Kaupungin ruska parhaimmillaan

Viime päivinä olen nauttinut kaupunki- syksyn parhaista puolista. Torilta saa (vielä ainakin keskiviikon markkinoihin asti) tämän syksyn juureksia ja marjoja, ja aurinkoisessa torikahvilassa saattaa jopa tarjeta juoda nopeat kahvit. Puistopuut ovat uskomattoman upeita ruska-asussaan, jota ei tänä vuonna oikein osattu enää odottaa. Ja ihmisetkin tuntuvat toimeliailta ja iloisilta vielä ainakin kuukauden, ennen kuin pimeys taas valtaa suurimman osan valveillaoloajasta.

Viikonloppuna oikein juhlimme syksyn ruuilla: paistoin uunissa lastuiksi leikattuja ja maustettuja lanttuja, punajuuria ja palsternakkaa, tein mausteisen sienisalaatin rouskuista, paistoin porkkana- lettuja ja tarjosin kaiken tämän puolukka- survoksen, mustaherukka- hyytelön ja vuohenjuuston kanssa. Ai niin, oli meillä myös kalamark- kinoilta ostettua valkosipuli- silakkaa ja toisena päivänä juureslastujen sijasta lanttulaatikkoa. Tänään ostin vielä hallista valmiita kaalikääryleitä, koska en ole ehtinyt paistaa kääryleitä itse. Omenatuoremehu kivennäisvedellä laimennettuna on taivaallisen hyvä ruokajuoma, tosin lauantaina joimme myös valkoviiniä.

Huonolta näyttää sienestyksen kannalta. Metsässä on parin viime viikon kokemusten jälkeen todella kuivaa ja vain vähän lajeja. Koska en ole kovin innostunut kehnäsienistä tai kangastateista, ei saalista oikein ole tiedossa. Olisihan metsässä kiva piipahtaa, mutta päiväsaikaan ei ehdi ja illalla on liian pimeää. Viikonvaihde taas kuluu äidin syntymäpäiviä juhlimassa. Mutta ehkei lumi sentään vielä lokakuun alussa iske... Ja suppiksethan selviävät hetkellisestä lumipeitteestä ja pakkasestakin. Vielä on sienisyksyä jäljellä - toivottavasti.

Kuivattuja suppilovahveroita, kiitos

Mitä pidemmälle syksy kuluu, sitä tylsemmiksi sieniuutiset muuttuvat. Onhan siellä metsässä muutakin (paljon ja useita lajeja!) kuin suppilovahveroita, mutta niitähän sitä nyt jahdataan. Jostain syystä määrä ja suppisten monikäyttöisyys houkuttavat enemmän kuin aina yhtä toukkaisten leppärouskujen perkaaminen tai monenlaisten valmuskojen määritys.

Eilisellä sienireissulla olin jopa niin laiska, että jätin ihan hyvät kehnäsienet metsään. Olen huomannut, että joitain sieniä syön vain silloin, jos pystyn tekemään niistä ruokaa samalle päivälle. Pakastimeen tuppaavat jäämään juuri esimerkiksi kehnäsienet, jotka mielessäni muuttuvat jotenkin epäilyttäviksi säilöttyinä. Se liittyy varmaankin tunnistamiseen; onhan kehnäsieni varsin samantyyppinen kuin useat seitikit - joskin erittäin helposti erotettavissa myrkyllisistä lajeista. Mutta jos sieni on kerran pilkottu ja valmistettu, sen olemuksesta on enää vaikea varmistua. Ja kyllähän sienestäkin häviää jotain ainakin pakastaessa, jolloin aika moni laji vetistyy ja jopa kitkeröityy.

Sitten ovat erikseen sienet, jotka suorastaan vaativat säilöntäkäsittelyn ennen käyttöä. Rouskut tietenkin pitää ryöpätä, mutta niille tekee hyvää olla edes muutama päivä suolassa. Vaikka suola huuhdotaankin meidän ruuanlaitossamme mahdollisimman hyvin pois, siitä jää pikku häivähdys makuun. Lisäksi suola parantaa rouskujen rakennetta, tekee niistä napakampia. Myös pakastaessa siis aina suolaan rouskut, muuten niistä tulee ällöttävän löysiä.

Suosikkisäilöntämenetelmäni on ehdottomasti kuivaus, joka onneksi sopii suurimmalle osalle parhaista sienilajikkeista. Herkkutatit ja mustatorvisienet suorastaan vaativat kuivauksen, sillä vasta se tiivistää maun. Punikkitatteja olen kuivannut jonkin verran mausteeksi, vaikka en juuri muuten ko. lajia nykyään syökään - vatsavaivojen pelossa. Suppilovahverot puolestaan kuivuvat todella helposti jo ihan tavallisessa huoneilmassakin, joten se on ekologisin tapa säilöä. Taas tänään levitin puuhellan päälle ritilälle suppikset ja menen viikon kuluttua keräämään kuivat purkkiin. Kanttarelleille kuivaus ei sovi, ne muuttuvat kivikoviksi tai sitkeiksi. Eiväthän ne oikein pakastamisestakaan tykkää, pakastimessa ne muuttuvat kitkeriksi. Niinpä meillä säilötään kanttarellit pääsääntöisesti etikkaliemeen ja syödään maustesieninä. Hyvin ovat aina kelvanneet myös vieraille.

Sekä eilisen että tämän päivän metsäreissulla saalis tuntui itse asiassa aika lailla sivuseikalta, sillä upea syysaurinko melkein riitti vaeltamisen syyksi. Ruskaa ei juuri ole, mutta ihan riittävästi peltojen ja muun maiseman värit hehkuivat valossa. Tällaisina päivinä kolmen tunnin vaellus tuo enemmän voimia kuin vie.

Jokunen mustarousku

Ei oikeastaan muuta asiaa kuin, että tänään sitten löysin muutaman musta- rouskun Messilän läheiseltä luonnon- suojelualueelta, tyypillisesti kuusikon pimeimmistä tiheiköistä, joissa ei edes sammal juuri viihdy puiden juurella. Karvalaukkuja oli jokunen ja muutamassa sammalpaikassa mäenrinteessä alamittaisia suppilovahveroita.













Yksi herkkutatti, kanttarelli ja pari rusko-orakasta täydensivät saalista. Mutta välillä mäyräkoirakin näytti ihmettelevän, missä ne luvatut sienten suursaalit luuraavat. Lienevät hukkuneet vesimassoihin.

Mäyräkoira ja minä vietimme metsässä reilun tunnin, juuri sopivasti työpäivän ja illan italiantunnin välissä. Olipa kerrankin sen verran happea veressä, etten edes haukotellut luokassa.

Kauniita, eikö vain?

Onhan se ihanaa, kun löytää kauniita kanttarelleja tai herkkutatteja, joita voi ensin ihailla ja sitten kerätä syötäväksi.

Mutta kyllä nuo kärpässienetkin ovat uskomattoman kauniita. Niiden lakit olivat auenneet muutamassa päivässä, metsätien reunassa sai ihailla kymmenien lakkien esiintymiä.
Oli siellä niitä perinteisen punaisiakin, mutta nämä ruskeat, joko rusko- tai pantterikärpässienet olivat tänään harvinaisen upeita sekä taustassaan että yksilöinä. (Ensimmäinen laji on todennäköisempi, mutta eipä sitä usein tule miettineeksi kahden myrkkysienen keskinäisiä eroja kovin tarkkaan, kun ei kumminkaan aio niitä kerätä.)

Rouskuja ei, suppiksia kyllä

Tänään olin ajatellut kerätä rouskuja ja valitsin metsän sen mukaan. Osittain luonnonsuojelualueella sijaitsevasta syvästä kuusikosta en kuitenkaan löytänyt kuin yhden mustarouskun, ja muutenkin sieniä näkyi todella vähän. Rinteessä sitten tärppäsi: sammalen seasta kurkistivat syksyn ensimmäiset suppilovahverot. (Joku muu oli tosin ne löytänyt jo joitain päiviä sitten, sillä maassa näkyi aika monta katkottua jalkaa.) Aika alamittaisiahan ne olivat, mutta muun saaliin puutteessa nypin mukaan vajaan litran. On nyt sitten ainakin kausi avattu.


Lohdutukseksi vielä kuva viime keskiviikon herkkutateista, joita riitti tänäänkin paistettavaksi. Osuin luultavasti paikalle juuri oikeaan aikaan, sillä muuten eivät saaliit todellakaan ole olleet niin runsaat, kuin sateista voisi päätellä. Mutta ehkä huomenna pitää taas tehdä tsekkaus, jospa muutama uusi pullero olisi putkahtanut maan pinnalle.

Ihan pikkuisen herkkutatteja...

Vieraita, juhlia ja muita kiireitä on ollut viime viikkoina niin paljon, etten ole ehtinyt sen paremmin käydä sienessä kuin kirjoittaa niistä. Mutta tänään sain hulppean syntymäpäivälahjan: löysin kuvassa esiintyvän Nooran kanssa aivan uskomattoman herkkutattipaikan. Kuvan korissa alle puolet saaliista, menossa perkaus ja viipalointi ritilälle kuivumaan.

Eihän minulla tietenkään ollut kameraa mukana, joten merkkitapaus piti ikuistaa kännykällä. Mutta nyt nukkumaan: tunnin sieniretki ja reilun kahden tunnin käsittelyurakka veivät kyllä mehut työpäivän päälle.

Kiinanruusu elämänsä kunnossa

Kiinanruusumme on nyt selvästi löytänyt oikean paikkansa ja palkitsee meidät runsaalla kukinnalla. Itäikkunaamme paistaa sopivasti alkuiltapäivään asti mutta harvemmin paahtaa liikaa (ainakaan tänä kesänä). Vuoden takainen ruukunvaihto on melkein unohdettu juttu, ja oksiakin on pakko leikata säännöllisesti, jotta kasvi mahtuu ruokailutilan nurkkaansa.

Puu ja me ihmiset viihdymme ruokapöydän ääressä oikein hyvin.

Tuokiokuvia viikonlopusta

Viikonvaihde on ollut niin täynnä askareita, etten millään tahdo saada siitä postauksen mittausta otetta. Siksi kirjaan ylös vain muutaman kuvatekstin.

Perjantaina pidin vapaapävän leipätyöstä ja kävin perkaamassa omalta osaltani sukutalomme vinttiä. Siskon perhe oli jo raahannut jätelavalle isoimmat eli poistoon menneet huonekalut, vaatteet ja kodinkoneet. Ja siellä ei todellakaan ollut mitään antiikkia tai edes 1960- tai 1970-luvun aarteita, ainoastaan "katsotaan, tarvitaanko tätä rikkinäistä kahvinkeitintä vielä joskus" -tyyppistä romua. Minun suurin syntini oli ollut säästää hurja määrä vanhoja vaatteita, joista osasta olin jo leikannutkin matonkuteita. Vahinko vain, että kudoin viimeiset mattoni joskus 1990-luvun alussa...

Lauantaina oli vähän leppoisampi päivä - tai niin kuvittelin. Pari tuntia ensin siivosin autoa ja asuntoa sisällä, sitten siirryin marjapensaisiin keräämään mustia viinimarjoja hilloa varten. Doris-mäyräkoira ja Bessie-mopsi olivat kyllä rauhallisen tyytyväisiä, sen sijaan Aino-berninkoiralla oli puuhun köytettynä aika ikävää. Toimenpiteeseen oli syynsä, sillä Ainolla on juoksuaika.

Pilvipoudassa ja parinkymmenen asteen lämmössä marjankeruu sujui kyllä helposti, mutta marjojen siivous ja hillonkeitto ottivatkin jo voimille. Itse asiassa selkä oli illalla niin kipeä, etten tahtonut särkylääkkeen voiminkaan löytää hyvää nukkuma-asentoa. Parin päivän rehkiminen kuitenkin teki tehtävänsä ja suunnilleen nuijanukutti minut illalla.

Tänään olen ihan suosiolla ottanut rauhallisesti kaupunkiasunnossa ja koettanut valmistautua huomenna alkavaan kuntoutukseen. Tiedossa viikko Imatralla, vuoden neljäs ja viimeinen. Ihan kauhean tyytyväinen en tällä hetkellä ole siihen, miltä kuntoutuksen loppumetreillä kropassa tuntuu. Mutta ehkä jotain on jäänyt mieleen itämään. Ainakin sen verran, että tosiaan maltoin olla tänään noudattamatta kummempia aikatauluja. Kohta kumminkin lähden vielä sunnuntai-illan virkistykseen eli bodybalanceen lahtelaiseen kuntokeskukseen. Toivon ja uskon, että ensi yönä lihakset eivät vihottele ainakaan kireyttään.

Herkkutatteja, vadelmia ja laatuliikuntaa

Olin pitkästä aikaa maalla yötä ja sain jopa mukaani molemmat tyttäret ja koirat - tosin mopsi ja vanhempi tytär halusivat käydä kaupungissa iltaa viettämässä ja nukkumassa. Mäyräkoira ja minä sen sijaan otimme irti kaikki mahdolliset luontoelämykset jokaisena vuorokaudenaikana.

Päivät maalla menevät suunnilleen näin tähän vuodenaikaan: kello 6.30-7 koirat heräävät ja haluavat ulos, mikä tarkoittaa rentoa ulkoilua (emäntä yöpuku päällä) postilaatikolle ja takaisin. Ilman hihnaa aamupissatus on tietenkin luksusta meille kaikille kaupungin aamulenkkeihin tottuneille. Postilaatikolta haetaan sanomalehdet, joista ehdin lukea yleensä ainakin toisen ennen lehtien varsinaisen tilaajan eli äitini heräämistä. Mutta sitä ennen koirat ovat halunneet aamiaisensa ja minä kahvini.

Kahdeksan jälkeen alan valmistautua sieni- tai marjametsään, mikä aiheuttaa mäyräkoirassa huomattavaa levottomuutta. Jos maalla on joku muukin, jätän mopsin hänen kanssaan nukkumaan. Jos ei, lenkkiä on pakko lyhentää. Tosin selkä- ja ikävaivainen mäyräkoirakin alkaa nykyään olla enemmän hidaste kuin varsinaista seuraa etenkin vaikeakulkuisessa maastossa, mutta pakkohan sen on päästä. Olisi aika epäreilua, jos minultakin joku kieltäisi sienestyksen ikään ja kuntoon vedoten, kun kumminkin saan siitä niin paljon voimia ja iloa.

Tänään kävi aika nopeasti selväksi, ettei metsässä kaikesta sateesta huolimatta (vielä) mitään valtavia sienisaaliita ole odottamassa, mutta vadelmapuskat sen sijaan pullistelivat monessa kohdassa suuria ja makeita marjoja. Onneksi olin osannut varautua sekä korilla että muovirasialla. Keräilin puolihuolimattomasti vadelmia, ahomansikoita ja hyvin harvassa kasvavia mustikoita sekä suuhun että purkkiin ja yritin tiirata samalla kuusimetsän pohjaa. Ja yhdestä tutusta paikasta sitten löysinkin ensin muutaman lehmäntatin, sitten pari jo ylikypsäksi päässyttä herkkutattia ja lopulta kolme pientä ja vastanoussutta tattikaunotarta. Eihän niistä kokonaista ruokaa kellekään saa, mutta huolellisesti ne keräsin ja viipaloin kuivausritilälle kuivumaan. Jos minulla olisi ollut maalla jääkaapissa voita ja mukana tuoreita sipuleita, olisin varmaankin paistanut tatit leivän päälle...

Mutta takaisin päiväohjelmaan: yleensä aamun saalistus kestää pari kolme tuntia, minkä jälkeen onkin aika palata valmistamaan lounasta. Koira on tässä vaiheessa väsynyt ja janoinen ja uuvahtaa keittiön lattialle odottamaan ruokaa. Ihmiset syövät varhaisen lounaan 11-12 välillä, minkä jälkeen minä yleensä teen jotain sisällä, vapaapäivinä ehkä lueskelen. Mutta iltapäivällä pitää taas päästä ulos esimerkiksi puutarhaan, jos ei ole liian kuuma. Marjapensaissa on nytkin litrakaupalla marjoja kypsymässä. Ja kyllähän päivään toinenkin sieniretki usein mahtuu. Loppuilta kuluu sitten satoa putsatessa ja jalostaessa. Usein sitä huomaa aika myöhään illalla, ettei ole muistanut syödäkään mitään (ja juoda nestettä ihan liian vähän!) koko päivänä.

Totta kai maalla myös seurustellaan sukulaisten ja perheiden koirien kanssa. Siskontytär Noora oli taas uskollisesti mukana monessa hommassa sekä eilen että tänään. Kanttarellit etsimme aina yhdessä, ja marjapensaista keräämme usein marjoja suoraan suuhun porukalla illansuussa. Berninpaimenkoira Aino rakastaa meitä kaikkia, mutta erityisesti tytärtäni Vilmaa, joka jaksaa peuhata sen kanssa.

Maalla olo on parhaimmillaan aikamoista laatuliikuntaa: ei niin kovin nopeaa ja räjähtävää vaan pikemminkin sitkeää ja pitkään kestävää kävelyä, kiipeilyä, koukistelua, kyykistelyä ja kurkottelua. Koirat toki juoksevatkin, silloin tällöin myös joku ihminen niiden kanssa tai perässä.

Säilöntäkausi avattu

Pikakurkistus maalle eilen illalla osoittautui satoisaksi. Reilun viikon poissaolon jälkeen kanttarellit olivat nousseet ja ensimmäiset viinimarjat kypsyneet juuri hillonkeittoasteelle. Sisaren lapset olivat jo löytäneet ensimmäiset sienet ja odottaneet etsiskelyseuraa. Yhdessä maastossa löysimme vielä monta hyvää esiintymää lisää. Aika pieniähän sienet vielä olivat, mutta niitä löytyi puolisentoista litraa - Aleksin tiukan kirjanpidon mukaan 219 kappaletta.

Pienet keltaiset kaunottaret (etummainen kattila ja purkit) ovat omiaan pikkelssiin, joten suurin osa niistä päätyi etikkaliemen sekaan. Jotain jäi toki sisaren perheen eiliseksi iltapalaksikin.

Valkoiset viinimarjat (takimmainen kattila) eivät oikeastaan ole värinsä puolesta hillomarjoja, sillä mukaan jäävät kuoret tekevät hillosta epämääräisen vaaleaa mössöä. Jos kuoret siilaa pois, saa toki kauniin vaaleanpunaista mehua, viiniä tai hyytelöä. Nyt oli kuitenkin niin suuri hinku saada ensimmäisiin hillopurkkeihin kesän makua, että päätin jättää estetiikan sivuun.

Sen verran kurkistin myös tontin rajalla kasvaviin vadelmapöheikköihin, että tämän kesän sato näyttää hyvältä. Sateen takia marjat ovat suuria, ja lähipäivien auringossa ne varmasti myös kypsyvät nopeasti. Viikonloppu taitaa vierähtää Hollolassa (jossa olisi tarjolla myös keskiaikatapahtuma, jossa olen tähän asti ollut mukana joka kerta joko vieraana tai avustamassa ohjelmansuorittajia. Saa nähdä, miten nyt käy, jos keräily ja säilöntä innostavat enemmän).

Vähän tosin jo etukäteen kauhistelen paarmoja, jotka varmasti hyökkäävät auringossa kimppuun. Mutta kai niitä on kestettävä, kun kesän parhaat päivät vihdoin ovat käsillä. Sama pätee metsän hyttysiin ja hirvikärpäsiin, jotka varmasti tulevat taas vastaan tulevilla sieniretkillä. Pitää vain muistaa pukeutua oikein, suojata vähintään niska ja raajat.

Haperoita ja herkkusieniä

Olen jo pari viikkoa käynyt maastossa katsomassa paikkoja, joihin sienikesän ja -syksyn airuet voisivat nousta. Kantarelleista ei ole vielä yhtään havaintoa, mutta eilisellä sauvakävelylenkillä onnistuin bongaamaan useita kiinteitä haperoita Lahden urheilukeskuksen ja Tapanilan välisessä maastossa. Rankkasade kuitenkin yllätti niin pahasti, etten itsekin litimärkänä viitsinyt ruveta noukkimaan muutamaa läpikastunutta sientä mukaani. Todennäköisesti en olisi edes keksinyt mitään kovin hohdokasta ruokaa noin kolmesta koivuhaperosta ja parista punertavammasta yksilöstä. Kuva on valitettavan epätarkka, sillä sateen pelossa en edes ottanut kameraa metsään vaan tyydyin näppäämään todisteen kännykällä.

Vielä huonommin kävi tänään, kun yritin saada kuvaa samaisella laitteella lahtelaisen kerrostalopihan hiekan läpi nousseesta upeasta herkkusieniyksilöstä. Koira nykäisi juuri sopivassa kohdassa, joten se kuva on täysin käyttökelvoton. Sitäkään itiöemää en turhaan kerännyt, sen verran ympäristömyrkkyjä se on taatusti sisuksiinsa imaissut. Viime viikolla julkaistujen uutisten perusteella kuusenherkkusienet olisivat epäilyttäviä myrkkyjen kerääjiä ihan puhtaassakin ympäristössä, eivät siis vain kaupunkikeskustoissa.

Viime kesänä keräsin yhden aterian verran ko. lajia kaukana Hollolan perukoilla sijaitsevasta kuusimetsästä ja huomasin saavani erittäin herkullisesta ateriasta mahan kipeäksi. Ja huom! kyse ei siis ollut mistään määritysvirheestä, sillä jos olisin syönyt murto-osankin siitä määrästä valkoisia kärpässieniä, en enää kirjoittelisi tätä. Herkkusieniä ne takuuvarmasti olivat sekä maun, tuoksun että mustumisominaisuutensa takia. Mahaoireetkaan tuskin johtuvat varastoituneista ympäristömyrkyistä, niiden vaikutustenhan pitäisi olla pitkäkestoisia kuten syöpää. Luulenpa vain taas löytäneeni yhden lajin, jonka sisältämä sienisokeri ei tee minulle hyvää. En ole muuten vielä mistään lähteestä löytänyt tietoa siitä, onko kaikissa sienissä samaa sienisokeria. Olen aivan takuuvarmasti herkistynyt kantarelleille ja saanut oireita ajoittain muistakin lajeista. Mielestäni oireiden määrä ei kuitenkaan ole täysin rinnastettavissa siihen sokerin määrään, mikä erilaisissa näkemissäni taulukoissa kunkin lajin pitäisi sisältää. Esimerkiksi herkkutatteja siedän onneksi vielä varsin hyvin.

Kaikista oireista huolimatta odotan innolla taas uutta sienisyksyä. Tarkkailuun tulee nyt reilun viikon tauko, sillä lähden vastoin kaikkia aiempia tapojani viikon lomamatkalle Etelä-Eurooppaan. Pitkäaikaisen ystävän kanssa olemme yrittäneet sovittaa yhteistä matkaa kalenteriin jo melkein vuoden, eikä lopuksi löytynyt muuta ajankohtaa kuin ensi viikko. Ehkä palattuani osaan arvostaa taas koleita kelejä ja virkistäviä sateita. Ja suomalaisen vaatimattoman kukkaniityn värejä.

Maisemataidetta melojan näkökulmasta

Olimme jo eilen illalla päättäneet, että tänään yritetään lähteä melomaan puolen päivän aikaan. Hyvä, että päätös oli tehty ennalta, muuten vajaa tunti aiemmin koettu raekuuro olisi saattanut lannistaa. Mutta tänä kesänä on kyllä jo opittu ottamaan kiinni hetkestä. Siispä suuntasin miehen kanssa Lahden Kahvisaareen, jossa otimme käyttöön kahden hengen kajakin ja lähdimme katsomaan Vesijärven Rantagallerian teoksia Enonsaareen. Torstainahan näimme teokset jo risteilyalukselta eli useita metrejä korkeammalta sekä paljon kauempaa rannasta. Osa teoksista näyttää selvästi paremmilta läheltä, osassa ei juuri eroa huomaa parempaan tai huonompaan suuntaan.

Aallokko oli meidän melontataidoillemme hieman haastava, mikä tarkoittaa kaikkea peilityynestä kovempaa veden liikehdintää. Aaltojen keskellä sai hetkittäin tehdä ihan töitä sekä päästäkseen eteenpäin että pitääkseen kajakin vakaana. Ei reitille mitään vaaranpaikkoja osunut, mutta muutaman kerran risteilylaivojen nostamat aallot tai pelkkä tuuli nostivat ihan reilun vesikerroksen aukkopeitteen päälle. Jännitystä lisäsivät Lahden keskustan yläpuolelle nousseet pilvet, joiden odotimme tiputtavan niskaamme taas jotain ennen rantautumista. Ilmeisesti kohtalainen tuuli kuitenkin vei pilvet kauemmaksi, sillä nyt auringonpaistetta on saatu jo useita tunteja.

Tuleehan kierrokselle jonkun verran matkaakin - kartalta arvioiden lyhimmillään kahdeksan yhdeksän kilometriä. Luultavasti teimme noin kymmenen kilometrin lenkin, sen verran aina tulee kajakilla kaarrettua lähemmäksi rantaviivaa. Reilu puolitoista tuntia saimme matkaan kulumaan.

En kuvannut taideteoksia nyt uudestaan, sillä kameran kuljettaminen ja esiin kaivaminen märissä oloissa on aina pieni riski. Kännykkä oli kumminkin vedenkestävässä pussissa mukana, ja sillä nappasin oheisen ulpukkakuvan Kahvisaaren laiturin vierestä. Kyllä ne ulpukan kukat siellä luonnossa ihan keltaisilta näyttivät...

Lomalle kulttuurista

Kun työ suurelta osin sivuaa kulttuuria, tekee ainakin loman aluksi mieli karttaa sitä tomerasti. Ensi viikko kuluukin todennäköisesti enimmäkseen pikku arkihommissa housujen lyhennyksistä ruohonleikkuuseen, ellen sitten vain istuskele torikahvilassa tai käy tsekkaamassa metsässä, olisiko sade jo nostanut ensimmäiset kanttarellit esille. Mutta viimeistään viikon päästä alan luultavasti järjestää taidematkaa Jämsän ja Mäntän seudulle ja toista Iittalan suuntaan. Näistä on alustavasti sovittu ystävien kanssa, päivä on vain vielä määrittämättä. Lomaa on tällä erää kolme viikkoa, joten ei siinä niin hirveästi ole suunnittelemista - tärkeintä olisi irrottautua ainakin tästä koneesta hetkeksi.

Eilinen kului vielä tositoimissa Mukkulan nurmella, kun Lahden Runomaraton sai nauttia tänä kesänä harvinaisesta auringonpaisteesta melkein koko päivän. Pilvet uhkailivat pari kertaa, mutta yhtään sadepisaraakaan ei taivaalta tirissyt. Joku vieras jopa kehtasi valittaa, ettei yksikään penkki ollut varjossa. Muut taisivat tyytyä kohtaloonsa ja ottaa kaiken irti sopivasta parinkymmenen asteen lämmöstä ja inspiroivista esityksistä. Tällä kertaa minäkin ehdin nähdä ja kuulla jotain, koska en onneksi ollut päävastuullinen järjestäjä. Irakilainen Reem Kais Kubba säväytti sodan ja rakkauden runoillaan, kuvassa myös runot suomeksi lukenut Terhi Willman.
Tänään on taas satanut osan päivästä oikein urakalla, ja se on sääli Vääksyn Teatteri Kanava -kesäteatterissa esiintyvän tyttären kannalta. (Lahden ja Vääksyn välillä on sentään kolmisenkymmentä kilometriä, joten toivon tietenkin teatterilaisten selvinneen ihan kuivana.) Esityksiä on nyt ollut viikon verran, ja kuulemma vain kahdessa ei ole satanut. Tänään on pari näytöstä, toivottavasti edes toinen sujuu ilman taivaallisia suihkuja. Vaikka näytelmän pölhöläiset vielä tarkenisivatkin märissä asuissaan, katsojia vesisade tuskin houkuttaa mukaan.

Kuvan auringonpaiste on viikon takaa, omaisten näytöksestä.

Ulkoilua myrskyn silmässä

Otsikko on aikamoista liioittelua, sillä juhannuspäivän parin tunnin kävelyllämme vältyimme sittenkin päivän pahimmilta anneilta, rakeilta ja ukkosilta. Pahimman sadekuuron aikana olin autossa hakemassa tytärtä juhannusbilettämästä.

Rakeiden tanssia seurasin turvallisesti koti-ikkunasta, jonka takana suurinta huolta kannoin sisäpihamme tomaattien ja daalioiden kohtalosta. Kymmenen minuutin kuuro ei näyttänyt tehneen mitään kummempaa vahinkoa, joten sikäli huokaisimme.

Synkkää taivasta puolestaan ihailimme anoppilan rannassa, jossa olimme kutsuttuina saunomassa. Mennessä järvi oli vielä aika tyyni, puolen tunnin päästä jo reippaassa myllerryksessä. Taas kerran jätin heittämättä talviturkin, osittain myös siksi, että keväällä jään rikkomat portaat eivät ole vieläkään paikallaan. (Tytär kyllä kävi urheasti sivummalta uimassa ja todisti, että kylmää on.) Mies ja veljensä ovat pohtineet teknisiä ratkaisuja, joilla vältettäisiin jokakeväinen portaiden korjausoperaatio. Saapa nähdä, mihin tämän kesän aikana päädytään.

Tänään olisi tiedossa vanhemman tyttären kesäteatteriesitys Vääksyssä, omaisten ilta. Seuraamme säätä siis tavallista tiiviimmällä mielenkiinnolla. Mies tosin totesi, että kysymys on vain pukeutumisesta. Mutta jos otamme mukaan sateenvarjot (mihin emme tietenkään sorru kesäteatterikatsomossa!), hän jää kotiin.

Pyörällä puiston ympäri

F1-veneiden humussa harva edes huomasi, että Lahdessa urheiltiin tänään ihan oikeassakin urheilulajissa. Fellmannin kortteliajossa eli Lahti GP:ssä nähtiin ihan jännittävä loppukiri, kun Lahden Kalevan Mika Nieminen kukisti toisen lahtelaisen eli TWD Länkenin Kimmo Kanasen.

Minä tosin keskityin enemmän valokuvaamisen harjoitteluun kuin itse kisaan, mutta kyllä tunnin ja viiden kierroksen kisassa ehti aistia ihan oikean pyöräkilpailun tunnelmaakin. Kun turhaa tungosta ei ollut, radan varressa ehti kuulla myös kilpakumppaneiden keskusteluja ja keskinäistä psyykkaamista.

Pyöräilevä mieheni oli mukana järjestelyissä keltainen liivi päällä ja pyöräilevä ystävättäreni tuli radan varrelle kanssani seuraamaan tapahtumia. Helteisen päivän ilta oli sopivan leppeä, kun aurinko ei enää räkittänyt niskaan ja pilvien lisääntyessä tuulikin alkoi viilentää. Hauska iltalenkki!

Puistojumppakausi avattu

Tuulta, aurinkoa, välillä pilviä ja 18 astetta lämmintä. Aika ihanteellinen puistojumppasää, jossa kukaan ei läkähtynyt ainakaan liian paahteen vuoksi. Tosin nuoren ohjaajan vetämä liikunta oli ihan riittävän tehokas kyykkyliikkeineen ja kuminauhalla tehtyine hauiskääntöineen. Voi tuntua huomenna reisissä, vaikka onneksi olenkin tanssinut, kävellyt, pyöräillyt ja tehnyt kaikenlaista muutakin liikunnallista pitkin talvea ja kevättä.

Olin itseeni ihan hirveän tyytyväinen, kun taas avasin kauden - pari viikkoa "myöhässä". No, kesäjumppien yksi hyvä puoli onkin kertamaksu ja samalla sitoutumattomuus. Lomamatkan tai sateen sattuessa ei tarvitse surra menetettyä mahdollisuutta. Aika monta kertaa silti ehtii ihastella loppuvenyttelyissä yläpuolella seilaavia pilviä ja pääskysiä.

Kuva on aika onneton, nopeasti kännykän kameralla otettu. Ei tule kuljetettua mukana oikeaa kameraa, ja jotenkin sitä vähän ujosteleekin kanssarehkijöiden ikuistamista. Mutta kun voimisteluseuran puolesta yksi naisista alkoi kuvata ihan oikeasti, minäkin kaivoin oman laitteeni nopeasti repusta...

Ja paikka on siis Fellmannin puisto Lahdessa. Puistojumppien aikataulut löytyvät mm. ESS:n tapahtumakalenterista.

Voikukkia, nokkosia ja selkävaivoja

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät tajua voikukkaraudan tai raivoisien kitkemistalkoiden suuruutta. Keltainen alkukesän airut voi ehkä olla yleisyytensä takia rikkaruoho, mutta onko se tosiaan hirveän haitallinen. Meneekö nurmikko piloille, jos siinä kasvaa voikukkia? Katsokaa vaikka kuvaa! Siinä on on hyvä kasvusto toistakin keltaista inhokkia, niittyleinikkiä. No, kyllä meilläkin nurmikkoa leikataan, mutta tänä keväänä ruohonleikkuri ei ole suostunut lähtemään käyntiin. Lankomies etsii vikaa.

Tytär, koirat ja minä kävimme maalla hakemassa voimia, toisen tyttären ylioppilasjuhliin tarvittavia maljakoita sekä luonnon ja pihan antimia, nokkosia ja raparpereja. Koirille vapaat ulkoilut ovat silkkaa juhlaa, jonka jälkeen niitä on tosi vaikea saada autoon ja takaisin kaupunkiin - liekalenkeille ja sohvalle makoilemaan. Toisaalta neitimme alkavat olla sen verran iäkkäitä (mopsi ja mäyräkoira täyttävät vuosia peräkkäisinä päivinä elokuun lopussa, seuraavaksi 11 ja 10), että lepopäivät kaupungissa tulevat myös tarpeeseen. Etenkin mäykyn lihakset ovat tiukkojen juoksupäivien jälkeen niin kipeät, että sille pitää illalla antaa särkylääkettä. Siihen on oikein eläinlääkärin määräys vuoden takaisen selkäleikkauksen jälkeen, jotta lihakset eivät jumittuisi niin pahasti, että kävelyasento kärsii.

Tunnistan oireiston selkävaivaisena ja joskus liikaa touhuavana ihmisenäkin... Tiukka ilmeeni taitaa enteillä sitä, että sain tänään selän todella kipeäksi kyykittyäni nokkosia keräämässä. Tai itse asiassa en edes tiedä, mikä kivun tällä kertaa herätti. Vielä eilen jaksoin sekä pyöräillä että käydä ihan kunnollisella kävelylenkillä. Taitaa olla särkylääkkeen otto minullakin edessä ennen nukkumaan menoa.

Vesielämää ja lintuhavaintoja

Tänään jos koskaan harmitti, kun en viitsinyt pakata kameraa vesitiiviisti ja ottaa sitä mukaan kevään ensimmäiselle melontareissulle. Järvellä ja sen tuntumassa suorastaan kuhisi tapahtumia: vesilintujen taitolentoa, h-veneiden purjehduskisaa, kalastajia, kautensa aloittaneita leirintäalueen asukkeja, Vesisamoilijoiden perhemelontakurssia.

Omalta kannalta on tietenkin tärkeintä, miltä melonta jäsenissä ja mielessä tuntui. Lihakset ovat ensimmäisellä kerralla aina tottumattomuuttaan kovilla, minkä vuoksi olimmekin järvellä vain reilun tunnin. Siinä ajassa ehdimme Kahvisaaresta Paimelanlahdelle ja kierrellen takaisin. Koska meloimme aika lailla rantoja pitkin, koimme periaatteessa tyynellä järvellä useita tuulensuunnan muutoksia. Äänimaailma oli rikas hiljaisesta liplatuksesta moottorien jyrinään ja lokkien rääkymisestä hiljaisempiin varoitushuutoihin. Taas kerran kiittelimme miehen kanssa toisiamme, kun saimme lähdettyä yhteiselle retkelle.

Ruokaa ja virkistystä

Ensin pikku tehtävä: etsi metsästä marmorinvärinen mäyräkoira... Sieltähän se kaartaa saniaisen takaa jatkamaan omia etsintöjään.
Eilisellä metsäretkellä muistin taas, ettei saalis (kaksi korvasientä, pieni ja vielä pienempi) ole useinkaan pääasia.
Olimme itse asiassa, mäyräkoira, mopsi ja minä, kaikki kolme varsin täpinöissämme keväisen metsän tunnelmista.
Koirilla homma painottuu pohjakerrokseen, jota toki minäkin pyrin tarkkailemaan sienien toivossa. Väkisin kuitenkin silmä karkasi yläilmoihin, kun oksistosta ja taivaalta kuului ties mitä sirkutusta, räkätystä, ujellusta, kirkunaa ja ryskettä. Ja hajuja, niitä aistii ihminenkin, saati sitten varsinaiset nuuskimisen ekspertit.

Pieni sienisaalis ei harmittanut, sillä itse asiassa olin jo ennalta päättänyt hakea myös muita aineksia päivän ruokaan ja jatkojalostukseen. Ensin puin käsineet käteen ja lähdin kokemaan nokkosapajiani seinänvierillä. Juuri sopivan kokoisista lehdistä kertyikin sen verran, että eilisillan piirakan lisäksi saamme joku päivä vielä toisenkin ruuan. Toinen keruu- urakka oli helpompi, sillä raparperit ovat nyt muhkeimmillaan. Illalla keitin sadosta hilloa, josta saan vaihtelua aamuviilin päällä syömälleni karpalososeelle. Mustaherukkahillo kun loppui jo talvella.

Apropos, viinimarjapensaissa oli enemmän kukkia kuin muistan vuosiin nähneeni. Toivottavasti kylmät yöt eivät nyt verota satoa. Kirsikkakin kukki jo täysillä, ja äitini mukaan siinä on viikon lopulla nähty pölyttäjiä pörräämässä. Eilisessä koleudessa en kyllä tavannut minkään lajin hyönteisiä.

Toimeliaan maaseutupäivän jälkeen koiria väsytti aika lailla, eikä emännänkään jaksaminen ollut huippua, etenkin kun lihaksissa painoi lauantain tandempyörälenkki, kauden ensimmäinen. BodyBalanceen piti kuitenkin päästä venyttämään kireydet pois, joten tein komromissin ja ajoin vajaan parin kilometrin matkan jumppakeskukseen autolla. Huono omatuntohan siitä vähän tuli, mutta toinen vaihtoehto olisi saattanut olla sohvalla nuokkuminen.

Runopaikkoja katsomassa

Viikonvaihde kului juhliessa, enemmän kuitenkin toukokuun syntymäpäiviä kuin äitienpäivää. Sunnuntaiaamuna minä vielä satuin olemaan ensimmäisenä perheestä hereillä, joten mitään lauluja tai aamukahveja oli turha odottaa. Rauhallinen lehdenluku keittiössä itse keitetyn kahvin kera maistui sekin ihan hyvältä.

Sunnuntaina kukistin metsään yhden autosiirtymän ohessa, mutta ei löytynyt korvasieniä mäntymetsän hakkuujäljistä. Seuraava etsintämahdollisuus mahtuu ohjelmaan joskus ensi viikonvaihteessa.

Eilen kävin pienen porukan kanssa katsomassa, miltä Mukkulan kartanon alue näyttää näin keväällä. Olen mukana järjestämässä Lahden 14:ttä Runomaratonia juhannuksen jälkeiseen viikonloppuun. Perinteisesti lauantaipäivä kuluu siis Mukkulan nurmikolla, jossa on luvassa taas monenlaista esiintyjää ja tekstiä, vähän laulua ja soittoakin. Eilen Mukkulassa tuuli kylmästi, mutta pensaat ja puut olivat komeasti kukassa. Sen verran testasin polkupyöräilyä, että tällä kertaa rengas kesti - kiitos mieheni ja pyöräkorjaamon avun.