärästi, mutta palkinnoksi saan pinttyneet sormet.

Rouskujakin onnistuin keräämään taas parin salaatin tarpeiksi. Mustarouskut olivat enimmäkseen pahentuneita, mutta karvalaukuissa ja kangasrouskuissa oli paljon priimakuntoisia.

Kaikkein paras oli kuitenkin aamuhiljainen metsä. Ensimmäinen kohtaamani henkilö oli hiihtäjälegenda Siiri Rantanen, joka oli jo palaamassa ilmiselvän tehokkaalta lenkiltään. Vaikka hänen jälkeensäkin lenkkipolulla kulki jatkuvasti ohi yksinään ja pareittain juoksevia ja käveleviä lenkkeilijöitä, rauha vallitsi pitkälle puoleenpäivään asti. Vasta paluumatkalla lähellä Urheilukeskusta pulinataso alkoi nousta. Ja siinä vaiheessahan olin muutenkin jo palaamassa kaupunkimelun pariin. Uskomattoman hieno päivä!

Mustat sormet

Sen jälkeen, kun viikko sitten palasimme matkoilta, olen käynyt sienessä kolme kertaa. Reissut ovat olleet aika lyhyitä, mutta niin vain perattavaa on riittänyt. Syötävistä sienistä eniten käymissäni Hollolan metsissä näyttäisi olevan mesisieniä, joita en ole inspiroitunut keräämään.

Hyvänä kakkosena tulevatkin sitten rouskut. Kiitettävän paljon on löytynyt sekä mustarouskuja että karvalaukkuja, jotka maistuvatkin joltain. Niiden seuraksi olen poiminut jonkin verran kauniita pieniä kangasrouskuja, jotka eivät mielestäni ainoina salaattisieninä oikein maistu muulta kuin vähän kitkeriltä.

Mustarouskun perkaus on tehokas tapa saada sormensa mustiksi. Toinen mustaava sieni on ehdottomasti limanuljaska, jonka limakerroksen poistan mielelläni aina jo metsässä. Tänään paistosienistä eniten oli juuri limanuljaskoja, joiden lisäksi löysin harmaakirjovahakkaita, pari koivuhaperoa, lampaankääpiä, yhden herkkutatin ja leppärouskun, muutaman kanttarellin ja känsätuhkeloita.

Lampaankäävistä laitoin heti pastakastikkeen, johon paistoin sekaan anopilta saamaani kesäkurpitsaa, mausteita ja ruokakermaa. Ihan ok ruoka miedoista aineksista ja terästyi huomattavasti, kun lisäsin hieman tuoretta valkosipulia ja pari ohutta siivua vuohenjuustoa.

Vähän minua on surettanut se, että syntymäpäivämatkani takia menetin lähes täysin puutarhamarjojen satokauden. Oikeasti asiassa ei ole mitään suremista, sillä Norjan luonto oli minulle ensikertalaisena ihan huikaiseva kokemus. Niistä maisemista ja kokemuksista sain taatusti saman verran energiaa kuin saisin niistä hillopurkeista, jotka nyt jäivät tekemättä. Sitä paitsi omenakausi on vasta aluillaan...

Nyt sillä on nimi: kotoilu

Mari Mörö kirjoitti perjantain Hesarissa kolumnissaan Kotoilijan juhlaviikot(€) siitä, miten meidän keski-ikäisten kotiruoka-, keräily- ja säilöntäharrastukset ovat taas trendikkäitä. On muotia kysyä kokeneemmilta säilöntäohjeita ja huokeiden ruokien reseptejä ja itsekin niitä kokeilla. Rohkeimmat nuoret uskaltautuvat jopa kasvimaalle ja metsään. Englantilainen termi on homing, jonka Mörö siis kääntää kotoiluksi.

Kuten Mörö myös kirjoittaa, trendikkyys ei hirveästi hetkauta meitä, jotka olemme jopa vuosikymmeniä keränneet hillomarjamme ja keittäneet mehumme, hakeneet metsästä sekä kuntoa että sienisadon ja varmistuneet siitä, että keskellä talveakin on jotain kesän makuja tallessa. Itse asiassa kotoilijat ovat juuri nyt niin kiireisiä, ettei heillä ole aikaa moisiin pohdintoihin. Fiksuimmat meistä ovat säästäneet lomansa näille sadonkorjuuviikoille, jotka toki jatkuvat vielä ainakin sienten ja joidenkin metsämarjojen kohdalla elokuun jälkeenkin.

Minäkin olen lopulta lomalla, mutta pääsen vähän huonosti toteuttamaan luovaa hamsteria itsessäni. Tänään on pyykkipäivä ja sitä paitsi sataa niin tiheästi, ettei keräily onnistu sen paremmin metsässä kuin marjapensaissakaan. Alkuviikko kuluu matkavalmisteluissa, sillä vastoin kaikkia aiempia periaatteitani olen lähdössä mieheni kanssa pitkälle ulkomaanmatkalle marja- ja sieniaikaan. Matkan ajankohdalle on kuitenkin hyvät syyt, joiden vuoksi olen valmis uhraamaan vuoden tärkeimmät viikot.

Onneksi tallessa on sentään jonkin verran vadelmia, mustikoita ja mustaherukoita, osa hillopurkissa, osa pakastimessa. Ja luotan siihen, että sienimetsän iloista suuri osa on vasta edessä syyskuussa, kun palaamme matkalta.

Ensimmäisen harjoitusmatkan teimme jo perjantaina ja lauantaina Kotkan ja Haminan seuduille. Meren rannalla metsässä oli paljon isoja mustikoita, joita napsin suoraan suuhun. Ystävien kesäkeittiön herkut ja auringonlasku meren ylle taas tallentuivat muistojen joukkoon. Kaikkea kesää ei onneksi saa purkkiin. Digikuvakin on aina vain kalpea vihje siitä, mitä parhaimmillaan on kokenut.

Apeissa tunnelmissa

Säiden puolesta elän ihannekesääni. Aurinko on ollut näkyvissä riittävästi, mutta lämpötila on vain harvoin kiivennyt sietämättömän pitkäksi aikaa hellerajan yläpuolelle. Erityisen kiitollinen olen sateista, jotka ovat sopivasti aina noin viikon välein katkaisseet kuivuuden kastellen marja- ja sienimaastot. Siellä täällä olen kuullut jonkun valittavan lomasäitä (ei jatkuvaa hellettä), mutta tuttavapiirissäkin suurin osa ihmisistä tuntuu olevan tyytyväisiä lämpötiloihin, joissa vielä jaksaa tehdä jotain.

Olen kuitenkin apea, kahdesta syystä. Ensimmäisestä saan syyttää melkein pelkästään itseäni. Keväällä - ehkä laman pelossa, vielä enemmän jossain kaikkivoipaisuuden hurmoksessa - keräsin tehtäväkseni ihan liikaa töitä. Oikeaa lomaa en ole ehtinyt viettää vielä ollenkaan, ainoastaan paeta työpöydän äärestä muutamana päivänä. Ihan pikkuisen syytän joitain asiakkaitani eli töideni ostajia, jotka tekivät tilauksensa kovin myöhään tänä vuonna. Jos he olisivat uskaltaneet/osanneet/ehtineet järjestellä tilauksensa paremmin, olisin ehkä saanut työt valmiiksi jo pari viikkoa sitten. Ehkä.

Toinen syy on ainakin melkein suoraa seurausta edellisestä. Luultavasti liian kovan työtahdin takia olen jo kaksi kertaa tänä kesänä sairastunut sen verran pahasti, että oikean loman sijasta olen joutunut sairauslomalle. Nyt sinnittelen vaarattoman mutta äärimmäisen ikävän huimauksen kanssa. Alussa tuntui sängyssäkin, että ihan kohta poraudun patjan läpi syövereihin. Muutaman päivän lepäilyn jälkeen oireet ovat vähän helpottaneet ja osaan myös jo ennakoida asennot, joissa huimaus iskee. Mutta voimat ovat vähissä, enkä todellakaan jaksa keskittyä pahoinvoinnilta kirjoittamiseen ja pitkään istumiseen.

Tällainen pakkohidastettu elämä on todella kaukana siitä, miten haluaisin lomaani viettää. Jos olisin saanut työt aikataulun mukaan valmiiksi viime viikolla, olisin nyt keräämässä marjoja ja sieniä ja jalostamassa niitä säilykkeiksi. Tällä viikolla olen jaksanut olla kaksi tuntia vadelmapöheikössä ja kiertää kerran hyvät kanttarellipaikkamme. Kirvelevin mielin jätin menemättä parin kilometrin matkaa herkkutattimetsään, jossa ensimmäinen sato luultavasti mätänee. Ainakin siitä päätellen, että kotipihamme muutamat herkkutatit olivat ehtineet mennä vanhoiksi sinä aikana, kun minä lepäsin kaupungissa omassa sängyssäni.

Nyt jo vähän hirvittää, miten jaksan ensi viikolla vielä puristaa kasaan ne hommat, jotka vielä ovat jonossa. Lomalle pitäisi lopulta päästä sillä mielellä, ettei yksikään tekemätön työ kaiherra. Toivon tietenkin myös, että säät suosivat myös elokuun lomailijaa. Ei silläkään tosin ole niin valtavasti väliä. Kunhan pääsisi ulos ja vapauteen.

Kanttarelleja, varovasti

Olen muutaman kerran tässä blogissakin kertonut, miten pahoja vatsaoireita olen saanut kanttarelliruuista. Parin vuoden tauon jälkeen olen nyt muutaman kerran kokeillut varovasti maistamista. Toiveikkaalta vaikuttaa.

Mitään virallista diagnoosia vaivoista ei ole, mutta epäilen edelleen yhtenä hyvänä kanttarellikesänä rasittaneeni elimistöäni liikaa mainitun sienen sienisokerilla. Kun suolisto kerran oli ärtynyt, pienikin altistus laukaisi pahaa laktoosi-intoleranssia muistuttavat oireet. Oli erittäin kivuliaita kouristuksia ja usein vielä ripuli päälle. Pahimpien kertojen jälkeen ei huvittanut pelleillä asian kanssa.

En minä nytkään hölmö aio olla ja ryhtyä taas syömään urakalla kanttarelleja tai muitakaan oireta aiheuttavia sieniä. Mutta edelleen aion kerätä kaikki talteen, sillä meidän pihassamme maalla niitä kasvaa erittäin takuuvarmasti joka vuosi. Tänä kesänä olen kerännyt pari kertaa jo ihan merkittävät satsit. Ensimmäiset sienet jätin miehen paistettavaksi, kun olin itse matkoilla. Toisia söin varovasti kastikkeessa kalaruuan ohessa. Huomenna on varsinainen koetus, kun aiomme syödä kanttarellikeittoa. Yksi lautasellinen saa riittää ja sitten kuulostellaan.

Kuvan kanttarellit kasvoivat viime viikolla Lahden kaupungissa ihan lähellä urheilukeskusta. Samalla reissulla keräsin tyttäreni kanssa myös vajaat pari litraa mustikoita, jotka maistuivat erityisen ihanilta taikinakuoren sisällä, vaniljakastikkeen kanssa.

Kylmän kiven odotuksessa

Tällä viikolla ovat tuttavapiirissä alkaneet taas "leikkimieliset" puheet siitä, miten kesä on puolessa eli käytännössä ohi. Viikon kuluttua on se Jaakon päiväkin, jonka jälkeen uimavedet kansanperinteen mukaan viilenevät kylmän kiven kertaheitolla. En halua mennä mukaan voivotteluun, sillä oma lomani on vasta alkamassa tiistaina 28.7.

Häpeäkseni täytyy myöntää, että uin eilen ensimmäistä kertaa tänä kesänä luonnonvesissä eli Vesijärvessä. Ihan riittävän virkistävää oli, joten uiminen jäi lähinnä kastautumiseen. Lisäksi rannan lähistöllä uiva joutsenpari vartioi poikasiaan sen verran tarkkaan, etten halunnut niitä laiturille uhittelemaan - sitä on sattunut, ja vieläpä ison koiran nenän edessä. Toinen rajoittaja oli sukulaistytön sekarotuinen koira, joka koko ajan poukkoili laiturin tikkailla sen näköisenä, että se halusi komentaa minut ylös.

Voi olla, etten olisi eilenkään innostunut menemään järveen, ellen ensin olisi pyöräillyt anoppilaan hikoiluttavassa säässä. 13 kilometrin matka ei kilometreissä ole paha, mutta nousu Lahden keskustasta ensin Kankolanmäelle ja sitten Messilän hiihtomäkien korkeuteen on ihan keskitason urheilusuoritus. Vaikka pyöräilen säännöllisesti hyötyajoja kaupungissa, huomasin maantiekuntoni olevan aika surkea. Niin vaihdepyörää kuin ajelenkin, pakko oli nöyrtyä sekä mennessä että tullessa pahimmassa nousussa hetkeksi pyörää taluttamaan. Tulipa katsottua samalla vähän tarkemmin pientareiden kasveja. Ja tuli tarve pulahtaa veteen.

Hieman se vaivaa, että vuosien mittaan olen muuttunut kovin araksi luonnonvesissä uimariksi. Lapsena kuitenkin uimme ja leikimme sisarusten ja kavereiden kanssa tuntikausia vedessä viimeistään kesäkuun alusta asti. Hiekkarantaelämästä ja auringonotosta en tosin ole välittänyt koskaan, joten siksi ehkä vieraannuin säännöllisistä rantaretkistä teini-iän jälkeen. Toinen syy on siinä, etten ole koskaan omistanut omaa rantapaikkaa. Onneksi on anoppilan ranta, johon pääsee aika lailla rajoituksetta.

Aika monta kertaa silti olen tänä kesänä uinut avoimen taivaan alla, sillä olen vuosien tauon jälkeen löytänyt Lahden Urheilukeskuksen maauimalan hyppyrimäkien juurella. Eihän se mitenkään kaunis tai inspiroiva paikka ole, ellei sitten ole turistien tapaan kiinnostunut mäkihyppääjien ja uimareiden epäkonventionaalisesta yhdistelmästä. Mutta viidenkymmenen metrin altaassa on hyvin tilaa ja lämmin vesi. Olen altaassa yleensä tunnin, josta yritän vesijuosta tehokkaasti vähintään neljäkymmentä minuuttia ja venytellä tai uida hitaahkosti lopun ajan. Vesi kohtelee lihaksia lempeästi ja ulkona on hyvin tilaa hengittää.