Vesijärvellä on hankikanto

Moneen vuoteen Vesijärvelle ei ole saatu kunnon luistelurataa tai edes latuja huonojen talvien vuoksi. Juuri nyt luonto kuitenkin tarjoaa jäällä ihanneolosuhteet kaikkeen muuhun paitsi luisteluun. Vesijärvellä on hankikanto ja sen päällä vielä hieman pakkaslunta, jonka ansiosta sekä hiihto että kävely sujuvat hienosti ilman pahempia liukasteluja.

Lähdimme puolison kanssa aamulla puoli kymmenen maissa hiihtämään jäälle Teivaan sataman ja matkustajasataman puolivälistä, jonne kävelimme kotoa ensin vajaan kilometrin. Miehellä oli selässä reppu, johon kävelyn ajaksi laitoimme monot ja vaihdoimme hiihdon ajaksi huopikkaat. Ehkä rantaan olisi juuri ja juuri voinut monoillakin kävellä, mutta hieman jäiset väylät ja kovapohjaiset luistelumonot eivät ole kovin hyvä yhdistelmä.

Aurinko paistoi ja jo rannalta näimme muutaman koiranulkoiluttajan kävelevän jäällä. Hanki siis kantoi.

Vaihdoimme jalkaan monot, kiinnitimme monot suksiin ja aloimme sivakoida kohti länttä eli vastatuulta. Vaatimaton tavoite oli päästä Rautakankareen majalle, jossa Tiirismaan latu pitää talvisin kahvilaa. Kilometrejä tulee satamasta Rautakankareelle ehkä viisi, mikä ei ole paljon tasaisella jäällä - ei edes vastatuulella. Mutta silti olimme perille päästyämme ihan reippaasti hiessä.

Sisällä majassa oli perustarjoilut, kuumia ja kylmiä juomia, suklaapatukoita ja pullaa. Otimme kaakaot ja pullat ja istuimme vartin. Kovin lämmintä majassa ei vielä ollut, sillä sitä oli ehditty lämmittää vasta puolisen tuntia. Silti silmälasit huurtuivat.

Takaisin päin pääsimme hiihtämään myötätuleen, mikä on aina suurta juhlaa. Paluu oli myös vasta-aurinkoon, mikä yllättäen helpotti jäänpinnan hahmottamista menomatkaan verrattuna. Vasta satanut lumi sai sukset tökkäämään, jäisellä pinnalla sivakat olivat välillä lähteä alta. Pääosan matkasta luisteluhiihto kuitenkin tuntui hyvältä. Kerran kaaduin ihan omaa hölmöyttäni: yritin ottaa huppua pois pysäyttämättä vauhtia. Sukset jatkoivat matkaansa, ihminen niiden päällä pyllähti jäähän. Eipä onneksi tälläkään kertaa sattunut kummemmin.       

Sama aurinko hellii nyt Salpausselän kisojen urheilijoita ja katsojia. En ole kisaihminen enkä koskaan ole käynyt katsomassa kilpailuja paikan päältä. Lounaalla katsoimme sprintit tv:stä ja totesimme, että olisihan se mielenkiintoista katsoa paikan päällä, miten kovaa huiput hiihtävät samaa latua, jota on itse tahkonnut kymmeniä ja ehkä satojakin kertoja. Vauhdin kokemiseksi pitäisi kuitenkin päästä aivan lähelle, mikä ei välttämättä onnistuisi.

Torstaina iltapäivällä käväisin kisa-
alueella Stop- telttojen tiedotus- tilaisuu- dessa, jossa yritys esitteli yhteistyökumppaneidensa, muotoilija Tapio Anttilan ja Kera Groupin luomat valaistut muoviseinät. Info pidettiin yrityksen vip-teltassa, jossa valoseinät tulevat varmasti hienosti esille etenkin kisailtoina. Itse muotoilun lisäksi ihailin näkymää mäkikatsomon aivan takimmaisesta reunasta, josta olikin hienot näkymät koko kisamontun yli. Jotkut onnekkaat seuraavat kilpailuja ehkä nytkin juuri sieltä vip-tarjoilujen ohessa.

Meille riittivät tänään omat vip-tarjoilut, paistetut kuhafileet ja monenlaiset lisukkeet uunijuureksista mustatorvisienikastikkeeseen ja tsatsikista lämpimään fenkolisalaattiin. Ja tietenkin hyvän valkoviinin kanssa.

Kreetalaisen ruoan kurssilla

Vasemmalla Yiannis, oikella minä

Ystävän vinkistä osallistuin eilen kreetalaisen ruoan kurssille. Reilun neljän tunnin kurssin vetäjänä toimi Yiannis Zervakis, joka on suomalaisille tuttu mies mm. Tampereen Knossos-ravintolan alkuaikojen kokkina. Yiannis on myös pitänyt kursseja jo vuosia ympäri Suomea. Hänellä on oma ravintola Kreetalla Mitrosin kaupungissa.

Olen ollut Kreetalla vain kerran enkä ole mikään saaren tai edes manner-Kreikan ruoan tuntija. Toki mauista monet ovat tulleet vuosien mittaan vastaan. Kurssille mennessäni minulla ei ollut mitään erityistä ennakko-odotusta tai toivetta, sillä tiesin kyllä ruoan olevan sekä erittäin terveellistä että hyvää.

Ilokseni homma aloitettiin (leipätaikinan alustamisen jälkeen) viininlehtikääryleistä, mihin hommaan ilmoittauduin heti. Rakastan kaalikääryleitä ja olen myös muutaman kerran katsellut viininlehtikääryleiden ohjetta. Nyt sain tehdä ne työparini ja Yiannisin kanssa alusta loppuun asti!

Ensin keitettiin risotto, jonka perusraaka-aineet olivat oliiviöljy, runsas määrä sipulisilppua ja puuroriisi. Risotto valmistui samaan tapaan kuin italialaisessa ruoassa: kuullotetaan sipulit ja riisit öljyssä, annetaan riisien muuttua läpikuultaviksi, lisätään runsaasti kuminaa ja aletaan lisätä vettä desi kerrallaan. Kun risotto on kypsää, nostetaan pannu hellalta ja lisätään muut mausteet: suolaa, silputtua persiljaa ja tilliä (ja minttua, jos sitä on) ja lopuksi sitruunamehua. Täyte oli jo juuri sen makuista kuin olen parhaissa viininlehtikääryleissä aiemmin saanut.

Seuraavaksi otetaan purkkiin säilötyt, suolatut viininlehdet, joita keitetään kymmenen minuuttia ja valutetaan. Ja lopuksi laitetaan lehden sisäpuolelle (ruotipuoli eli lehden alapuoli) lusikallinen risottoa ja kääritään tiukalle rullalle. Kattilaan sitten pohjalle oliiviöljyä ja vetää, kääryleet tiiviiseen riviin ja kääryleet painon alle hellalle kiehumaan.

Valmistimme kurssilla pääkokin ja kuuden kurssilaisen voimin 14 ruokalajia, joten vähän kiirettä piti. En ehtinyt seurata kääryleiden ohella kuin erilaisten leipien leipomista ja täyttää vihreät paprikat samalla täytteellä kuin viinlehdet, joten osa ruoista pitää opiskella kotona resepteistä. Suosikkejani viininlehtikääryleiden ohella olivat perinteiset munakoisosalaatti (pikemminkin tahna), tsatsiki ja sen muunnos punajuurisalaatti sekä tuoreet juustoilla ja vihanneksilla täytetyt leivät.

Nyt vain odottelen, että me kurssilaiset saamme vielä reseptit sähköpostiimme. Kovin tarkkoja ne eivät välttämättä ole, sillä kokilla oli hyvin vahva kouratuntuma ruokaan. Hyvää oliiviöljyä Yiannis hölväsi ruokaan runsaasti, samoin suolaa. Jälkimmäistä vähän vierastin tekovaiheessa, mutta ruoka kyllä maistui hyvältä. Ja valkosipulia oli myös riittävästi, mikä aukaisi hyvin tukkoisen nenän. Jälkimaku illalla ja yöllä ei ehkä ollut niin miellyttävä, mutta kyllä sen muutaman kerran vuodessa kestää.


Etelä-Suomen Sanomat oli käynyt päivän kakkoskurssilla iltapäivällä.

Melkein hiihtolomalla

Lahden seudulla on hiihtoloma, jota en ollut varannut kalenteriin, koska lapsia ei enää ole kotona. Eilen kuitenkin tajusin, ettei minulla (=yhden naisen yritykselläni) ole tälle viikolle sovittuna kuin yksi pakollinen tapaaminen, jonka siis hoidin jo eilen. Kello 14 päätin hypätä lomalle loppuviikoksi.

Kohdallani se merkitsee sitä, että toki vastaan puhelimeen, maksan laskut ja luen sähköpostit, mutta en jumita koko päivää koneen ääressä tai yritä pohtia uusia työtilaisuuksia. Ensi viikollakin ehtii.

Eilinen upea aurinkosää jäi valitet- tavasti kokematta ladulla, mutta tänään lähdin hiihtämään aamu yhdeksän jälkeen. Ei haitannut, vaikka päivä on ollut tänään eilistä harmaampi. Etenkin lumisessa maisemassa valoa riittää.

Vein vanhat koiramme tyttärellemme, joka asuu aivan Tapanilan hiihtomajan tuntumassa ja jatkoin itse ladulle tavoitteena aloittaa lenkki kilpavitoselta. Lähtöalueella tapasin ilokseni vielä ystävänkin, joka tosin halusi hiihtää hitaasti ja valitsi siksi loivemman perhelenkin.

Ladun kunto ei ollut paras mahdollinen, mihin voi olla useita syitä. Viikonlopun Finlandia-hiihto vei aivan varmasti kunnostajien resursseja ja ensi viikolla on taas tiedossa Salpausselän kisat, joiden latuja taatusti pohjustetaan Urheilukeskuksessa. Kevätkin tekee osansa tiputtamalla ladulle roskia. En silti ollut iloinen siitä, että etenkin luisteluväylä oli epätasaiseksi möyhentynyt ja täynnä kokkareita.

Erityisesti harmittaa se, ettei lahtelaisille hiihtolomalaisille tarjota parasta mahdollista baanaa. Minusta ihmisiä pitäisi kannustaa lomailemaan yhä enemmän kotimaisemissa, kun kerran lunta riittää. Aion kyllä käydä "tarkistamassa" tilanteen mahdollisimman monena päivänä. Onhan se mahdollista, että latukone oli tänäänkin tulossa paikalle myöhemmin päivällä.

Päivän kuva ei ole maastosta vaan vahingonlaukaus päivän lounaasta. Lindströminpihvien, uuniporkkanoiden ja salaatin lisukkeeksi olin keittänyt mustatorvisienikastiketta. Värit sekoittuvat aika hauskasti.

Hyvä hiihtoviikonloppu

Eilen puoliso ehdotti jotain poikkeuksellista; hän halusi hiihtää samaan tahtiin minun kanssani. Yleensähän menemme ladunvarteen samalla kyydillä ja sovimme suunnilleen ajan, jolloin taas tapaamme. Toki välillä näemme välillä ladullakin, mutta yleensä mies hiihtää omaan tahtiinsa ja minä omaani.

Hitaampana ei ole pelkästään positiivista hiihtää selvästi paremman kanssa, sillä koko ajan on pieni paine omasta vauhdista. Eilenkin selvästi pinnistin vähän ylimääräistä, mutta mihinkään hirveään riuhtomiseen en ryhtynyt. Ihan hyvä, sillä lähdimme hiihtämään Tapanilan hiihtomajan perhelenkiltä Hollolan Heinsuon suuntaan.

Reitillä on matkalla mukavasti ylä- ja alamäkiä. Jo jossain viiden kilometrin jälkeen huomasin, että nyt ovat vatsa- ja selkälihakset kokonaisvaltaisesti käytössä. Yritin kovasti vetää kaikki ylämäet mahdollisimman puhtaalla luistelulla, mutta välillä homma kyllä hidastui enemmän perinteiseksi haarakäynniksi. Alamäissä taas himmailin, koska en muistanut niitä kaikkia ennalta. Ihan turhaan, sillä ladut olivat todella hyvässä eli turvallisessa kunnossa.

Ihmeen sitkeästi perheen kilpahiihtäjä jaksoi hissutella vierelläni ja perässäni koko noin 15 kilometrin matkan. Minulla oli hieman tavallista kovempi hiki, mutta eivät lihakset sentään kipeytyneet normaalia pahemmin ensimmäisistä tuntemuksista huolimatta.

Tapanilassa kävimme ihan tukimielessä juomassa hiihtomajan kahviossa kuumat kaakaot ja ostimme mukaan neljä munkkia: yhden kummallekin hiihtäjälle, yhden kotona odottavalle tyttärelle, yhden jaettavaksi koirien kesken. Hiihtomajan seinustalla oli ihan hyvin suksia jo 11.15, vartin sen jälkeen, kun majan kahvila oli auennut.

Tänään sain lähteä hiihtämään yksin, sillä puoliso oli aamulla huonovointinen. Tämän päivän lenkki oli enemmän palauttava, sillä kiersin vain 3 X 3 km eli perhelenkin kolmasti, lisäksi tein pienen parin kilometrin piston eiliseen hiihtosuuntaan. Tänääkin oli paljon ihmisiä ladulla, ehkä vielä eilistä enemmän myös pikkulapsia vanhempineen. Ei suomalaisen hiihtoharrastuksen tulevaisuus ihan huonolta näytä.

Epäonninen luistelureissu

Eilen, lauantaina, matkustin ystäväni luokse Järvenpäähän kokeilemaan Tuusulanjärven matkaluistelurataa. Pääsimme liikkeelle alkuiltapäivästä, jolloin jo vähän pyrytti lunta. Jää oli kuitenkin hyvässä kunnossa ja hyvin meni, kunnes...

... reilun parin kilometrin jälkeen ystävän luistin upposi pieneen railoon, vauhti pysähtyi, luistelija putosi jäähän ranne edellä. Sivusta näytti ensin siltä, että hän voi nousta ja jatkaa. Mutta sitten iski kipu ja kohta paha olo.

Onneksi lähes ensimmäinen ohi luistellut kääntyi ja tuli kysymään vointia, kohta mukaan liittyi hänen seuralaisensa. Pari minuuttia pohdimme, sitten toinen avustajista jo soitti ambulanssia. Tiesin, ettei ystävä ollut lyönyt päätään, mutta silti hänen selvästi alentunut tajuntansa huolestutti.

Minullakin oli puhelin, mutta yksin olisin kyllä ollut pulassa kipuilevan, palelevan ja tajunnan rajamailla olevan potilaan kanssa. Ulkopaikkakuntalaisena en olisi osannut selittää paikkaa, johon ambulanssin kannattaa ajaa rannassa. Hienoa, että paikalliset ihmiset jäivät auttamaan ja odottivat pelastusmiehistöä kanssamme.

Pelastuspartio olikin todella komea: ambulanssi ja paloauto ajoivat rantaan, paloautosta tuli ulos ahkio ja neljä pelastajaa, ambulanssista kaksi henkilöä. Ehkä kyseessä oli myös opetustilanne, sillä muutaman pelastajan liivissä luki harjoittelija. Tultui turvalliselta saada ystävä tällaiseen kyytiin. Ambulanssissa myös selvästi jo otettiin kokeita ja annettiin jotain hoitoa, jota pystyin seuraamaan vain odottamalla ulkopuolella.

Mutta, mutta. Ulkopaikkakuntalaisena huomasin olevani yhtäkkiä pulassa ilman rahaa tai avaimia, mukana vain puhelin ja ajokortti. Olimme ajaneet järven rantaan ystävän autolla ja jättäneet kaiken tarpeettoman hänen kotiinsa. Minua ei huolittu ambulanssiin ja tiesin vain suunnilleen, missä kohtaa olin.

Onneksi tajusin pyytää ystävältä hänen avaimensa, sillä sain selvitä yksin jäältä hänen autolleen ja taas kotiin. Niinpä vain luistelemaan takaisin parkkipaikalle - kilttinä tyttönä tein sen oikeaan suuntaan eli vedin kuuden kilometrin radasta ne loput vajaa neljä kilometriä vastapäivään, en siis suorinta tietä takaisin.

Lunta tuli jo aika lailla, ja kerran minäkin kaaduin vielä, onneksi vain pyllylleni. Pääsin ensin parkkipaikalle ja sieltä ystävän kotiin, löysin hänen puhelimensa ja lastensa yhteystiedot, keräsin varusteet ja lähdin junalla ja taksilla perässä Hyvinkään sairaalaan. Ja sieltä sitten löysin myös ystävän odottamassa ranteen kipsausta.

Iltapäivän luistelureissu venyi sairaalassa iltaan asti ja minun osaltani vielä yön yli, koska tuntui haljulta päästää yksikätistä ihmistä yksin kotiin. Pientähän se on siihen verrattuna, että ystävälle murtunut ranne merkitsee muuttuneita suunnitelmia moneksi viikoksi. Onneksi ei sattunut mitään pahempaa.

Laturetki, teerihavainto ja synttäribrunssi

On aika tavallista, että mies ja minä olemme sunnuntaiaamuna jo kahdeksalta hiihtämässä. Tänään lenkki sai hieman ekstrahohtoa Tiirismaan laturetkestä, joka tosin alkoi virallisesti vasta yhdeksän maissa. Oma reilun kymmenen kilometrin hiihtoni oli siinä vaiheessa jo pääosin takana, mutta sain kuitenkin täyttää Tapanilan hiihtomajalla Tiirismaan Ladun arpalipun.

Mukavasti näkyi väkeä valuvan paikalle, eikä ihme, sillä pakkasta oli juuri sopivasti kolmisen astetta ja ladut aivan upeassa kunnossa latukoneen jäljiltä. Toivottavasti 11-18 auki ollut hiihtomajan kahvilakin sai oman osansa reippailijoista päivän mittaan.

Minun hiihtoni kohokohta oli kuitenkin harvinainen lintuhavainto ladun pielessä aika lähellä hiihtomajaa. Iso metsäkanalinnun naaras siinä pörhisteli lumen päällä, todennäköisesti teeri. Enhän minä isoja lintuja ole kovin usein metsässä nähnyt, joten määritys ei ole sataprosenttinen, vaan eipä niitä mahdollisuuksiakaan ole loputtomasti. Silloin tällöin olen toki sienimetsässä kuullut, kuinka iso lintu on lähtenyt ryskeellä jostain läheltä, mutta lumettomaan aikaan näköhavainnot ovat vielä hankalampia.

Olimme hiihtämään lähtiessä jättäneet koirat hoitoon nuorenparin luokse, sillä se asuu kätevästi muutaman sadan metrin päässä hiihtomajasta. Hiihtolenkin jälkeen pääsimme suoraan kahvipöytään, jossa juhlittiin tyttären puolison syntymäpäivää. Olisi ollut tarjolla oikein runsas brunssi, mutta me vieraat satsasimme täytekakkuun, koska olimme jo panneet alulle blinitaikinan ja valmistelleet sen lisukkeet. Täytekakku oli todella hyvää: suklaapohja oli täytetty tuorejuustojen, valkosuklaan ja marjojen raikkaalla sekoituksella.

Oma bliniateriamme oli tavallisen laadukas, ei siitä tällä kertaa sen enempää. Yksi lisukkeista kuitenkin kannattaa panna muistiin, eräänlainen sienipesto tai -tahna. Tein sen pari päivää sitten kotoa löytyvistä raaka-aineista, ja hyvää tuli.

Sienitahna: 1 dl kuivattuja kantarelleja, 1 dl kuivattuja suppilovahveroita, n. 1 dl kuumaa vettä, 1 sipuli, 2 valkosipulinkynttä, ½ dl mantelilastuja, ½ dl oliiviöljyä, ½ dl karkeaa parmesaaniraastetta, 70 g (1 pieni peltipurkillinen) tomaattipyreetä. Liotin sienet kuumassa vedessä, silppusin sipulit, freesasin ne nopeasti öljytilkassa, lisäsin lionneet sienet liemineen, annoin kiehua, kunnes ylimääräinen neste oli haihtunut. Kaadoin sieni-sipulimössön sekoittajaan, lisäsin muut aineet ja ajoin tahnaksi.

Sienitahnaan olisi toki voinut käyttää tuoreita yrttejä (timjami, basilika, persilja) ja mantelien sijaan pinjansiemeniä, mutta niitä ei ollut. Tomaattipyree on aika dominoiva ainesosa, joten ensi kerralla joko puolitan määrän tai vaihdan sen öljyisiin aurinkokuivattuihin tomaatteihin ja vähennän öljymäärää. Tällaisenaan tahnasta tuli hyvin tasapainoisen makuista tiilenruskeaa levitettä, joka oli tosi hyvää aiemmin tekemieni sieninäkkärien päällä.

Suppilovahveroista metsätili

Helsingin Sanomissa on julkaistu hauska uutinen Suppilovahvero kannattavampaa kuin puu. Pari ajatusta siitä tähän niitä lukijoita varten, joilla ei ole lukuoikeutta jäljellä lehdestä:

"Suppilovahveroiden keruu ja kauppa tuo metsänomistajalle lihavamman tilin kuin puiden kasvattaminen, sanoi Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava Metsäpolitiikka 2013 -seminaarissa torstaina."

"Sadassa vuodessa metsänomistaja ja hänen perillisensä tienaisivat suppilovahveroilla 25 000 euroa. Tukkimetsän päätehakkuussa omistaja saisi nykyhinnoilla runsaat 20 000 euroa."

Uutisessa on toki nostettu esiin sekin, että suppilovahveroita saa, ainakin toistaiseksi, Suomessa kerätä muidenkin kuin omista metsistään. Siinä myös kerrotaan, että metsänhakkaamisen jälkeen metsän uudistaminen maksaa.

Sienestäjän suurin suru hakkaamisen jälkeen on se, että taas hävisi yksi sienimetsä hänen elinajakseen.
 

Valo- ja kukkaterapiaa

Viime päivät ovat olleet hyvin hämmentäviä: pakkasta on ollut noin kymmenen astetta, mutta taivas ja aurinko ovat käyttäytyneet kuin parinkymmenen asteen pakkasissa.

Eilen aamulla lähdin puolison mukaan hiihtoladulle aamupäivällä ja siirsin työntekoa vähän myöhemmäksi illalla. Kyllä teki hyvää olla liikkeellä luonnonvalossa!

Aurinko ilahduttaa ulkona ja masentaa sisällä, jossa kaikki pölyt alkavat näkyä päivä päivältä tarkemmin likaisten ikkunoiden läpi. Olen päättänyt kuitenkin olla stressaantumatta, sillä pari seuraavaa viikkoa on käytettävä johonkin ihan muuhun kuin rätin heiluttamiseen. Onneksi osa työkeikoista vie myös ulos.

Jouluiset amaryllikset ovat aloittaneet kodissamme toisen kukintakierroksen. Valkoisen kukkavana on jo vaarallisen pitkä. Toivotaan, että kukka lakastuu ennen kuin varsi katkeaa.

Suppilovahveronäkkileipä

Joulunajan sukulaisjuhlissa sain sukulaisen leipomaa sieninäkkäriä. Oli kuulemma sovellettu Glorian ruoka & viini -lehden resepti, jossa leipoja oli vaihtanut mustatorvisienet suppilovahveroihin. Sen verran maukasta oli, että päätin kokeilla.

Tarvitaan 1 dl kuivattuja sieniä, jotka murustetaan mahdollisimman pieniksi, 1½ dl kiehuvaa vettä, ½ ps kuivahiivaa, 1 rkl (vaahtera)siirappia tai hunajaa, 1/4 tl suolaa, 3 dl hiivaleipäjauhoja, 2 dl ruisjauhoja. Voiteluun vielä 1 kananmunan valkuainen ja 1 rkl vettä, päälle seesaminsiemeniä ja haluttaessa siemuruja.

Kiehuva vesi kaadetaan sienimurujen päälle, jäähdytetään n. 40-asteiseksi, sekoitetaan liemeen hiiva, siirappi, suola ja jauhot. Taikina vaivataan kimmoisaksi ja leivotaan pötköksi. Tangosta otetaan pieniä palloja, jotka kaulitaan jauhotetulla alustalla noin millin ohuiksi "letuiksi". Voidellaan voi- ja vesiseoksella ja ripotellaan päälle seesaminsiemeniä (ja sienimuruja). Paistetaan 250-asteisessa uunissa n. 6-8 minuuttia.

Sukulainen oli siis jo neuvonut vaihtamaan mustatorvisienet suppilovahveroihin (oli kokeillut kumpaakin), mikä onkin ihan järkevää ensimmäisen kokeiluerän kanssa, sillä suppilovahveroita on ainakin minulla paljon enemmän. Hän oli myös sitä mieltä, ettei pinnalle enää tarvita sienimuruja, koska taikinakin maistuu vahvasti sieneltä. Minä tein vielä yhden muutoksen eli käytin vaaleata siirappia, koska en viitsinyt lähteä vaahterasiirapin vuoksi kauppaan.

Näkkileivistä tuli oikein onnistuneita sekä maultaan että koostumukseltaan, ne jopa pysyvät voidellessa kasassa. Tein ihan turhaan kaksinkertaisen annoksen taikinaa, sillä ajattelin kuivan leivän säilyvän joka tapauksessa. Alkuperäisestä annoksestakin tuli näin komea keko (josta on jo muutama syöty).

En jaksanut leipoa ja paistaa kuin puolet, joten loppu taikina on nyt pakastimessa odottamassa paistamista. Ovathan näkkäritkin itse asiassa parhaita tuoreina. Kohta säilön ne paperipussiin, josta voi hyvällä omallatunnolla napsia suolapalaa, kun tekee mieli jotain välipalaa.

Kehityskelpoinen kantarellilisuke

Puolisolle iskee pari kertaa vuodessa halu saada carpaccioa. Kokoliha - etenkään naudanliha - ei kuulu suosikkeihini epäekologisuutensa vuoksi, mutta neljänneskilon (125 g / henkilö) pari kertaa vuodessa suostun selittämään itselleni ja muille. Hyväähän se on, etenkin kun sitä ei syö jatkuvasti.

Perinteiseen carpaccioon ei kuulu sienilisukkeita, mutta päätin kuitenkin pohtia joitain makupareja. Muistin, että pakastimessani on eräänlaista kantarellisäilykettä, joka jäljittelee maitohappokäyneitä suolasieniä.

Alun perin kyse on säilykkeestä, jossa sienet (rouskut tai kantarellit) ladotaan tiiviisti purkkiin suolan, valkosipulin, mustaherukanlehtien ja yrttien kuten tillinvarsien kanssa. Kuten suolasienissä, sisältö puristetaan tiiviiksi joko lautasen ja painon tai säilykepurkissa olevan mekanismin avulla, jolloin sienistä irtoava neste ja sulanut suola yhdessä muodostavat säilövän liemen. Sain ohjeen aikanaan ystävältäni, ja löytyyhän se näköjään HS:n ruokaohjeistakin.

Olin siis säilönyt osan kesän kantarelleista yhdessä suolan, mustaherukanlehtien ja valkosipulin kanssa kellarin ja lasipurkin sijasta pakastinpussiin. Sulatin sienet toissapäivänä, liotin niistä varovasti suolaa pois ja pohdin, miten jalostaisin niistä tarjottavaa. Keksin upottaa kantarellit oliiviöljyyn ja lisätä pari oksaa timjamia. Kypsyttelin aromia pari päivää lasipurkissa jääkaapissa.

Tänään sitten maistelimme carpaccion kanssa öljyttyjä kantarelleja, ja hyviähän ne olivat kuin mitkä. Valkosipulia oli turhan paljon, mutta onneksi kantarelli on varsin maukas - joskus jopa kitkerä - sieni, joka kestää muita vahvoja makuja, joten sen aromi nousi heti toisena esiin. Ja öljy varmasti pyöristi makua. Ensi kesänä varmasti kokeilen reseptiä hieman erilaisilla ainesosien suhteilla.


Puoliso totesi jälleen kerran, ettei gourmet-ruoan vuoksi tarvitse eikä usein edes kannata mennä ravintolaan syömään. Jälkiruoaksi oli piparkakkujäädykettä, vielä kerran näin joulun jälkeen, jäädykkeen päällä kesällä kerättyjä ahomansikoita ja mustikoita.

Kuivakaapilla ja kävelyllä

Viime kesänä ja syksynä keräsin ja kuivatin niin paljon satoa, että olen nyt talvella surutta käyttänyt sieniä, omenarenkaita, nokkosjauhoa ja muita herkkuja. Tänään päätin tehdä sienikastikkeen kuivatuista suppilovahveroista ja nokkosesta.

Pohjaksi valitsin eräänlaisen valkokastikemuunnelman, sillä pääruoka oli paistettua kuhaa. Näitä tarvitsin: kaksi pientä sipulia, 25 g voita, kourallinen kuivattuja suppilovahveroita (jotka murskasin ennnen liotusta), pari ruokalusikallista nokkosjauhetta, puolisen litraa vettä (pari desiä siitä oli sienten liotuslientä), valkosipulinkynnen, 1½ dl kermaa, rouhittua merisuolaa, 2 tl juuresmaustetta, pari kierrosta mustapippurimyllystä, korkillinen omenaviinietikkaa.

Silppusin ensin sipulit ja kuullotin voissa, lisäsin vehnäjauhot, kypsensin hetken (mutta en ruskistanut), vatkasin sekaan kuivattujen sienten liotuslientä, jota jatkoin vielä kuumalla vedellä. Kun seos alkoi muistuttaa sakeata kastiketta, lisäsin sienet ja nokkosjauhon. Annoin muhia, maustoin ja maistelin, lisäsin kerman noin vartin keittämisen jälkeen, jatkoin hauduttelua. Maistelin ja totesin, että kastike tarvitsee pienen tujauksen valkoviiniä tai viinietikkaa, lisäsin jälkimmäistä viinin puutteessa. Jätin lämpimälle hellalle muun ruoanlaiton ajaksi ja lämmitin vielä ennen ruokailua - maukasta tuli!

Ennen joulua ostin tutulta torikaup- piaalta ison määrän tavallista kelta- sipulia, joka on tärkeä perusraaka-aine keittiössäni. Menekki ei kuitenkaan ole ollut ihan odotettu, joten nyt oli aika keksiä jotain käyttöä ylimääräisille. Kun vielä kaappiin oli jäänyt etikoitumaan yksi vajaa punaviinipullo, päätin varioida vuosien takaista punasipulihillokkeen ohjetta. Alkuperäisen ohjeen raaka-aineet ovat 5-6 punasipulia, 2 rkl rypsiöljyä, 4 rkl puna- tai mustaherukkahyytelyöä, 2 dl punaviiniä. Sipulit lohkotaan pieniksi ja kuullotetaan ensin öljyssä, sen jälkeen keitellään kaikkia aineita n. 30 minuuttia.

Tämän päivän hillokkeeseen oli helposti saatavissa 12 keltasipulia, 4 rkl rypsiöljyä, 4 dl punaviiniä ja sitten tulikin tenkkapoo. Jääkaapissa oli purkinpohjallinen mustaviinimarjahilloa, mutta jotain lisää keitos tuntui kaipaavan. Kaivoin kuivakaapista jo joskus ammoin lahjaksi saamani rasiallisen kuivattua karpalojauhoa ja lisäsin sitä 3 rkl. Halusin myös hieman makeutta ja lisäsin vielä 20 minuutin keittämisen jälkeen 1½ dl hillosokeria. 35 minuutin kohdalla maistoin ja totesin, että sipuli-karpalohilloke maistui oikein raikkaalta. Nyt purkit ovat parvekkeen tuulikaapissa jäähtymässä. Odotan jännittyneenä, onko hilloke myös hyytynyt.

Eilen kävin nautiskelemassa laduilla 12 km, mutta tänään oli välipäivä hiihdossa, vaikka sää oli mitä mainioin. Heräsin aamulla sellaisen selkäkivun kanssa, että ruoanlaittoonkin pääsin vasta parin tunnin venyttelyjen jälkeen. Häärin keittiössä hyvin rauhallisesti, kuuntelin radiota ja tein välillä jumppaliikkeitä. Iltapäivällä lounaan jälkeen olin valmis pienelle kävelylle mäyräkoiran kanssa. Oli mukava nähdä, että läheisessä Kisapuistossa oli paljon perheitä luistelemassa ja pelaamassa. Myös kävelijöitä tuli  vastaan jatkuvana virtana parin kilometrin lenkkimme aikana.

Loskaa ja roskaa

Uusi vuosi on alkanut märissä ja liukkaissa keleissä. Hiihdimme uudenvuodenpäivänä Lahden hiihtostadionilla ja eilen Vierumäellä, joissa oli samassa lämpötilassa aika vastakkaiset olosuhteet.

Uudenvuodenpäivän aamuna märkä räntälumi liimasi sukset niin hyvin latuun, ettemme jaksaneet räpiköidä kuin kolme varttia, minä aikana minä kiersin sprinttiladun kolmesti ja lykin lisäksi joitain kierroksia yleisurheilukentällä.

Vierumäen ladut olivat päivää myöhemmin kohtalaisen liukkaat, ainoastaan aiemmin latukoneen esiin nostamat roskat häiritsivät. Jätin jopa pari lenkin mutkaa isompine mäkineen väliin, koska en halunnu kaatua liian liukkaissa alamäissä. Hiihto oli sinti rentoa, 13 kilometriä meni hyvin helposti.

Maisema on nyt harmaa, kadut loskaisia. Mutta ladulta kyllä saa iloa ja voimia, kunhan sinne asti jaksaa lähteä. Tänään tosin hain voimia aamukahveilta, joille aina kokoonnumme tuttavaporukalla torstaiaamuisin. Kahveille olivat tulleet myös etelän lomasta nauttineet pari ystävää. Hyvä aloitus uudelle työvuodelle.

Vaihtelevat hiihtokelit

Joulunpyhinä hiihdin joka päivä, niiden jälkeen olen ehtinyt ladulle pariin otteeseen. Minulle on osunut lähinnä kovia pakkasia, joissa on pitänyt miettiä ennen kaikkea pukeutumista. Kovin lukema oli -19 tapaninpäivänä Vierumäellä.

Vierumäellä tapaninpäivänä

Eilen en päässyt hiihtämään, koska olin päivän ystävän luona Järvenpäässä. Se oli ehkä onni, sillä ladut (kuten kadut ja tietkin) olivat suorastaan vaarallisen liukkaat kelissä, jossa alijäähtynyttä vettä oli satanut jäiseksi kalvoksi koko maiseman päälle. Uutinenkin kertoi, miten ladulta sivuun laskenut oli loukannut itsensä Tiirismaan vaikeissa maastoissa.

Pakkasella ei ole luistanut vielä yhtään kertaa todella hyvin, mutta toissapäivänä Lahden urheilukeskuksen sprinttiladulla oli jo vähän liikaa vauhdin hurmaa Teivaamäen suunnasta tulevassa alamäessä.

Toinen paha paikka oli Hiihtomuseon kohdalla jyrkän kävelysillan alla, jossa oli autonrenkaiden tekemä valli. Latuhan menee sillan yli juuri siksi, että sen alta pääsee ajamaan museolle. Vaan niin vain jollain oli ollut jotain niin tärkeää asiaa ovelle asti, että latu oli pitänyt ainakin hetkeksi aikaa pilata ja muuttaa suorastaan vaaralliseksi.

Tänään on suojasää, joka pehmentää kyllä lumen taas vähemmän vaarallisemmaksi. Mutta kunhan pakkanen taas koittaa, vesi ja osa märästä lumestakin jäätyy kovaksi koppuraksi. Laduilla jäinen pohja on periaatteessa hyvä, mutta haluan kyllä latuhöylän rikkovan vähän pintaa, ennen kuin uskallan lähteä vauhdikkaisiin mäkiin laskemaan.

Jouluasetelma

Siivoukset ja koristelut jäivät tämän joulun alla väliin, piparkakkutalokin on vielä vaiheessa. Satsasimme hyvään ruokaan ja yhdessäoloon.

Pienen jouluasetelman sentään rakensin noutopöydäksi muuttuneelle työpöydälleni. Kuusi ja hahmot liittyvät kaikki jollain lailla ystävääni, jonka kanssa olin lauantaina kuusimetsässä.

Hyvää joulua vielä kaikille!

Kylmä ja kaunis kuusenhakureissu

Joskus melkein parikymmentä vuotta sitten autoton ja ajokortiton ystävä kysyi, voisinko lähteä kuljettamaan häntä Hollolaan hakemaan kuusta. Siitä lähti perinne, jonka nykyisin otan huomioon jo oman perheen aikatauluja pohtiessa. Ystävällä on autioksi jäänyt pikkutila lähellä omaa nuoruudenkotiani, joten reissuun on aina hyvä yhdistää lahjojen vientiä ja hakua äidilleni ja muutamille muille lähisukulaisille.

Tänä vuonna päiväksi valikoitui eilinen lauantai, joka näytti meille -22 asteen lukemia. Varustauduin kunnolla toppavaatteilla ja huopatossuilla, ystäväni sopivien vaatteiden lisäksi sahalla, mitalla ja vesurilla. Onneksi hän oli myös saanut tutun maanviljelijän avaamaan kilometrin pikkutien ajettavaan kuntoon, sillä ainakaan minusta ei enää noissa pakkaslukemissa ole tarpomaan edes tuollaisia lyhyitä matkoja.

Huopikkaista ja rukkasista huolimatta varpaat ja sormet olivat jo puolen tunnin päästä aivan tunnottomat - ei sisätyöläinen pärjää pakkaskeleillä ulkona, vaikka pyrinkin ulkoilemaan säännöllisesti ympäri vuoden. Täytyy vain ihailla niitä ihmisiä, jotka ovat huonoissa varusteissa tehneet töitäkin talvisessa metsässä.

Onneksi kuusi löytyi aika nopeasti ystävän pihapiiristä, jossa hän oli sitä jo syksymmällä katsellut. Hän napsaisi mukaan vesurilla myös muutaman pienemmän pöytämallin, joista minä sain yhden mukaani. Ystävä sahasi ja siisti pikkupuut sopiviksi, minä valokuvailin ja yritin pitää mäyräkoiraa lämpimänä. Silläkin jäätyvät tassut näillä keleillä ihan muutamassa minuutissa.

Kaunishan päivä oli kuin mikä, puut lumessa ja huurussa, alhaalta paistava kirkas aurinko niiden lomassa. Jopa tavallinen peltomaisema näytti jotenkin pyhältä.

Äitini oli keittänyt meille kalasoppaa, joka maistui hyvin pienen uurastamisen jälkeen todella ihanalta. Ja kun pääsin kotiin, olin umpiväsynyt kuin paremmankin naparetken jälkeen.

Sienillä maustettu maksapasteija

Jouluklassikkoihimme kuuluu maksapasteija, jonka teemme edullisesta broilerinmaksasta. Perusreseptissä on 250 g KORJAUS: 125 g voita, 1 pieni sipuli, 250 g (tai sen, mikä paketissa on, n. 300g)  broilerinmaksoja, 2 dl kermaa, mausteita (ohjeessa suola, mustapippuri, paprika, timjami ja rosmariini) ja mahdolliseen liekittämiseen pari ruokalusikallista konjakkia.

Olen vähentänyt voita ja kermaa sen minkä olen pystynyt, mutta molempia tarvitaan massan jähmettämiseen levittyväksi pasteijaksi. On myös makuasia, kuinka vahvasti maksan haluaa maistuvan. Meille se ei ole ongelma, mutta moni haluaa pyöristää makua.

Mausteita olen vaihdellut vuosien mittaan paljonkin. Sekaan olen lisännyt monia eri yrttejä, valkosipulia ja jopa keitettyä porkkanaa.

Purkit pesty, tatit ja torvisienet likoamassa

Hieno vaihtoehto on lisätä sekaan kuivattuja sieniä. Tänään valitsin kaapista kuivattua punikkitattia ja mustatorvisientä, joita otin kaksinkertaiseen annokseen yhteensä noin desin. Liotin sieniä kuumassa vedessä pari tuntia ja lisäsin joukkoon siinä vaiheessa, kun olin ensin kuullottanut sipulisilpun ja sitten nopeasti ruskistanut maksat.

Näin maksapasteija syntyy: Vatkaa ensin kerma ja siirrä kylmään. Silppua sipuli ja kuullota noin puolessa voista, lisää maksat. Jos käytät tuoreita tai liotettuja sieniä, lisää tässä vaiheessa mukaan paistumaan. Lisää mausteet (tällä kertaa laitoin suolaa, pippuria ja pakastimesta ottamaani itse kasvatettua timjamia), mutta älä paista liian kauan.

Liekittäminen: lisää kaksi ruokalusikallista konjakkia, SAMMUTA EHDOTTOMASTI LIESITUULETIN, ja sytytä alkoholi palamaan. Liekittämisessä on hyvä muistaa sekin, että pannu kädensijoineen varmasti kestää tulen. Paras on valurautapannu.

Valmis maksapasteija italialaisessa parmesaanipurkissa

Siirrä kypsä ja lämmin massa tehosekoittimeen tms. laitteeseen, lisää loppu voi ja aja massa tasaiseksi. Lisää vatkattu kerma, sekoita nopeasti. Kaada massa puhtaisiin purkkeihin ja vie kylmään jäähtymään. Me käytämme maksapasteijaan keramiikkapurkkeja, jotka ovat tulleet Stilton- ja Parmigiano-juustojen sivutuotteina.

Tarjoa maksapasteija hyvän leivän kanssa - maksapasteijaleivän päälle tai sen kanssa sopii erinomaisesti myös maustekurkku, rosolli tai sienisalaatti. Tämä on siis levittyvä pasteija, ei leikattava patee. Sienet eivät ole tässä ruoassa pääasia, mutta voimakas tatti ja mustatorvisieni antavat hienon säväyksen siinä kuin konjakkikin.

Suppilovahverokeitto juureksilla ja salamilla

Meille tuli sunnuntaina illalla vieraita, joille halusin tarjota sienikeittoa ja ohessa omaa joululimppua. Etsiskelin verkosta suppilovahverokeitto-ohjetta, jossa olisi jotain muutakin kuin ne normaalit ainesosat eli sipulia, sieniä, mausteita ja joko tuorejuustoa, sulatejuustoa tai jauho-kermaseosta suurustamaan keittoa.

Löysinkin Pieni Vispiläkauppa -blogin taivaallisen suppilovahverokeiton ohjeen, joka vaikutti lupaavalta. Minuun vetosivat etenkin reseptissä mainitut palsternakka ja juuriselleri, siis suomalaiset juurekset, joista palsternakkaa sattui jopa olemaan jääkaapissa. Varastoissani on myös timjamia ja muita mausteita, joten päätin kokeilla ohjetta.

Reseptiin kuuluu myös savukylkeä tai pekonia, jota taas en mielelläni käytä. Mutta sen voisinkin korvata pätkällä hirvisalamia, jota myös oli jääkaapissa Lahden markkinoiden jäljiltä. Tähän vaihtoon kannusti myös yksi vanha resepti vuosikymmenten takaisesta sienikirjasta.

Seurasin  reseptiä aluksi muuten varsin tarkasti, kunnes tajusin, että soppahan siivilöidään juureksista, sipulista ja muusta kiinteästä, mikä tietenkin tekee siitä kermalla pyöristettynä aivan upean alkukeiton. Minä olin kuitenkin rakentamassa kevyen päivällisen pääruokaa, joten se ratkaisu ei nyt toiminut.

Jätin siis liemen sekaan kaikki ainekset ja lisäsin vielä sieniä. Halusin myös jättää pois vehnäjauhon, joten päätin suurustaa keiton muuten. Päädyin raastamaan sekaan perunaa ja vielä loputkin ostamastani puolikkaasta selleristä (ohjeessa määrä on neljäsosa, mikä on tietenkin epätarkka mitta) ja keittämään keiton niiden kanssa kypsäksi.

Hyvää tuli ja onneksi kattilallinen myös riitti hyvin viiden hengen seurueellemme, jossa on pari aika isoruokaista syöjää. Joululimppu ja piparjuurijuusto kruunasivat aterian.

Itse asiassa keittoa jäi vielä pari pientä kupillista seuraavan päivän lounaalle, josta kuva. Leivällä paksu kerros piparjuurituorejuustoa.

Perinteinen amaryllis - tai ritarinkukka

Perinteisesti ostin lokakuussa Tori Ruposelta neljä amarylliksen sipulia ja istutin niistä muutaman viikon välein kolme. Se neljäs jäi parvekkeelle vievien ovien välissä pitämääni multapussiin kovien pakkasten ajaksi ja todennäköisesti paleltui (ainakin samassa säilössä ollut perunapussi paleltui).

Ensimmäisenä istuttamani punainen oli auennut joskus loppuviikosta melkein salaa. Tänään nostin sen paremmin esille, koska odotamme vieraita. Valkoisessakin kasvissa on jo nuppu puoliksi auki, joten todennäköisesti se on komeimmillaan ensi viikolla.

Kolmas istuttamani sipuli pääsi vähän kuivahtamaan tyttären entisen huoneen ikkunalaudalla, jossa en muistanut käydä tarkastamassa kasvien kuntoa muutamaan päivään. Jotain sieltä on tulossa, mutta onko se valkoinen tai vaaleanpunainen, ei ole vielä selvillä. Ehkä yritän vielä sitä neljättäkin laittaa multaan, ainakin sipulin päässä on jotain elävän näköistä alkua.

Amaryllis on kai oikealta nimeltään ritarinkukka, mutta sinnikkäästi siitä puhutaan amarylliksenä. Niin tai näin, minulle juuri tämä kasvi on se oikea joulukukka.

Jotkut osaavat ilmeisesti säilyttää kukkineen sipulin niin, että se antaa kukkia taas seuraavana syksynä. Minä olen kaivanut muutaman kerran sipulit keväällä maahan maalla ja saanut pari kertaa kukkia joskus syyskuun tienoilla. Hauskaa sekin.

Kaksi vuotta tanssiaskeleita seitsemään minuuttiin

Viisi alle ja päälle viisikymppistä naista supisi ja kikatti eilen jännityksestä kuin ryhmä teinejä. Jonotimme omaa vuoroamme Lahden Musiikkiopiston yläkerrassa Kalevi Aho -salin oven takana.

Olimme kahden vuoden harjoittelun jälkeen lopulta saaneet nykytanssikoreografian haltuun ja jonkinlaiseen esityskuntoon. Vielä viikkoa aiemmin opettajamme Mauri Mettovaara oli luvannut (tai vihjannut), että esitystä voisi toki siirtää kevääseenkin.

Vaan ei, me olimme kurkkuamme myöten täynnä tuttuja liikkeitä ja samalla ylpeitä koreografiasta, jonka oppiminen oli tuntunut niin hirvittävän hankalalta. Oli jauhettu samaa askelsarjaa oikealle ja vasemmalle, oli hiottu käden liikkeitä ja yritetty kääntää pyllistyksiä poispäin yleisöstä. Oli välillä fuskattukkin, kun pyörähdykset lattialle ja sieltä ylös olivat käyneet liian raskaiksi.

Oli taisteltu eri lattioiden kanssa; pari viikkoa ennen esitystä onnistuin taittamaan päkiäni päin lautalattiaa vasten sen verran rajusti, että sen päälle nousi hetkessä veren täyttämä iso patti. Pikaisella jääpussihoidolla ja levolla siitäkin selvittiin.

Vielä iltapäivän kenraalissa oli iskeä paniikki, kun saliin oli levitetty uudenlainen tanssimatto ja pimeyden keskeltä yhtäkkiä rävähtivät silmille näyttämön valot. Savukone sai minut niin pois tolaltani, että yhteisestä pyynnöstä savuefektistä luovuttiin. Sen verran kuitenkin tuntui tanssilta, että aloimme jo uskoa asiaamme.

Ja lopulta olimme siellä, odottamassa hieman kylmissämme käytävässä esiintymisvuoroamme. Kanttiinia pitänyt nainen kysyi meiltä osaaottavasti, olimmeko menossa esiintymään ensimmäistä kertaa. Emme olleet, mutta edellisestä esityksestä oli jo viisi vuotta. Sitä emme edes muistaneet, kuinka monta vuotta kukin meistä onkaan tanssinut.

Tanssiopettaja avasi oven näyttämölle ja asetuimme verhon taakse kuuntelemaan alkumusiikkia. Mare lähti liikkeelle ensin, minä kakkosena, Päivi, Anne ja Sari takanani. Emme enää laskeneet askelia tai tarkkailleet rivejä vaan tanssimme.

Oli yleisön vuoro ottaa vastaan jotain heille täysin uutta, meille niin kovin tuttua. Ihme tapahtui, energiat vapautuivat, seitsemän minuutin jälkeen taivutimme itsemme huohottaen kolmeen kumarrukseen.

Leivän tuoksua

En joulun alla leivo koskaan kakkuja tai torttuja, mutta joululeipää haluan leipoa itse. Olen vuosikausia käyttänyt jostain naistenlehdestä ottamaani reseptiä, joka on maukas mutta kuitenkin maltillisesti maustettu. Leivässä on mallasta, paljon ruisjauhoa (meillä käytetään Vääksyn Myllyn jauhoja) ja se imellytetään tekemällä juuri edellisenä päivänä.

Leipä on myös mitä parhain lahja ihmisille, joille mielellään antaa muutakin kuin kortin. Tänään kaksi ystävää jo kävi hakemassa lämpimäisen täältä leipätehtaalta. Huomenna vien ainakin yhden limpun Helsinkiin, ylihuomenna kokoukseksi naamioituun pikkujouluun.

Mausteleivän hyvä puoli on se, että se säilyy viileässä pari viikkoa ja jopa paranee maultaan ensimmäisen viikon ajan. Aion silti viettää vielä toisenkin leivontapäivän aivan joulun alla ja viedä lämpimäiset lähimmille ihmisille.

Ruuhkaa hiihtostadionilla

Katukuvassa lunta on vaikka kuinka, mutta hiihtoladuille kaivataan vielä lisää isojen latukoneiden alle. Lahden Urheilukeskuksessa, tarkemmin itse stadionin alueella, avattiin reilu viikko sitten tykkilumilatu, joka kerää hiihtäjiä ihan ruuhkaksi asti. Eilen, lauantaina päivällä, olinkin koko ajan joko ohitettavana tai ohittamassa jota kuta.

Tänä aamuna lähdimme liikkeelle jo aamuhämärissä ihan omien aikataulujemme takia. Onneksi, sillä stadionin latujen reunaan olikin pystytetty kylttejä hiihtokilpailuista, jotka alkaisivat aamupäivällä. Latuja kunnostamassa oli aamu kahdeksalta iso joukko miehiä ja latukone.

Sujahdimme sekaan ja pääsimme nauttimaan aivan upeasta baanasta, kun hiihtelimme reilut puoli tuntia. Se ei näyttänyt häiritsevän ketään töissä olijoista. Itse asiassa pääsin koehiihtäjäksi maalilinjalle, jossa taidettiin kokeilla, osuvatko sukset johonkin ajanottoon liittyvään anturiin.

Eilen hiihdin lähinnä stadionin urheilukentällä ja harjoittelin tasaisella tasapainoa eri hiihtotyyleillä. Tänä aamuna otin mäkiharjoituksia kiipeämällä puolen tusinaa kertaa stadionilta Siiri Rantasen patsaan kohdalta ylös Teivaanmäen suuntaan. Suurmäen kentälle en sentään kiivennyt, se mäki on minulle ainakin alkutalvesta liian rankka (puhumattakaan alamäestä takaisin).

Rennon aamuhiihdon jälkeen jätimme ladut kunnostajille ja kilpahiihtäjille, joita oli varmaan jo pian tulossa lämmittelemään.

Illansuussa minulla on vielä ylimääräiset tanssiharjoitukset, joten hiihtolenkin ei ollut syytäkään olla liian rankka. Opettajamme kuulemma pitää meitä tanssisalissa niin pitkään, että koreografia on varmasti kunnossa ensi torstain esitystä varten. Huh huh.

Herkkutattipasta on vaikea klassikko

Pettymisen uhallakin syön herkkutattipastaa suunnilleen aina, kun sitä on ravintolassa saatavilla. Itse sienen maku on niin vahva, että annos maistuu yleensä edes joltain. Paitsi viikko sitten Leonardossa, jossa pasta oli pöytään tullessa kylmää ja pastalajike mielestäni väärä (jonkin ontto ja pätkitty laji, en enää muista, mikä). No, ei ruoka nyt varsinaisesti pahaa ollut mutta ei myöskään nautinto.

Italiassa ja luottamissani Suomen italialaisissa ravintoloissa Pasta ai funghi porcini sisältää yleensä tagliatellea tai jotain vielä leveämpää nauhapastaa ja joko paistettuja herkkutatteja tai herkkutattikastiketta, mistä kertoo Googlen kuvahakukin. Lisäksi persiljaa, suolaa ja pippuria ja mahdollisesti valkosipulia ja tilkka valkoviiniä, siinäpä se.

Italialaiset rakastavat herkkutatteja mahdollisimman tuoreina ja isoina paloina ja osaavat myös valmistaa ne maukkaasti. Suomessa olen saanut liian usein löysiksi paistettuja paloja, joista hieno maku on melkein hävinnyt. Palaan tuoreiden herkkutattien käyttämiseen sitten, kun niitä taas on saatavana. Pakastettuja herkkutatteja en juuri harrasta.

Talvella on erittäin hyvä vaihtoehto tehdä ruokaa kuivatuista herkku- tatti- siivuista. Niihinhän maku on tiivistynyt upeasti ja vapautuu ruokaan kuumassa vedessä liottamisen jälkeen. Ja se vesi kannattaa ja pitää tietenkin ehdottomasti käyttää ruoanvalmistukseen!

Mennyt kesä ja syksy antoivat ainakin Lahden tienoilla aika vaatimattomia herkkutattisatoja, mutta jotain sentään. Kaapissani on kuivattuja sieniä ehkä kymmenkuntaa ruokailua varten. Tänään aion tehdä herkkutattipastaa neljälle seuraavista aineksista: tagliatellea paketin ohjeen mukainen määrä, 3 dl kuivattuja herkkutattisiivuja + liotusvesi n. 3 dl, kynsi valkosipulia, nippu persiljaa, loraus valkoviiniä ja toinen loraus kermaa. Hauduttelen kastiketta kymmenisen minuuttia, en sen kauempaa, koska sienet ovat jo liotuksessa pehmenneet. 

Ja sitten vain muistetaan, että pasta keitetään juuri ja juuri kypsäksi eli al dente ja että ruoka tarjoillaan kuumana. Asiaa auttaa, jos puolisyvät lautaset on lämmitetty uunissa.

Juuston käyttö pastan kanssa on taidetta, jota en hallitse mitenkään täydellisesti - Suomessahan parmesaania tuodaan pöytään suunnilleen aina, vaikka se ei mitenkään sopisi ruokaan. Olen saanut myös Italiassa herkkutattipastaa sekä parmesaaniraasteella että ilman, mikä näkyy resepteissä. Meillä ei ole nyt jääkaapissa aitoa parmigianoa, joten juustoa haluavat raastakoot sieltä itselleen jotain muuta vahvaa juustoa annoksen päälle, minä jätän väliin. Olen saanut herkkutatteja Italiassa myös sinihomejuuston ja polentan kanssa, mutta se onkin sitten toinen juttu.

Sienisesonki jatkuu resepteissä

Sain pari päivää sitten kiertokautta iloisen uutisen. Kollega oli havainnut, että minulle on myönnetty Suomen Tietokirjailijoiden apuraha sienikeittokirjan kirjoittamiseen. Olen siitä iloinen ja kiitollinen, sillä nyt parin ystäväni kanssa luotu projekti pääsee kunnolla vauhtiin. Kustantajakin on jo löytynyt, mutta siitä lisää tuonnempana, kunhan blogijulkisuuden ja muun markkinoinnin pelisäännöistä on yhteisesti sovittu.

Kaikenlaista pohjatyötä on tehty tietysti jo apurahahakemuksia varten, mutta nyt siis alkaa varsinainen työ. Keskellä talvea on luonnollista kokeilla sienireseptejä säilötyistä sienistä.

Minulla on kaapit täynnä kuivattuja suppilo- ja kosteikkovahveroita, mustatorvisieniä, herkku- ja punikkitatteja ja korvasieniä. Kun oikein käyn kuivapurkit läpi, jostain voi vielä löytyä mustavahakkaita ja ukonsieniäkin. Ja sitten on tietysti kuivattuja nokkosia ja yrttejä, joita voi käyttää sieniruokien aineksina ja maustamiseen.

Sienten pakastamisesta en ole kovin innostunut, mutta jotain pakastimessakin on. Luulisin, että paistosienistä on jonkin verran tatteja ja orakkaita. Pakastan myös suolattuja rouskuja, sillä en omista kunnon kellaria. Ja juuri tänään näin pakastelaatikossa muovipussin, jossa on sisällä kantarelleja, mustaherukanlehtiä ja valkosipulia - eräänlainen sienisalaatin tai -pikkelssin pohja siis. Jääkaapissa on yksi pönikkä suolasieniä, jotka yritämme syödä pois salaateissa nopeasti pilaantumasta.

Olen tähän asti merkinnyt sienireseptini tunnisteella sieniruoka. Tunnisteen takana on ollut välillä pelkkää yleistä sieniruokapohdintaa, joten jatkossa lisään vielä tunnisteen sieniresepti. Yritän nostaa esiin blogin uumenista myös vanhemmat, omasta mielestäni parhaat, sienireseptini.

Vaalean piparkakkutaikinan etsintää

Piparkakkutalomme esikuva on vaalea lautarakennus, joten houkuttaisi leipoa se vaaleasta taikinasta. Joitain reseptejä olen löytänyt nettihauilla, mutta taikinan koostumus ei vaikuta luettujen reseptien perusteella kovin lupaavalta. Päätimme testata tänään yhden taikinan.

Niinhän siinä kävi, että tulos oli kovin hajoava ja myös varsin mauton. Maku tosin on taloprojektissa vähemmän tärkeä asia...

Kokeeksi rakensimme todellisen pikkutalon, pikkulan eli huussin, jonka edessä berliiniläiset Ampelmannit eli liikennevaloherrat Geher ja Steher jonottavat.

Tulos ei hivele silmiä, mutta harjoitukset jatkuvat.

Hiihtokausi tulee, joskus

Hiihto on perheessämme niin tärkeä asia, että pitäähän siihen varautua kunnolla. Puoliso vei toissa viikolla pinon suksia hiottaviksi ja käytti siihen viime talven lopulla tekemäänsä kantotelinettä. Perjantaina sitten kävimme noutamassa sukset.

Tai eihän minulla enää muuta osuutta noutamisessa ollut kuin valokuvata tilanne. Kantaminen kun on nyt niin helppoa. En tosin koettanut, kuinka monen suksiparin kanssa jaksaisin kulkea tai varsinkaan nostaa telineen pakettiautoon. Miehen vauhti oli ainakin vauhdikasta, kuten kuvasta näkyy.

Lunta odotellessa taidan lähteä metsään.

Viikon sienikuvat

Kuusimetsää Hollolan Kutajoella

On tämä sosiaalinen media ihmeellinen. Kun edellisessä postauksessa harmittelin, etten pysty enää lisäämään kuvia blogiini, sain pian neuvot alle. Kuvien lisääminen onnistuu jälleen, kiitos Antin. Itse en ollut onnistunut päättelemään, että se taikakeino on juuri kirjautuminen Google+:aan ja kuvien kierrättäminen blogiin sitä kautta.

Rinne täynnä suppilovahveroita

Tosin vähän ihmettelen sitä, miksi Google haluaa pakottaa meidät kaikki Bloggerin käyttäjät myös Google+-palvelun käyttäjiksi, jotta saisimme jatkaa kuvien lataamista entiseen malliin. Vastaukset löytyvät varmasti kuvien julkisuusasetuksista ja palveluntarjoajan halusta levittää sisältöä mainostajille. Niinhän se on, ettei ilmaisia lounaita ole...

Reilun tunnin aikana keräämäni saalis

Tätä merkintää koristavat nyt kuvat viime keskiviikon retkeltäni, jolloin keräsin kolme korillista/kassillista suppilovahveroita ja yhden kantarellin. Retken jälkeen olen kuivattanut sieniä, tehnyt niistä kastiketta ja suppilovahverohilloa ja lisännyt niitä yhteen kastikkeeseen.

Ei mahdu enää sienikuvia...

Harmittaa. Kävin eilen suppilovahverometsällä ja toin tunnin lenkiltä kolmen täyden korillisen ohessa kotiin joukon valokuvia tunnelmallisesta kuusimetsästä ja suppilovahveroista. Kun yritin ladata niitä tänne blogiin, sain ilmoituksen, että kiintiöni on täynnä. No, olenhan toki julkaissut kuvia blogissani alusta lähtien, keväästä 2005.

Ongelma kohdallani on myös se, että minulla on pari aktiivista blogia ja myös muita kuvia kansioissa Googlen hallinnoimassa Picasassa. Täytynee yrittää perehtyä viikonvaihteessa siihen, miten tekisin tilaa tililleni.

Toki Google tarjoaa minulle maksullista kuvatilaa, johon sitten mahtuisikin aika rajattomasti kuvia. En mitenkään periaatteessa vastusta palveluista maksamista, mutta vierastan kuukausittain velotettavaa kestotilausta, jonka hinnat on ilmoitettu dollareissa eli maksetaan ilmeisesti Yhdysvaltoihin. Tuleekohan moisen pikkusumman (2,49)  maksusta aina saman verran kuluja päälle?

Yksi ratkaisu olisi tietysti siirtää blogi uudelle palvelimelle. Enpä taida haluta, koska näillä tarinoilla lienee joitain vakiolukijoita. Tutkitaan. Otan mielelläni vastaan vinkkejä, miten kannattaisi toimia.

Mainostetaan nyt vielä ilman kuvia, että ainakin täällä Lahden korkeudella kannattaa mennä vielä suppilovahverometsään. Pääsin eilen metsään vasta iltapäivällä, joten valoisa aika loppui kesken. Siihen yhteen rinteeseenkin jäi takuuvarmasti vielä kymmeniä litroja sieniä.

Suurin osa eilen keräämistäni oli napakoita ja hyväkuntoisia. Kuivuri on hurissut ihan koko päivän.

Piparkakkutaloprojekti käynnistyi

On taas se aika vuodesta, jolloin alamme suunnitella piparkakkutalon leipomista. Perheemme projektit ovat aina vähän tavanomaista kunnianhimoisempia, joten aloittaminen marraskuussa ei ole mitenkään liioittelua. Kävin jo marraskuun markkinoilla ostamassa metrilakua ränneiksi, vaikka en vielä tiennytkään leivottavaa kohdetta.

Aiemmin olemme leiponeet Lahden kaupungintalon ja Vuorikadun koulun näköistalot, joista molemmilla olisi kyllä juhlavuosi, kaupungintalolla 100 ja koululla 110 vuotta. Kaupungintalon vanhat kaavat ovat kuitenkin hukassa ja Vuorikadun koulun rakensimme viime vuonna, joten nyt halusimme jotain uutta.

Puoliso sen sitten keksi: Vesijärven vanha asema. Puuasema on rakennettu alun perin 1870, sitä on laajennettu 1895 ja 1917 ja peruskorjattu osittain entistäen 1998. Suosittu Kahvila Kariranta on toiminut siinä ainakin tuolta 1990-luvun lopulta lähtien.

Löysin koneeltani muutaman vanhan kuvan asemasta talviasussaan, mutta tokihan talo oli käytävä kuvaamassa vielä erikseen kaavojen valmistamiseksi. Eilen kävelin satamaan ja otin kuvia "mittakaavassa" hyvin kotikutoisella menetelmällä. Kuvasin osia talosta aina tietyltä etäisyydeltä (askelmitoissa 13 askeleen päästä).

Kotona sitten tulostin valmiit kuvat ja yllätyin tarkkuudestani. Aika hyvät peruskaavat olin onnistunut kuvaamaan, mies pääsi jalostamaan niistä "piirustukset" ja jopa pienoismallin.

Seuraava haaste on kokeilla jokin netistä löytyneistä vaaleista piparkakkutaikinoista. Talotaikinahan ei voi olla kovin haurasta, joten perustaikinan pohjalta pitää lähteä.

Tryffeliartikkeli Kotiliedessä

Tänään ilmestyneessä Kotiliedessä 24/2012 on julkaistu kirjoittamani Ruokavieras-artikkeli Kyllä tryffelinenä tietää!, joka kertoo lahtelaisten Jaana Lamppu-Blickin, Esa Blickin ja heidän lagottokoiriensa tryffelilöydöistä sekä pariskunnan jalostamista sieniherkuista ja ruokafilosofiasta. Kuvat otti Silvi Kaarakainen.

Jutunteon yhteydessä kolmisen viikkoa sitten pääsin myös näkemään, miten ja mistä niitä multasieniä kerätään. Lupasin säilyttää salaisuuden tarkasta löytöpaikasta, mutta kyllähän reissulla silmät aukenivat. Todennäköisesti sieniä voi olla vaikka missä - ainakin tammien ja pähkinäpuiden alla.

Koska Kotilieden numero on ilmestynyt vasta tänään, en vielä julkaise tekstiä täällä blogissa, teen sen, kun seuraava numero tulee myyntiin. Kuvia en ottanut lainkaan itse, joten käykääpä kurkkaamassa Blickien TryffDeli-yrityksen kotisivua. On siellä kuvia niistä sympaattisista ja innokkaista koiristakin.

Sauvakävelyllä rospuuttokeleissä

Muutaman päivän on taas kuljettu jäisillä kaduilla ja seurattu, kuinka järvi jäätyy. Tänä aamuna vein koirat ulos taas mustaan vesisateeseen. Kadun varressa on vielä lumikasa muistona kunnon ensilumesta, mutta liukasta ei enää ole ainakaan täällä kaupungissa.

Sepeliä on kaduilla kuitenkin jo sen verran, että kuntopyöräily on tältä syksyltä ohi. Kun hiihtokeleistäkin voi vain haaveilla, kuntoilussa on turvauduttava sauvakävelyyn. Ei siinä mitään, ihan hyvä laji. Suuri sauvakävelyinnostus kuitenkin näkyy laantuneen. Huomaan taas olevani vähemmistössä.

Puoliso inhoaa katua hakkaavien sauvojen ääntä, mutta minulle kirjoitustyöläisenä laji sopii, koska saan kävellessä samalla yläkropan liikkeelle. Olen sitä paitsi hyvin iloinen siitä, että ylipäänsä voin taas käyttää sauvoja. Pari vuotta sitten oikea hiirikäteni kipeytyi niin pahasti, että iskuja kyynärpäähän tarjoavasta lajista piti luopua pitkäksi aikaa.

Nyt voin taas heilua ja iskeä mielin määrin. Ja onhan laji tehokas: ensimmäisen tunnin lenkin jälkeen huomasin kylkien ja kankkujen saaneen kunnolla kyytiä. Kunhan päivä valkenee, lähden taas liikkeelle.

Jääkuva on eiliseltä pakkasaamulta Pikku-Vesijärven rannasta.

Myöhästyin mustesienistä

Sumuinen sunnuntaiaamu oli niin leppeä, että uskalsin lopulta reilun kahden viikon sairastelun jälkeen lähteä kunnon kävelylle. Maisema Vesijärven rannassa oli oikein tunnelmallinen, ja vastaan tuli paljon koirankävelyttäjiä ja muita aamuihmisiä.

Ruoriniemen puistoista bongasin muutaman mustesienen, tosin valitettavasti jo vanhaksi menneitä. Monena syksynä olen kerännyt nurmikoilta muhkeat saaliit, nyt myöhästyin. Komeita ovat kuitenkin.