Tänään aamupäivällä pitkästä aikaa muistin, miksi olen freelancer ja periaatteessa aikataulujeni hallitsija. Kun aurinko oli paistanut pari tuntia, ymmärsin tsekata kalenterista, ettei mikään työtehtävä sido minua juuri tänään kiinni työpöytään. Koirillakaan ei ollut mitään sitä vastaan, että pakkasin ne autoon ja suuntasin maalle. Ja siellä, vain vajaan 20 kilometrin pääässä Hollolassa, pääsimme kaikki kolme irti.Mopsi jäi hoitoon sisareni perheen luokse (ja oletettavasti sai siellä herkkuja ja pienimmän lapsen huomiota) sillä aikaa, kun mäyräkoira ja minä tarvoimme reilun puolen kilometrin päähän kuusimetsään. Kirjaimellisesti kävelin suoraan suppilovahveropaikalle - tallasin ensimmäiset tuppaat, ennen kuin erotin ne kuivuneiden lehtien seasta - ja aloin poimia. Aika yksitoikkoiseksihan se mäykyn mielestä kävi, mutta minkäs teit. Isoksi kasvaneita suppiksia riitti ja riitti yhden etelärinteen verran. Ensin täyttyi kori, sitten epäortodoksisesti muovipussi.
En edes yrittänyt perata sienistä roskia pois metsässä, sillä sienestävän mäyräkoiran mielestä suppilovahverot ovat ehkä turhauttavinta maailmassa. Niiden takia kun pitää pysähtyä yhteen paikkaan kerrallaan aivan liian pitkäksi aikaa (onneksi en marjasta, se saattaisi koiran epätoivoon). Irtikään en eläintä silti uskalla päästää, sen verran on kokemusta pelästyneestä koirasta, joka ei tuntikausiin uskaltanut päästää ketään perheenjäsentäkään lähelle.
Viikolla sienestyksessä on sekin hyvä puoli, että näin hirvestysaikaan ei ole juurikaan pelkoa hirviporukoista, ainakaan etelän metsissä. Viime sunnuntaina kuuntelin koko ajan korva tarkkana, mistä päin laukaukset kajahtelivat.
Retkemme syyselämyksiin kuuluivat myös pellon yllä kierrellyt joutsenaura, keloa takonut tikka (luultavasti käpytikka, en nähnyt itse lintua) ja pikkulintuja pihlajasta hätistellyt tilhi. Ja aurinko paistoi aivan laskuunsa asti. Kun oli jo hämärää, siirryin sisälle, lämmitin puuhellan ja levitin sienet sen ylle ritilöille kuivumaan. Hieno päivä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti