Raikastava sade

Olemme jo muutaman yön nukkuneet ikkuna auki, koska kaupungissa lämpimät päivät muuttavat olon nopeasti aika tukalaksi, ja yöllä on ollut tarjolla vielä paljon alempia lukemia. Viime yönä ulkoilma tuntui erityisen raikkaalta, ja syykin selvisi aamulla. Muutama pisara vielä tippui kevätsateen jäljiltä. En itse ole vielä käynyt ulkona, mutta mies toi sisään aika rapaantuneita koiria. Ikkunan takana krookukset loistavat uusin, kirkkain silmin.

En valita kevään lämpöaaltoa, sillä sen seurauksia on toki ihana seurata, etenkin maalla. Viikonvaihteessa bongasin kurkia, töyhtöhyyppiä ja jopa västäräkkejä. Ojanvieret olivat keltaisenaan leskenlehtiä, lehtometsien harmaanruskeat pohjat sinivuokkojen täplittämiä. Anoppilan rannassa tuuli puski vapaan veden aluetta yhä suuremmaksi.

Mutta kevätpölyä on täällä kaupungissa vielä aivan liikaa. Ikkunoiden pesua lykkään ainakin vappuun asti. Jospa sade ja harjat olisivat siihen mennessä kirkastaneet ilman, joka nousee keskustan kaduilta ikkunalaseihin ja -laudoille.

Muutama sana pääsiäisruuasta

Pitkinä pyhinä iskee usein joku hysteria sen suhteen, että kaupasta pitäisi ostaa aivan valtavia määriä ruokaa. Homman ymmärtää vähän paremmin, jos on lähdössä maalle tai muualle kauppojen ulottumattomiin todella päiväkausiksi. Me emme kuitenkaan ole matkustaneet kuin päiväseltään parinkymmenen kilometrin päähän Hollolaan, ja sillekin matkalle mahtuu monta kauppaa. Varsinaisten pyhien välissä on kuitenkin aina joku päivä, jolloin voi täydentää varastoja.

En siis hankkinut etukäteen isoja paisteja, valtavia juomapakkauksia tai megapusseja makeisia tai muuta naposteltavaa, vaikka sainkin tänään kylään molemmat tyttäret. Yhdellä viime viikon kauppareissulla investoin isohkoon lohifileeseen, josta graavasin kolme satsia pakastimeen - yksi syötiin tänään. Pääosa pääsiäisruuastamme syntyi jälleen kerran vihanneksista: meillä oli iso salaatti (keitettyjä punajuuria, jäävuorisalaattia, tomaattia, kurkkua, auringonkukanversoja ja keitettyjä munanpuolikkaita, mausteena omatekoinen öljykastike), keitettyjä perunoita ja uunissa paahdettuja lanttuja ja palsternakkaa. Sieniruokamme oli kanttarellipiirakka, joka olikin erityisen onnistunut (valmista perunaruistaikinaa, täytteenä kanttarelleja, purjoa, creme fraichea, munaa ja vähän juustoraastetta, mausteena pippuria, suolaa ja hippu italialaista chilimaustetta). Lihaksi riitti parisataa grammaa valmista lammaspaistileikettä. Mies nosti pöytään myös juustoja, joita sai syödä, jos halusi - minä otin vain nokareen sinihomejuustoa punajuuren seuraksi. Juomana oli italialaista valkoviiniä ja kivennäisvettä.

Olin varannut etukäteen rahkaa, kermaa, voita, munia, sitruunaa ja mantelilastuja pashaa varten, mutta päätimme sittenkin jättää raskaan pashan tekemättä. Sen sijaan ladoin jälkiruokamaljaan valmiita marenkeja, itse poimittuja villivadelmia, hieman sokeroitua rahkaa ja kinuskikastiketta - ja hyvää tuli! Sokeria ei ollut liikaa, ja säästyimme myös pahimmalta rasvalta. Ostan aina pitkään säilyviä uht-kermapurkkeja, joten eivät ne hukkaan mene. Sitruunat voin käyttää vaikkapa tekemällä simaa ja maustaa sen pakastimesta vielä löytyvillä mustaherukanlehdillä.

Saimme jo palmusunnuntaina tuliaiseksi pari aika juhlallisen kokoista suklaapakettia, joita kenelläkään ei ole vielä ollut intoa avata. Koristeelliset munat ja pääsiäispuput hieman arveluttavat ja saavat siksi edelleen koristaa hyllyä. Meillä tyttäretkin ovat jo niin aikuisia, että suklaan maku on paljon tärkeämpi peruste kuin yllätyslahja tai korea paketti.

Nautin ruuanlaitosta ja yhdessä syömisestä, mutta tämän päivän kohokohta osui kyllä jo aamupäivään. Viikon flunssan jälkeen uskalsin lopulta lähteä reippaalle sauvakävelylenkille, jolla irrottelin ihan tosissasi jumista selkärankaa ja kireitä lihaksia. Vajaan puolentoista tunnin aikana näin paljon kevätsäästä nauttivia ihmisiä ja koiria matkallani Lahden keskustasta Ruoriniemeen ja takaisin. Odotin, että olisin nähnyt Kariniemessä sinivuokkoja ja jossain penkassa leskenlehtiä, mutta eipä osunut silmiin. Muutama pilkkijä vielä oli uskaltautunut Vesijärven jäällekin, vaikka rannassa oli säännöllisin välein heikoista jäistä varoittavia kylttejä.

Huomenna on tiedossa vielä juhlalounas äitini luona. Tiedossa on sekä laatua että määrää, joten yritän mahduttaa aamupäivään ainakin jonkinlaista liikuntaa. Syöminen ja yhdessä istuminen ovat mukavaa puuhaa, kunhan pöydän ääressä mässääminen ei jää päälle. Taidanpa alkaa keventää heti tiistaina.

Eläimellinen pääsiäislauantai

Päivän maaseuturetkellämme oli kolme päätavoitetta: viedä sukset varastoon ja hakea maantiepyöriä tilalle, etsiä kevään ensimmäiset sinivuokot ja käydä tervehtimässä miehen lähisukulaisia. Kohteina olivat sekä minun sukutaloni että anoppila Hollolassa.

Onnistuimme ruksaamaan kaikki kolme kohtaa, minkä lisäksi päivän aikana sattui seuraavaa:

Mies onnistui avaamaan maantiepyöräilykauden upeassa kevätauringossa.





Mäyräkoira juoksi ylös ja alas mäkeä, tonki oletettua rotanpesää kesäterassin alla ja onnistui pusikosta nappaamaan rusakonpoikasen suuhunsa.

Rusakonpoikanen huusi sydäntäsärkevästi.

Miehen veli pelasti rusakon ja kehotti kuuntelemaan kurkia, joita kukaan ei kuitenkaan onnistunut näkemään.

Näimme kaikki ikkunan läpi rotan, jonka pesä terassin alla ei enää jäänyt oletukseksi. Rotta söi tyytyväisenä lintulaudan antimia. Rotalle viritettiin loukku.

Koirat touhusivat kevätpuuhissaan niin täysillä, että nyt kotoamme kuuluu vain vienoa kuorsausta. Kova päivä.

Valokuvatorstai: Violetti

Valokuvatorstain haaste on tällä kertaa violetti.

Ensimmäinen kuva on kahden vuoden takaa kesäkuun alusta, maalta Hollolasta aivan talomme takaa, jossa vanhat iirikset nousevat joka vuosi huolimatta kovin varjoisasta paikasta.

Alemmassa kuvassa pääsiäisen kukkatarjontaa tänään Lahden kauppatorilla.

Aurinkoinen aamu

Pääsin kuin pääsinkin aamulenkille Hollolan Heinsuolle. Voin vakuuttaa, että ladut ovat edelleen erittäin hyvässä kunnossa, roskaa eli lähinnä neulasia oli vain siellä täällä. Latukone oli liikkeellä, joten hyviä olosuhteita on tiedossa ainakin lähipäiville.

Vaikka pakkasta oli tänäkin aamuna reippaasti toistakymmentä, kannattaa tosiaan lähteä ajoissa. Ilmassa voi olla pakkasta vielä iltapäivälläkin, mutta aurinko lämmittää aika nopeasti etenkin itä- ja etelärinteet pehmeään kuntoon. Ensimmäiset puoli tuntia hiihdin ihan yksin, sitten alkoivat muutkin suksijat heräillä.

Vastaan tuli myös jokunen kävelijä ja jopa maastopyöräilijä, ja aivan loppupäässä ennen Hälvälää joku oli myös myllännyt jollain moottoriajoneuvolla. Malttaisivat nyt vielä hetken antaa meidän hiihtäjien nauttia hyväkuntoisista väylistä. Kevät tulee kovaa vauhtia, ei se ole keltään pois, jos ladut ovat kunnossa.

Loppukiri laduille

Näinä päivinä yhä useampi ystävä on viestittänyt riemuissaan, kuinka kevään viimeiset pakkaset ovat pidentäneet hiihtokautta. Vaan ei minulla, sillä viime viikonloppu meni kokonaan ohi kahden päivän työkeikan takia. Tarjolla olisi ollut hankikantoa ja auringonpaistetta ensimmäistä kertaa ainakaan kahteen vuoteen.

No, alkuviikosta oli sitten vuorossa lumisadetta, mutta taas pari viime päivää säät olisivat suosineet. En ole töiden, iltaharrastusten ja muiden liikuntojen puristuksessa kuitenkaan mitenkään ehtinyt ulos koiralenkkejä pidemmälle.

Huomenaamulla aion vihdoin repäistä ja lähteä miehen mukana ladulle. Sukset ovat kunnossa, hiihtovaatteet kohta pinossa odottamassa aamua. Lähtö Heinsuolle Hollolaan on viimeistään kahdeksalta, jotta jäljelle jää myös työpäivää. Myös lauantaiaamulle olen sopinut treffit miehen ja suksien kanssa, silloin suuntaamme Vierumäelle, jossa hiihdon jälkeen voi palkita itsensä lounaalla. Sunnuntaina on kuulemma jo luvassa reippaasti lämpöasteita, joten nyt on otettava hiihtokaudesta loput irti.

Valokuvatorstai: Piposta vedetty

Tämän viikon Valokuvatorstain haaste on piposta vedetty. No, kun hiihtolenkin jälkeen vetäisee pipon päästään, tunnelma autossa on näin huurustettu.

Tämän aamun lenkki oli muuten normaali - kesto tunti ja vartti ja kilsoja ehkä n. 12 - mutta liikkeellelähtö oli tavallistakin aiemmin. 7.30 startilla yritimme päästä yöpakkasten jäljiltä koville laduille. Minulla luistikin ihan mukavasti, mutta mies väitti päinvastaista. Muutenhan päivä on mennyt ihan plusasteiden puolella.

Ajatuksia sieniruuista

Pitkästä aikaa oli taas viikonvaihteessa aikaa tehdä kahta eri sieniruokaa: eilen sienisalaattia kalan oheen, tänään herkkutattipaistosta, jonka inspiroin jääkaapista löytyneistä aineksista. Sienisalaatin tein hyväksi koetulla yhdistelmällä: pari desiä liiasta suolasta liotettuja haaparouskuja (vielä parempia olisivat mustarouskut, mutta varastot ovat lopussa), pari pientä sipulia, vajaa purkillinen smetanaa ja mausteeksi jälkiruokalusikallinen aurinkokuivattua (öljyineen) tomaattia silputtuna sekä liraus balsamicoa. Kun salaatin tekee vähintään pari tuntia ennen ruokailua, maku ehtii tasaantua. Taisin myös pyöräyttää kierroksen mustapippuria myllystä.

Herkkutattipaistosta varten kaivoin pakastimesta litran purkillisen pilkottuja herkkutatteja ja paistoin ne voissa kolmen pienen silputun sipulin kanssa. Lisäsin pannulle parin desin purkillisen kevytkermaa, pari kierrosta mustapippuria ja hippusen suolaa sekä pakastimesta niin ikään löytyneet puolen desin annokset silputtua persiljaa ja ruohosipulia. Hauduttelin. Jääkaapista löysin ison palsternakan, jonka siivutin uunivuuan pohjalle ja laitoin siivut uuniin noin vartiksi esikypsymään (ihan ilman nestettä, vähän vain öljyä pohjalle). Kun siivut olivat puolipehmeitä, kaadoin herkkutattikastikkeen päälle ja ripottelin maltillisesti juustoraastetta päälle. Se oli ihan halpismerkkiä (jälleen pakastimesta), mutta parempaa toki olisi ollut parmesaani tai vaikkapa sinihomemuru. Annoin hautua paistoksen kypsäksi ja tarjoilin tomaattisalaatin kanssa. Aivan hurjan hyvää!

Meidän sieniruuissamme oli tällä kertaa molemmissa maitotuotteita eli kermaa ja smetanaa. Välttämätöntähän se ei ole, minkä todisti mm. viime viikonloppuna Sallassa syömäni herkullinen sienisalaatti ravintola Kielan alkupalana poroleikkeen kanssa. (Kuva ohessa). Kiinnitin asiaan huomiota, koska olin syömässä laktoosi- ja gluteenirajoituksista kärsivän ihmisen kanssa. Luultavasti sienisalaatin kastike oli majoneesipohjainen, mutta ei makean tunkkainen niin kuin usein valmissalaatit.

Ja sitten vielä pikku päivitys liikuntoihin. Kävin aamulla kokeilemassa Lahden Teivaan ja Vesijärven satamien väliin auratun luisteluväylän, jossa voi yrittää luistella matkaa retkiluistimilla. Aika huonossa kunnossa jää valitettavasti oli, täynnä jalanjälkiä ja muita epätasaisuuksia. Kävelijöitä ei tosin voi syyttää, koska rataa ei ennen auraamista ollut mitenkään merkitty. Nyt vain toivon, että mahdollisina suojasääpäivinä ihmiset malttaisivat pysyä poissa radalta. Jää voisi hyvinkin sulaa tasaiseksi ja taas jäätyä seuraavan pakkasen aikana. Ja niitä kävelyväyliä siellä jäällä on kyllä ihan riittävästi.

Lumitaidetta ja eläinystäviä

Oheinen maisema on Sallasta, josta palasin viime maanantaina. Viiden päivän matka osui kahden etelä- suomalaisen hiihtoloma- viikon taitekohtaan, mutta minun kohdallani kyse oli enimmäkseen työstä. Onneksi työn varjolla pääsin niin hiihtokeskukseen, seuraamaan husky-safarin lähtöä kuin pariin hyvään ravintolaankin Lappi-herkkujen äärelle.

Ehkä suurin elämys oli kuitenkin sallalaislasten lumitaidetapahtuma, jonka huipentava iltajuhla oli perjantaina 20.2. Lapset, nuoret ja jotkut aikuisetkin olivat viikon veistäneet lunta ja jäätä viikon pakkaslukemissa, joissa etelän koululaiset herkästi pysyvät välitunnitkin sisällä. -29 kuulemma oli ihan ok niin kauan kuin ei tuullut - ja tuulihan yleensä tulee lauhemman sään mukana. Minä huomasin varustautuneeni aivan liian keveillä jalkineilla; varpaat jäässä oli ikävä huopatossuja.

Onnekseni sain viettää työmatkan yöt ja kokonaisen sunnuntain ystävien kotona ja heidän kanssaan seurustellen. Sunnuntainen lähes kolmen tunnin kävely koirien kanssa oli hieno kokemus sekin, vaikka en siis suksien päälle päässytkään (yhden vapaapäivän takia en viitsinyt ottaa suksia, monoja ja erillisiä hiihtovarusteita vaivakseni lentokoneeseen ja sen jälkeisiin kuljetuksiin). Sivusta katsottuna Sallatunturin alueella on hyvät ladut ja erilaisia latuprofiileita myös niille, jotka eivät halua kiivetä tunturiin.

Olen muutamalla Lapin matkallani huomannut, ettei minusta ole hurmioitumaan tai löytämään näkemästäni erityistä Lapin lumoa. Enhän sittenkään ole päässyt lähelle sellaista koskematonta luontoa tai alkuperäistä elämäntapaa, joka vaatisi jo aivan erilaisia kykyjä ja syventymistä myös siellä vierailijalta. Uskon, että todellisessa erämaassa minäkin menisin hiljaiseksi jo aivan epävarmuuttani. Vaikka kuinka samoilen "omissa" metsissäni turvallisin mielin, ei tulisi kyllä mieleenkään lähteä pohjoisessa edes hiihtämään valmiiden latujen ulkopuolelle.

Mutta en myöskään pätkääkään väheksy näkemiäni ja kokemiani asioita, joista tälläkin matkalla ehdoton pääosa oli kauniita ja positiivisia ilmiöitä. Valokuvaaja osoitti minulle koskikaran keskeltä jokea ja tunnisti tien yli lentäneen teeren. Ihan itse bongasin hirven tiensivusta.

Ystävieni tarjoamat ateriat ja jopa ravintola-annokset maistuivat siltä, että niissä käytetyt kalat ja lihat olivat tuoreita ja puhtaita. Pääsin itse asiassa myös käymään lampolassa, josta ystäväperheen lähiliha tulee - loput ovat peräisin metsästysreissuilta.

Ja se lumi, se oli joka paikassa häikäisevän valkoista ja tietenkin illansuussa eri sinisen sävyistä. Vaikka palasin eteläänkin keskelle pakkasia, oli lumi täällä jo ehtinyt harmaantua.

Huh hikeä, jäällä pakkasessa

Selkä oireili vielä koko viime viikon sen verran ilkeästi, että sijoitin kaikki hiihtolenkkini suosiolla tasaiseen ympäristöön, tiistaina Vierumäen golfkentän ympärille ja viikonloppuna jäälle. Tasaisella kun uskaltaa revittää pelkäämättä, että pikku repsahdus väsyneissä vatsalihaksissa heti kostautuisi kipeänä alaselkänä.

Eilinen ystävänpäivän lenkki Vesijärvellä oli silti riittävän rankka, sillä sain kirittäjäksi lähes ammattimaisesti treenaavan puolisoni. Sain tehdä noin kymmenen kilometrin lenkillä (Lahden Teivaan satama - Mukkula - Rautakankare - Teivaa) ihan reippaasti töitä luistelubaanalla sekä hauiksilla että reisillä, vaikka mies lykki vain käsivoimilla pitkin viereistä latua. Hengähdystauon antoi piipahdus Tiirismaan Rautakankareen majalla, joka oli ensimmäistä päivää auki tänä talvena. Joimme kaakaot jo ihan kannatuksenkin vuoksi.

Majalta lähtiessä näimme pilkki- seurueen, jonka eläin- jäsenille ei ainakaan tule kylmä vähän kovemmissakaan lukemissa. Viime aamuina on ollut suunnilleen kymmenen miinusastetta, mikä tuntuu etenkin vastatuulessa avoimella jäällä jo ihan kunnon pakkaselta. Olen minä silti joka kerta ihan hiessä palannut lenkiltä. Muutaman kerran on palellut sormia ja poskipäitä.

Tänään kävin hyvin kevyellä lenkillä mäyräkoiran vauhdissa. Reilu kymmenvuotias leidimme ei enää jaksa vetää hiihtäjää perässään niin kuin vielä muutama vuosi sitten, mikä on täysin ymmärrettävää vajaan parin vuoden takaisen selkäleikkauksenkin vuoksi. Lönkyttelimme Mukkulaan ja takaisin ja nautimme aamun väljyydestä. Tulomatkalla oli vielä pilvistä, mutta aurinko alkoi hieman pilkahdella. Todennäköisesti ja toivottavasti päivemmällä jäällä riitti massoittain ulkoilijoita.

Vesisadetta ja selkävaivoja

Viime tiistaina oli vielä näin upea aurinkopäivä. Oheiset jäällä purjehtijat bongasin Vesijärveltä Mukkulan läheltä, kun kävin hakemassa d-vitamiinia suoraan luonnosta, suksilla tietenkin. Sen jälkeenkin oli monta hyvää pakkaspäivää, joiden aikana kyllä kävelin kaupungissa paikasta toiseen mutta en enää ehtinyt hiihtämään. Loppuviikosta selkäkin alkoi ilmoitella ja eilen se äityi suorastaan vihoittelemaan. Lauantainen pilates ei tällä kertaa auttanut asiaa vaan pahensi tilannetta entisestään. Yöunet katkeilivat sen verran, että oli nappailtava särkylääkettä maksimimäärät.

Olisihan minun pitänyt tietää, että kyse on kroppani ilmapuntari-ilmiöstä: tänä aamuna satoi vettä. Oli aika toteuttaa "operaatio pakastin". Tytär, koirat ja minä pakkauduimme autoon ja toivoimme, etteivät pikkutiet vielä aamusta olleet muuttuneet vesisateessa iljanteisiksi. Rukous kuultiin ja pääsimme hyvin perille.

Tytär leikitti koiria ja rakensi lumiukon nuorempien serkkujensa kanssa. Minä kasasin pakastimesta hillot ja sienet termoslaatikkoon ja työnsin tilalle pari kuumalla vedellä täytettyä kattilaa. Parissa tunnissa pakastin oli sulatettu ja pesty, minkä jälkeen käänsimme uudestaan nokan kohti kaupunkia. Ajoitus oli aika täydellinen, sillä sivutiet alkoivat jo muuttua pinnaltaan petollisen liukkaiksi.

Nyt ei maalla ole enää muuta sähköä syövää kuin peruslämpö niissä huoneissa, joiden läpi vesijohdot kulkevat. Pakastimen tsekkaus oli hyvä siksikin, että kaupungista olivat omenahillot ja vadelmat lopussa. Eiköhän näillä varastoilla kesään asti selvitä.

Hiihtävätkö kaikki?

Facebookissa eräs tuttu parahti: "hiihtävätkö kaikki muut?". Totta onkin, että aika moni tuttu tuntuu kertovan ladulla käymisen nautinnoista. Mitään ruuhkaa en ole laduilla havainnut lukuun ottamatta niitä viikkoja, jolloin käytössä olivat vain muutamat kilometrit tekolatuja. Ehkä muutama lumeton ja lämmin talvi on saanut suomalaiset arvostamaan talvea. Tai ehkä on vain kiva julistaa maailmalle ne pari kertaa, kun saa sukset jalkaansa talven aikana. Viimeistään keväisillä jäillä on niiiiin nautinnollista käydä ottamassa aurinkoa ja samalla kokeilemassa, vieläkö pysyy parin (muovisen) laudan päällä pystyssä. Ja sitten ovat tietenkin he, jotka hiihtävät vain ja ainoastaan sen viikon verran Lapissa talviloman aikaan.

En silti väheksy kenenkään motiiveja tai ponnisteluja hiihtämään lähtiessä. Vaatii jo yritystä, että saa kaivetuksi esiin hiihtokengät, sopivat vaatteet ja ennen kaikkea sauvat ja sukset, joista jälkimmäiset olisi hyvä vielä voidellakin. Ei hiihtämään lähtö nykymuodossaan ihan ex tempore onnistu. Tuskin kukaan pikkulapsiperheitä lukuun ottamatta enää lähtee ihan takapihalta umpihankeen, joten latujen paikoista ja kunnostakin pitäisi olla selvillä. On oltava aistit avoinna, jotta osuu oikeaan paikkaan juuri silloin, kun itseä hiihdättää.

Minunkin hiihtämiseni on kovin paljon aktiivihiihtävän mieheni varassa. Hän rasvaa sukset ja seuraa latutilannetta. Hän ottaa minut mukaan aina, kun vain saamme sovitetuksi liikunnan yhteiseen aikaan. Eilen aamulla se onnistui, vaikka 17 pakkasastetta tuntuivatkin kaatavan koko hankkeen. Mutta Lahden Tapanilaan kuitenkin menimme ihastelemaan upeaa talvimaisemaa ja ottamaan mittaa omista voimista kohtalaisen mäkisellä viitosen kilpalenkillä. Kuva on tällä kertaa kännykällä otettu, siksi aika rakeinen. Näyttää melkein maalaukselta.

Ohhoh, osallistun meemiin

Kuva on reilun kahden vuoden takaa, otettu 3.12.2006 sieni- reissulla. Hollolaisessa kuusimetsässä oli sekä suppilovahveroita että aivan syötäviä mustikoita vielä joulukuussakin. Ongelmana oli vain valonpuute, minkä takia tämäkin kurja kuva on pitänyt ottaa salamalla.

Osallistuin poikkeuksellisesti meemiin kahdesta syystä: haastaja on I.O.Rumdum ja sattumalta saan haasteeseen yhdistettyä sienestysharrastukseni.

Ja meemi menee näin:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Minun kohdallani on vain se ongelma, etten tällä hetkellä osaa haastaa oikein ketään bloggaajaa, koska ehdin työkiireiden takia tosi vähän seurata muiden blogeja. Jos joku kokee haasteen omakseen, hän voisi aktiivisesti tulla itse haastetuksi. Saa kertoa täällä.

Arjen ruisleipää

Otsikolle ei oikeastaan ole vastinetta tässä kirjoituksessa, sillä viikonvaihteessa leipomani leipä oli vain osittain rukiista. Mutta itse leipominen on sitä, mitä osa ihmisistä osaa edelleen arkena tehdä: laittaa ruokaa alusta asti. Tulokset ovat hyvässä lykyssä sekä maukkaampia, terveellisempiä että edullisempia kuin ostotuotteet. Tällä kertaa maku ja hinta olivat kohdallaan, koostumus (hajosi leikattaessa) ja ehkä terveellisyyskin (aika paljon hedelmiä ja siirappia) niin ja näin. Mutta tekeminen jo sinänsä tekee yleensä hyvää, ainakin jos siihen on aikaa.

Eilinen sunnuntai meni kokonaan taidematkalla Salossa, joten en kokannut tai harrastanut liikuntaa. Lauantai olikin sitä tehokkaampi, kävin sekä hiihtämässä että pilateksessa. Ja keräilin jonkinlaisen ruuankin pöytään aiemmin paistamistani lindströminpihveistä, perunoista, tuosta leivästä, salaattiaineista ja perjantailta jääneestä herkkutattimuhennoksesta. Taas kerran aivan ylivoimaisen hyvää verrattuna mihin tahansa normaaleista lounaspaikoistani. Ja niihinhän pitää verrata, jos lounaan hinta jää henkeä kohti muutamaan euroon.

Hiihtomaisemat olivat muuten lauantaiaamuna taas erittäin inspiroivat. Vasta satanut lumi tosin vie luistoa mutta tuopahan myös tunnelmaa. Ja on aina kiva nähdä, että muutkin innostuvat liikkeelle. Aamuyhdeksältä oli melkein ruuhkaa (no, ei tässä Hälvälän suoralla). Kyllä suomalaiset edelleen hiihtävät, ainakin Hollolassa ja Lahdessa.

Mitä tähän arkiviikkoon mahtaa mahtua? Ainakin lunta tulee nytkin ikkunan takana, tai vähintään jonkinlaista lumen ja rännän sekoitusta. Työpäivät tuntuvat taas täyttyvän ihan rahaa tuovista hommista, mikä on freelancerille erinomainen asia. Kunhan vain ehtii ja muistaa liikkua ja venytellä. Sitä arjen ruisleipää siis.

Venyttelyä ja edullista ruokaa

Viimeisiään vetelevä viikko on siitä harvinainen, että olen harrastanut liikuntaa ihan joka päivä. Toki normaaliviikkoonkin kuuluu vähintään neljä viisi aktiiviliikuntaa ja lisäksi arkiliikuntaa, mutta yleensä viikossa on myös pari lepopäivää. Hyvä niin, sillä eilisen jo perjantai-iltaisen harvinaisen rankan tanssitunnin jälkeen olin aika uupunut. Sitä ennen olin ollut kahtena päivänä retkiluistelemassa, yhtenä aamuna kuntosalilla ja toisena bodybalancessa. Eilinen pilates oli palauttava, mutta sen jälkeinen Helsingin matka tyttären tavaroiden kantamisineen ei. Niinpä viime yönä heräsin pariin kolmeen otteeseen aika pahoihin lihassärkyihin jaloissa.

Tänä aamuna oli sitten otettava itseä niskasta ja ryhdyttävä venyttelemään. Olen vuosia käynyt ohjatussa syvävenyttelyssä, joten yksinäisessä hiljaisessa aamussa (mies kuntoilemassa, tytär nukkui) venyttelin jalkalihaksia kolme varttia, jokaista lihasryhmää vähintään kolme minuuttia kummassakin raajassa plus vähän selkää ja käsiä. Hyvää teki! Koiralenkki sen jälkeen ei ollut enää ollenkaan niin jäykkä kuin aamulla vielä tuntui.

Venyttelyn jälkeen katsoin jääkaapin vihanneslaatikkoon ja päätin tehdä edullisen mutta silti maistuvan vihannespedin broilerifileille. Kaalia, purjoa, hieman piparjuurta, porkkanaa, valkosipulia ja hetken liotettuja mustia torvisieniä. Päälle olisi voinut laittaa myös vaikka kalaa, mutta tällä kertaa meillä on "kanaa" tyttären toivomuksesta. Koko komeus muhii nyt uunissa samalla kun riisit kypsyvät. Kohta ryhdymme syömään lounasta.

Luonnonjäätä luistinten alla

Viikon flunssa oli juuri sopivasti parantunut, kun heräsimme tähän tiukkaan pakkasaamuun. Nyt oli tarpeeksi monta pakkaspäivää takana, joten uskalsimme kaivaa esiin retkiluistimet ja suunnata Vesijärvelle.

Ihan pikkuisen myöhästyimme, sillä peilikirkas jää oli juuri alkanut peittyä puuterina satavaan pakkaslumeen. Ei se varsinaista luistelua häirinnyt, mutta vei kuitenkin suurimman elämyksen, kun emme päässeet ihailemaan alla aukeavia veden maisemia. Tunnin luikailu tuntui joka tapauksessa aivan upealta! Kauemminkin olisin jaksanut ja tarjennut (pakkasta n. 12 astetta), jos ei olisi ollut kiire syntymäpäiväjuhliin. Mutta hyvä näinkin! Isossa kuvassa mies ja mäyräkoira, pienemmässä minusta vain luistin ja sauvat.

Sesongista toiseen

Kun olin eilen ravintolassa syömässä päivällistä ystävän kanssa, saimme kuulla että vuodenvaihteen jälkeen alkavat heti bliniviikot. Samaa oli pohtinut myös mies, joka halusi tänään kaupassa ostaa uudenvuodenpäivälle bliniaterian perustarpeet tattarijauhoista mätiin. Eli huomenna ei siis aloiteta härkäviikkoja tai kevyttä uutta vuotta vaan nautitaan talven herkuista: valurautapannussa voissa paistetuista blineistä smetanan, sipulin, kahden erilaisen mädin, savukalatahnan, etikkasienien ja rosollin kanssa. Rosolli muistuttaa vielä joulusta, mutta saa nyt kelvata sesonkien taitteessa suolakurkkujen ja sienisalaatin puutteessa. Meillä on jäljellä suolasieniä enää vain kahta salaattia varten, joten säästelen niitä seuraavaa bliniateriaa varten. Niitä tulee vielä monta, mikäli miestä yhtään tunnen.

Osa ystävistäni pitää blinien paistamista salatieteenä, joka onnistuu vain vuosikausien harjoittelun jälkeen. Olen minäkin törmännyt - jopa hyvissä ravintoloissa - vähemmän onnistuneihin lettuihin, ihmeekseni. Oma reseptimme on ihan suoraan tattarijauhopaketin kannesta ja tuottaa sopivan happamia, paksuja ja rapeita yksilöitä, ei toki joka kerralla ihan samanlaisia. Luulen, että salaisuus piilee oikeassa valurautapannussa, jollaisen kyllä saa käsittääkseni melkein mistä tahansa tavaratalosta. Meillä niitä on kaksi, jotta jokainen syöjä saa blininsä kuumana suoraan pannusta lautaselle. Jonkun siis pitää olla keittiössä paistamassa - meillä vuoro vaihtuu. Vain ensimmäisistä vastaa kokenein, sen verran valurautapannut yleensä vaativat herättelyä eli oikean rasvamäärän ja lämpötilan löytämistä.

Huomisen pyhäpäivän mässäilyn jälkeen olen kyllä ihan valmis pitämään paljon viime aikoja useammin myös niukkoja päiviä. Itse asiassa meillä on jo välipäivinä syöty pelkkää puuroa tai tähteitä (paistettuja perunoita jouluaterioilta jääneiden salaattien lisukkeena). Kinkkuahan meillä ei ole tarjottu, joten ei ole tuskaa sen ujuttamisessa tuleviin ruokiin. Viimeinen lanttulaatikko loppui tänään, ja graavilohet älysin pakata pakastimeen niin pieninä annoksina, että sen viimeisen paketin voi syödä joskus lähiviikkoina sieltä pois.

Jotain rajaa sentään voisi olla sesongista toiseen siirtyessä. Tänään näin ruokaosastolla Runebergin torttuja, jotka eivät kyllä vielä yhtään houkutelleet.

Ja kaikkein eniten toivon, että nyt kolmatta päivää jylläävä flunssa menisi pian ohi. Pakkaspäivät suorastaan vaativat ulos liikkumaan. 28.12. anoppilassa Vesijärven jää näytti hurmaavan houkuttelevalta, mutta oli sukulaisten mittausten mukaan vasta 2-4,5 senttiä vahvaa. Ihan yhtäjaksoisia pakkasia ei sen jälkeen ole ollut, mutta luultavasti jää kestäisi viimeistään vuodenvaihteen pakkasten jälkeen ihmistä ja retkiluistimia - jos lumisade ei ehdi sitä ensin pilata.

Rauhallista ja ... hauskaa

Meidän jouluperinteemme mullistuivat neljä vuotta sitten, kun läheisiä ihmisiä menehtyi Aasian hyökyaallossa. Sen jälkeen tytär ja minä olemme aina kyetessämme käyneet haudoilla juuri Tapaninpäivänä. Enää menetys ei ahdista, mutta pysyy kyllä mielessä koko muistopäivän ajan. Hautausmaalle kävely - viitisen kilometriä edestakaisin - on hyvä tapa käydä tuntemuksia läpi. Tänä aamuna olimme liikkeellä jo hämärässä, jolloin hautausmaa kynttilöineen oli tietenkin kauneimmillaan. Yllättävän moni kynttilä paloi, eli todennäköisesti muutkin käyvät haudoilla myös muulloin kuin aaton suuressa ruuhkassa.

Muutenkin joulumme on sujunut erittäin rauhallisesti. Joitain tyttärien ystäviä on käväissyt, mutta sukulaisissa käymme vasta sunnuntaina. Kyläily ei olisi edes maistunut, sillä osa perheestä on flunssassa. Siitä olen tietenkin iloinen, että molemmat tyttäret ovat nyt istuneet kanssamme ruokapöydässä jo kolme päivää peräkkäin. On huomattavasti mukavampi kattaa ne sen seitsemän kippoa esille neljän kuin kahden ihmisen takia kerta toisensa jälkeen. Onneksi osa lajeista on jo loppu, eilen pääsimme eroon katkarapusalaatista ja graavilohesta, tänään söimme melkein loppuun Waldorfin salaatin. Siitä tuli muuten todella onnistunutta oheisella reseptillä: n. 200 g juuriselleriä, yksi iso omena, 170 g cashew-pähkinöitä, kastike sekoitettuna majoneesista ja kermasta. Selleri pilkotaan tikuiksi ja ryöpätään sen verran, että selleri pehmenee mutta säilyy purtavan tuntuisena. Loput ainekset pilkotaan, sekoitetaan kastikkeen kanssa ja maustetaan tarvittaessa pippurilla.

Tyttärillä on myös erinomainen huumorintaju, josta kertoo aattoillan yllätysohjelma, Tiernapojat. Nuoret naiset esittivät Herodeksen ja Knihtin osat, Murjaanien kuninkaaksi oli pestattu musta mopsimme ja Tähtipojaksi mäyräkoiramme. Hieno esitys, josta kaikki neljä tuntuivat nauttivan yhtä paljon kuin me katsojat. Vahinko, etten tajunnut ottaa hommaa videolle, sillä se todellakin oli yllätys. (Huomatkaa Murjaanien kuninkaan kruunu ja Tähtipojan tähti!)

Jos ei jouluna olis lunta...ei ehkä liukasteltaisi

Yöllä on satanut lunta, sen verran ainakin, että kohta alkavalla kuusenhakureissulla pitää olla auton kanssa varovainen. Ensin nimittäin ajetaan parinkymmenen kilometrin päähän maalle, josssa pari viikkoa sitten liukastelin kotimäessäni penkkaan ja renkaan puhki. Mutta eipä kai sitä pidä antaa pelolle valtaa, muutenhan talviajot jäävät kokonaan. Autoilen nykyään kovin vähän, sillä olen keskusta-asukkaana skarpannut vielä entistä enemmän sen kanssa, että kantakaupungissa kuljetaan jalan tai pyörällä. Mutta vanhasta ajotaidosta silti kannattaa pitää kiinnni, ettei tarvittaessa ole avuton.

Eilen lumi oli arvossaan, kun lähdimme miehen kanssa hakemaan sitä suksien alle Vierumäelle: latumaksu on kahdeksan euroa hengeltä (maksetaan silloin, kun luonnonlumi ei riitä latujen tekoon). Mielelläni maksoin, sillä hiihtokauden avaus tuntui aika juhlavalta. Mies on hiihtänyt jo monta kertaa ja kertoi, että latu oli huonommassa kunnossa kuin hän on tällä kaudella kertaakaan kokenut, mutta ei se pahemmin haitannut. Ensimmäinen kerta on joka tapauksessa tekniikan muistelemista, suomeksi sanottuna rämpimistä. Ehdin kolmessa vartissa kiertää seitsemän kertaa 1,2 kilometrin pätkän, siis reilut kahdeksan kilometriä (euro per kilsa) ja nautin kyllä joka metristä. Ulkoliikunnoissa hengittäminen on aina parasta, tuntuu ettei ilma lopu ollenkaan. Maisema tosin oli aika lohduton - ja muita hiihtäjiä vain latuvahti ja pari myöhemmin tullutta tosiharrastajaa. Illan tanssitunnin kannalta hiihto tosin oli aika tuhoisaa: ei jalka tahtonut millään nousta enää erikoisrankoissa harjoituksissa, joilla opettajamme halusi ilmeisesti treenata meitä tulevia syömispäiviä varten...

Mukaan vielä vähän tunnelmallisempi kuva, otettu eilen aamulla Sibeliustalon vuosittaisella joulupuurolla. Urkuri Erkki Krohn soitti tuttuja joululauluja uruilla, mikä kyllä kuulosti oikein hyvältä. Ei tullut ikävä radion tai marketien tarjoamaa perusmusiikkimössöä. Kaupoissa (kirjakauppaa lukuun ottamatta) tosin yritän asioida joulukuussa mahdollisimman vähän. Mutta siitä ehkä lisää vielä seuraavissa postauksissa, kun mietin jouluruokien valmistamista.

Valokuvatorstai: Lämpö

Järjestimme tiistaina glögijuhlat, joiden pöytäkoristeen kehitin tarjottimesta ja kuusenkynttilöistä. Asetelma oli lämmin mutta kuitenkin paloturvallinen, tunnelma juhlissa erittäin lämmin.

Kuva on vastaus Valokuvatorstain haasteeseen Lämpö.