Onpa toiveikas uutinen, että Lahden Liipolasta on löytynyt tryffeleitä! Siis aivan tuosta parin kilometrin päästä. Olen aiemmin vain huvitellut ajatuksella, että jompi kumpi koiristamme joku päivä kaivaa herkut esiin istuttamieni tammien alta meillä maalla. Mutta nyt pitää kai ryhtyä suhtautumaan mahdollisuuteen tosissaan. Tosin koiramme eivät ole mitään oikeita sienikoiria, enemmänkin metsäretken seuralaisia. Mopsissa on jonkinlaista ainesta, sillä se syö herkkutatteja suoraan metsästä, mutta mäyräkoira nauttii lähinnä juoksemisesta.
Tulipa taas lisää pontta italian kielen opiskelullekin. Viime vuonna ryhmässämme olikin yksi lagotto-kasvattaja, joka on tuonut koiria Italiasta, tryffeleiden ja niitä etsivien koirien maasta.
keskiviikkona, marraskuuta 29, 2006
sunnuntaina, marraskuuta 26, 2006
Piparkakkutalkoot
Kai se nyt on myönnettävä, että perheemme on aloittanut jouluvalmistelut. Tänään meille kokoontui yhdeksän henkeä leipomaan saksalaisia pähkinäpikkuleipiä ja koristelemaan suomalaisia piparkakkuja. Virallinen syy oli saksan keskustelukerhomme, joten valmistelut, töiden jakaminen ja oheiskeskustelu tapahtui saksaksi.
Mutta pipareista tuli kyllä juuri sellaisia kuin yleensäkin - koristelultaan runsaita ja mahdollisimman yksilöllisiä. Monen monta kertaa olemme surkutelleet kaupallisia pipareita ja piparkakkutaloja, joiden koristeet ovat mielestämme köyhiä ja harvoin kovin taidokkaitakaan. Nämä nyt ovat harjoittelukappaleita, ilmaisu varmaankin vielä kehittyy viikkoina ennen joulua. Emme me näitä itse syö, piparkakut on tarkoitettu enemmänkin lahjoiksi ja koriste-esineiksi. Ja yhdessä tekeminen on hauskaa, sillä yleensä nuorimmat perheenjäsenet ovat aina taitavimpia.
Mutta pipareista tuli kyllä juuri sellaisia kuin yleensäkin - koristelultaan runsaita ja mahdollisimman yksilöllisiä. Monen monta kertaa olemme surkutelleet kaupallisia pipareita ja piparkakkutaloja, joiden koristeet ovat mielestämme köyhiä ja harvoin kovin taidokkaitakaan. Nämä nyt ovat harjoittelukappaleita, ilmaisu varmaankin vielä kehittyy viikkoina ennen joulua. Emme me näitä itse syö, piparkakut on tarkoitettu enemmänkin lahjoiksi ja koriste-esineiksi. Ja yhdessä tekeminen on hauskaa, sillä yleensä nuorimmat perheenjäsenet ovat aina taitavimpia.
sunnuntaina, marraskuuta 12, 2006
Kuivalla maalla
Se on ihan hirveän pitkä ja kuivalla maalla hankala kuljetettava. Mutta tyynessä vedessä se menee tosi lujaa ja vieläpä melkein ilman ääntä, jos airoissa on oikea ihminen. Nyt on miehen soutukausi ohi, mikä merkitsi taas venhon kuskaamista pakettiauton katolla varastoon. Saihan siihen yhden aamupäivän kulumaan.
Joskus sitä tulee laskeneeksi, miten hirveän paljon aikaa menee kaikenlaiseen urheiluharrastusten oheistoimintaan, ennen kuin edes pääsee yrittämään hien hankintaa tai lihasten kasvattamista. En valita muutamasta kuljetuskeikasta, jos kuitenkin saan koko talven voitelupalvelun suksille. Ja onneksi perheessä ei ole jääkiekkoilevia lapsia tai muita varustehuollettavia. Tai miten sen nyt ottaa - kuntoa vaatii välillä myös istuminen katsomossa, kun jälkipolvi harrastaa tanssia, soittoa ja teatteria. Vaikka olisi miten iloinen ja ylpeä.
Joskus sitä tulee laskeneeksi, miten hirveän paljon aikaa menee kaikenlaiseen urheiluharrastusten oheistoimintaan, ennen kuin edes pääsee yrittämään hien hankintaa tai lihasten kasvattamista. En valita muutamasta kuljetuskeikasta, jos kuitenkin saan koko talven voitelupalvelun suksille. Ja onneksi perheessä ei ole jääkiekkoilevia lapsia tai muita varustehuollettavia. Tai miten sen nyt ottaa - kuntoa vaatii välillä myös istuminen katsomossa, kun jälkipolvi harrastaa tanssia, soittoa ja teatteria. Vaikka olisi miten iloinen ja ylpeä.
sunnuntaina, marraskuuta 05, 2006
Vesiperä vesijätöllä
Toiveikkaasti pakkasimme mukaan retkiluistimet, jäänaskalit ja muut välineet, kun lähdimme käymään tänään anoppilassa. Kaupungin rannassa oli järvi jäässä, mutta yllättäen vesijättö eli matala lahti olikin aivan vapaa Hersalan rannassa. Emme siis luistelleet, mutta sen sijaan saimme kuunnella mahtavaa hanhien töräyttelyä. Harmi vain, ettei pokkarin zoomi riitä mihinkään - siellä ne kymmenet hanhet ovat vastarannalla.
Tiedoksi niille, joiden mielestä ajatuskin luistelusta heikkojen jäiden aikaan on edesvastuuton: mainitulla vesijätöllä on vettä parikymmentä senttiä. Muutaman kerran on jää mainitussa kohdassa ritissyt, ja niillä kerroilla on toki tuntunut haljulta. Mutta jos pitää harjoituksen vuoksi pudota läpi, se kannattaa tehdä juuri mainitussa paikassa. Aikuinen pääsee ylös varmasti, ja matka rantaan ja kuivien vaatteiden luokse on lyhyt.
Tiedoksi niille, joiden mielestä ajatuskin luistelusta heikkojen jäiden aikaan on edesvastuuton: mainitulla vesijätöllä on vettä parikymmentä senttiä. Muutaman kerran on jää mainitussa kohdassa ritissyt, ja niillä kerroilla on toki tuntunut haljulta. Mutta jos pitää harjoituksen vuoksi pudota läpi, se kannattaa tehdä juuri mainitussa paikassa. Aikuinen pääsee ylös varmasti, ja matka rantaan ja kuivien vaatteiden luokse on lyhyt.
sunnuntaina, lokakuuta 29, 2006
Syksyn viimeiset rouskut?
Jo viikkoja sitten kalenteriin varattu syysloma kääntyi hieman erilaiseksi kuin olimme ajatelleet. Sehän on ihan normaalia, että tähän aikaan vuodesta sataa lunta, mutta syysmyrskyä emme kuitenkaan olleet suunnitelleet niille päiville, jotka piti viettää maalla. Onneksi sentään kävimme Tallinnassa pari päivää ennen myrskyä - muuten olisimme mekin siellä Nordlandian jonossa.
Luvatusta tuulesta ja tuiskusta huolimatta lähdimme perjantaiaamuna maalle. Alla oli kesärenkaat, sillä rukoiluista huolimatta emme onnistuneet saamaan ketään vaihtamaan niitä aiemmin. Mutta eihän perjantaina edes näyttänyt kovin pahalta...
No, onneksi käytimme päivän hyödyksi ja kävimme keräämässä oranssi- ja mustarouskut talteen. Illalla tuuli alkoi puhuroida oikein kunnolla ja tuoda mukanaan myös lunta. Yöllä heräilimme kuuntelemaan, vieläkö katto on paikoillaan ja sähköt päällä. Isommilta vaurioilta onneksi vältyttiin.
Lauantaina olikin sitten niin tiivis lumikerros metsässä, ettei sieltä enää mitään löytynyt. Yritimme kyllä. Tänä aamuna oli pakko antaa periksi ja alkaa valmistautua kotimatkaa varten. Lomaa olisi riittänyt vielä huomiseksi, mutta nyt odottelimme sopivia iltapäivän tunteja, jolloin tiet olivat taas suunnilleen ajettavassa kunnossa. Aamun kävelylenkillä totesimme, että itse asiassa soratie on vähemmän jäinen kuin vähän ajettu asfaltti. Niinpä kiersimme kotiin pikkuteitä pitkin ja uskaltauduimme asfaltille vasta kohdassa, jossa vilkas liikenne oli sulattanut tien. No, saimme mukaan maalta sentään joitain litroja sieniä ja muutaman purkillisen omenasosetta. Ne omenatkin ehdin kerätä viime hetkellä ennen tuiskua.
Luvatusta tuulesta ja tuiskusta huolimatta lähdimme perjantaiaamuna maalle. Alla oli kesärenkaat, sillä rukoiluista huolimatta emme onnistuneet saamaan ketään vaihtamaan niitä aiemmin. Mutta eihän perjantaina edes näyttänyt kovin pahalta...
No, onneksi käytimme päivän hyödyksi ja kävimme keräämässä oranssi- ja mustarouskut talteen. Illalla tuuli alkoi puhuroida oikein kunnolla ja tuoda mukanaan myös lunta. Yöllä heräilimme kuuntelemaan, vieläkö katto on paikoillaan ja sähköt päällä. Isommilta vaurioilta onneksi vältyttiin.
Lauantaina olikin sitten niin tiivis lumikerros metsässä, ettei sieltä enää mitään löytynyt. Yritimme kyllä. Tänä aamuna oli pakko antaa periksi ja alkaa valmistautua kotimatkaa varten. Lomaa olisi riittänyt vielä huomiseksi, mutta nyt odottelimme sopivia iltapäivän tunteja, jolloin tiet olivat taas suunnilleen ajettavassa kunnossa. Aamun kävelylenkillä totesimme, että itse asiassa soratie on vähemmän jäinen kuin vähän ajettu asfaltti. Niinpä kiersimme kotiin pikkuteitä pitkin ja uskaltauduimme asfaltille vasta kohdassa, jossa vilkas liikenne oli sulattanut tien. No, saimme mukaan maalta sentään joitain litroja sieniä ja muutaman purkillisen omenasosetta. Ne omenatkin ehdin kerätä viime hetkellä ennen tuiskua.
sunnuntaina, lokakuuta 22, 2006
Tapionherkkusieniä
Viikonvaihde on ollut aika luontopitoinen, vaikka sää ei olekaan ollut parhaasta päästä. Eilen ulkoilu jäi jopa kokonaan väliin maahan sataneen lumen takia. En minä kävelijänä lunta pelkää, mutta maalle lähtö kesärenkailla ei innostanut. Ja epäilin, että Lahden Urheilukeskuksen tietämissä oli vielä liikaa aitoja ja muuta rompetta EU-kokouksen jäljiltä. Ehkä olin väärässäkin.
Mutta luontoelämyksen koin jo perjantaina, kun monen muun kaupunkilaisen ohella bongasin ison pöllön istumassa puussa aivan keskellä kaupunkia, Mariankadun ja Hämeenkadun kulmassa. Vielä illansuussakin se vahti tienoota välillä käännellen päätä, kun kävin tanssissa ja tarkistin matkalla tilanteen.
Tänään pääsin sienimetsään kahden biologin ja kahden koiran seurassa, joten luonnonilmiöiden bongausmahdollisuudet olivat jo ennalta katsoenkin hyvät. Himoittuja suppilovahveroita emme tälläkään joukkueella löytäneet kuin muutaman, mutta sen sijaan paljon muuta mielenkiintoista. Yksi parhaista oli muutaman tapionherkkusienen esiintymä maatuvan hakekasan viereltä. Iloinen yllätys olivat myös muutama komea mustarousku, jotka isosta koostaan huolimatta olivat aivan kunnossa. Lisäksi noukimme joitain valmuskoita, haperoita, kuukusia ja muita rouskuja. Ja bongasimme monia sellaisia paikkoja, joissa meidän mielestämme olisi pitänyt kasvaa suppiksia / herkkusieniä / rouskuja.
Keskellä metsää törmäsimme lehtipuuesiintymään, joka sitten osoittautuikin pähkinäpensaiksi. Olin noista pensaista kyllä kuullut, mutta en niitä itse aiemmin havainnut. Ja vieressä oli muutama näsiä, harvinaisia kasveja nekin.
Koirat eivät tällä kertaa löytäneet mäyränkoloja tai muuta haukuttavaa, mutta laitumella oleva hevonen oli niiden mielestä tosi kiinnostava. Siinä vaiheessa, kun hirviporukoiden laukaukset alkoivat paukkua jossain lähimaastoissa, katsoimme kaikki asialliseksi poistua paikalta.
Mutta luontoelämyksen koin jo perjantaina, kun monen muun kaupunkilaisen ohella bongasin ison pöllön istumassa puussa aivan keskellä kaupunkia, Mariankadun ja Hämeenkadun kulmassa. Vielä illansuussakin se vahti tienoota välillä käännellen päätä, kun kävin tanssissa ja tarkistin matkalla tilanteen.
Tänään pääsin sienimetsään kahden biologin ja kahden koiran seurassa, joten luonnonilmiöiden bongausmahdollisuudet olivat jo ennalta katsoenkin hyvät. Himoittuja suppilovahveroita emme tälläkään joukkueella löytäneet kuin muutaman, mutta sen sijaan paljon muuta mielenkiintoista. Yksi parhaista oli muutaman tapionherkkusienen esiintymä maatuvan hakekasan viereltä. Iloinen yllätys olivat myös muutama komea mustarousku, jotka isosta koostaan huolimatta olivat aivan kunnossa. Lisäksi noukimme joitain valmuskoita, haperoita, kuukusia ja muita rouskuja. Ja bongasimme monia sellaisia paikkoja, joissa meidän mielestämme olisi pitänyt kasvaa suppiksia / herkkusieniä / rouskuja.
Keskellä metsää törmäsimme lehtipuuesiintymään, joka sitten osoittautuikin pähkinäpensaiksi. Olin noista pensaista kyllä kuullut, mutta en niitä itse aiemmin havainnut. Ja vieressä oli muutama näsiä, harvinaisia kasveja nekin.
Koirat eivät tällä kertaa löytäneet mäyränkoloja tai muuta haukuttavaa, mutta laitumella oleva hevonen oli niiden mielestä tosi kiinnostava. Siinä vaiheessa, kun hirviporukoiden laukaukset alkoivat paukkua jossain lähimaastoissa, katsoimme kaikki asialliseksi poistua paikalta.
lauantaina, lokakuuta 14, 2006
Viini, silli vai paltero?
Sienten kannalta on todella kummallinen syksy, yksi merkki siitä on myöhäinen haperosato. Eilen löysin esiintymän kiinteitä ja varsin isoksi kasvaneita viininpunaisia haperoita, jotka hajun ja maun perusteella olivat todennäköisesti sillihaperoita. Viini- ja palterohaperotkin ovat mahdollisia. Täytyy myöntää, etten oikein jaksa aina käydä näiden tummanpunaisten haperoiden tarkkoja tuntomerkkejä läpi, kun ne kuitenkin kaikki ovat hyviä ruokasieniä. Useimpina kesinä en viitsi niitä juuri edes kerätä, sillä loppukesällä kasvaessaan ne usein ovat hyönteisten syömiä. Mutta nyt isotkin yksilöt ovat kiinteitä ja toukattomia niin kauan kuin sade ei ole niitä liikaa liottanut. Kastikkeesta tuli hauskan vaaleanpunaista ja mietoudessaan hyvinkin maukasta.
sunnuntaina, lokakuuta 08, 2006
Urbaani metsäreissu
Eilinen sieniretki lähti jälleen kerran liikkeelle Lahden keskustasta. Ensimmäiset vahakkaat löytyivät Urheilukeskuksen länsirinteestä, josta polku lähtee kohti Tapanilaa ja Hollolan maastoja.
Koimme koiran kanssa pienen järkytyksen, kun yritimme laskeutua lempisuppaamme. Tulevia talven maailmancupin hiihtokisoja varten polkuja eli latupohjia on korjattu niin massiivisesti, ettei niiltä paikoitellen pääse ollenkaan metsän puolelle. Väyliin on ilmestynyt jyrkät savipenkat, jotka etenkin sateella ja sen jälkeen ovat myös liukkaat. No, aina pääsee onneksi kiertämään jollekin risteävälle polulle ja sen kautta metsäänkin.
Eniten keräsin kangasrouskuja, joita en ole tänä syksynä vielä muualla kunnolla nähnytkään. Vähän mauttomiahan ne ovat, mutta kyllä niistäkin sienisalaatin saa. Siellä täällä oli myös lampaankääpiä, limanuljaskoita, rusko-orakkaita ja eri vahakaslajeja.
Erityisen hyvää parin tunnin kiipeily rinteillä teki reisille, jota oli kidutettu parilla kovalla tanssitunnilla viime viikolla. Eilen olikin todella reipas ja rento olo, melkein kuin hieronnan jälkeen.
Tänä aamuna on ollut paljon tahmeampaa, vaikkei eilisiltaan mitään kemiallisia myrkkyjä kuulunutkaan. Lehtien lukemisen jälkeen vasta pohdiskelen, jaksanko lähteä liikkeelle. Eiköhän se ole melkein pakko, kun sadekin on lupaavasti tauonnut.
Koimme koiran kanssa pienen järkytyksen, kun yritimme laskeutua lempisuppaamme. Tulevia talven maailmancupin hiihtokisoja varten polkuja eli latupohjia on korjattu niin massiivisesti, ettei niiltä paikoitellen pääse ollenkaan metsän puolelle. Väyliin on ilmestynyt jyrkät savipenkat, jotka etenkin sateella ja sen jälkeen ovat myös liukkaat. No, aina pääsee onneksi kiertämään jollekin risteävälle polulle ja sen kautta metsäänkin.
Eniten keräsin kangasrouskuja, joita en ole tänä syksynä vielä muualla kunnolla nähnytkään. Vähän mauttomiahan ne ovat, mutta kyllä niistäkin sienisalaatin saa. Siellä täällä oli myös lampaankääpiä, limanuljaskoita, rusko-orakkaita ja eri vahakaslajeja.
Erityisen hyvää parin tunnin kiipeily rinteillä teki reisille, jota oli kidutettu parilla kovalla tanssitunnilla viime viikolla. Eilen olikin todella reipas ja rento olo, melkein kuin hieronnan jälkeen.
Tänä aamuna on ollut paljon tahmeampaa, vaikkei eilisiltaan mitään kemiallisia myrkkyjä kuulunutkaan. Lehtien lukemisen jälkeen vasta pohdiskelen, jaksanko lähteä liikkeelle. Eiköhän se ole melkein pakko, kun sadekin on lupaavasti tauonnut.
sunnuntaina, lokakuuta 01, 2006
Suppilovahverot supassa
Sain tänään sieneen harvinaista seuraa, kun mieskin ilmoittautui. Yleensä hänen ulkoilunsa ovat huomattavasti urheilullisempia, mutta nyt kipeä polvi esti kovimmat revittelyt pyörän selässä tai lenkkarit jalassa. Suunnistimme Tiirismaan maastoihin neljästään, miehen ja minun ohella mukaan tulivat mopsi ja mäyräkoira.
Sammaleinen havumetsä oli jälleen kerran mukava kulkea, mutta sieniä oli todella vähän. Edes tänä syksynä huomattavan yleisiä pulkkosieniä ei tullut vastaan kuin muutama, rouskuja vain viisi pienenpientä pikkurouskua. Siellä täällä pilkotti jotain oranssia, toista syksyn hittisientä eli valevahveroa.
Oikeita suppilovahveroita löysimme supasta, jossa kävin tiedustelumatkalla jo puolitoista viikkoa sitten. Eivät olleet vieläkään suuria, mutta nyt kumminkin keräsimme herkut mukaan. Reilut pari litraa niistä kertyi.
Sammaleinen havumetsä oli jälleen kerran mukava kulkea, mutta sieniä oli todella vähän. Edes tänä syksynä huomattavan yleisiä pulkkosieniä ei tullut vastaan kuin muutama, rouskuja vain viisi pienenpientä pikkurouskua. Siellä täällä pilkotti jotain oranssia, toista syksyn hittisientä eli valevahveroa.
Oikeita suppilovahveroita löysimme supasta, jossa kävin tiedustelumatkalla jo puolitoista viikkoa sitten. Eivät olleet vieläkään suuria, mutta nyt kumminkin keräsimme herkut mukaan. Reilut pari litraa niistä kertyi.
lauantaina, syyskuuta 23, 2006
Mesisieniä metsä täynnä
Yksi sienestyksen ihanuuksista on etsiminen ja toinen sellaisten lajien löytäminen, joita ei edes muista olevan olemassa. Mesisienet eivät kuulu aktiivisiin lempisieniini, joita lähden hakemaan. Mutta nyt onkin sellainen syksy, jolloin kymmenet tuppaat satoine pikkulakkeineen houkuttavat napsimaan helppo saaliin. Vanha hakkuuaukema kantoineen ja risuineen oli oikea mesisienipelto.
Keräsin vain kauneimmat lakit, maustoin, leivitin, paistoin öljyssä ja tarjoilin naposteltavaksi. Ei ehkä kaikkein terveellisintä sieniruokaa, mutta vaihtoehto kaupallisille lauantaiherkutteluille. Eikä jäänyt kitalakeen sitä hieman metallista makua, joka minua mesisienessä yleensä häiritsee.
Keräsin vain kauneimmat lakit, maustoin, leivitin, paistoin öljyssä ja tarjoilin naposteltavaksi. Ei ehkä kaikkein terveellisintä sieniruokaa, mutta vaihtoehto kaupallisille lauantaiherkutteluille. Eikä jäänyt kitalakeen sitä hieman metallista makua, joka minua mesisienessä yleensä häiritsee.
Karvainen kaunotar
Olen sienten kerääjänä aika salliva, kerään arviolta 40-50 lajia, en tietenkään kaikkia samana vuonna. Ilahdun aina, kun eteen tulee joku välillä unohduksiin jäänyt syötävä sieni, jota voisikin taas kokeilla. Mutta yksi ryhmä on, jota ilman perheemme ei oikein tahdo selvitä: rouskut. Ja tänä vuonna näytti todella pitkään surkealta, kun rouskuja ei tahtonut löytyä mistään. Viikon sisään on kuitenkin yhä useammin alkanut vastaan tällaisia karvaisia kaunottaria, vaaleanpunaisia ja kiinteitä karvarouskuja. Ja melkein ilman toukkia!
Taas kerran ihmettelin sieniharrastajienkin erilaista makua, kun juttelin Lapissa paljon aikaa viettävän tuttavan kanssa. Karvalaukkuja oli kuulemma ollut siellä jo joitain viikkoja sitten ja todella paljon, mutta ei hän viitsinyt kerätä, kun ei niistä erityisemmin välitä. Ja minusta juuri karvalaukku on se toiseksi maukkain salaattisieni heti mustarouskun jälkeen! Vielä ihanampia pienet napakat lakit olisivat etikkasieninä. Nyt kuitenkin kerään nimen omaan suolasieniä, jotta saan edes jotain talven varalle.
Taas kerran ihmettelin sieniharrastajienkin erilaista makua, kun juttelin Lapissa paljon aikaa viettävän tuttavan kanssa. Karvalaukkuja oli kuulemma ollut siellä jo joitain viikkoja sitten ja todella paljon, mutta ei hän viitsinyt kerätä, kun ei niistä erityisemmin välitä. Ja minusta juuri karvalaukku on se toiseksi maukkain salaattisieni heti mustarouskun jälkeen! Vielä ihanampia pienet napakat lakit olisivat etikkasieninä. Nyt kuitenkin kerään nimen omaan suolasieniä, jotta saan edes jotain talven varalle.
tiistaina, syyskuuta 19, 2006
Hälytys!
Juuri kun herkkutattihälytyksestä on selvitty, on aika siirtyä seuraaviin. Muuten sienistä tyhjässä metsässä melkein kompastuin tänään suppilovahveroihin. Ne olivat pienenpieniä, mutta napakoita alkuja oli mahdollisesti jopa satoja. Keräsin mukaan vain kymmenkunta pikkuvahveroa koristamaan huomista risottoa. Luotan huomiseksi luvattuihin sateisiin. Ja jos joku muu kerää kasvatuksen tulokset, niin sekin on vain hyvä. Ne ovat siellä jossain Messilän ja Tiirismaan maastoissa....
Varsinainen hälytys kuitenkin koskee omenia. Meidän puutarhaamme niitä ei juuri ole siunaantunut, mutta anoppilaan ja ystäville kyllä. Syön omenoita ympäri vuoden useita päivässä, minkä lisäksi nyt pitää keksiä säilöntämenetelmiä. Makeat kanelit ja muut lajit eivät oikeastaan kelpaa hilloksi tai piirakkaan, niinpä leikkaan niistä omenarenkaita ja kuivatan. Kunhan nyt ensin saan herkkutattiviipaleet pois ritilöiltä.
Varsinainen hälytys kuitenkin koskee omenia. Meidän puutarhaamme niitä ei juuri ole siunaantunut, mutta anoppilaan ja ystäville kyllä. Syön omenoita ympäri vuoden useita päivässä, minkä lisäksi nyt pitää keksiä säilöntämenetelmiä. Makeat kanelit ja muut lajit eivät oikeastaan kelpaa hilloksi tai piirakkaan, niinpä leikkaan niistä omenarenkaita ja kuivatan. Kunhan nyt ensin saan herkkutattiviipaleet pois ritilöiltä.
sunnuntaina, syyskuuta 17, 2006
Kuivatut herkkutatit tuoksuvat
Tyttären mielestä kuivatut herkkutatit eivät ihan oikeuta huudahdukseen "eivätkö ne ole kauniita?". Jos ei muovipurkkeihin pakattu estetiikka vetoakaan, tuoksu ainakin on huumaava. Sen on huomannut myös mopsi, joka varastaa sekä tuoreita että kuivattuja herkkutatteja, jos vain silmä välttää. Sieniretken jälkeen se kyttää perkaajan jaloissa ja odottaa mahdollisesti putoavia herkkupaloja. Metsässä koiraa saa ihan vahtia, ettei se unohdu syömään perkausjätteitä ja jää jälkeen muista. Ja jos kuivattu sienilastu putoaa, on pikkukoira salamana paikalla. Mopsi on erikoistunut nimen omaan mietoihin tatteihin, mutta kerran olen nähnyt sen nappaavan myös nurmikuukusen, jonka se söi onnellisena.
lauantaina, syyskuuta 16, 2006
Pelto kuin räsymatto
Joskus maisema on kuin tilkkutäkki, tänään naapurin isännän pelto toi mieleen räsymaton. Ja punamulta on useimmiten paras rakennusten väri suomalaisen maalaismaiseman keskellä.
perjantaina, syyskuuta 15, 2006
Mars metsään heti huomenna!
Nyt niitä todellakin on, herkkutatteja metsät täynnä. Suuntasimme iltapäivällä maalle, jossa ehdin koiran kanssa vain vajaan tunnin pikavisiitille metsään. Tai oikeastaan pääsimme vain metsän reunaan, sillä hiljaisen kylätien molemmin puolin kasvoi sekä kuusen- että männynherkkutatteja ryppäissä, ajoittain melkein kasoissa. Suuri osa oli ehtinyt jo ylikypsiksi, mutta joukossa oli myös ykkös- ja kakkosluokan kiinteitä tatteja, joilla on joko aivan vaaleat tai vain kellertävät pillit.
Keskisuuri korini täyttyi vartissa, sen jälkeen kaivelin taskuista kolme muovipussia, joihin keräsin yhteensä toistakymmentä litraa sieniä. Vähän vähemmällä kantamisella olisin tietysti säästynyt, jos olisin ehtinyt perata sienet metsässä, mutta hihnassa vetävän koiran kanssa se on aika mahdotonta.
Mies totesi kotona, että onneksi en saanut enempää kulkemaan. Parin tunnin yhteisen urakan jälkeen meillä oli noin kahdeksan litraa viipaleita, joista osa nyt kuivuu pyykinkuivauskaapissa ja keittiön uunissa. Osan vien huomenna maalle, jossa on loistava kuivaussysteemi, ritilät puuhellan päällä. Voi kuitenkin olla, että niidenkin kapasiteetti loppuu kesken, jos vielä pääsen ihan metsään asti hakemaan lisää sieniä.
Veikkaan, että herkkutattien tämä aalto loppuu muutamassa päivässä. Mutta metsässä alkaa olla paljon muitakin lajeja. Sain mukaan myös vähän karvalaukkuja ja limanuljaskoita. Mars metsään, ennen kuin yöpakkaset vievät sadon!
Keskisuuri korini täyttyi vartissa, sen jälkeen kaivelin taskuista kolme muovipussia, joihin keräsin yhteensä toistakymmentä litraa sieniä. Vähän vähemmällä kantamisella olisin tietysti säästynyt, jos olisin ehtinyt perata sienet metsässä, mutta hihnassa vetävän koiran kanssa se on aika mahdotonta.
Mies totesi kotona, että onneksi en saanut enempää kulkemaan. Parin tunnin yhteisen urakan jälkeen meillä oli noin kahdeksan litraa viipaleita, joista osa nyt kuivuu pyykinkuivauskaapissa ja keittiön uunissa. Osan vien huomenna maalle, jossa on loistava kuivaussysteemi, ritilät puuhellan päällä. Voi kuitenkin olla, että niidenkin kapasiteetti loppuu kesken, jos vielä pääsen ihan metsään asti hakemaan lisää sieniä.
Veikkaan, että herkkutattien tämä aalto loppuu muutamassa päivässä. Mutta metsässä alkaa olla paljon muitakin lajeja. Sain mukaan myös vähän karvalaukkuja ja limanuljaskoita. Mars metsään, ennen kuin yöpakkaset vievät sadon!
Herkkusieni keskeltä kaupunkia
Tämä kaunotar löytyi koirien aamupissatuksella aivan keskeltä kaupunkia, Lahtea halkovan vilkkaan Lahdenkadun viereltä, vastapäätä linja-autoasemaa. Todella surullista, että upeimmat herkkusienet kasvavat usein keskustan puistoissa alttiina kaikille liikenteen myrkyille.
Muistan kyllä, että meidän perheemme poimi herkku- ja mustesieniä 1960-luvulla Kisapuistosta ja muilta keskustan viheralueilta. Autoja oli vähemmän, mutta ihan varmasti söimme sienten mukana aikamoisen annoksen lyijyä, häkää ja muita mausteita. Ympäristömyrkyistä ei juuri puhuttu, korkeintaan yleisesti saasteista, eikä niitä varmaan ollut niin hirveästi sienten kohdalla tutkittukaan.
Muistan edelleen, miten ihanalta ne sienet maistuivat (olen todellakin pitänyt sienistä aika pienestä asti), mutta silti jätän keskustaherkut nauttimatta. Herkkusieniä sentään löytää joskus metsästäkin, mutta mustesieniä en ole nähnyt aikoihin kuin kaupunkipuistoissa - ja keskustapihamme hiekalla autojen alla.
Muistan kyllä, että meidän perheemme poimi herkku- ja mustesieniä 1960-luvulla Kisapuistosta ja muilta keskustan viheralueilta. Autoja oli vähemmän, mutta ihan varmasti söimme sienten mukana aikamoisen annoksen lyijyä, häkää ja muita mausteita. Ympäristömyrkyistä ei juuri puhuttu, korkeintaan yleisesti saasteista, eikä niitä varmaan ollut niin hirveästi sienten kohdalla tutkittukaan.
Muistan edelleen, miten ihanalta ne sienet maistuivat (olen todellakin pitänyt sienistä aika pienestä asti), mutta silti jätän keskustaherkut nauttimatta. Herkkusieniä sentään löytää joskus metsästäkin, mutta mustesieniä en ole nähnyt aikoihin kuin kaupunkipuistoissa - ja keskustapihamme hiekalla autojen alla.
sunnuntaina, syyskuuta 10, 2006
Vähän muutakin kuin lehmäntatteja
Eilinen metsäretki oli viluinen, mutta menneen kesän jälkeen suorastaan satoisa. Muutamassa päivässä ojien reunoille ja muihin rikottuihin paikkoihin oli noussut monenlaista itiöemää, suurin osa niistä lehmäntatteja. Niistä en ollut kovin innostunut, mutta sitten silmä alkoi osua muihinkin tatteihin. Ensimmäiseksi löytyi kaksi kiinteää herkkutattia, sitten voi- ja punikkitatteja. Ja aivan reissun lopuksi vielä pari herkkutattia lisää.
Tottakai metsässä oli paljon muutakin, mm. hurjat määrät pulkkosieniä. Mutta ei yhtään rouskua, mikä alkaa herättää jo pientä paniikkimielialaa perheessä. Kuivattuja lajeja on kaapeissa vielä paljonkin, mutta suolasienet on kaikki syöty.
Tottakai metsässä oli paljon muutakin, mm. hurjat määrät pulkkosieniä. Mutta ei yhtään rouskua, mikä alkaa herättää jo pientä paniikkimielialaa perheessä. Kuivattuja lajeja on kaapeissa vielä paljonkin, mutta suolasienet on kaikki syöty.
torstaina, syyskuuta 07, 2006
Sade kuulostaa hyvältä
Parvekkeen oven takana rapisee, välillä jopa ryöppyää, ja se kuulostaa hyvältä. Sienisyksy näyttää sittenkin koittavan, edes jonkinlaisena.
Toissailtapäivänä hyppäsin hetkeksi irti töistä ja ajoin miehen kyydissä maalle, jossa hän kävi soutamassa. Mäyräkoira ja minä kipaisimme tunnin lenkille metsänläntille, josta useasti olen löytänyt vähintään kohtalaisesti herkkusieniä. Tuttu metsänreuna ei ollut antoisa, mutta poluilla ja ojanpenkoilla näkyi sentään joitain lajeja: myrkyllisiä pulkkosieniä, arvottomia valevahveroita, jo vanhaksi ehtineitä kuukusia, muutamia tunnistamattomaksi jääneitä lilliputtilajeja ja sitten lopulta nämä kaksi tattia.
Tatit häkellyttivät, sillä eiväthän ne sitten olleetkaan herkkutatteja tai muita tuttuja lajeja. Kolmen sienikirjan voimalla oli pakko uskoa, että olen löytänyt jonkin verran harvinaisina pidettyjä ruskotatteja. Määritystä puolsivat mm. pieni vaalea rengas jalan yläosassa, jalan väritys, mattapintainen lakinpinta ja keltaiset, kosketuksesta sinistyvät pillit. Ei varmaan ensimmäinen kerta, mutta nyt löytöön tuli kiinnitettyä huomiota. Ennen olen ehkä kerännyt moiset yksilöt joko kivi-, lehmän- tai herkkutatteina - vähän kasvupaikasta ja säästä riippuen sekoittaminen on juuri ja juuri mahdollista.
Onneksi sekaannus ei ole vaarallinen, sillä Suomessa esiintyvistä lajeista muut kuin sappitatti ovat syötäviä. Ja se sappitattihan on tosi helppo erottaa muista vaaleanpunertavien ja pullistuvien pilliensä ansiosta. Siis jos joskus hetkeksi erehtyy luulemaan sappitattia herkkutatiksi, viimeistään kääntäminen paljastaa oikean lajin. Maistamallahan homma viimeistään varmistuu. Kokemusta ei tosin ole, sen verran hyvin olen perkausvaiheen määrityksissä onnistunut, vaikka koppaan asti toki joskus joku sappitattikin on päätynyt.
Toissailtapäivänä hyppäsin hetkeksi irti töistä ja ajoin miehen kyydissä maalle, jossa hän kävi soutamassa. Mäyräkoira ja minä kipaisimme tunnin lenkille metsänläntille, josta useasti olen löytänyt vähintään kohtalaisesti herkkusieniä. Tuttu metsänreuna ei ollut antoisa, mutta poluilla ja ojanpenkoilla näkyi sentään joitain lajeja: myrkyllisiä pulkkosieniä, arvottomia valevahveroita, jo vanhaksi ehtineitä kuukusia, muutamia tunnistamattomaksi jääneitä lilliputtilajeja ja sitten lopulta nämä kaksi tattia.
Tatit häkellyttivät, sillä eiväthän ne sitten olleetkaan herkkutatteja tai muita tuttuja lajeja. Kolmen sienikirjan voimalla oli pakko uskoa, että olen löytänyt jonkin verran harvinaisina pidettyjä ruskotatteja. Määritystä puolsivat mm. pieni vaalea rengas jalan yläosassa, jalan väritys, mattapintainen lakinpinta ja keltaiset, kosketuksesta sinistyvät pillit. Ei varmaan ensimmäinen kerta, mutta nyt löytöön tuli kiinnitettyä huomiota. Ennen olen ehkä kerännyt moiset yksilöt joko kivi-, lehmän- tai herkkutatteina - vähän kasvupaikasta ja säästä riippuen sekoittaminen on juuri ja juuri mahdollista.
Onneksi sekaannus ei ole vaarallinen, sillä Suomessa esiintyvistä lajeista muut kuin sappitatti ovat syötäviä. Ja se sappitattihan on tosi helppo erottaa muista vaaleanpunertavien ja pullistuvien pilliensä ansiosta. Siis jos joskus hetkeksi erehtyy luulemaan sappitattia herkkutatiksi, viimeistään kääntäminen paljastaa oikean lajin. Maistamallahan homma viimeistään varmistuu. Kokemusta ei tosin ole, sen verran hyvin olen perkausvaiheen määrityksissä onnistunut, vaikka koppaan asti toki joskus joku sappitattikin on päätynyt.
lauantaina, elokuuta 26, 2006
Toivoa antava hapero
Siellä se oli, nurmikon ja metsän reunassa. Kiinteämaltoinen hapero, jonka pullean ja kiinteän jalan perusteella määritin palterohaperoksi. Voi se olla joku muukin hyvä punertavan ruskea yksilö haperoiden suuressa suvussa.
Yksinäinen kaunotar ei riitä ruuaksi, mutta pakkohan se oli kääntää, tarkistaa ja kerätä, jotta en täysin hävitä kosketusta sienestykseen. Taisi olla kolmas kerta tänä kesänä, kun ylipäänsä havaitsin sieniä. Kanttarellit keräsin ja raportoin, sen sijaan noin kuukausi sitten näkemäni kuivahtaneen mesisienituppaan jätin kasvamaan.
Ei yksikään kerätty sieni meillä hukkaan mene, jos se on ilman ryöppäystä syötäväksi kelpaava ja yhtä hyvässä kunnossa kuin tämänpäiväinen yksilö. Se pääsee joko lämpimän voileivän päällysteeksi tai salaatin sekaan.
Yksinäinen kaunotar ei riitä ruuaksi, mutta pakkohan se oli kääntää, tarkistaa ja kerätä, jotta en täysin hävitä kosketusta sienestykseen. Taisi olla kolmas kerta tänä kesänä, kun ylipäänsä havaitsin sieniä. Kanttarellit keräsin ja raportoin, sen sijaan noin kuukausi sitten näkemäni kuivahtaneen mesisienituppaan jätin kasvamaan.
Ei yksikään kerätty sieni meillä hukkaan mene, jos se on ilman ryöppäystä syötäväksi kelpaava ja yhtä hyvässä kunnossa kuin tämänpäiväinen yksilö. Se pääsee joko lämpimän voileivän päällysteeksi tai salaatin sekaan.
sunnuntaina, elokuuta 13, 2006
Otetaan mitä kaapista löytyy...
...mikä taitaa olla ainoa tapa nauttia sienistä tänä vuonna. Tällä kertaa otin keittoa varten kuivattuja herkkutatteja, jotka laitoin ensin kuumaan veteen likoamaan. Kun sienet olivat pehmenneet, otin ne erilleen ja keitin liotusvedessä pari sipulia ja toistakymmentä maa-artisokan mukulaa kypsiksi. Kun vihannekset olivat kypsiä, lisäsin kasvisliemikuution ja pippuria ja soseutin keiton, minkä jälkeen lisäsin vielä creme fraichea. Kuumassa vedessä pehmenneet herkkutatin palat paistoin pannulla sipulin, persiljan ja ruohosipulin kanssa ja lisäsin tarjoiluvaiheessa keiton päälle. En ollut aiemmin kokeillut yhdistelmää, mutta kahdesta vahvasta mausta huolimatta se toimi upeasti.
Tarjoilumme oli hieman tårta på tårta tai siis svampar på svampar, sillä leivän kanssa tarjosin vielä sienisalaattia. Halusin nimittäin tyhjentää jääkaapista viimeisen erän viime kesänä mustaherukanlehtien, suolan ja valkosipulin sekaan säilömiäni mustarouskuja. Painon alla sienet olivat säilyttäneet rakenteensa ja makunsa vuoden ajan uskomattoman hyvin. Valkosipuli maistui tietenkin voimakkaasti, mikä ei haittaa ketään meidän perheessämme.
Sienestyksen puutteessa olen lueskellut maalla Vaskiratsastajan sienisalaatti -reseptikirjaa, johon Julia Ponomareva ja Aleksei Ponomarev ovat keränneet 201 sieniohjetta. Ohjeet kyllä tunnistaa pääosin venäläisiksi runsaasta paistamisesta, keittämisestä, voista ja smetanasta, mutta hieman niukempaankin rasvaan ja "keitetyn paistamiseen" ihastunut saa hyviä ideoita. Sienikohokasta ajattelin kokeilla joku viikonloppu, kun on kunnolla aikaa keskittyä kokkaamiseen. Tänään ruoka syntyi lenkkeilyn, siivoamisen ja verhojen ompelun ohessa. Silti taas kerran tuli todistettua, että hyvistä peruselintarvikkeista saa edullisesti todella hyvää ruokaa, kunhan jaksaa nähdä edes vähän vaivaa.
Tarjoilumme oli hieman tårta på tårta tai siis svampar på svampar, sillä leivän kanssa tarjosin vielä sienisalaattia. Halusin nimittäin tyhjentää jääkaapista viimeisen erän viime kesänä mustaherukanlehtien, suolan ja valkosipulin sekaan säilömiäni mustarouskuja. Painon alla sienet olivat säilyttäneet rakenteensa ja makunsa vuoden ajan uskomattoman hyvin. Valkosipuli maistui tietenkin voimakkaasti, mikä ei haittaa ketään meidän perheessämme.
Sienestyksen puutteessa olen lueskellut maalla Vaskiratsastajan sienisalaatti -reseptikirjaa, johon Julia Ponomareva ja Aleksei Ponomarev ovat keränneet 201 sieniohjetta. Ohjeet kyllä tunnistaa pääosin venäläisiksi runsaasta paistamisesta, keittämisestä, voista ja smetanasta, mutta hieman niukempaankin rasvaan ja "keitetyn paistamiseen" ihastunut saa hyviä ideoita. Sienikohokasta ajattelin kokeilla joku viikonloppu, kun on kunnolla aikaa keskittyä kokkaamiseen. Tänään ruoka syntyi lenkkeilyn, siivoamisen ja verhojen ompelun ohessa. Silti taas kerran tuli todistettua, että hyvistä peruselintarvikkeista saa edullisesti todella hyvää ruokaa, kunhan jaksaa nähdä edes vähän vaivaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
