Kanttarelleja, varovasti

Olen muutaman kerran tässä blogissakin kertonut, miten pahoja vatsaoireita olen saanut kanttarelliruuista. Parin vuoden tauon jälkeen olen nyt muutaman kerran kokeillut varovasti maistamista. Toiveikkaalta vaikuttaa.

Mitään virallista diagnoosia vaivoista ei ole, mutta epäilen edelleen yhtenä hyvänä kanttarellikesänä rasittaneeni elimistöäni liikaa mainitun sienen sienisokerilla. Kun suolisto kerran oli ärtynyt, pienikin altistus laukaisi pahaa laktoosi-intoleranssia muistuttavat oireet. Oli erittäin kivuliaita kouristuksia ja usein vielä ripuli päälle. Pahimpien kertojen jälkeen ei huvittanut pelleillä asian kanssa.

En minä nytkään hölmö aio olla ja ryhtyä taas syömään urakalla kanttarelleja tai muitakaan oireta aiheuttavia sieniä. Mutta edelleen aion kerätä kaikki talteen, sillä meidän pihassamme maalla niitä kasvaa erittäin takuuvarmasti joka vuosi. Tänä kesänä olen kerännyt pari kertaa jo ihan merkittävät satsit. Ensimmäiset sienet jätin miehen paistettavaksi, kun olin itse matkoilla. Toisia söin varovasti kastikkeessa kalaruuan ohessa. Huomenna on varsinainen koetus, kun aiomme syödä kanttarellikeittoa. Yksi lautasellinen saa riittää ja sitten kuulostellaan.

Kuvan kanttarellit kasvoivat viime viikolla Lahden kaupungissa ihan lähellä urheilukeskusta. Samalla reissulla keräsin tyttäreni kanssa myös vajaat pari litraa mustikoita, jotka maistuivat erityisen ihanilta taikinakuoren sisällä, vaniljakastikkeen kanssa.

Kylmän kiven odotuksessa

Tällä viikolla ovat tuttavapiirissä alkaneet taas "leikkimieliset" puheet siitä, miten kesä on puolessa eli käytännössä ohi. Viikon kuluttua on se Jaakon päiväkin, jonka jälkeen uimavedet kansanperinteen mukaan viilenevät kylmän kiven kertaheitolla. En halua mennä mukaan voivotteluun, sillä oma lomani on vasta alkamassa tiistaina 28.7.

Häpeäkseni täytyy myöntää, että uin eilen ensimmäistä kertaa tänä kesänä luonnonvesissä eli Vesijärvessä. Ihan riittävän virkistävää oli, joten uiminen jäi lähinnä kastautumiseen. Lisäksi rannan lähistöllä uiva joutsenpari vartioi poikasiaan sen verran tarkkaan, etten halunnut niitä laiturille uhittelemaan - sitä on sattunut, ja vieläpä ison koiran nenän edessä. Toinen rajoittaja oli sukulaistytön sekarotuinen koira, joka koko ajan poukkoili laiturin tikkailla sen näköisenä, että se halusi komentaa minut ylös.

Voi olla, etten olisi eilenkään innostunut menemään järveen, ellen ensin olisi pyöräillyt anoppilaan hikoiluttavassa säässä. 13 kilometrin matka ei kilometreissä ole paha, mutta nousu Lahden keskustasta ensin Kankolanmäelle ja sitten Messilän hiihtomäkien korkeuteen on ihan keskitason urheilusuoritus. Vaikka pyöräilen säännöllisesti hyötyajoja kaupungissa, huomasin maantiekuntoni olevan aika surkea. Niin vaihdepyörää kuin ajelenkin, pakko oli nöyrtyä sekä mennessä että tullessa pahimmassa nousussa hetkeksi pyörää taluttamaan. Tulipa katsottua samalla vähän tarkemmin pientareiden kasveja. Ja tuli tarve pulahtaa veteen.

Hieman se vaivaa, että vuosien mittaan olen muuttunut kovin araksi luonnonvesissä uimariksi. Lapsena kuitenkin uimme ja leikimme sisarusten ja kavereiden kanssa tuntikausia vedessä viimeistään kesäkuun alusta asti. Hiekkarantaelämästä ja auringonotosta en tosin ole välittänyt koskaan, joten siksi ehkä vieraannuin säännöllisistä rantaretkistä teini-iän jälkeen. Toinen syy on siinä, etten ole koskaan omistanut omaa rantapaikkaa. Onneksi on anoppilan ranta, johon pääsee aika lailla rajoituksetta.

Aika monta kertaa silti olen tänä kesänä uinut avoimen taivaan alla, sillä olen vuosien tauon jälkeen löytänyt Lahden Urheilukeskuksen maauimalan hyppyrimäkien juurella. Eihän se mitenkään kaunis tai inspiroiva paikka ole, ellei sitten ole turistien tapaan kiinnostunut mäkihyppääjien ja uimareiden epäkonventionaalisesta yhdistelmästä. Mutta viidenkymmenen metrin altaassa on hyvin tilaa ja lämmin vesi. Olen altaassa yleensä tunnin, josta yritän vesijuosta tehokkaasti vähintään neljäkymmentä minuuttia ja venytellä tai uida hitaahkosti lopun ajan. Vesi kohtelee lihaksia lempeästi ja ulkona on hyvin tilaa hengittää.

Mansikka, mustikka, keltavahvero...

Hollolan metsissä on nyt ainakin näitä: kanttarelleja, mustikoita ja ahomansikoita.

Keltavahverot ovat vasta tulossa, mansikat jo menossa. Mustikkaa tuntuu olevan niin paljon kuin hyttysiltä kestää kerätä. Minun sorminäppäryydelläni se tarkoittaa enintään litraa, sitten sääsket ovat jo imeneet vähintään ranteet ja tukanrajan verille. Mutta sehän riittää jo hyvinkin piirakkaan (eilen illalla kerätyistä nautin osan myös aamuviilin päällä).

Vakiopaikalle ei ollut vielä noussut yhtään tattia, mitään sorttia. Lehmäntateista ja punikeista se yleensä alkaa, muutaman päivän kuluttua siitä nousevat herkkutatit. Tsekkaan taas viikonvaihteessa.

Kolme kanttarellia

Kesän ensimmäiset kanttarellit on nyt bongattu omalta kesäpihalta Hollolassa. Eilinen kaatosade sumensi kuitenkin silmäni niin pahasti, että kaikki todisteeksi otetut valokuvat ovat epätarkkoja. Jätin kolme ihan kunnollisen kokoista sientä paikalleen, sillä todennäköisesti ne vielä kasvavat - ja kanttarellithan kestävät "kasvatuksen". Sen sijaan keräsin purkkiin kaikki löytämäni ahomansikat, sillä ne olivat jo kastumassa sateessa kelvottomiksi. Aamulla oli kiva syödä saalis viilin päällä.

Nyt taas kaupungissa ja työkoneen ääressä. Reilun tunnin kuluttua bodybalanceen, sen jälkeen vielä iltapäivä töitä. Illalla yritän mennä maalle oikein yöksi, jos sää vaikuttaa hyvältä. Koirillakin olisi pitkästä aikaa vähän useampi tunti vapautta kerrallaan.

Lomailua rutiineista

En ole vielä kovinkaan lähellä todellista lomaa, mutta lohdutan itseäni rikkomalla rutiineja. Liikunnoissa se on jopa helppoa, sillä kesällähän ovat tarjolla mm. puistojumppa ja melonta. Mutta jotain uuttakin on kiva ottaa haltuun: tänä kesänä se on vesijuoksu ja uinti maauimalassa, jossa olen edellisen kerran käynyt säännöllisesti tai ylipäänsä ollenkaan ehkä kymmenen vuotta sitten.

Uimala sijaitsee Lahden Urheilukeskuksessa hyppyrimäkien juurella, jossa olen päässyt joka kerta seuraamaan samaan aikaan mäkihyppääjien harjoituksia. No, eivät he altaaseen hyppää vaan viereen, sillä allas on suurimman mäen montussa ja siinä sivussa on siis käytössä kahden mäen alastulorinteet. Ei homma lahtelaisesta enää kovin eksoottiselta tunnu, mutta ainakin iltapäivisin hommaa ohjataan seuraamaan ulkomaisten turistien ryhmiä, jotka näpsivät innoissaan kuvia ja usein myös aplodeeraavat hyppääjille. Kasvattaa kyllä nuorehkojen poikien luonnetta, kun he joutuvat tällä lailla yleisön eteen myös aivan tavallisissa harjoituksissa.

Vaikkei maauimala vastaa elämyksiltään luonnonvesiä, vesijuoksu altaassa on ollut yllättävän mukavaa. Allas on täyspitkä, eikä siellä ole vielä kertaakaan ollut minkäänlaista ruuhkaa. Erityisen hauskaa on liikkua avoimen taivaan alla ja nauttia joko auringosta tai edes suuresta määrästä hapekasta ilmaa ympärillään. Äänimaailmakin on mukavampi kuin kaikuvissa halleissa, vaikka jostain kumman syystä maauimalassa soitetaankin suht. kovalla kaupallista paikallisradion kanavaa.

Yhtään kuvaa minulla ei tästä kesäharrastuksesta ole, sillä uimaan mennessä en yleensä viitsi kuljetella kauheasti ylimääräistä elektroniikkaa mukana. Kyllähän siellä altaalla kuvia näpsitään, tänäänkin seurailin erittäin kauniiden thaimaalaisnaisten poseerauksia toisilleen. Ladyt olivat edustavia uima-asuissaan sinivihreää vettä vasten, mutta ehtivät kyllä aika vähän uida.

Oheiset pari ovat kuvaa viime viikon työkeikalta, joka suuntautui luonnonveden ääreen eli Enonsaareen keskellä Vesijärven Enonselkää. Tarjolla oli pari laivamatkaa yhteysaluksella, kävelyä rantahiekalla, kahvit vanhassa huvilassa ja keskustelua saaren käyttäjien kanssa. Ihan rentouttava työtehtävä, etenkin kun sääkin vielä suosi kohtalaisesti.

Lopuksi vielä sienipäivitys. Keskiviikkoiltana kävin lenkillä Urheilukeskuksen takana Salpausselän maastossa, jossa ei näkynyt ainuttakaan itiöemää, vaikka kurkistin pariin supan pohjaankin (ja altistin itseni pahasti hyttysille). Useilta tuttavilta olen kuullut yksittäisistä hapero- ja tattilöydöistä, joten kyllä niitä varmasti jo metsissä on. Tänään näin torilla myynnissä virolaisten kanttarellien ohella röykkiön erittäin muhkeita keltavahveroita henkilöllä, jonka tiedän itse keräävän myymänsä sienet. On siis aika lähteä katsomaan apajat. Huomenna en pääse sosiaalisten velvoitteiden takia, mutta maanantaina taidan tehdä lyhyen työpäivän ja matkata koirien kanssa yöksi maalle. Illalla ehtii tsekata hyvin alle kilometrin päässä pihastamme sijaitsevan herkkutattipaikan, ja pihasta näkee heti, ovatko kanttarellit tulollaan.

Enhän minä puutarhaa halua, mutta...

...anopin keittiöpuutarhassa tunnen aina kummallista haikeutta. Olisihan se hienoa hakea kesällä tuoretta syötävää suoraan kasvimaalta tai perunapellosta. Maistuisi, olisi terveellistä, ehkä jopa taloudellista. Tulisi hyvää liikuntaa ja järkevä rusketus (jos muistaisi suojata ihon tarpeen mukaan). Koirat (ja mahdolliset sukulaislapset) tykkäisivät, kun saisivat olla mukana puuhassa. Mielestä karisisi kaikki turha.

Olen sen verran kokeillut kasvimaan pitoa, että tunnen myös sen toisen puolen. Yrittämistäni juureksista ja kaaleista sain harvoin edes siementen hinnan verran satoa. Maaperä oli hetkessä täynnä rikkaa, jos palstalta oli poissa muutaman päivän. Vesi loppui kaivosta kuivana kesänä, sadekesänä mikään ei ehtinyt valmiiksi. Oli paarmoja ja hyttysiä.

Haikailen kasvimaan kimppuun, koska huomaan keskikesänkin kohta karkaavan käsistä valkokaulustöitä tehdessä. Tänä vuonna ei olisi taaskaan ollut mitään mahdollisuutta raataa taimien tai maaperän kanssa, sillä huhti-kesäkuussa istuin lähes ympäripyöreitä päiviä tietokoneen ääressä.

Mutta onneksi on kohta mahdollisuus luonnon sadonkorjuuseen, kun vadelmat kypsyvät ja sienet alkavat nousta maan pinnalle. Koirien ja parin sukulaisen kanssa olimme jo tänään kartoittamassa ahomansikkapaikkoja. Muutaman päivän päästä sieltä saisi vähintään kupin pohjan täyteen, jos vain ehtii lähteä keräämään. Pitää ehtiä.

Ikävä maalle

Viihdyn ihan hirveän hyvin keskikaupungilla suurimman osan vuodesta, yleensä myös kesällä. Ehtona on kuitenkin se, että edes jotenkin pystyn liikkumaan paljon ulkona ja seuraamaan luonnossa tapahtuvia muutoksia.

Keväällä ja syksyllä muutokset yleensä näkyvät hyvin ihan katupuissakin, mutta keskikesä on eri juttu. Ei puistoissa ole samoja tienvierien kasveja, pellolla pesiviä töyhtöhyyppiä tai niiden yllä liiteleviä haukkoja. Eikä etenkään kuivilla tienvierillä tai metsäaukioilla viihtyviä ahomansikoita tai hakkuaukeat valloittavia vadelmia. Puhumattakaan auringonnousuista ja -laskuista, jotka kaupungissa tuntuvat aina jäävän jonkin rakennuksen taakse.

Tänään pääsin ihan pikaiselle mansikkaretkelle siskon lasten kanssa ja imin mahdollisimman paljon sisääni värejä, ääniä ja tuoksuja. Yhden kukkakimpunkin keräsin, mutta eihän se pöydällä anna kuin aneemisen aavistuksen siitä, miten luonto ja ihminen yhdessä muovaavat maiseman eri väripintoja.

Miksi sitten ikävöin enkä vietä aikaa maalla? Olen vielä ainakin pari viikkoa niin kiinni kirjoitustöissä ja nettiyhteydessä, ettei muutaman ilta- ja yötunnin takia tunnu oikein järkevältä eikä etenkään ekologiselta ajaa autolla hakemaan luontoelämyksiä. Maalle en haluaisi töitä viedä, vaikka saisinkin järjestettyä itselleni kannettavan koneen. Tilanne voi kyllä kohta muuttua, jos äsken alkanut sade sattuu herättämään ensimmäiset tatit maan pinnalle. Ja muutamassa viikossa kypsyvät myös vadelmat ja heti niiden jälkeen herukat.

Viisainta on yrittää saada kaikkein kiiremmät työt mahdollisimman pian valmiiksi ja napata jossain välissä muutaman päivän vapaa. Kunnon kesäloma on vuorossa vasta elokuun puolivälin jälkeen.

Juhannuksen kunniaksi...

... avasin aamupäivällä melontakauden miehen kanssa.
... kiinanruusu avasi kukan pitkästä aikaa.
... söin ensimmäistä kertaa tänä kesänä uusia siikliperunoita.
... join perunoiden, sillin ja muiden herkkujen keralla pullollisen kuohuviiniä yhdessä miehen, tyttären ja tämän ystävän kanssa.
... katson kohta teeveestä Hercule Poirotin seikkailuja, vaikka elokuva onkin uusinta.
... otan rauhallisesti.

Toipilasruokaa luonnosta

Niin paljon kuin luonnosta saankin voimaa, joskus sekään ei auta. Viikko sitten olin Ahvenanmaalla seminaarissa, jonka pitopaikka Käringsundissa oli kuin unelma: hiekkarantainen poukama katajien maustaman lehtimetsän keskellä. Kasveja ja eläimiä juuri niin runsaasti kuin keväällä voi odottaa; kollega kertoi nähneensä aamulenkillä peuranvasan. Minäkin otin muutaman kuvan (yläkuvan villit ruohosipulit rantakallion halkeamassa) myös maisemasta, mutta muuten en siitä juuri saanut irti mitään. En jaksanut lenkkeillä tai saunoa, päätä särki välillä lähes kestämättömästi ja iho alkoi kukkia. Vasta kotona selvisi, miksi olo oli niin turta. Olin jo ennen viikonloppua saanut viruksen, jonka seurauksia on nyt kärsitty koko viikko. Kolmen reseptilääkkeen lisäksi sain lääkäriltä tiukan määräyksen levätä stressiä pois.

Ensimmäisinä päivinä nukuin ja murjotin sisäänpäin, eilen jaksoin jo lähteä maalle katsomaan kesän edistymistä. Sain melkein paniikkikohtauksen, kun tajusin, mitä taas on muutamassa päivässä mennyt ohi. Kesäkukista iso osa on jo kukkinut ja nurmikko olisi vaatinut leikkaamista. Päätin kuitenkin tarttua kaikkein akuuteimpaan tilanteeseen ja ryhdyin keräämään nokkosia, jotka kohta olisivat kukkineet ja muuttuneet puiseviksi. Raparperit olivat jo päässeet pahasti kukkimaan, samoin ruohosipulit. Molemmissa pehkoissa oli kuitenkin riittävästi myös kerättävää. Kun palasin kotiin, minulla oli korillinen raparperinvarsia, pussillinen ruohosipulia ja pari valmiiksi ryöpättyä rasiallista nokkosta.

Nokkosia käytin tänä aamuna sämpylöiden mausteena ja ruohosipulia silppusin tomaattisalaatin sekä uusista punajuurista (torilta) tehdyn muhennoksen päälle. Makuja ja värejä täydensi vielä aiemmin tekemäni porkkanahillo. Vihreän, punaisen ja keltaisen ravinnon voimalla alan ehkä vähitellen toipua. Raparperinvarret odottavat jääkaapissa, mutta eihän niiden käytöllä ihan hirveä kiire ole. Huomennakin ehtii.

Perinteinen korvasienireissu

Olin eilen perinteisellä korvasieniretkellä, jonka elementit ovat kaksi biologia, yksi muuten vain sieni-intoilija (minä), kaksi koiraa ja hyväksi havaittu lehtokorvasienimaasto Hollolassa. Perinteinen on myös kuvakompositio saaliista, korit vierekkäin.

Perinteiset kuviot ovat sikäli hyviä, että ne saattavat yhteen kolme aika kiireistä ihmistä ja ne kaksi koiraa edes yhtenä päivänä vuodessa vaeltamaan ilman kelloa. Eilenkin konsepti toimi sikäli oikein hyvin, että toinen ihmisretkikumppaneistani ryhtyi kyselemään kelloa vasta vartin yli 12, kun olimme lähteneet aamulla yhdeksän maissa liikkeelle. Ei olisi kuulemma kysynyt ollenkaan, jos ei olisi ryhtynyt pohtimaan, kuinka monta tuntia jo 14-vuotias noutajavanhus mahtaa metsässä jaksaa.

Hyvin meni vielä tunti sen jälkeenkin, vaikka ajoittain kävelyvauhti hidastui aika merkittävästi. Sikäli hyvä, että minullakin selkä alkoi oireilla kolmen tunnin paikkeilla, sillä olin sadesäässä lähtenyt liikkeelle kumisaappaissa. Kosteudelta ne tietenkin suojaavat, mutta kovin ergonomisiksi jalkineita ei voi sanoa. Kun alaselkä oli jo valmiiksi jäykkä, saappailla lontustelu myllätyillä hakkuuaukeilla alkoi jossain vaiheessa tuntua.

Sienisato oli kohtalainen odotuksiin nähden, sillä Hollolassa on muutamaa kuluneen viikon sadepäivää lukuun ottamatta ollut hyvin kuivaa. Isoimmat esiintymät eivät kuitenkaan olleet niillä hakkuuaukeilla vaan useimmiten joissain reunoissa: metsäteiden urissa, teiden ja ojien leikkauksissa ja ojanpenkalla. Parista kuorijätekasasta löysimme isohkot laakatorvisieniesiintymät ja kosteista metsänreunoista ryppäittäin lehtokorvasieniä. Minä en onnistunut saalistamaan kuin yhden "tavallisen" tummanruskean korvasienen, biologit muutaman lisää.

Keskustelimme metsässä aika pitkään siitä, miten hölmöä on edes suunnitella sienten tai marjojen keruun laittamista verolle. Meidän saaliimme oli niin pieni - vajaat kolme kiloa yhteensä - ettei siitä olisi missään tapauksessa riittänyt myytäväksi. Mutta vaikka olisimme tuoneet metsästä ämpärikaupalla satoa, ei nykyisillä kilohinnoilla pääsisi rikastumaan. Jos myyntivoitosta pitäisi vielä maksaa veroa, kerääjä tuskin voisi nostaa samassa suhteessa myyntihintaa. Siinä vaiheessa kun sato päätyy kuluttajalle, siinä on jo monen muunkin portaan kuluja välissä. Ja kuluttajahan ei tunnetusti halua maksaa "ilmaisista" luonnontuotteista juuri mitään, vaikka ei itsekään sinne metsään vaivaudu. Jos koko homma pilataan pistämällä homma verolle ja hinnoittelemalla tuotteet saavuttamattomiksi joistain kateussyistä (ulkomaalaiset poimijat tulevat meidän metsiimme tienaamaan rahaa), kohta sinne metsään eivät mene enää kuin muutamat perinteen vaalijat. Kannattaa jo ihan terveyssyistä tukea sitä, että marjaan ja sieneen menee mahdollisimman moni. Samalla reissulla saa sekä liikuntaa että terveellistä ravintoa!

Biologien kanssa emme tällä kertaa pohtineet myrkkyjä sen syvällisemmin kuin muistelemalla, että laakakorvasieni on kai periaatteessa myrkytön. Ei meistä kenelläkään ole halua kokeilla sienen käsittelyn kanssa, vaan kaikki lajit menivät ainakin minulla ensin ritilälle kuivumaan ja ryöpätään myöhemmin ihan suositusten mukaisesti vielä pari kertaa.

Myrkyistä kuitenkin keskus- tellaan aina jossain. Sain tänään viestin Ruotsissa asuvalta tuttavalta, jonka mukaan Dagens Nyheter olisi päivän lehdessä varoittanut syömästä korvasieniä ollenkaan. Taas kerran siis joku asiantuntija on todennut, etteivät myrkyt poistu millään menetelmällä kokonaan. Todennäköisesti siis minunkin elimistössäni on jäämiä myrkystä, jota olen vapaaehtoisesti nauttinut ainakin neljäkymmentä vuotta muutaman kerran vuodessa.

Ennen 1980-lukua söimme hyvällä halulla korvasieniä pelkän kuivauksen jäljiltä (tietenkin liotimme ne ja heitimme liotusveden pois, mutta emme siis ryöpänneet). Mieheni haluaisi syödä herkut edelleen liikoja käsittelemättä, sillä kyllähän keittokertojen myötä aina häviää myös makua. Minä ryöppään ja suren - ja yritän lisätä sen verran voita ja kermaa, että rasva houkuttaisi aromit kunnolla esille.

Hautausmaalla kaatosateessa

Eilinen lauantai ei ollut sään kannalta paras hautausmaavierailulle. Sateessa vihertynyt maisema oli toki upea, ja ainahan Hollolan keskiaikaista kivikirkkoa kelpaa ihailla.

Mutta kun ystävättären piti istuttaa kukat äitinsä haudalle ja minunkin siivoilla isän hautaa, olisi sen tehnyt mieluummin kuivalla hetkellä kuin veden ja kuran roiskuessa. Onneksi tulin napanneeksi jalkaan kumisaappaat maalta, muuten tänään varmaankin niiskuttaisin märkien jalkojen jälkiseurauksia. Ja kuten kuvasta näkyy, ystävällä oli myös repun peittävä sadeviitta varusteena.

Hollolassa piipahdukset autottoman ystävän kansa ovat kuitenkin aina hauskoja, säässä kuin säässä. Joulun alla käymme yleensä hakemassa kuuset yhdessä hänen lapsuuden metsästään ja pakkaamme ne pakettiautoomme. Eilen yhdistimme reissuun myös siskontyttäreni onnittelut hänen 8-vuotispäivänään.

Minä vietän tänään aurinkoista äitienpäivää osittain autossa, oman tyttären muuttoapuna. Tytär tulee meille yliopiston kesätauon ajaksi ja jättää Helsingin asuntonsa kesävuokralaiselle. Ei sieltä onneksi mitään huonekaluja tarvitse tuoda pois, siitä en yöllä jymähtäneen selkäni kanssa selviäisi (sade taisi sittenkin kostautua). Mutta kaappeja pitää kuulemma tyhjentää ja polkupyörä saada Lahteen. Onneksi tavarat on kuulemma jo pakattu, tarvitsee "vain" ajaa reilut parisataa kilometriä edestakaisin ja nostella omaisuus kyytiin. Ehkä pääsen paluumatkalla äitienpäiväkahville tai -lounaalle jossain sopivassa pysähdyspaikassa.

Vapun mittainen miniloma

Kun Suomeen kerran sattuu tällainen vappuvapaa näin upeiden säiden kera, täytyy toivoa ihmisten nauttineen siitä. Nauttimisella tarkoitan ulkoilua ja luontohavaintojen keräämistä, mutta kyllä kaupungissakin voi tehdä paljon muuta kuin istua terassilla.
Minä olen päässyt viettämään oikean pikkuloman, sillä onnekseni sain työt keskiviikkoiltana sellaiseen vaiheeseen, että saatoin jäädä vapaille. Neljään päivään on mahtunut monta elämystä haravoinnista kuohuviinin nauttimiseen ja ikkunoiden pesusta vanhojen autojen tiirailuun.

Vappuaattoaamu jo lupaili hyvää: samalla kun hikoilin bodybalancessa, mies ilahdutti minua pesemällä lattiat. Itse jatkoin puhtausteemaa pesemällä olohuoneen ikkunat. Seuraavana päivänä kiittelin itseäni, sillä ruokailutilamme pöydässä oli huomattavan mukava istua brunssilla, kun auringon säteet pääsivät esteettä kirkastamaan värit.













Ennen vappupäivän brunssia pääsin kuitenkin nauttimaan aattona ystävien seurasta ja kuohuviinitarjoilusta. Inspiroidussa kokoontumisessa oli niin hauskaa, että olisin saattanut hyvin jäädä nauttimaan tunnelmasta ja viinistä liian pitkään. Onneksi piti lähteä viemään koirat iltakävelylle - huomasin kotiin tultuani, että skumppapitoisuus on riittävä. Vappupäivän brunssin nautimmekin sitten ihan siman voimin (toki oikeista laseista, mikä näkyy kattauksestakin), minkä ansiosta jaksoin taas illalla jatkaa ikkunanpesu-urakkaa.

Upeimmat kevätelämykset olivat vuorossa lauantaina maalla, jossa pääasiassa seurailin siskon perheen leikkimökin kunnostusta. Koko ajan lämpenevässä säässä haravoin pari nurmialuetta, jonne on talven lumenaurausten ja pihatien hiekotuksen takia ajautunut kiviä ja hiekkaa. Kun kivistä on päästy, loput lehdistä voi hyvin jättää ruohonleikkurin silputtavaksi. Haravoinnin lomassa oli hyvin aikaa käydä siskonlasten kanssa tsekkaamassa pihan ja lähimetsän sini- ja valkovuokot. Lintujen sirkutus oli välillä melkein huumaavaa ja yhtäkkiä näimme, että pihan läpi juoksi peräti kaksi kettua. Onneksi kukaan kolmesta koirasta ei huomannut mitään, muuten ainakin mäyräkoira olisi lähtenyt perään. Kun illalla olin palannut mopsin ja mäyräkoiran kanssa kaupunkiin, pääsin kuulemaan vain tasaista kuorsaamista.

Tänään sunnuntainakin on tuntunut olevan aikaa vielä lähes loputtomasti. Aamulla pesin jälleen yhden ikkunan (niitä on yli sadan neliön asunnossa aika monta ja useimmissa on välissä vielä työläät sälekaihtimet), jonka jälkeen söimme miehen kanssa lounasta. Koirakävelyn jälkeen lähdimme katsomaan vanhoja autoja Messukeskuksessa järjestetyn Classic Motorshown parkkipaikalle. Viime keväänä katsoimme näyttelyn sisällä Messukeskuksessa, mutta nyt siis riittivät pysäköintialueen klassikot. Hyvä idea sinänsä päästää lähiparkkiin vain tietyn ikäpyykin ylittäneitä ajoneuvoja, jolloin myös ulkoalueella riittää katsottavaa.

Minä en ole minkään sortin auto- harrastaja, mutta olen oppinut katsomaan klassikkoja vähintään kiinnnos- tuneena sinä aikana, jolloin olen kuulunut klassikkoajoneuvoja harrastavaan sukuun. Miehellä on vuosimallin 1954 Dodge, jolla ajoimme hääpäivänämme reilut kolmekymmentä vuotta sitten ja aika paljon muutenkin 1970- ja 1980-luvulla. Miehen lapsuudenkodissa on ollut useampiakin Jaguareja, ja ainakin yksi serkuista keräilee vanhoja autoja. Suoraan sanoen olen hyvin iloinen siitä, että nykyään meidän perheessämme harrastus on lähinnä esteettistä sorttia. Vanhakin auto vaatii huoltoa ja jonkin tilan, vaikka museokatsastetun auton vakuutukset ovatkin kohtuullisen pienet.

Tänään en kuitenkaan jaksa harmitella edes museoautoon vuosien aikana huvenneita markkoja tai euroja. Tulevan illan aikana ehdin vielä käydä bodybalancessa, jonka jälkeen olen toivottavasti sekä virkeä että rentoutunut aloittamaan uuden työviikon.

Raikastava sade

Olemme jo muutaman yön nukkuneet ikkuna auki, koska kaupungissa lämpimät päivät muuttavat olon nopeasti aika tukalaksi, ja yöllä on ollut tarjolla vielä paljon alempia lukemia. Viime yönä ulkoilma tuntui erityisen raikkaalta, ja syykin selvisi aamulla. Muutama pisara vielä tippui kevätsateen jäljiltä. En itse ole vielä käynyt ulkona, mutta mies toi sisään aika rapaantuneita koiria. Ikkunan takana krookukset loistavat uusin, kirkkain silmin.

En valita kevään lämpöaaltoa, sillä sen seurauksia on toki ihana seurata, etenkin maalla. Viikonvaihteessa bongasin kurkia, töyhtöhyyppiä ja jopa västäräkkejä. Ojanvieret olivat keltaisenaan leskenlehtiä, lehtometsien harmaanruskeat pohjat sinivuokkojen täplittämiä. Anoppilan rannassa tuuli puski vapaan veden aluetta yhä suuremmaksi.

Mutta kevätpölyä on täällä kaupungissa vielä aivan liikaa. Ikkunoiden pesua lykkään ainakin vappuun asti. Jospa sade ja harjat olisivat siihen mennessä kirkastaneet ilman, joka nousee keskustan kaduilta ikkunalaseihin ja -laudoille.

Muutama sana pääsiäisruuasta

Pitkinä pyhinä iskee usein joku hysteria sen suhteen, että kaupasta pitäisi ostaa aivan valtavia määriä ruokaa. Homman ymmärtää vähän paremmin, jos on lähdössä maalle tai muualle kauppojen ulottumattomiin todella päiväkausiksi. Me emme kuitenkaan ole matkustaneet kuin päiväseltään parinkymmenen kilometrin päähän Hollolaan, ja sillekin matkalle mahtuu monta kauppaa. Varsinaisten pyhien välissä on kuitenkin aina joku päivä, jolloin voi täydentää varastoja.

En siis hankkinut etukäteen isoja paisteja, valtavia juomapakkauksia tai megapusseja makeisia tai muuta naposteltavaa, vaikka sainkin tänään kylään molemmat tyttäret. Yhdellä viime viikon kauppareissulla investoin isohkoon lohifileeseen, josta graavasin kolme satsia pakastimeen - yksi syötiin tänään. Pääosa pääsiäisruuastamme syntyi jälleen kerran vihanneksista: meillä oli iso salaatti (keitettyjä punajuuria, jäävuorisalaattia, tomaattia, kurkkua, auringonkukanversoja ja keitettyjä munanpuolikkaita, mausteena omatekoinen öljykastike), keitettyjä perunoita ja uunissa paahdettuja lanttuja ja palsternakkaa. Sieniruokamme oli kanttarellipiirakka, joka olikin erityisen onnistunut (valmista perunaruistaikinaa, täytteenä kanttarelleja, purjoa, creme fraichea, munaa ja vähän juustoraastetta, mausteena pippuria, suolaa ja hippu italialaista chilimaustetta). Lihaksi riitti parisataa grammaa valmista lammaspaistileikettä. Mies nosti pöytään myös juustoja, joita sai syödä, jos halusi - minä otin vain nokareen sinihomejuustoa punajuuren seuraksi. Juomana oli italialaista valkoviiniä ja kivennäisvettä.

Olin varannut etukäteen rahkaa, kermaa, voita, munia, sitruunaa ja mantelilastuja pashaa varten, mutta päätimme sittenkin jättää raskaan pashan tekemättä. Sen sijaan ladoin jälkiruokamaljaan valmiita marenkeja, itse poimittuja villivadelmia, hieman sokeroitua rahkaa ja kinuskikastiketta - ja hyvää tuli! Sokeria ei ollut liikaa, ja säästyimme myös pahimmalta rasvalta. Ostan aina pitkään säilyviä uht-kermapurkkeja, joten eivät ne hukkaan mene. Sitruunat voin käyttää vaikkapa tekemällä simaa ja maustaa sen pakastimesta vielä löytyvillä mustaherukanlehdillä.

Saimme jo palmusunnuntaina tuliaiseksi pari aika juhlallisen kokoista suklaapakettia, joita kenelläkään ei ole vielä ollut intoa avata. Koristeelliset munat ja pääsiäispuput hieman arveluttavat ja saavat siksi edelleen koristaa hyllyä. Meillä tyttäretkin ovat jo niin aikuisia, että suklaan maku on paljon tärkeämpi peruste kuin yllätyslahja tai korea paketti.

Nautin ruuanlaitosta ja yhdessä syömisestä, mutta tämän päivän kohokohta osui kyllä jo aamupäivään. Viikon flunssan jälkeen uskalsin lopulta lähteä reippaalle sauvakävelylenkille, jolla irrottelin ihan tosissasi jumista selkärankaa ja kireitä lihaksia. Vajaan puolentoista tunnin aikana näin paljon kevätsäästä nauttivia ihmisiä ja koiria matkallani Lahden keskustasta Ruoriniemeen ja takaisin. Odotin, että olisin nähnyt Kariniemessä sinivuokkoja ja jossain penkassa leskenlehtiä, mutta eipä osunut silmiin. Muutama pilkkijä vielä oli uskaltautunut Vesijärven jäällekin, vaikka rannassa oli säännöllisin välein heikoista jäistä varoittavia kylttejä.

Huomenna on tiedossa vielä juhlalounas äitini luona. Tiedossa on sekä laatua että määrää, joten yritän mahduttaa aamupäivään ainakin jonkinlaista liikuntaa. Syöminen ja yhdessä istuminen ovat mukavaa puuhaa, kunhan pöydän ääressä mässääminen ei jää päälle. Taidanpa alkaa keventää heti tiistaina.

Eläimellinen pääsiäislauantai

Päivän maaseuturetkellämme oli kolme päätavoitetta: viedä sukset varastoon ja hakea maantiepyöriä tilalle, etsiä kevään ensimmäiset sinivuokot ja käydä tervehtimässä miehen lähisukulaisia. Kohteina olivat sekä minun sukutaloni että anoppila Hollolassa.

Onnistuimme ruksaamaan kaikki kolme kohtaa, minkä lisäksi päivän aikana sattui seuraavaa:

Mies onnistui avaamaan maantiepyöräilykauden upeassa kevätauringossa.





Mäyräkoira juoksi ylös ja alas mäkeä, tonki oletettua rotanpesää kesäterassin alla ja onnistui pusikosta nappaamaan rusakonpoikasen suuhunsa.

Rusakonpoikanen huusi sydäntäsärkevästi.

Miehen veli pelasti rusakon ja kehotti kuuntelemaan kurkia, joita kukaan ei kuitenkaan onnistunut näkemään.

Näimme kaikki ikkunan läpi rotan, jonka pesä terassin alla ei enää jäänyt oletukseksi. Rotta söi tyytyväisenä lintulaudan antimia. Rotalle viritettiin loukku.

Koirat touhusivat kevätpuuhissaan niin täysillä, että nyt kotoamme kuuluu vain vienoa kuorsausta. Kova päivä.

Valokuvatorstai: Violetti

Valokuvatorstain haaste on tällä kertaa violetti.

Ensimmäinen kuva on kahden vuoden takaa kesäkuun alusta, maalta Hollolasta aivan talomme takaa, jossa vanhat iirikset nousevat joka vuosi huolimatta kovin varjoisasta paikasta.

Alemmassa kuvassa pääsiäisen kukkatarjontaa tänään Lahden kauppatorilla.

Aurinkoinen aamu

Pääsin kuin pääsinkin aamulenkille Hollolan Heinsuolle. Voin vakuuttaa, että ladut ovat edelleen erittäin hyvässä kunnossa, roskaa eli lähinnä neulasia oli vain siellä täällä. Latukone oli liikkeellä, joten hyviä olosuhteita on tiedossa ainakin lähipäiville.

Vaikka pakkasta oli tänäkin aamuna reippaasti toistakymmentä, kannattaa tosiaan lähteä ajoissa. Ilmassa voi olla pakkasta vielä iltapäivälläkin, mutta aurinko lämmittää aika nopeasti etenkin itä- ja etelärinteet pehmeään kuntoon. Ensimmäiset puoli tuntia hiihdin ihan yksin, sitten alkoivat muutkin suksijat heräillä.

Vastaan tuli myös jokunen kävelijä ja jopa maastopyöräilijä, ja aivan loppupäässä ennen Hälvälää joku oli myös myllännyt jollain moottoriajoneuvolla. Malttaisivat nyt vielä hetken antaa meidän hiihtäjien nauttia hyväkuntoisista väylistä. Kevät tulee kovaa vauhtia, ei se ole keltään pois, jos ladut ovat kunnossa.

Loppukiri laduille

Näinä päivinä yhä useampi ystävä on viestittänyt riemuissaan, kuinka kevään viimeiset pakkaset ovat pidentäneet hiihtokautta. Vaan ei minulla, sillä viime viikonloppu meni kokonaan ohi kahden päivän työkeikan takia. Tarjolla olisi ollut hankikantoa ja auringonpaistetta ensimmäistä kertaa ainakaan kahteen vuoteen.

No, alkuviikosta oli sitten vuorossa lumisadetta, mutta taas pari viime päivää säät olisivat suosineet. En ole töiden, iltaharrastusten ja muiden liikuntojen puristuksessa kuitenkaan mitenkään ehtinyt ulos koiralenkkejä pidemmälle.

Huomenaamulla aion vihdoin repäistä ja lähteä miehen mukana ladulle. Sukset ovat kunnossa, hiihtovaatteet kohta pinossa odottamassa aamua. Lähtö Heinsuolle Hollolaan on viimeistään kahdeksalta, jotta jäljelle jää myös työpäivää. Myös lauantaiaamulle olen sopinut treffit miehen ja suksien kanssa, silloin suuntaamme Vierumäelle, jossa hiihdon jälkeen voi palkita itsensä lounaalla. Sunnuntaina on kuulemma jo luvassa reippaasti lämpöasteita, joten nyt on otettava hiihtokaudesta loput irti.

Valokuvatorstai: Piposta vedetty

Tämän viikon Valokuvatorstain haaste on piposta vedetty. No, kun hiihtolenkin jälkeen vetäisee pipon päästään, tunnelma autossa on näin huurustettu.

Tämän aamun lenkki oli muuten normaali - kesto tunti ja vartti ja kilsoja ehkä n. 12 - mutta liikkeellelähtö oli tavallistakin aiemmin. 7.30 startilla yritimme päästä yöpakkasten jäljiltä koville laduille. Minulla luistikin ihan mukavasti, mutta mies väitti päinvastaista. Muutenhan päivä on mennyt ihan plusasteiden puolella.

Ajatuksia sieniruuista

Pitkästä aikaa oli taas viikonvaihteessa aikaa tehdä kahta eri sieniruokaa: eilen sienisalaattia kalan oheen, tänään herkkutattipaistosta, jonka inspiroin jääkaapista löytyneistä aineksista. Sienisalaatin tein hyväksi koetulla yhdistelmällä: pari desiä liiasta suolasta liotettuja haaparouskuja (vielä parempia olisivat mustarouskut, mutta varastot ovat lopussa), pari pientä sipulia, vajaa purkillinen smetanaa ja mausteeksi jälkiruokalusikallinen aurinkokuivattua (öljyineen) tomaattia silputtuna sekä liraus balsamicoa. Kun salaatin tekee vähintään pari tuntia ennen ruokailua, maku ehtii tasaantua. Taisin myös pyöräyttää kierroksen mustapippuria myllystä.

Herkkutattipaistosta varten kaivoin pakastimesta litran purkillisen pilkottuja herkkutatteja ja paistoin ne voissa kolmen pienen silputun sipulin kanssa. Lisäsin pannulle parin desin purkillisen kevytkermaa, pari kierrosta mustapippuria ja hippusen suolaa sekä pakastimesta niin ikään löytyneet puolen desin annokset silputtua persiljaa ja ruohosipulia. Hauduttelin. Jääkaapista löysin ison palsternakan, jonka siivutin uunivuuan pohjalle ja laitoin siivut uuniin noin vartiksi esikypsymään (ihan ilman nestettä, vähän vain öljyä pohjalle). Kun siivut olivat puolipehmeitä, kaadoin herkkutattikastikkeen päälle ja ripottelin maltillisesti juustoraastetta päälle. Se oli ihan halpismerkkiä (jälleen pakastimesta), mutta parempaa toki olisi ollut parmesaani tai vaikkapa sinihomemuru. Annoin hautua paistoksen kypsäksi ja tarjoilin tomaattisalaatin kanssa. Aivan hurjan hyvää!

Meidän sieniruuissamme oli tällä kertaa molemmissa maitotuotteita eli kermaa ja smetanaa. Välttämätöntähän se ei ole, minkä todisti mm. viime viikonloppuna Sallassa syömäni herkullinen sienisalaatti ravintola Kielan alkupalana poroleikkeen kanssa. (Kuva ohessa). Kiinnitin asiaan huomiota, koska olin syömässä laktoosi- ja gluteenirajoituksista kärsivän ihmisen kanssa. Luultavasti sienisalaatin kastike oli majoneesipohjainen, mutta ei makean tunkkainen niin kuin usein valmissalaatit.

Ja sitten vielä pikku päivitys liikuntoihin. Kävin aamulla kokeilemassa Lahden Teivaan ja Vesijärven satamien väliin auratun luisteluväylän, jossa voi yrittää luistella matkaa retkiluistimilla. Aika huonossa kunnossa jää valitettavasti oli, täynnä jalanjälkiä ja muita epätasaisuuksia. Kävelijöitä ei tosin voi syyttää, koska rataa ei ennen auraamista ollut mitenkään merkitty. Nyt vain toivon, että mahdollisina suojasääpäivinä ihmiset malttaisivat pysyä poissa radalta. Jää voisi hyvinkin sulaa tasaiseksi ja taas jäätyä seuraavan pakkasen aikana. Ja niitä kävelyväyliä siellä jäällä on kyllä ihan riittävästi.