Myrskyreissu ohitti aurinkoloman

Tähän aikaan vuodesta on tosi helppo mennä mukaan siihen yhteiseen totuuteen, jonka mukaan masennusta voi torjua vain matkustamalla aurinkoon. Olen itsekin valittanut pimeitä aamuja ja etenkin työpäiviä, vaikka pyörälenkkien ja uimahallikeikkojen jälkeen onkin ollut ihan kohtalaisen virkeä olo. Mutta kun se väsymys on aina iskenyt jo alkuiltapäivästä...

Tämän viikonlopun aikana olen todistanut itselleni, että kaamosväsymystä voi paeta myös muualle kuin takuuaurinkoon tai pohjolan lumille. Meidän versiomme 30-vuotishäämatkasta perustui muutamaan pääperiaatteeseen: ei lentämiselle ja omalle autolle, kyllä junille, musiikille, teatterille, paikallisille nähtävyyksille ja hyvälle ruualle. Kohteiksi valikoituivat Joensuu ja Imatra, ensimmäinen Marjo Leinosen pääesittämän Janis Joplin -näytelmän vuoksi, jälkimmäinen Valtionhotellin ja Imatrankosken kulttuuriarvojen takia.

Niin kuin hyvillä reissuilla usein, ennalta valitut kohteet eivät olleet suurimmat elämykset. Janis Joplinin musiikki soi ihan räväkästi, mutta silti teatterielämyksen ohitti kirkkaasti Karjalantalon pitopöytä. Erityiskiitos piirakoista, sienisalaatista ja letuista, mies kehui myös etikkakanttarelleja! Toinen iloinen yllätys oli Taito-kortteli, josta käsityöläisten ohella bongasimme erittäin mielenkiintoisen nuoren taiteilijan Kaija Papun komean teoksen - kaksituhatta valokuvaa esineistä, luonnonilmiöistä ja satunnaisista kohteista, jotka tietyllä silmällä katsottuna muistuttavat ns. kirkkovenettä. Hetken meni, ennen kuin minäkin teoksesta huomasin yhdistävän tekijän - ja löytämisen riemu oli suuri, sillä suurin osa kuvistahan esitti oikeasti (=viattomasti) jotain aivan muuta kuin naisen sukuelintä. Yksi versio installaatiosta löytyy taiteilijan kotisivulta.

Imatran Valtionhotellissakin söimme hyvin, erityisesti jäivät mieleen alkuruuaksi valitsemamme zakuska-lautanen sekä jälkiruuaksi nautitut syrnikit eli rahkaletut. Rakennuksena Linna on tietenkin komea, mutta suurin elämys oli sittenkin aamulla alkanut lumimyräkkä, joka teki kosken partaalla kävelystämme varsin ikimuistoisen. Koskinäytöstä ei tähän aikaan vuodesta ollut tarjolla, mutta luonto korjasi tilanteen tuivertamalla maiseman valkoiseksi ja korostamalla kosken uoman jylhyyttä entisestään. Vastatuuleen puskeminen kävi kunnon reippailusta, joka pisti veren kiertämään.

Olimme onnekkaita myös kotimatkan suhteen: pendolino oli vielä iltapäivällä kohtalaisen ajoissa, vain vartin jäljessä aikataulusta. Erityisen onnellisia olimme valinnasta jättää oman auton kotiin. Ratin puristaminen lumituiskun keskellä olisi takuuvarmasti nollannut kaikki ne voimat, jotka keräsimme sopivasti vieraissa maisemissa ja hieman tavallista juhlavammissa puitteissa.

Rahaa tietenkin meni saman verran kuin pieneen etelänlomaan, mutta itse asiassa olen siitäkin vain iloinen. Ehkä edes yksi tarjoilija, näyttelijä, muusikko, käsityöläinen tai junankuljettaja saa pitää työpaikkansa hieman pidempään, kun tuhlasimme satasemme kotimaan markkinoilla. Ei meidän lentämättömyytemme myöskään ilmakehää pelasta, mutta saattaa antaa sille muutaman päivän lisäaikaa.

Valokuvatorstai: tutkielma esineestä

Punaisella kankaalla vuorattu joulukori on jo vuosia palvellut sienikorinani ja vilahdellut tässäkin blogissa ahkerasti. Edellisestäkin postauksesta voi käydä katsomassa, miltä mäyräkoira ja sienikori näyttävät yhdessä suppismetsässä. Tarkkaavainen katsoja havaitsee, että tämänkin sarjan kuvat ovat eri reissuilta.

Punainen väri on hyvä metsässä, kori ei unohdu piiloon hurjimmassakaan saalistusinnossa. Kori on myös sopivasti muotoiltu ja tarpeeksi pieni, joten siihen ei tule turhaan ahnehdittua liikaa kannettavaa ja perattavaa.

Kyseessä siis vastaus Valokuvatorstain haasteeseen.

Aurinkoa ja suppilovahveroita

Tänään aamupäivällä pitkästä aikaa muistin, miksi olen freelancer ja periaatteessa aikataulujeni hallitsija. Kun aurinko oli paistanut pari tuntia, ymmärsin tsekata kalenterista, ettei mikään työtehtävä sido minua juuri tänään kiinni työpöytään. Koirillakaan ei ollut mitään sitä vastaan, että pakkasin ne autoon ja suuntasin maalle. Ja siellä, vain vajaan 20 kilometrin pääässä Hollolassa, pääsimme kaikki kolme irti.

Mopsi jäi hoitoon sisareni perheen luokse (ja oletettavasti sai siellä herkkuja ja pienimmän lapsen huomiota) sillä aikaa, kun mäyräkoira ja minä tarvoimme reilun puolen kilometrin päähän kuusimetsään. Kirjaimellisesti kävelin suoraan suppilovahveropaikalle - tallasin ensimmäiset tuppaat, ennen kuin erotin ne kuivuneiden lehtien seasta - ja aloin poimia. Aika yksitoikkoiseksihan se mäykyn mielestä kävi, mutta minkäs teit. Isoksi kasvaneita suppiksia riitti ja riitti yhden etelärinteen verran. Ensin täyttyi kori, sitten epäortodoksisesti muovipussi.

En edes yrittänyt perata sienistä roskia pois metsässä, sillä sienestävän mäyräkoiran mielestä suppilovahverot ovat ehkä turhauttavinta maailmassa. Niiden takia kun pitää pysähtyä yhteen paikkaan kerrallaan aivan liian pitkäksi aikaa (onneksi en marjasta, se saattaisi koiran epätoivoon). Irtikään en eläintä silti uskalla päästää, sen verran on kokemusta pelästyneestä koirasta, joka ei tuntikausiin uskaltanut päästää ketään perheenjäsentäkään lähelle.

Viikolla sienestyksessä on sekin hyvä puoli, että näin hirvestysaikaan ei ole juurikaan pelkoa hirviporukoista, ainakaan etelän metsissä. Viime sunnuntaina kuuntelin koko ajan korva tarkkana, mistä päin laukaukset kajahtelivat.

Retkemme syyselämyksiin kuuluivat myös pellon yllä kierrellyt joutsenaura, keloa takonut tikka (luultavasti käpytikka, en nähnyt itse lintua) ja pikkulintuja pihlajasta hätistellyt tilhi. Ja aurinko paistoi aivan laskuunsa asti. Kun oli jo hämärää, siirryin sisälle, lämmitin puuhellan ja levitin sienet sen ylle ritilöille kuivumaan. Hieno päivä!

Valkoista valoa vs pimeä metsä

Valkoinen valo tarkoittaa kyllä ihan muuta kuin oheista amaryllistä, mutta päätin antaa periksi nopealle assosiaatiolle. Kotonani on nimittäin teemapäivät aivan sattumalta. Ensimmäiseksi istuttamani amarylliksen sipuli tuotti valkoisia kukkia, ikivanha valkokukkainen joulukatkus alkoi kukkia viikko sitten ja valkoisessa orkideassakin on lupaavia nuppuja.

Minulla ei ole mitään valoa tuovia kukkia vastaan tässä pimeydessä, joka viikonlopusta lähtien laskeutuu sietämättömän aikaisin (=normaaliaikaan) illalla. Kellon siirrosta on vain se hyöty, että pääsen ajamaan huomenna aamulla kuntosalille 7.30:ksi valjenneessa aamussa.

Viikonvaihteessa kokeilin pitkästä aikaa sienestystä, tismalleen vääränä päivänä eli vettä ja tuulta sylkevänä sunnuntaina. Hämärässä metsässä naama vettä valuen onnistuin tarkentamaan pariin suppilovahveropaikkaan sen verran, että sain korin pohjalle kolmisen litraa kohtalaisen littaantuneen oloisia sieniä. Kuivamaan levittäessä niistä meni hukkaan vielä viidesosa. Ilokseni - tai pikemminkin miehen iloksi - sammalen seasta kirkui myös ihan reilu ryhmä keltaisia kanttarelleja, jotka mies seuraavana päivänä paistoi aterialla. Maistuivat kuulemma hyvältä.

Säätiedotukset uhkaavat jo pakkasilla. Täytynee pysyä valppaana ja rynnistää metsään heti seuraavan poutapäivän sattuessa. Ellei lumi tai kevät tule ensin.

Omenailtoja ja vesijumppaa

Mies kysyi tänään, olenko jotenkin menettänyt innostukseni sieniin. Oikeutettu kysymys, kun edellisestä sieniretkestä keskellä parasta suppilovahveroaikaa on jo kaksi viikkoa. Juuri tuon edellisen tarpomisen jäljiltä kärvistelin ärtyneen kantapään ja akillesjänteen kanssa sen verran pitkään, että viime viikolla sain lopulta mennyksi lääkäriin. Ohjeena lepoa, kantapäätyynyt ja oikeanlaista jumppaa - ei siis nilkan vääntelyä epätasaisessa metsämaastossa ja tuntikausien jalkojen päällä rymistelyä muutenkaan. Tanssi ja sauvakävelyt ovat nekin siis pannassa.

Henkisesti tällainen ei tietenkään sovi minulle yhtään eikä oikein fyysisestikään. Perjantaina järjestin itseni vesijuoksemaan uimahalliin saadakseni edes jotain liikuntaa, ja olihan se aika kokemus. Ruuhkaa ja meteliä, aikamoinen vastakohta metsän tarjoamille elämyksille. Mutta kieltämättä kolmen vartin "juoksu" käsiliikkeineen avasi vähän kroppaa. Tänä iltana kokeilen jalan kestokykyä vielä Bodybalancessa, tosin pahimpia nilkan vääntöjä vältellen.

Kun en ole saanut sienisaalista, olen yrittänyt jalostaa omia ja muilta saamiani omenoita säilöttävään muotoon. Makeita lajikkeita syön loppusyksystä tuoreena niin paljon kuin maha vain sietää (ja vähän enemmänkin), loput yritän siivuttaa kuivattaviksi. Lämmitettävää kuivaustilaa vain saisi olla paljon nykyistä enemmän, sillä omenat eivät kuivu ihan vain ilmassa ainakaan syksyn kosteudessa. Happamista omenoista teen omenasosetta sen, mitä jääkaappeihin ja pakastimiin mahtuu. Onneksi tytär taas vei Helsinkiin lähtiessään yhden purkin mukanaan aamupuuron mausteeksi.

Lopuksi vielä yksi iltaruskokuva viime viikolta maaseutukotimme pihalta. Nämä punaiset taivaat - silloin kuin niitä syntyy - tulevat nyt todella aikaisin, taisi olla viiden maissa illansuussa. Nyt on jo ihan pimeää.

Pientä ruska-alakuloa

Taas tänään sää on ollut niin aurinkoinen ja lämmin, että metsään olisi pitänyt mennä. Ikävä kyllä, kantapää ja akillesjänne ovat kunnossa, joka sopii ehdottomasti paremmin hiljaisiin puistokävelyihin ja (sanoma)lehtien lukuun kuin mättäältä mättäälle hyppelyyn. Pahimmillaan vasen jalka ei kestä varaamista ollenkaan, parhaimmillaan se kipeytyy viimeistään lenkin jälkeisten tuntien aikana kävelykyvyttömäksi. Päässä kiristää ja lihakset huutavat liikunnan puutteessa , mutta ei auta. On järjetöntä suututtaa (todennäköisesti) tulehtunut jalka lopullisesti, jos aion saada sen jonkinlaiseen ulkoilukuntoon vielä tämän vuoden puolella. Hiihtokauttakin pitää jo ajatella.

Parhaat luontoelämykset ovat viime aikoina syntyneet ruskan katselemisesta. Oheiset kuvat ovat viikon takaa Tiirismaan ja Messilän väliseltä suoralta, jolle pysähdyin hetkeksi matkalla kotiin äidin syntymäpäiviltä. Kaupunkipuistoissakin on toki upeaa, nyt jo vähän harvempaa lehtipeittoa.

Ei minulla mitään varsinaista hätää ole sienten kanssa. Pakastimissa on rouskuja, joista tänään taas verotin pari pikku purkkia hyvää sienisalaattia varten. Maalla ja kaupungissa on kymmeniä purkkeja kuivattuja sieniä: suppilovahveroita, mustatorvisieniä, herkkutatteja, punikkitatteja, mustavahakkaita ja ukonsieniä.

Kyse onkin löytämisen ja antamisen ilosta. Metsässä samoamisessa on aina oma jännityksensä, joka yleensä päättyy onnellisesti, edes pienen saaliin löytämiseen. Ja kun se saalis on käsissä, on mukava jo ajatella jatkokäyttöä, joko omia tai toisten ruokia. Olen jo vuosia lahjoitellut tuoreita, etikkaan säilöttyjä ja kuivattuja sieniä ystäville ja sukulaisille, jotka eivät itse sienestä. Kyllä kai niitä sieniä nytkin lahjaksi riittää, mutta vähemmän. Mutta eipä tässä hommassa toisaalta mitään velvollisuuksiakaan ole. Kun harrastaa, voin myös jättää tekemättä. Niin yksinkertaista se on.

Kaupungin ruska parhaimmillaan

Viime päivinä olen nauttinut kaupunki- syksyn parhaista puolista. Torilta saa (vielä ainakin keskiviikon markkinoihin asti) tämän syksyn juureksia ja marjoja, ja aurinkoisessa torikahvilassa saattaa jopa tarjeta juoda nopeat kahvit. Puistopuut ovat uskomattoman upeita ruska-asussaan, jota ei tänä vuonna oikein osattu enää odottaa. Ja ihmisetkin tuntuvat toimeliailta ja iloisilta vielä ainakin kuukauden, ennen kuin pimeys taas valtaa suurimman osan valveillaoloajasta.

Viikonloppuna oikein juhlimme syksyn ruuilla: paistoin uunissa lastuiksi leikattuja ja maustettuja lanttuja, punajuuria ja palsternakkaa, tein mausteisen sienisalaatin rouskuista, paistoin porkkana- lettuja ja tarjosin kaiken tämän puolukka- survoksen, mustaherukka- hyytelön ja vuohenjuuston kanssa. Ai niin, oli meillä myös kalamark- kinoilta ostettua valkosipuli- silakkaa ja toisena päivänä juureslastujen sijasta lanttulaatikkoa. Tänään ostin vielä hallista valmiita kaalikääryleitä, koska en ole ehtinyt paistaa kääryleitä itse. Omenatuoremehu kivennäisvedellä laimennettuna on taivaallisen hyvä ruokajuoma, tosin lauantaina joimme myös valkoviiniä.

Huonolta näyttää sienestyksen kannalta. Metsässä on parin viime viikon kokemusten jälkeen todella kuivaa ja vain vähän lajeja. Koska en ole kovin innostunut kehnäsienistä tai kangastateista, ei saalista oikein ole tiedossa. Olisihan metsässä kiva piipahtaa, mutta päiväsaikaan ei ehdi ja illalla on liian pimeää. Viikonvaihde taas kuluu äidin syntymäpäiviä juhlimassa. Mutta ehkei lumi sentään vielä lokakuun alussa iske... Ja suppiksethan selviävät hetkellisestä lumipeitteestä ja pakkasestakin. Vielä on sienisyksyä jäljellä - toivottavasti.

Kuivattuja suppilovahveroita, kiitos

Mitä pidemmälle syksy kuluu, sitä tylsemmiksi sieniuutiset muuttuvat. Onhan siellä metsässä muutakin (paljon ja useita lajeja!) kuin suppilovahveroita, mutta niitähän sitä nyt jahdataan. Jostain syystä määrä ja suppisten monikäyttöisyys houkuttavat enemmän kuin aina yhtä toukkaisten leppärouskujen perkaaminen tai monenlaisten valmuskojen määritys.

Eilisellä sienireissulla olin jopa niin laiska, että jätin ihan hyvät kehnäsienet metsään. Olen huomannut, että joitain sieniä syön vain silloin, jos pystyn tekemään niistä ruokaa samalle päivälle. Pakastimeen tuppaavat jäämään juuri esimerkiksi kehnäsienet, jotka mielessäni muuttuvat jotenkin epäilyttäviksi säilöttyinä. Se liittyy varmaankin tunnistamiseen; onhan kehnäsieni varsin samantyyppinen kuin useat seitikit - joskin erittäin helposti erotettavissa myrkyllisistä lajeista. Mutta jos sieni on kerran pilkottu ja valmistettu, sen olemuksesta on enää vaikea varmistua. Ja kyllähän sienestäkin häviää jotain ainakin pakastaessa, jolloin aika moni laji vetistyy ja jopa kitkeröityy.

Sitten ovat erikseen sienet, jotka suorastaan vaativat säilöntäkäsittelyn ennen käyttöä. Rouskut tietenkin pitää ryöpätä, mutta niille tekee hyvää olla edes muutama päivä suolassa. Vaikka suola huuhdotaankin meidän ruuanlaitossamme mahdollisimman hyvin pois, siitä jää pikku häivähdys makuun. Lisäksi suola parantaa rouskujen rakennetta, tekee niistä napakampia. Myös pakastaessa siis aina suolaan rouskut, muuten niistä tulee ällöttävän löysiä.

Suosikkisäilöntämenetelmäni on ehdottomasti kuivaus, joka onneksi sopii suurimmalle osalle parhaista sienilajikkeista. Herkkutatit ja mustatorvisienet suorastaan vaativat kuivauksen, sillä vasta se tiivistää maun. Punikkitatteja olen kuivannut jonkin verran mausteeksi, vaikka en juuri muuten ko. lajia nykyään syökään - vatsavaivojen pelossa. Suppilovahverot puolestaan kuivuvat todella helposti jo ihan tavallisessa huoneilmassakin, joten se on ekologisin tapa säilöä. Taas tänään levitin puuhellan päälle ritilälle suppikset ja menen viikon kuluttua keräämään kuivat purkkiin. Kanttarelleille kuivaus ei sovi, ne muuttuvat kivikoviksi tai sitkeiksi. Eiväthän ne oikein pakastamisestakaan tykkää, pakastimessa ne muuttuvat kitkeriksi. Niinpä meillä säilötään kanttarellit pääsääntöisesti etikkaliemeen ja syödään maustesieninä. Hyvin ovat aina kelvanneet myös vieraille.

Sekä eilisen että tämän päivän metsäreissulla saalis tuntui itse asiassa aika lailla sivuseikalta, sillä upea syysaurinko melkein riitti vaeltamisen syyksi. Ruskaa ei juuri ole, mutta ihan riittävästi peltojen ja muun maiseman värit hehkuivat valossa. Tällaisina päivinä kolmen tunnin vaellus tuo enemmän voimia kuin vie.

Jokunen mustarousku

Ei oikeastaan muuta asiaa kuin, että tänään sitten löysin muutaman musta- rouskun Messilän läheiseltä luonnon- suojelualueelta, tyypillisesti kuusikon pimeimmistä tiheiköistä, joissa ei edes sammal juuri viihdy puiden juurella. Karvalaukkuja oli jokunen ja muutamassa sammalpaikassa mäenrinteessä alamittaisia suppilovahveroita.













Yksi herkkutatti, kanttarelli ja pari rusko-orakasta täydensivät saalista. Mutta välillä mäyräkoirakin näytti ihmettelevän, missä ne luvatut sienten suursaalit luuraavat. Lienevät hukkuneet vesimassoihin.

Mäyräkoira ja minä vietimme metsässä reilun tunnin, juuri sopivasti työpäivän ja illan italiantunnin välissä. Olipa kerrankin sen verran happea veressä, etten edes haukotellut luokassa.

Kauniita, eikö vain?

Onhan se ihanaa, kun löytää kauniita kanttarelleja tai herkkutatteja, joita voi ensin ihailla ja sitten kerätä syötäväksi.

Mutta kyllä nuo kärpässienetkin ovat uskomattoman kauniita. Niiden lakit olivat auenneet muutamassa päivässä, metsätien reunassa sai ihailla kymmenien lakkien esiintymiä.
Oli siellä niitä perinteisen punaisiakin, mutta nämä ruskeat, joko rusko- tai pantterikärpässienet olivat tänään harvinaisen upeita sekä taustassaan että yksilöinä. (Ensimmäinen laji on todennäköisempi, mutta eipä sitä usein tule miettineeksi kahden myrkkysienen keskinäisiä eroja kovin tarkkaan, kun ei kumminkaan aio niitä kerätä.)

Rouskuja ei, suppiksia kyllä

Tänään olin ajatellut kerätä rouskuja ja valitsin metsän sen mukaan. Osittain luonnonsuojelualueella sijaitsevasta syvästä kuusikosta en kuitenkaan löytänyt kuin yhden mustarouskun, ja muutenkin sieniä näkyi todella vähän. Rinteessä sitten tärppäsi: sammalen seasta kurkistivat syksyn ensimmäiset suppilovahverot. (Joku muu oli tosin ne löytänyt jo joitain päiviä sitten, sillä maassa näkyi aika monta katkottua jalkaa.) Aika alamittaisiahan ne olivat, mutta muun saaliin puutteessa nypin mukaan vajaan litran. On nyt sitten ainakin kausi avattu.


Lohdutukseksi vielä kuva viime keskiviikon herkkutateista, joita riitti tänäänkin paistettavaksi. Osuin luultavasti paikalle juuri oikeaan aikaan, sillä muuten eivät saaliit todellakaan ole olleet niin runsaat, kuin sateista voisi päätellä. Mutta ehkä huomenna pitää taas tehdä tsekkaus, jospa muutama uusi pullero olisi putkahtanut maan pinnalle.

Ihan pikkuisen herkkutatteja...

Vieraita, juhlia ja muita kiireitä on ollut viime viikkoina niin paljon, etten ole ehtinyt sen paremmin käydä sienessä kuin kirjoittaa niistä. Mutta tänään sain hulppean syntymäpäivälahjan: löysin kuvassa esiintyvän Nooran kanssa aivan uskomattoman herkkutattipaikan. Kuvan korissa alle puolet saaliista, menossa perkaus ja viipalointi ritilälle kuivumaan.

Eihän minulla tietenkään ollut kameraa mukana, joten merkkitapaus piti ikuistaa kännykällä. Mutta nyt nukkumaan: tunnin sieniretki ja reilun kahden tunnin käsittelyurakka veivät kyllä mehut työpäivän päälle.

Kiinanruusu elämänsä kunnossa

Kiinanruusumme on nyt selvästi löytänyt oikean paikkansa ja palkitsee meidät runsaalla kukinnalla. Itäikkunaamme paistaa sopivasti alkuiltapäivään asti mutta harvemmin paahtaa liikaa (ainakaan tänä kesänä). Vuoden takainen ruukunvaihto on melkein unohdettu juttu, ja oksiakin on pakko leikata säännöllisesti, jotta kasvi mahtuu ruokailutilan nurkkaansa.

Puu ja me ihmiset viihdymme ruokapöydän ääressä oikein hyvin.

Tuokiokuvia viikonlopusta

Viikonvaihde on ollut niin täynnä askareita, etten millään tahdo saada siitä postauksen mittausta otetta. Siksi kirjaan ylös vain muutaman kuvatekstin.

Perjantaina pidin vapaapävän leipätyöstä ja kävin perkaamassa omalta osaltani sukutalomme vinttiä. Siskon perhe oli jo raahannut jätelavalle isoimmat eli poistoon menneet huonekalut, vaatteet ja kodinkoneet. Ja siellä ei todellakaan ollut mitään antiikkia tai edes 1960- tai 1970-luvun aarteita, ainoastaan "katsotaan, tarvitaanko tätä rikkinäistä kahvinkeitintä vielä joskus" -tyyppistä romua. Minun suurin syntini oli ollut säästää hurja määrä vanhoja vaatteita, joista osasta olin jo leikannutkin matonkuteita. Vahinko vain, että kudoin viimeiset mattoni joskus 1990-luvun alussa...

Lauantaina oli vähän leppoisampi päivä - tai niin kuvittelin. Pari tuntia ensin siivosin autoa ja asuntoa sisällä, sitten siirryin marjapensaisiin keräämään mustia viinimarjoja hilloa varten. Doris-mäyräkoira ja Bessie-mopsi olivat kyllä rauhallisen tyytyväisiä, sen sijaan Aino-berninkoiralla oli puuhun köytettynä aika ikävää. Toimenpiteeseen oli syynsä, sillä Ainolla on juoksuaika.

Pilvipoudassa ja parinkymmenen asteen lämmössä marjankeruu sujui kyllä helposti, mutta marjojen siivous ja hillonkeitto ottivatkin jo voimille. Itse asiassa selkä oli illalla niin kipeä, etten tahtonut särkylääkkeen voiminkaan löytää hyvää nukkuma-asentoa. Parin päivän rehkiminen kuitenkin teki tehtävänsä ja suunnilleen nuijanukutti minut illalla.

Tänään olen ihan suosiolla ottanut rauhallisesti kaupunkiasunnossa ja koettanut valmistautua huomenna alkavaan kuntoutukseen. Tiedossa viikko Imatralla, vuoden neljäs ja viimeinen. Ihan kauhean tyytyväinen en tällä hetkellä ole siihen, miltä kuntoutuksen loppumetreillä kropassa tuntuu. Mutta ehkä jotain on jäänyt mieleen itämään. Ainakin sen verran, että tosiaan maltoin olla tänään noudattamatta kummempia aikatauluja. Kohta kumminkin lähden vielä sunnuntai-illan virkistykseen eli bodybalanceen lahtelaiseen kuntokeskukseen. Toivon ja uskon, että ensi yönä lihakset eivät vihottele ainakaan kireyttään.

Herkkutatteja, vadelmia ja laatuliikuntaa

Olin pitkästä aikaa maalla yötä ja sain jopa mukaani molemmat tyttäret ja koirat - tosin mopsi ja vanhempi tytär halusivat käydä kaupungissa iltaa viettämässä ja nukkumassa. Mäyräkoira ja minä sen sijaan otimme irti kaikki mahdolliset luontoelämykset jokaisena vuorokaudenaikana.

Päivät maalla menevät suunnilleen näin tähän vuodenaikaan: kello 6.30-7 koirat heräävät ja haluavat ulos, mikä tarkoittaa rentoa ulkoilua (emäntä yöpuku päällä) postilaatikolle ja takaisin. Ilman hihnaa aamupissatus on tietenkin luksusta meille kaikille kaupungin aamulenkkeihin tottuneille. Postilaatikolta haetaan sanomalehdet, joista ehdin lukea yleensä ainakin toisen ennen lehtien varsinaisen tilaajan eli äitini heräämistä. Mutta sitä ennen koirat ovat halunneet aamiaisensa ja minä kahvini.

Kahdeksan jälkeen alan valmistautua sieni- tai marjametsään, mikä aiheuttaa mäyräkoirassa huomattavaa levottomuutta. Jos maalla on joku muukin, jätän mopsin hänen kanssaan nukkumaan. Jos ei, lenkkiä on pakko lyhentää. Tosin selkä- ja ikävaivainen mäyräkoirakin alkaa nykyään olla enemmän hidaste kuin varsinaista seuraa etenkin vaikeakulkuisessa maastossa, mutta pakkohan sen on päästä. Olisi aika epäreilua, jos minultakin joku kieltäisi sienestyksen ikään ja kuntoon vedoten, kun kumminkin saan siitä niin paljon voimia ja iloa.

Tänään kävi aika nopeasti selväksi, ettei metsässä kaikesta sateesta huolimatta (vielä) mitään valtavia sienisaaliita ole odottamassa, mutta vadelmapuskat sen sijaan pullistelivat monessa kohdassa suuria ja makeita marjoja. Onneksi olin osannut varautua sekä korilla että muovirasialla. Keräilin puolihuolimattomasti vadelmia, ahomansikoita ja hyvin harvassa kasvavia mustikoita sekä suuhun että purkkiin ja yritin tiirata samalla kuusimetsän pohjaa. Ja yhdestä tutusta paikasta sitten löysinkin ensin muutaman lehmäntatin, sitten pari jo ylikypsäksi päässyttä herkkutattia ja lopulta kolme pientä ja vastanoussutta tattikaunotarta. Eihän niistä kokonaista ruokaa kellekään saa, mutta huolellisesti ne keräsin ja viipaloin kuivausritilälle kuivumaan. Jos minulla olisi ollut maalla jääkaapissa voita ja mukana tuoreita sipuleita, olisin varmaankin paistanut tatit leivän päälle...

Mutta takaisin päiväohjelmaan: yleensä aamun saalistus kestää pari kolme tuntia, minkä jälkeen onkin aika palata valmistamaan lounasta. Koira on tässä vaiheessa väsynyt ja janoinen ja uuvahtaa keittiön lattialle odottamaan ruokaa. Ihmiset syövät varhaisen lounaan 11-12 välillä, minkä jälkeen minä yleensä teen jotain sisällä, vapaapäivinä ehkä lueskelen. Mutta iltapäivällä pitää taas päästä ulos esimerkiksi puutarhaan, jos ei ole liian kuuma. Marjapensaissa on nytkin litrakaupalla marjoja kypsymässä. Ja kyllähän päivään toinenkin sieniretki usein mahtuu. Loppuilta kuluu sitten satoa putsatessa ja jalostaessa. Usein sitä huomaa aika myöhään illalla, ettei ole muistanut syödäkään mitään (ja juoda nestettä ihan liian vähän!) koko päivänä.

Totta kai maalla myös seurustellaan sukulaisten ja perheiden koirien kanssa. Siskontytär Noora oli taas uskollisesti mukana monessa hommassa sekä eilen että tänään. Kanttarellit etsimme aina yhdessä, ja marjapensaista keräämme usein marjoja suoraan suuhun porukalla illansuussa. Berninpaimenkoira Aino rakastaa meitä kaikkia, mutta erityisesti tytärtäni Vilmaa, joka jaksaa peuhata sen kanssa.

Maalla olo on parhaimmillaan aikamoista laatuliikuntaa: ei niin kovin nopeaa ja räjähtävää vaan pikemminkin sitkeää ja pitkään kestävää kävelyä, kiipeilyä, koukistelua, kyykistelyä ja kurkottelua. Koirat toki juoksevatkin, silloin tällöin myös joku ihminen niiden kanssa tai perässä.

Säilöntäkausi avattu

Pikakurkistus maalle eilen illalla osoittautui satoisaksi. Reilun viikon poissaolon jälkeen kanttarellit olivat nousseet ja ensimmäiset viinimarjat kypsyneet juuri hillonkeittoasteelle. Sisaren lapset olivat jo löytäneet ensimmäiset sienet ja odottaneet etsiskelyseuraa. Yhdessä maastossa löysimme vielä monta hyvää esiintymää lisää. Aika pieniähän sienet vielä olivat, mutta niitä löytyi puolisentoista litraa - Aleksin tiukan kirjanpidon mukaan 219 kappaletta.

Pienet keltaiset kaunottaret (etummainen kattila ja purkit) ovat omiaan pikkelssiin, joten suurin osa niistä päätyi etikkaliemen sekaan. Jotain jäi toki sisaren perheen eiliseksi iltapalaksikin.

Valkoiset viinimarjat (takimmainen kattila) eivät oikeastaan ole värinsä puolesta hillomarjoja, sillä mukaan jäävät kuoret tekevät hillosta epämääräisen vaaleaa mössöä. Jos kuoret siilaa pois, saa toki kauniin vaaleanpunaista mehua, viiniä tai hyytelöä. Nyt oli kuitenkin niin suuri hinku saada ensimmäisiin hillopurkkeihin kesän makua, että päätin jättää estetiikan sivuun.

Sen verran kurkistin myös tontin rajalla kasvaviin vadelmapöheikköihin, että tämän kesän sato näyttää hyvältä. Sateen takia marjat ovat suuria, ja lähipäivien auringossa ne varmasti myös kypsyvät nopeasti. Viikonloppu taitaa vierähtää Hollolassa (jossa olisi tarjolla myös keskiaikatapahtuma, jossa olen tähän asti ollut mukana joka kerta joko vieraana tai avustamassa ohjelmansuorittajia. Saa nähdä, miten nyt käy, jos keräily ja säilöntä innostavat enemmän).

Vähän tosin jo etukäteen kauhistelen paarmoja, jotka varmasti hyökkäävät auringossa kimppuun. Mutta kai niitä on kestettävä, kun kesän parhaat päivät vihdoin ovat käsillä. Sama pätee metsän hyttysiin ja hirvikärpäsiin, jotka varmasti tulevat taas vastaan tulevilla sieniretkillä. Pitää vain muistaa pukeutua oikein, suojata vähintään niska ja raajat.

Haperoita ja herkkusieniä

Olen jo pari viikkoa käynyt maastossa katsomassa paikkoja, joihin sienikesän ja -syksyn airuet voisivat nousta. Kantarelleista ei ole vielä yhtään havaintoa, mutta eilisellä sauvakävelylenkillä onnistuin bongaamaan useita kiinteitä haperoita Lahden urheilukeskuksen ja Tapanilan välisessä maastossa. Rankkasade kuitenkin yllätti niin pahasti, etten itsekin litimärkänä viitsinyt ruveta noukkimaan muutamaa läpikastunutta sientä mukaani. Todennäköisesti en olisi edes keksinyt mitään kovin hohdokasta ruokaa noin kolmesta koivuhaperosta ja parista punertavammasta yksilöstä. Kuva on valitettavan epätarkka, sillä sateen pelossa en edes ottanut kameraa metsään vaan tyydyin näppäämään todisteen kännykällä.

Vielä huonommin kävi tänään, kun yritin saada kuvaa samaisella laitteella lahtelaisen kerrostalopihan hiekan läpi nousseesta upeasta herkkusieniyksilöstä. Koira nykäisi juuri sopivassa kohdassa, joten se kuva on täysin käyttökelvoton. Sitäkään itiöemää en turhaan kerännyt, sen verran ympäristömyrkkyjä se on taatusti sisuksiinsa imaissut. Viime viikolla julkaistujen uutisten perusteella kuusenherkkusienet olisivat epäilyttäviä myrkkyjen kerääjiä ihan puhtaassakin ympäristössä, eivät siis vain kaupunkikeskustoissa.

Viime kesänä keräsin yhden aterian verran ko. lajia kaukana Hollolan perukoilla sijaitsevasta kuusimetsästä ja huomasin saavani erittäin herkullisesta ateriasta mahan kipeäksi. Ja huom! kyse ei siis ollut mistään määritysvirheestä, sillä jos olisin syönyt murto-osankin siitä määrästä valkoisia kärpässieniä, en enää kirjoittelisi tätä. Herkkusieniä ne takuuvarmasti olivat sekä maun, tuoksun että mustumisominaisuutensa takia. Mahaoireetkaan tuskin johtuvat varastoituneista ympäristömyrkyistä, niiden vaikutustenhan pitäisi olla pitkäkestoisia kuten syöpää. Luulenpa vain taas löytäneeni yhden lajin, jonka sisältämä sienisokeri ei tee minulle hyvää. En ole muuten vielä mistään lähteestä löytänyt tietoa siitä, onko kaikissa sienissä samaa sienisokeria. Olen aivan takuuvarmasti herkistynyt kantarelleille ja saanut oireita ajoittain muistakin lajeista. Mielestäni oireiden määrä ei kuitenkaan ole täysin rinnastettavissa siihen sokerin määrään, mikä erilaisissa näkemissäni taulukoissa kunkin lajin pitäisi sisältää. Esimerkiksi herkkutatteja siedän onneksi vielä varsin hyvin.

Kaikista oireista huolimatta odotan innolla taas uutta sienisyksyä. Tarkkailuun tulee nyt reilun viikon tauko, sillä lähden vastoin kaikkia aiempia tapojani viikon lomamatkalle Etelä-Eurooppaan. Pitkäaikaisen ystävän kanssa olemme yrittäneet sovittaa yhteistä matkaa kalenteriin jo melkein vuoden, eikä lopuksi löytynyt muuta ajankohtaa kuin ensi viikko. Ehkä palattuani osaan arvostaa taas koleita kelejä ja virkistäviä sateita. Ja suomalaisen vaatimattoman kukkaniityn värejä.

Maisemataidetta melojan näkökulmasta

Olimme jo eilen illalla päättäneet, että tänään yritetään lähteä melomaan puolen päivän aikaan. Hyvä, että päätös oli tehty ennalta, muuten vajaa tunti aiemmin koettu raekuuro olisi saattanut lannistaa. Mutta tänä kesänä on kyllä jo opittu ottamaan kiinni hetkestä. Siispä suuntasin miehen kanssa Lahden Kahvisaareen, jossa otimme käyttöön kahden hengen kajakin ja lähdimme katsomaan Vesijärven Rantagallerian teoksia Enonsaareen. Torstainahan näimme teokset jo risteilyalukselta eli useita metrejä korkeammalta sekä paljon kauempaa rannasta. Osa teoksista näyttää selvästi paremmilta läheltä, osassa ei juuri eroa huomaa parempaan tai huonompaan suuntaan.

Aallokko oli meidän melontataidoillemme hieman haastava, mikä tarkoittaa kaikkea peilityynestä kovempaa veden liikehdintää. Aaltojen keskellä sai hetkittäin tehdä ihan töitä sekä päästäkseen eteenpäin että pitääkseen kajakin vakaana. Ei reitille mitään vaaranpaikkoja osunut, mutta muutaman kerran risteilylaivojen nostamat aallot tai pelkkä tuuli nostivat ihan reilun vesikerroksen aukkopeitteen päälle. Jännitystä lisäsivät Lahden keskustan yläpuolelle nousseet pilvet, joiden odotimme tiputtavan niskaamme taas jotain ennen rantautumista. Ilmeisesti kohtalainen tuuli kuitenkin vei pilvet kauemmaksi, sillä nyt auringonpaistetta on saatu jo useita tunteja.

Tuleehan kierrokselle jonkun verran matkaakin - kartalta arvioiden lyhimmillään kahdeksan yhdeksän kilometriä. Luultavasti teimme noin kymmenen kilometrin lenkin, sen verran aina tulee kajakilla kaarrettua lähemmäksi rantaviivaa. Reilu puolitoista tuntia saimme matkaan kulumaan.

En kuvannut taideteoksia nyt uudestaan, sillä kameran kuljettaminen ja esiin kaivaminen märissä oloissa on aina pieni riski. Kännykkä oli kumminkin vedenkestävässä pussissa mukana, ja sillä nappasin oheisen ulpukkakuvan Kahvisaaren laiturin vierestä. Kyllä ne ulpukan kukat siellä luonnossa ihan keltaisilta näyttivät...

Lomalle kulttuurista

Kun työ suurelta osin sivuaa kulttuuria, tekee ainakin loman aluksi mieli karttaa sitä tomerasti. Ensi viikko kuluukin todennäköisesti enimmäkseen pikku arkihommissa housujen lyhennyksistä ruohonleikkuuseen, ellen sitten vain istuskele torikahvilassa tai käy tsekkaamassa metsässä, olisiko sade jo nostanut ensimmäiset kanttarellit esille. Mutta viimeistään viikon päästä alan luultavasti järjestää taidematkaa Jämsän ja Mäntän seudulle ja toista Iittalan suuntaan. Näistä on alustavasti sovittu ystävien kanssa, päivä on vain vielä määrittämättä. Lomaa on tällä erää kolme viikkoa, joten ei siinä niin hirveästi ole suunnittelemista - tärkeintä olisi irrottautua ainakin tästä koneesta hetkeksi.

Eilinen kului vielä tositoimissa Mukkulan nurmella, kun Lahden Runomaraton sai nauttia tänä kesänä harvinaisesta auringonpaisteesta melkein koko päivän. Pilvet uhkailivat pari kertaa, mutta yhtään sadepisaraakaan ei taivaalta tirissyt. Joku vieras jopa kehtasi valittaa, ettei yksikään penkki ollut varjossa. Muut taisivat tyytyä kohtaloonsa ja ottaa kaiken irti sopivasta parinkymmenen asteen lämmöstä ja inspiroivista esityksistä. Tällä kertaa minäkin ehdin nähdä ja kuulla jotain, koska en onneksi ollut päävastuullinen järjestäjä. Irakilainen Reem Kais Kubba säväytti sodan ja rakkauden runoillaan, kuvassa myös runot suomeksi lukenut Terhi Willman.
Tänään on taas satanut osan päivästä oikein urakalla, ja se on sääli Vääksyn Teatteri Kanava -kesäteatterissa esiintyvän tyttären kannalta. (Lahden ja Vääksyn välillä on sentään kolmisenkymmentä kilometriä, joten toivon tietenkin teatterilaisten selvinneen ihan kuivana.) Esityksiä on nyt ollut viikon verran, ja kuulemma vain kahdessa ei ole satanut. Tänään on pari näytöstä, toivottavasti edes toinen sujuu ilman taivaallisia suihkuja. Vaikka näytelmän pölhöläiset vielä tarkenisivatkin märissä asuissaan, katsojia vesisade tuskin houkuttaa mukaan.

Kuvan auringonpaiste on viikon takaa, omaisten näytöksestä.

Ulkoilua myrskyn silmässä

Otsikko on aikamoista liioittelua, sillä juhannuspäivän parin tunnin kävelyllämme vältyimme sittenkin päivän pahimmilta anneilta, rakeilta ja ukkosilta. Pahimman sadekuuron aikana olin autossa hakemassa tytärtä juhannusbilettämästä.

Rakeiden tanssia seurasin turvallisesti koti-ikkunasta, jonka takana suurinta huolta kannoin sisäpihamme tomaattien ja daalioiden kohtalosta. Kymmenen minuutin kuuro ei näyttänyt tehneen mitään kummempaa vahinkoa, joten sikäli huokaisimme.

Synkkää taivasta puolestaan ihailimme anoppilan rannassa, jossa olimme kutsuttuina saunomassa. Mennessä järvi oli vielä aika tyyni, puolen tunnin päästä jo reippaassa myllerryksessä. Taas kerran jätin heittämättä talviturkin, osittain myös siksi, että keväällä jään rikkomat portaat eivät ole vieläkään paikallaan. (Tytär kyllä kävi urheasti sivummalta uimassa ja todisti, että kylmää on.) Mies ja veljensä ovat pohtineet teknisiä ratkaisuja, joilla vältettäisiin jokakeväinen portaiden korjausoperaatio. Saapa nähdä, mihin tämän kesän aikana päädytään.

Tänään olisi tiedossa vanhemman tyttären kesäteatteriesitys Vääksyssä, omaisten ilta. Seuraamme säätä siis tavallista tiiviimmällä mielenkiinnolla. Mies tosin totesi, että kysymys on vain pukeutumisesta. Mutta jos otamme mukaan sateenvarjot (mihin emme tietenkään sorru kesäteatterikatsomossa!), hän jää kotiin.