Vieraana kotona

Tänä syksynä maalla vierailuissa on ollut ihan uusi viritys. Ensin sisaren perhe muutti sinne kesällä, nyt vanhempi tyttäreni on asettunut asumaan sinne pysyvästi, joten nyt olen enemmän vieras kuin emäntä. Vähän oli aluksi oman jälkikasvun kanssa kädenvääntöä siitä, mikä on paikan siisteystaso. Asunnossa on nyt kahdenlaisia alueita. Keittiö, olohuone ja meidän vanhempien puoli ovat niitä alueita, joissa voin edelleen esittää ehtoja ja toivomuksia. Tyttären omaan huoneeseen en pääse enää edes koputtamalla. Muutamassa harrastustilassa katselen yli ja ohi, sillä sotken ihan lahjakkaasti itsekin, kun innostun jostain käsillä tekemisestä.

Tänään olin ihan iloinen järjestelystä, jossa muut laittoivat ruuat ja enimmäkseen myös selvittivät jäljet, kun minä olin sienimetsässä. Muut kyläläiset olivat paukkeesta ja haukunnasta päätellen hirvimetsällä -mitään en kuitenkaan nähnyt. Suppisjahdissa kuuntelin harvinaisen tarkkaan, mistä suunnasta paukkui. Reilussa tunnissa keräsin viitisentoista litraa vahveroita, joten ainakin yksi ihminen kylällä oli tyytyväinen saaliiseen.

Tulin illalla pois häiritsemästä ja jätin nuorison nauttimaan lauantaista keskenään. Kovin railakasta valvomista ei tosin taida olla luvassa, sen verran tiiviisti nuoret naiset tänään siivosivat, leikittivät pienempiä serkkuja ja ulkoiluttivat koiria. Syysiltojen auringonlaskut ovat meidän mäeltämme katsottuina erityisen upeita. Kuva tosin on viikon takaa, kun naapurin isännällä vielä oli jotain hommaa pellolla.

Aikainen aamuherätys

Kahteen viimeiseen viikkoon on kuulunut niin paljon sekä töihin että yksityiselämään liittyvää yövalvomista Helsingissä, että tämän päivän sieniretki vaati suoraan sanoen tiukkaa etukäteispäätöstä ja itsekuria. Olin sopinut, että öisestä saapumishetkestäni huolimatta starttaan miehen kyydissä maalle aamulla klo 7, sillä hän lähti samalla autolla järjestämään Finlandia maastopyöräilyä Messilän maisemiin. Tulin Helsingistä 1.30 ja heräsin kuudelta.

Metsässä olin mäyräkoiran kanssa yhdeksältä. Puolisen tuntia meni etsiessä, mutta sitten alkoi tapahtua. Yksi rinne oli niin täynnä suppilovahveroita, että kaikenlainen väsymys karisi noukkiessa ja uusia paikkoja bongatessa. Löysimme myös hienon herkkusieniesiintymän, parikymmentä kiinteää kaunotarta, jotka paistoin lounaalla broilerirullien lisukkeeksi. Sen jälkeen putsasin kaksi korillista suppilovahveroita kuivausritilöille kuivumaan. Ja kaiken tämän päälle nukuin hyvin pitkät ja syvät päiväunet metsässä väsähtäneen mäykyn ja muuten vain kuorsaavan mopsin kanssa. Heräsin, kun mies tuli maalle meitä hakemaan, aika ryytyneen oloisena hänkin päivän ulkotöiden, liikenteen valvonnan ja roudauksen jälkeen. Takana oli molemmilla rasittava mutta kuiva ja kaunis ulkoilusunnuntai.

Muualla kylässä

Tänä aamuna häkellyin, kun vierailin Mrs Morbidilla. Hän oli myöntänyt minulle the power of schmooze -tunnustuksen, jota bloggarit jakelevat toisilleen kyvystä ottaa muut huomioon. Tässä suhteessa en kyllä ole oikea kohde, sillä laiskuuttani vain nykerrän tätä omaa blogia enkä juuri kommentoi muualla. Mutta varmasti luen, ajattelen ja arvostan muiden kirjoituksia..! Kiitos siis, arvostan myös kaikkia yhteisöllisyystunnustuksia!

Tämän päivän Helsingin Sanomat osoitti, että myös lehdistä saa joskus hyvää sienitietoa. Elämä & Terveys -osastossa oli melkein sivun verran tietoa - pari artikkelia (maksullisia) - sienisokerin eli trehaloosin imeytymishäiriöstä, josta minäkin ilmeisesti kärsin. Kanttarelliateriat ovat jääneet väliin jo pari vuotta tuskallisten vatsanväänteiden vuoksi. Se oli minulle uutta tietoa, että kyse olisikin kaikissa sienissä samasta sienisokerista, jonka määrä ratkaisee. Syön kyllä niin paljon sieniä, että luulisi minun saavan mahanpuruja muistakin kuin kanttarelleista (joskus on tullut punikkitateista, mutta se taas johtunee huonosta kypsennyksestä). Onneksi eivät ole vielä herkkutatit, herkkusienet, korvasienet tai mustavahakkaat vielä aiheuttaneet oireita - ne kaikki ovat Hesarin listalla paljon sienisokeria sisältävinä lajeina.

Odottamattomia kohtaamisia

Metsään menossa ehkä parasta on se, mitä sieltä löytää vastoin oletuksia. Eilen ja tänään lähdin etsimään rouskuja, mutta tulin takaisin haavanpunikkitattien, limanuljaskojen ja nuijakuukusten kanssa. Oli niitä rouskujakin sen verran, että kannatti ryöpätä pieni purkki pakastimeen, mutta edelleen ihmettelen, miten kauan haapa- ja karvarouskujen pääsato antaa odottaa itseään. Vai menikö se ohi jonain sellaisena iltapäivänä, kun en päässyt töiltäni sieneen?

Punikkitatit eivät ole lempisieniäni, mutta hellyin uskomattoman kauniin ja runsaan esiintymän kohdalla ottamaan talteen kiinteimmät punalakit, jotka viipaloin kuivumaan. Tavoitteena on murskata kuivatut viipaleet jauheeksi, jolla on hyvä talvella maustaa keittoja ja kastikkeita. Tällaisessa maustekäytössä punikkitatit ovat mielestäni omiaan, pelkästään syötyinä vähän turhan tuhtia tavaraa sekä vatsalle että kielelle. Ja keitossa tai kastikkeessa hauduttaessa tulee toteutettua kunnollinen kypsennys, mikä on punikkitattien kohdalla välttämätön - muutenhan ne voivat aiheuttaa koviakin mahanväänteitä.

Aivan ihanan kauniita olivat myös kiinteän valkoiset kuukuset ja virheettömät limanuljaskat, joiden violetti pinta ja keltainen jalantyvi sopivat täydellisesti yhteen.

Valokuvatorstai: lapsi

Tyypillinen tilanne meillä maalla: mäyräkoira haluaa olla lapsi lasten ja tyttö tyttöjen joukossa. Tasa-arvoinen suhtautuminen toimii myös toisin päin, siskonlapset suhtautuvat koiriimme leikkikavereina.

Valokuvatorstai etsii lapsi-aiheisia kuvia.

Syksyn ensimmäiset suppikset

Pikainen tiedotus Hollolan metsistä: löysin tänä iltana syksyn ensimmäiset suppilovahverot Messilän - Tiirismaan maastoista. Muukin sato oli ykkösluokkaa: mustatorvisieniä, kanttarelleja ja mustavahakkaita, mausteeksi pari rusko-orakasta. Hyvä reissu myös mäyräkoiran mielestä, vaikka se ei pidäkään erityisesti pitkistä pysähdyksistä, joita hyvät suppilovahveropaikat usein aiheuttavat.

Mustavahakkaiden aika

Viikolla kävin sen verran supassa katso- massa, että osasin sunnun- taina etsiä sieltä musta- vahakkaita. Yksi yläreuna olikin aivan täynnä juuri pintaan nousseita lakkeja, joista kovin moni ei vielä ollut joutunut toukkien valtaamaksi.

Pääosa saaliista tuli taas mustatorvisienistä, joita tuntui kasvavan melkein joka askeleella. Vähän ihmettelin, ettei niitä ollut kukaan kerännyt, sillä perattuja lampaankääpiä näkyi paljon.

Rinteessä tuli vastaan myös ruskeita ryppäitä, jotka kaukaa hetken näyttivät suppilovahveroilta. Kovin lähelle ei tarvinnut mennä, kun sitkeää hyytelöä muistuttavat lakit paljastivat, että kyseessä olivat joko lakki- tai rustonupikat - ainakin minun määritykseni perusteella. Ruskeankeltainen väri viittaisi ensimmäiseen.

Supasta noustessa tein vielä yhden toiveita herättävän löydön, puhtaan ja kiinteän herkkutatin. Ehkä se toinen sato sittenkin vielä nousee, vaikka merkkejä ei juuri ole Lahden seudulla näkynyt. Tänään taas sataa - melkeinpä liikaa. Parin päivän pouta tekisi nyt hyvää metsässä liikkumiselle. Tämän viikon illat menevät tiiviisti työhön kuuluvan kulttuurin parissa, mutta jopa keskiviikkona tai torstaina olisi päivällä aikaa poiketa metsään.

Bileiden jälkeen sieneen

Eilen vietimme maalla kahden koiran ja yhden äidin syntymä- päiviä, joten sienestys ei ollut ihan pääosassa. Juhlimisen sivussa tuli tehtyä koe, jonka tulos kertoo kärpästen ja muiden siivekkäiden pitävän enemmän alkoholittomasta virvoitusjuomasta kuin kuivasta kuohuviinistä. Pöydälle jääneissä limsalaseissa pörisi, skumppapikarit olivat ihan tyhjiä. Vanhemmalle tyttärelleni kiitos hyvistä piirakoista ja kakuista! Myös koirilla oli selvästi hauskaa, sekä "emännillä" eli Bessie-mopsilla (10 v.) ja Doris-mäyräkoiralla (9 v.) että maalla vakituisesti asuvalla Aino-berninkoiralla (alle 1 v.) ja kylässä olleella Pulla-noutajalla (reippaasti yli 10 v.).

Ehdimme juhlien jälkeen illansuussa vielä haravoida pihan ja lähiympäristön sienistä. Löysimme siskon lasten kanssa ihan mukavasti kanttarelleja ja mustarouskuja sekä muutaman rusko-orakkaan. Näin myös muutamia keltavalmuskoita, jotka tällä kertaa jätin keräämättä.

Tänään pääsin ihan metsään asti. Tuttu kuusikko näytti ihan tyhjältä, joten
suunnistin aamuauringossa kohti soisempaa aluetta. Sienet lisääntyivät kosteuden myötä. Lakritsirouskut eivät ole syötäviä, mutta runsaina kasvaessaan kuitenkin komeita ilmestyksiä. Mustarouskut eivät nekään kelpaa nykyään useimmille - ne minä keräsin talteen. Vastaan tuli myös kanttarelleja, mustia torvisieniä, vaaleita orakkaita, lampaankääpiä, keltahaarakkaita ja ties mitä sellaisia lajeja, joita en tunnista.

Tämä sieniluettelo johtuu vain ja ainoastaan eilisestä valtakunnallisesta sienipäivästä. Kävin minäkin tänään vielä iltapäivällä tsekkaamassa Marttojen sieninäyttelyn Lahden sadonkorjuumarkkinoilla. Valikoima ei ollut kovin laaja, mutta pöytään oli saatu haalituksi yksi kappale kesän kohusientä tuoksuvalmuskaa eli matsutakea. Täällä Hämeessä sitä ei Marttojenkaan mukaan juuri kannata metsästää vaan keskittyä ihan normaaleihin ruokasieniin. Sopii minulle, koska en ole koskaan kuvitellut tienaavani sienillä. Mutta toki toivon, että mahdollisimman moni kerääjä hyötyy hommasta myös taloudellisesti, eihän sieniä muuten toreille ja kauppoihin saada!

Yltäkylläinen elokuun puutarha

- Täydellinen katokin olisi parempi kuin tämä, anoppi huokasi tänään omasta mielestään umpeenkasvaneella puutarhamaalla. Tänä kesänä kaikki on kasvanut niin, ettei lähes kahdeksankymppinen teräsnainen tahdo jaksaa harventaa, korjata, raivata ja mitä kaikkia toimenpiteitä niitä onkaan. Minä huokailin myötätunnosta, mutta olin tietenkin taas hirvittävän tyytyväinen saamiini papuihin ja kurkkuihin.

Kovin vähän on hyötyä meistä jälkeläisistä ja puolisoista, jotka käymme silloin tällöin avustamassa jossain nurkassa. Tänään kumartelin maasta muutaman ämpärillisen omenapudokkaita kompostiin. Siitäkin työstä sain runsaat kiitokset, sillä anoppi ei yleensä yritä sälyttää harrastustaan muille kuin kaikkein kiireisimpien ja raskaimpien töiden aikaan.


Sienimetsässä oli nyt selvästi tauon paikka. Eilisellä reissulla katsastin yhden sekametsän ja sammaleisen kuusikon pläntin. Uusia itiöemiä olivat kehittäneet vain haperot, rouskut olivat joko mätiä tai kuivia. Sieltä täältä löytyi suuriksi kasvaneita kanttarelleja, joista osa oli ehtinyt pahentua. Syötävissä sienissä iloinen yllätys oli parinkymmenen kiinteän vaalean orakkaan rypäs. Upea samettijalkatupas piristi mieltä, vaikka laji ei olekaan syötävä.

Valokuvatorstai: Kas kummaa

Parveke tarjosi mukavan yllätyksen tänään aamulla. Kiinanruusu oli avannut samaan aikaan kaksi kukkaa. Ehkä se kukkii nyt urakalla, sillä olen uhkaillut kasvia leikkauksella. Nuput kun ovat kaikkein pisimpien oksien kärjissä.

Valokuvatorstai etsii kummastuttavia havaintoja.

Valokuvatorstai: tuore

Lounaaksi tein porkkanakeittoa tuoreista, tänään torilta ostetuista porkkanoista. Iltapäivällä käytin lopun keiton osana sämpylätaikinaa. Tuore leipä riittää iltaruuaksi juuston ja kurkun kanssa.

Valokuvatorstai etsii tuoreita ajatuksia.

Rouskuja, rouskuja

Joskus kolahtaa oikein kunnolla. Tänään jo ensimmäiset metrit Tiirismaan-Messilän maastoissa näyttivät, että nyt niitä on: rouskuja. Sieviä ruskeanpunaisia kangasrouskuja oli ajoittain jopa polulla niin paljon, että piti varoa astumasta päälle. Ja kun olin löytänyt ensimmäisen mustarouskupaikan tiheästä kuusikosta, aloin havaita piilottelijoita muualtakin sammaleen ja karikkeen seasta. Pieniä, kiinteitä ja madottomia... Olin osunut paikalle juuri oikeana päivänä.

Tänään ilma oli pitkästä aikaa aurinkoisen kuuma, mutta metsässä sää oli siedettävä jopa iltapäivällä. Maakin oli parin poutapäivän aikana kerinnyt kuivua lenkkarille käveltäväksi. Kertakaikkisen täydellinen sieniretki, jonka aikana löysin myös täysin puhtaita lampaankääpiä ja pari pienehköä herkkutattia.

Kanttarellitalkoissa

Viimeisen parin viikon aikana pihalla ja lähi- metsissä on usein näyttänyt tältä: kanttarellien keltaisten laikkujen täplittämältä. Sieniä tuntuu nyt tunkevan yhtä hyvin hiekan läpi, ruohikon seasta kuin pimeimmän kuusimetsän karikkeen sisältä.

Kanttarellit ovat helppoja ja arvostettuja sieniä, mutta minähän en niitä voi syödä kuin hyvin varovasti muutama vuosi sitten saamieni suolisto-oireiden vuoksi. Onneksi kestän vielä herkkutatteja, rouskuja ja mustia torvisieniä, joista ensimmäiset löytyivät eilen aivan keskeltä pihaamme. Enkä löytäjä suinkaan ollut minä vaan valpas 6-vuotias Noora, joka koko ajan kulkee kanssani opettelemassa sieniä ja auttamassa niiden keruussa ja käsittelyssä.

Viime viikolla löysin ensimmäiset kangas- ja mustarouskut, joista tehty salaatti maistui erityisen hyvältä. Ihania olivat myös ne kaksi herkkusientä, joista naapuri ystävällisesti vinkkasi - hän kun ei uskalla lajia käyttää. Muutamana viime päivänä olen syönyt paistettuja sekasieniä (koivu- ja viinihaperoita, rusko-orakkaita, lampaankääpiä ja punikkitatteja) kaikenlaisina versioina, viimeksi tänään sinihomejuustomurulla ja ruohosipulilla höystettynä. Ja herkkutatteja on löytynyt sen verran, että niitäkin on päästy siivuttamaan ja kuivaamaan.

Sateinen kesä suosii sienestäjiä - kunhan nyt vedentulo pysyy kohtuudessa, etteivät metsät ihan soiksi muutu. Marjojen keruu on sen sijaan jäänyt harvoina poutahetkinä kakkoseksi. Eilen yritin löytää vadelmia, mutta niitä oli tosi vähän. Keräsin niukan saaliini lisäksi valkoisia viinimarjoja ja keitin sekahilloa, johon lisäsin vielä mintunlehtiä makua tuomaan. Kesältä sekin maistuu, vaikka ei olekaan puhtaan vadelman veroista.

Tragedia pahvilaatikossa

Vintiltä hillopurkkeja hakiessa tuli vastaan surullinen näky. Yhdestä pahvilaatikosta oli tullut surmanloukku pikkulinnulle, joka jossain vaiheessa on ehkä etsinyt suojaa ullakolta.

Ensimmäiset viinimarjat on nyt kerätty ja keitetty hilloksi. Lopputulos tosin on joka kerta epävarma melkein seuraavaan päivään asti, sillä yritän hyydyttää marjat ilman hillosokeria, joka perheenjäsenten mukaan kuulemma maistuu pahalta. Siksi pensaissa on oltava ajoissa, jotta mukaan saa myös raakoja marjoja ja niissä olevaa, hyytymistä edistävää, pektiiniä.

Punaisia marjoja ei ole juuri ollenkaan, eikä ihmekään, kun pensaiden kunto on tällainen. Mustia tulee kohtalaisesti, valkoisia taas vaivaa joku ötökkä. Itse asiassa näinkin niitä ällötyksiä pensaassa, jonka lehdet näyttivät pahimmin kurtistuneilta. Jotain kummaa puutarhassamme nyt tapahtuu, kun kirsikkapuukin on taas melkein syöty, eikä omenia tule ollenkaan. Kylässä ollut puutarhuri heitti epäilyn jostain kääriäisistä, mutta siinä vaiheessa meistä kumpikaan ei ollut nähnyt syylliseksi epäilemiäni otuksia.

Tiedosta on tietenkin hyötyä vain siinä tapauksessa, jos aikoo yrittää tehdä ongelmalle jotain. Myrkyttämistä emme ole harrastaneet koskaan, eikä se tietenkään ole ratkaisu tähän aikaan vuodesta, kun satoa pitäisi korjata. Nyt tuntuu uuvuttavalta, pitänee laittaa asia pohdintaan.

Puolikuntoisena lomalla

Ensimmäisen lomaviikon lopuksi kehitin vaivan, jota en ennen olekaan kokeillut. Sunnuntaina vasen silmäluomi alkoi ensin aristaa ja turposi sitten tunnissa lähes näkökentän peitoksi. Eilen tulehdus oli "valunut" silmän alle poskeen, jonka punaista turvotusta ei saanut piiloon aurinkolasien taaksekaan. Lääkäriltä saatu antibioottivoide tehoaa selvästi, mutta vielä tänäänkin oli aika puolitehoinen olo puistojumpassa.
Ennen silmäluomitulehdusta ehdin piipahtaa lauantaina ja sunnuntaina Hollolan metsissä, joissa on nyt haperojen aika. Yksi kehnäsieniesiintymä piristi, sillä vaalenruskeat yksilöt olivat vasta avautumassa ja siksi parhaimmillaan.

Kanttarelliaarre ja mustikkalöytöjä

Aleksi löysi eilen, ensimmäisenä Suomen päivänään, heti varsinaisen kanttarelliaarteen. Mustikoita keräsivät ja söivät myös serkukset Hilda, Ninni ja Noora sekä mäyräkoira Doris.

Kanttarellit syötiin illallisella perunoiden kanssa, mustikoista leivotaan piirakka.

Määritysongelmia

Vielä tänäänkään en raaskinut kerätä kanttarelleja, joita oli noussut vähän lisää vakiopaikalleni. Alkuja on jo useita kymmeniä, mutta sienet ovat vielä korkeintaan ison miehen peukalonpään kokoisia.

Sen sijaan vietin hyttysiä vilisevässä märässä metsässä kaksi tuntia keräillen laiskasti mustikoita ja ahomansikoita sekä etsiskellen muita varhaiskesän sienilajeja. Kolme haperoa ja yksi punikkitatti riittivät juuri ja juuri lämpimien voileipien päälle iltapäivällä.

Lisäksi löysin laholta koivunrungolta kolmen vinokkaan ryppään; laji oli todennäköisesti osteri- tai koivuvinokas. En kuitenkaan saanut tehtyä niin varmaa määritystä, että olisin halunnut sienet käyttää. Suomen sieniopas vuodelta 2006 (Salo-Niemelä-Salo, julkaisijat Kasvimuseo ja WSOY) esittelee puolenkymmentä vinokasta, joista yksikään ei tosin ole myrkyllinen, mutta useimmat lajit eivät kuitenkaan kelpaa ruokasieniksi. Muiden sienikirjojen perusteella olisin ihan surutta määritellyt löytöni osteri- tai koivuvinokkaaksi, sillä niissä ei edes muita esitellä...

Joskus tässä tunnistushommassa käy juuri niin, että lisätieto muuttaakin määrittäjän entistä epävarmemmaksi. Nyt tarvittaisiin jotain perimätietoa tai sellainen auktoriteetti, joka kertoisi minulle luotettavan oloisen määritelmän osoittamalla lajien keskeiset erot (esimerkiksi itiöpölyä en ole kokeillut, mutta tässä tapauksessa monella lajilla se näytti olevan saman väristä).

Ohessa pari kotipöydällä otettua kuvaa, joista värin määrittäminen tosin voi olla vähän vaikeaa. Sienet olivat pinnalta vaaleanruskeita ja pilleiltään hieman murretun valkoisia, mikä sopii kummankin lajin piirteeksi (kirjat tosin puhuvat pelkästään valkoisista pilleistä). Kovin paljon vinokkaani muistuttivat sekä ulkomuodoltaan että tuoksultaan niitä yksilöitä, joita joskus olen kaupasta ostanut osterivinokkaina.

Mustikkaa talkkunalla

Moni media on jo raportoinut pintaan nousseista sienistä, mutta aamun metsä- retkeni tuotti vain kolme haperoa.

Mustikoita - suuria ja enimmäkseen kypsiä - sen sijaan oli paljon. Mukana ei ollut minkäänlaista kippoa, mutta kännykän suojana olleeseen tiiviiseen muovipussiin mahtui juuri litra. Iltapäivällä hain kaupasta talkkunaa, sillä ensimmäiset itse kerätyt mustikat pitää ehdottomasti syödä maidon, talkkunan ja pienen sokeriripauksen kanssa. Hyvää ja vatsaystävällistä.

Mikä ihmeen kasvusto?

Ei ole ensimmäinen kesä, kun harmaamustesienet puskevat esiin hiekan läpi kovin karuissa olosuhteissa.
Valitettavasti se karu hiekkakenttä sijaitsee aivan Lahden keskustassa, talomme parkkipaikoiksi pyhitetyllä pihalla.

Viime kesänä onnistuin pitkästä aikaa löytämään mustesieniä sen verran syrjäisestä puistosta, että uskalsin kerätä, paistaa ja syödä herkut, jotka normaalisti keräävät hurjasti ympäristömyrkkyjä.

Ukkossade yllätti puistojumpassa...

...ja ohjaaja kehotti jumppaajia siirtymään laajan puistopuun alle. Yritin siinä selittää, ettei neuvo ehkä ole ihan viisas, kun salaman ja jyrähdyksen välissä ei ehdi laskea kahteen. Mutta niin vain ainakin parikymmentä naista yritti mieluummin säilyttää kampauksensa kuin henkensä. Olihan minulla vähän ulkopuolinen olo, kun jänistin kymmenen metrin päässä kaatosuihkun alla. Mahtoiko varoalue olla edes tarpeeksi suuri?
Kolme varttia kumminkin saimme jumpata ihan tehokkaasti mm. haboja ja alleja rääkkääviä kuminauhaliikkeitä. Vasta viimeiset venyttelyt ja nopeasti sujunut kotimatka menivät vesiurheilun puolelle.
Nyt paistaa taas aurinko. Ja puistoissa on niin lupaavasti harmaamustesieniä, että kaipa metsiinkin kohta alkaa nousta sieniä. Viimeistään perjantaina pääsen tsekkaamaan, silloin jo lomalla.

Käsiterapiaa, osa II

Inhoan kuntosaleja. Olen käynyt aika monilla, eikä se inho välttämättä johdu paikan ilmapiiristä, laitteista tai ohjauksesta. En vain näe mitään mieltä taistelussa kylmää rautaa vastaan jossain sisätiloissa, ilman kontaktia luontoon tai edes kanssajumppaajiin.

Tänään kuitenkin taas menin, kun sain käynnin fysioterapian kaupanpäälliseksi. Huomasin, etten jaksa siirrellä samaa rautamäärää kuin viime kesänä. Pienemmillä painoilla liikuttelin kolmen vartin ajan lähinnä yläkroppaa, ja nyt tuntuu yllättäen hyvältä. Ehkä tätä voi taas jatkaa sen muutaman viikon, kun fysioterapia tällä kertaa kestää. Ehkä jopa tehdä ne jalka- ja vatsaliikkeetkin.

Mutta nyt on viisasta lopettaa kirjoittaminen, etteivät niska ja hartia taas ala oireilla.

Melontaa kipeälle kädelle

Avasimme melontakauden vasta tänään, sillä olen jo viikkoja kärsinyt kirjoittajan vaivoista oikeassa kädessäni. Fysioterapialla, särkylääkkeillä tai omaehtoisella liikunnalla vaivat eivät juuri ole helpottaneet.

Upean sunnuntaiaamun kunniaksi päätin kuitenkin ottaa riskin ja kestää mahdollisen yöllisen säryn sillä ajatuksella, että selän ja käsien treenaaminen on hyvästä. Ja nyt onkin aika hyvä tunne, ei pahimmin oireillut olkapään tienoo ainakaan huonommalta tunnu. Tosin lenkkikin oli varovaisen maltillinen, reilu tunti kiertelyä Lahden satamien (Niemi, matkustajasatama ja Teivaa) välillä. Koko ajan yritin meloa enemmän selällä kuin käsillä.

Sunnuntaiaamupäivän Vesijärvi tarjosi täydelliset olosuhteet melonnalle. Vesi oli lähes tyyni, lämpötila +22 ja taivaalla pilvipouta. Kahvisaaressa oli kaikenlaista kesän viettäjää onkijoista päivälenkkeilijöihin ja varsinaisiin melojiin. Mutta kovin rauhallista siellä tietenkin on varsinaisiin satamiin ja niiden kaljaterasseihin verrattuna. Nyt ukostaa - tyyneys oli siis vain alkusoittoa jollekin.

Pientä toivoa sienirintamalla

Päivän koirakävelyltä sen sitten löysin, tämän kesän ensimmäisen tatin. Valitettavasti tatti kasvoi keskustan puistossa isojen valtaväylien keskellä, joten keräsin sen vain kuvattavaksi. Laji on samettitatti, periaatteessa siis kahden tähden eli kohtalaisen hyvä paistosieni. Tuoksu ainakin on hyvä, nautiskelen siitä vielä tämän illan ennen roskien vientiä.

Kipaisimme iltapäivällä myös maalle ulkoiluttamaan koiria ja tutkimaan sikäläiset apajat. Yhtään punikkitattia tai muita aikaisia lajeja ei näkynyt, mutta tutussa kanttarellipaikassa sentään pilkotti muutama sormenpäänkokoinen alku. Niitä ei tietenkään kannata nyt kerätä, sillä kanttarellit kestävät hyvin "kasvatusta" (jos ei joku muu kerääjä ehdi ensin).

Tontillamme oli myös yllättävän paljon mustikkaa, marjatkin melkein kypsiä. Nythän kuulemma on hyvä mustikkavuosi ihan yleisestikin. Hoitamatta jääneet marjapensaamme sen sijaan olivat surullista katsottavaa: paljon kuolleita oksia ja vähän marjoja. Pensaat ovat vuosikymmeniä vanhoja, joten en ihmettele. Tänä syksynä täytynee kuitenkin tehdä jotain päätöksiä, jos jatkossa aikoo saada mehu- ja hyytelömarjat.

Maalle on muuttamassa lisää perhettä eli marjojen käyttäjiä, joten joitain pensaita on varmasti pakko hävittää ja tilalle hankkia uusia. Ja siinä samassa pitää uusia maata, joka kasvaa nykyisellään hirvittävät määrät nokkosta, vuohenputkea ja muita pensaiden juurella ikävää rikkaruohoa (vain keväisin iloitsen nokkosista, joita käyn leikkelemästä juuri pensaiden alta). Harmi vain, että oma kesälomani näyttää jäävän kovin lyhyeksi. Minun prioriteeteissani sienestys on aina ennen puutarhatöitä, joten sadon laadusta, ajankohdasta ja määrästä riippuu aika paljon myös marjapensaiden syyssiivoukseen riittävä aika. Siskon pikkulapsiperheessäkään ei välttämättä riitä työvoimaa pihahommiin ainakaan heti ensimmäisenä kesänä.

Aino-video, uusi yritys

Yritin viime viikolla muutaman kerran lisätä uuden Aino-videon YouTuben kautta. Katsotaan, miten käy tämän Tagged-palvelun tarjoaman VideoEggin kanssa... Aino siis jälleen vauhdissa, tällä kertaa grilliruuan perässä.

Voi kuinka lapset ovat kasvaneet!

Mäyräkoiran terapialenkillä Pikku-Veskun puistossa näimme tutun sorsaperheen. Poikaset olivat kasvaneet ja oppineet valitettavasti myös puistolintujen tavoille. Koirakaan ei pelottanut, kun pullansyöttäjä (ei kukaan meistä) ilmestyi näkyviin. Homma on kielletty, mutta harva on kieltoa näkevinään.

Käsittääkseni ruokintakiellolla yritetään lähinnä suojella muutama vuosi sitten putsattua lampea rehevöitymiseltä. Ihmisiin ja koiriin tottuminen voi myös koitua vesilintujen kohtaloksi metsästyskaudella, jos nyt nämä poikaset vaivautuvat lentämään pois varmalta ruokintapaikalta. Valokuvaamisen kannalta rantaan tulevat linnut ovat tietysti helppoja kohteita.

Hyttysiä, paarmoja ja jokunen ahomansikka

Pyhien kunniaksi päätin käväistä kotimetsässä Hollolassa tarkastamassa sienitilanteen. Metsä oli ainakin pinnasta yhtä kuiva kuin pihamme, vaikka sieltä täältä on kuulunutkin enteitä ensimmäisistä sienihavainnoista. Löysin minäkin yhden hyvin kostean ja melkein ylipääsemättömän metsäojan, mutta ei senkään lähistöllä näkynyt mitään itiöemiin viittaavaa. Ei varsinaisesti ihme, sillä juuri siinä kohtaa ruoho kyllä tukehdutti kaiken muun.

Hyttysiä metsässä sen sijaan riitti kiitettävästi, samoin paarmoja vähänkin aukeammilla kohdilla. Koko tarpominen näytti menevän pelkäksi hikoiluksi ja paarmojen hätistelyksi, kunnes osuin mansikkapaikalle. Hakatun ja kasvavan metsän rajassa oli juuri sopiva ruohikko, jonka suojassa ensimmäiset marjat olivat saaneet kehittyä isoiksi ja mehukkaiksi.

Juhannuksen kohtaamisia

Päivät ennen juhannusta ovat olleet täynnä hyviä kohtaamisia, jotka ainakin minulle ovat parasta kesässä. Ystäväni Kirsi Australiasta tuli luokseni keskiviikkona, jolloin tapasimme hauskalla illallisella myös vanhan työkaverimme. Eilen ajoimme Kirsin kanssa kahdestaan Keski-Suomeen, jossa oli hänen seuraava etappinsa Suomen ystävien ja sukulaisten luona. Reilu vuorokausi keskusteluja, syömistä ja juomista tuntui todella hyvältä monen vuoden tauon jälkeen! Matkan varrella osuimme vielä Haihatus-kesänäyttelyyn, josta olen monesti lukenut, mutta en aiemmin käynyt. Oheiset pikkuliinat olivat vain yksi ilahduttaneista taideteoksista.

Juhannusaattomme perheen kanssa on alkanut terveellisesti. Anoppi kutsui lounaalle ja rantasaunaan. Ensin söimme hyvin savukalaa, nokkosmuhennosta ja lisukkeita, sitten putsasimme pihaa kävyistä ja päälle kävimme saunassa hikoilemassa ja järvesssä virkistymässä. Vesi oli selvästi kylmempää kuin aiemmalla uimareissullani, mutta nyt se varmaan taas lämpenee.

Puisto: jumppaa, kulttuuria, juhlimista

Viime päivinä oli helppo tajuta puistojen merkitys kaupunkilaiselle. Sunnuntaina ja tänään aamupäivällä vietin monta tuntia Mukkulan nurmella kirjailijoita kuunnellen, tänään illalla hoidin kuntoani Fellmannin puiston kesäjumpassa. Eilen iltayöstä taas oikaisin kotiin kansainvälisestä runoillasta Pikku Vesijärven puiston läpi. Maanantai-iltana tunnelma oli suorastaan rauhallinen, vaikka puisto on nuorison suosikkipaikka etenkin viikonloppuisin.
Olen huomannut, että osa kävijöistä etsii blogistani tietoa Lahden puistojumpista. Salpausselän naisvoimistelijat järjestää tänä kesänä monenkuntoisille sopivan reippailun Fellmannin puistossa tiistai-iltaisin 18.30-19.30. Kolmella eurolla saa harjoituksia sekä hapenottoon että lihaskuntoon, ja venytelläkin ehditään. Kertamaksulla toimiva liikuntamahdollisuus sopii ennakoimattomaan kesään todella hyvin, sillä kellepä ei sattuisi välillä vieraita tai reissuja juuri liikuntaillaksi. Itsekin olen osallistunut jumppiin epäsäännöllisen säännöllisesti varmaan kymmenen kesää; joskus yhden kerran, toisena kesänä joka kerta. Mahdollisuuksia taivaan alla reippailuun on vielä heinäkuun ajan, elokuussa jumpat siirtyvät Urheilutalon sisälle.