Herkkutatteja, vadelmia ja laatuliikuntaa

Olin pitkästä aikaa maalla yötä ja sain jopa mukaani molemmat tyttäret ja koirat - tosin mopsi ja vanhempi tytär halusivat käydä kaupungissa iltaa viettämässä ja nukkumassa. Mäyräkoira ja minä sen sijaan otimme irti kaikki mahdolliset luontoelämykset jokaisena vuorokaudenaikana.

Päivät maalla menevät suunnilleen näin tähän vuodenaikaan: kello 6.30-7 koirat heräävät ja haluavat ulos, mikä tarkoittaa rentoa ulkoilua (emäntä yöpuku päällä) postilaatikolle ja takaisin. Ilman hihnaa aamupissatus on tietenkin luksusta meille kaikille kaupungin aamulenkkeihin tottuneille. Postilaatikolta haetaan sanomalehdet, joista ehdin lukea yleensä ainakin toisen ennen lehtien varsinaisen tilaajan eli äitini heräämistä. Mutta sitä ennen koirat ovat halunneet aamiaisensa ja minä kahvini.

Kahdeksan jälkeen alan valmistautua sieni- tai marjametsään, mikä aiheuttaa mäyräkoirassa huomattavaa levottomuutta. Jos maalla on joku muukin, jätän mopsin hänen kanssaan nukkumaan. Jos ei, lenkkiä on pakko lyhentää. Tosin selkä- ja ikävaivainen mäyräkoirakin alkaa nykyään olla enemmän hidaste kuin varsinaista seuraa etenkin vaikeakulkuisessa maastossa, mutta pakkohan sen on päästä. Olisi aika epäreilua, jos minultakin joku kieltäisi sienestyksen ikään ja kuntoon vedoten, kun kumminkin saan siitä niin paljon voimia ja iloa.

Tänään kävi aika nopeasti selväksi, ettei metsässä kaikesta sateesta huolimatta (vielä) mitään valtavia sienisaaliita ole odottamassa, mutta vadelmapuskat sen sijaan pullistelivat monessa kohdassa suuria ja makeita marjoja. Onneksi olin osannut varautua sekä korilla että muovirasialla. Keräilin puolihuolimattomasti vadelmia, ahomansikoita ja hyvin harvassa kasvavia mustikoita sekä suuhun että purkkiin ja yritin tiirata samalla kuusimetsän pohjaa. Ja yhdestä tutusta paikasta sitten löysinkin ensin muutaman lehmäntatin, sitten pari jo ylikypsäksi päässyttä herkkutattia ja lopulta kolme pientä ja vastanoussutta tattikaunotarta. Eihän niistä kokonaista ruokaa kellekään saa, mutta huolellisesti ne keräsin ja viipaloin kuivausritilälle kuivumaan. Jos minulla olisi ollut maalla jääkaapissa voita ja mukana tuoreita sipuleita, olisin varmaankin paistanut tatit leivän päälle...

Mutta takaisin päiväohjelmaan: yleensä aamun saalistus kestää pari kolme tuntia, minkä jälkeen onkin aika palata valmistamaan lounasta. Koira on tässä vaiheessa väsynyt ja janoinen ja uuvahtaa keittiön lattialle odottamaan ruokaa. Ihmiset syövät varhaisen lounaan 11-12 välillä, minkä jälkeen minä yleensä teen jotain sisällä, vapaapäivinä ehkä lueskelen. Mutta iltapäivällä pitää taas päästä ulos esimerkiksi puutarhaan, jos ei ole liian kuuma. Marjapensaissa on nytkin litrakaupalla marjoja kypsymässä. Ja kyllähän päivään toinenkin sieniretki usein mahtuu. Loppuilta kuluu sitten satoa putsatessa ja jalostaessa. Usein sitä huomaa aika myöhään illalla, ettei ole muistanut syödäkään mitään (ja juoda nestettä ihan liian vähän!) koko päivänä.

Totta kai maalla myös seurustellaan sukulaisten ja perheiden koirien kanssa. Siskontytär Noora oli taas uskollisesti mukana monessa hommassa sekä eilen että tänään. Kanttarellit etsimme aina yhdessä, ja marjapensaista keräämme usein marjoja suoraan suuhun porukalla illansuussa. Berninpaimenkoira Aino rakastaa meitä kaikkia, mutta erityisesti tytärtäni Vilmaa, joka jaksaa peuhata sen kanssa.

Maalla olo on parhaimmillaan aikamoista laatuliikuntaa: ei niin kovin nopeaa ja räjähtävää vaan pikemminkin sitkeää ja pitkään kestävää kävelyä, kiipeilyä, koukistelua, kyykistelyä ja kurkottelua. Koirat toki juoksevatkin, silloin tällöin myös joku ihminen niiden kanssa tai perässä.

Säilöntäkausi avattu

Pikakurkistus maalle eilen illalla osoittautui satoisaksi. Reilun viikon poissaolon jälkeen kanttarellit olivat nousseet ja ensimmäiset viinimarjat kypsyneet juuri hillonkeittoasteelle. Sisaren lapset olivat jo löytäneet ensimmäiset sienet ja odottaneet etsiskelyseuraa. Yhdessä maastossa löysimme vielä monta hyvää esiintymää lisää. Aika pieniähän sienet vielä olivat, mutta niitä löytyi puolisentoista litraa - Aleksin tiukan kirjanpidon mukaan 219 kappaletta.

Pienet keltaiset kaunottaret (etummainen kattila ja purkit) ovat omiaan pikkelssiin, joten suurin osa niistä päätyi etikkaliemen sekaan. Jotain jäi toki sisaren perheen eiliseksi iltapalaksikin.

Valkoiset viinimarjat (takimmainen kattila) eivät oikeastaan ole värinsä puolesta hillomarjoja, sillä mukaan jäävät kuoret tekevät hillosta epämääräisen vaaleaa mössöä. Jos kuoret siilaa pois, saa toki kauniin vaaleanpunaista mehua, viiniä tai hyytelöä. Nyt oli kuitenkin niin suuri hinku saada ensimmäisiin hillopurkkeihin kesän makua, että päätin jättää estetiikan sivuun.

Sen verran kurkistin myös tontin rajalla kasvaviin vadelmapöheikköihin, että tämän kesän sato näyttää hyvältä. Sateen takia marjat ovat suuria, ja lähipäivien auringossa ne varmasti myös kypsyvät nopeasti. Viikonloppu taitaa vierähtää Hollolassa (jossa olisi tarjolla myös keskiaikatapahtuma, jossa olen tähän asti ollut mukana joka kerta joko vieraana tai avustamassa ohjelmansuorittajia. Saa nähdä, miten nyt käy, jos keräily ja säilöntä innostavat enemmän).

Vähän tosin jo etukäteen kauhistelen paarmoja, jotka varmasti hyökkäävät auringossa kimppuun. Mutta kai niitä on kestettävä, kun kesän parhaat päivät vihdoin ovat käsillä. Sama pätee metsän hyttysiin ja hirvikärpäsiin, jotka varmasti tulevat taas vastaan tulevilla sieniretkillä. Pitää vain muistaa pukeutua oikein, suojata vähintään niska ja raajat.

Haperoita ja herkkusieniä

Olen jo pari viikkoa käynyt maastossa katsomassa paikkoja, joihin sienikesän ja -syksyn airuet voisivat nousta. Kantarelleista ei ole vielä yhtään havaintoa, mutta eilisellä sauvakävelylenkillä onnistuin bongaamaan useita kiinteitä haperoita Lahden urheilukeskuksen ja Tapanilan välisessä maastossa. Rankkasade kuitenkin yllätti niin pahasti, etten itsekin litimärkänä viitsinyt ruveta noukkimaan muutamaa läpikastunutta sientä mukaani. Todennäköisesti en olisi edes keksinyt mitään kovin hohdokasta ruokaa noin kolmesta koivuhaperosta ja parista punertavammasta yksilöstä. Kuva on valitettavan epätarkka, sillä sateen pelossa en edes ottanut kameraa metsään vaan tyydyin näppäämään todisteen kännykällä.

Vielä huonommin kävi tänään, kun yritin saada kuvaa samaisella laitteella lahtelaisen kerrostalopihan hiekan läpi nousseesta upeasta herkkusieniyksilöstä. Koira nykäisi juuri sopivassa kohdassa, joten se kuva on täysin käyttökelvoton. Sitäkään itiöemää en turhaan kerännyt, sen verran ympäristömyrkkyjä se on taatusti sisuksiinsa imaissut. Viime viikolla julkaistujen uutisten perusteella kuusenherkkusienet olisivat epäilyttäviä myrkkyjen kerääjiä ihan puhtaassakin ympäristössä, eivät siis vain kaupunkikeskustoissa.

Viime kesänä keräsin yhden aterian verran ko. lajia kaukana Hollolan perukoilla sijaitsevasta kuusimetsästä ja huomasin saavani erittäin herkullisesta ateriasta mahan kipeäksi. Ja huom! kyse ei siis ollut mistään määritysvirheestä, sillä jos olisin syönyt murto-osankin siitä määrästä valkoisia kärpässieniä, en enää kirjoittelisi tätä. Herkkusieniä ne takuuvarmasti olivat sekä maun, tuoksun että mustumisominaisuutensa takia. Mahaoireetkaan tuskin johtuvat varastoituneista ympäristömyrkyistä, niiden vaikutustenhan pitäisi olla pitkäkestoisia kuten syöpää. Luulenpa vain taas löytäneeni yhden lajin, jonka sisältämä sienisokeri ei tee minulle hyvää. En ole muuten vielä mistään lähteestä löytänyt tietoa siitä, onko kaikissa sienissä samaa sienisokeria. Olen aivan takuuvarmasti herkistynyt kantarelleille ja saanut oireita ajoittain muistakin lajeista. Mielestäni oireiden määrä ei kuitenkaan ole täysin rinnastettavissa siihen sokerin määrään, mikä erilaisissa näkemissäni taulukoissa kunkin lajin pitäisi sisältää. Esimerkiksi herkkutatteja siedän onneksi vielä varsin hyvin.

Kaikista oireista huolimatta odotan innolla taas uutta sienisyksyä. Tarkkailuun tulee nyt reilun viikon tauko, sillä lähden vastoin kaikkia aiempia tapojani viikon lomamatkalle Etelä-Eurooppaan. Pitkäaikaisen ystävän kanssa olemme yrittäneet sovittaa yhteistä matkaa kalenteriin jo melkein vuoden, eikä lopuksi löytynyt muuta ajankohtaa kuin ensi viikko. Ehkä palattuani osaan arvostaa taas koleita kelejä ja virkistäviä sateita. Ja suomalaisen vaatimattoman kukkaniityn värejä.

Maisemataidetta melojan näkökulmasta

Olimme jo eilen illalla päättäneet, että tänään yritetään lähteä melomaan puolen päivän aikaan. Hyvä, että päätös oli tehty ennalta, muuten vajaa tunti aiemmin koettu raekuuro olisi saattanut lannistaa. Mutta tänä kesänä on kyllä jo opittu ottamaan kiinni hetkestä. Siispä suuntasin miehen kanssa Lahden Kahvisaareen, jossa otimme käyttöön kahden hengen kajakin ja lähdimme katsomaan Vesijärven Rantagallerian teoksia Enonsaareen. Torstainahan näimme teokset jo risteilyalukselta eli useita metrejä korkeammalta sekä paljon kauempaa rannasta. Osa teoksista näyttää selvästi paremmilta läheltä, osassa ei juuri eroa huomaa parempaan tai huonompaan suuntaan.

Aallokko oli meidän melontataidoillemme hieman haastava, mikä tarkoittaa kaikkea peilityynestä kovempaa veden liikehdintää. Aaltojen keskellä sai hetkittäin tehdä ihan töitä sekä päästäkseen eteenpäin että pitääkseen kajakin vakaana. Ei reitille mitään vaaranpaikkoja osunut, mutta muutaman kerran risteilylaivojen nostamat aallot tai pelkkä tuuli nostivat ihan reilun vesikerroksen aukkopeitteen päälle. Jännitystä lisäsivät Lahden keskustan yläpuolelle nousseet pilvet, joiden odotimme tiputtavan niskaamme taas jotain ennen rantautumista. Ilmeisesti kohtalainen tuuli kuitenkin vei pilvet kauemmaksi, sillä nyt auringonpaistetta on saatu jo useita tunteja.

Tuleehan kierrokselle jonkun verran matkaakin - kartalta arvioiden lyhimmillään kahdeksan yhdeksän kilometriä. Luultavasti teimme noin kymmenen kilometrin lenkin, sen verran aina tulee kajakilla kaarrettua lähemmäksi rantaviivaa. Reilu puolitoista tuntia saimme matkaan kulumaan.

En kuvannut taideteoksia nyt uudestaan, sillä kameran kuljettaminen ja esiin kaivaminen märissä oloissa on aina pieni riski. Kännykkä oli kumminkin vedenkestävässä pussissa mukana, ja sillä nappasin oheisen ulpukkakuvan Kahvisaaren laiturin vierestä. Kyllä ne ulpukan kukat siellä luonnossa ihan keltaisilta näyttivät...

Lomalle kulttuurista

Kun työ suurelta osin sivuaa kulttuuria, tekee ainakin loman aluksi mieli karttaa sitä tomerasti. Ensi viikko kuluukin todennäköisesti enimmäkseen pikku arkihommissa housujen lyhennyksistä ruohonleikkuuseen, ellen sitten vain istuskele torikahvilassa tai käy tsekkaamassa metsässä, olisiko sade jo nostanut ensimmäiset kanttarellit esille. Mutta viimeistään viikon päästä alan luultavasti järjestää taidematkaa Jämsän ja Mäntän seudulle ja toista Iittalan suuntaan. Näistä on alustavasti sovittu ystävien kanssa, päivä on vain vielä määrittämättä. Lomaa on tällä erää kolme viikkoa, joten ei siinä niin hirveästi ole suunnittelemista - tärkeintä olisi irrottautua ainakin tästä koneesta hetkeksi.

Eilinen kului vielä tositoimissa Mukkulan nurmella, kun Lahden Runomaraton sai nauttia tänä kesänä harvinaisesta auringonpaisteesta melkein koko päivän. Pilvet uhkailivat pari kertaa, mutta yhtään sadepisaraakaan ei taivaalta tirissyt. Joku vieras jopa kehtasi valittaa, ettei yksikään penkki ollut varjossa. Muut taisivat tyytyä kohtaloonsa ja ottaa kaiken irti sopivasta parinkymmenen asteen lämmöstä ja inspiroivista esityksistä. Tällä kertaa minäkin ehdin nähdä ja kuulla jotain, koska en onneksi ollut päävastuullinen järjestäjä. Irakilainen Reem Kais Kubba säväytti sodan ja rakkauden runoillaan, kuvassa myös runot suomeksi lukenut Terhi Willman.
Tänään on taas satanut osan päivästä oikein urakalla, ja se on sääli Vääksyn Teatteri Kanava -kesäteatterissa esiintyvän tyttären kannalta. (Lahden ja Vääksyn välillä on sentään kolmisenkymmentä kilometriä, joten toivon tietenkin teatterilaisten selvinneen ihan kuivana.) Esityksiä on nyt ollut viikon verran, ja kuulemma vain kahdessa ei ole satanut. Tänään on pari näytöstä, toivottavasti edes toinen sujuu ilman taivaallisia suihkuja. Vaikka näytelmän pölhöläiset vielä tarkenisivatkin märissä asuissaan, katsojia vesisade tuskin houkuttaa mukaan.

Kuvan auringonpaiste on viikon takaa, omaisten näytöksestä.

Ulkoilua myrskyn silmässä

Otsikko on aikamoista liioittelua, sillä juhannuspäivän parin tunnin kävelyllämme vältyimme sittenkin päivän pahimmilta anneilta, rakeilta ja ukkosilta. Pahimman sadekuuron aikana olin autossa hakemassa tytärtä juhannusbilettämästä.

Rakeiden tanssia seurasin turvallisesti koti-ikkunasta, jonka takana suurinta huolta kannoin sisäpihamme tomaattien ja daalioiden kohtalosta. Kymmenen minuutin kuuro ei näyttänyt tehneen mitään kummempaa vahinkoa, joten sikäli huokaisimme.

Synkkää taivasta puolestaan ihailimme anoppilan rannassa, jossa olimme kutsuttuina saunomassa. Mennessä järvi oli vielä aika tyyni, puolen tunnin päästä jo reippaassa myllerryksessä. Taas kerran jätin heittämättä talviturkin, osittain myös siksi, että keväällä jään rikkomat portaat eivät ole vieläkään paikallaan. (Tytär kyllä kävi urheasti sivummalta uimassa ja todisti, että kylmää on.) Mies ja veljensä ovat pohtineet teknisiä ratkaisuja, joilla vältettäisiin jokakeväinen portaiden korjausoperaatio. Saapa nähdä, mihin tämän kesän aikana päädytään.

Tänään olisi tiedossa vanhemman tyttären kesäteatteriesitys Vääksyssä, omaisten ilta. Seuraamme säätä siis tavallista tiiviimmällä mielenkiinnolla. Mies tosin totesi, että kysymys on vain pukeutumisesta. Mutta jos otamme mukaan sateenvarjot (mihin emme tietenkään sorru kesäteatterikatsomossa!), hän jää kotiin.

Pyörällä puiston ympäri

F1-veneiden humussa harva edes huomasi, että Lahdessa urheiltiin tänään ihan oikeassakin urheilulajissa. Fellmannin kortteliajossa eli Lahti GP:ssä nähtiin ihan jännittävä loppukiri, kun Lahden Kalevan Mika Nieminen kukisti toisen lahtelaisen eli TWD Länkenin Kimmo Kanasen.

Minä tosin keskityin enemmän valokuvaamisen harjoitteluun kuin itse kisaan, mutta kyllä tunnin ja viiden kierroksen kisassa ehti aistia ihan oikean pyöräkilpailun tunnelmaakin. Kun turhaa tungosta ei ollut, radan varressa ehti kuulla myös kilpakumppaneiden keskusteluja ja keskinäistä psyykkaamista.

Pyöräilevä mieheni oli mukana järjestelyissä keltainen liivi päällä ja pyöräilevä ystävättäreni tuli radan varrelle kanssani seuraamaan tapahtumia. Helteisen päivän ilta oli sopivan leppeä, kun aurinko ei enää räkittänyt niskaan ja pilvien lisääntyessä tuulikin alkoi viilentää. Hauska iltalenkki!

Puistojumppakausi avattu

Tuulta, aurinkoa, välillä pilviä ja 18 astetta lämmintä. Aika ihanteellinen puistojumppasää, jossa kukaan ei läkähtynyt ainakaan liian paahteen vuoksi. Tosin nuoren ohjaajan vetämä liikunta oli ihan riittävän tehokas kyykkyliikkeineen ja kuminauhalla tehtyine hauiskääntöineen. Voi tuntua huomenna reisissä, vaikka onneksi olenkin tanssinut, kävellyt, pyöräillyt ja tehnyt kaikenlaista muutakin liikunnallista pitkin talvea ja kevättä.

Olin itseeni ihan hirveän tyytyväinen, kun taas avasin kauden - pari viikkoa "myöhässä". No, kesäjumppien yksi hyvä puoli onkin kertamaksu ja samalla sitoutumattomuus. Lomamatkan tai sateen sattuessa ei tarvitse surra menetettyä mahdollisuutta. Aika monta kertaa silti ehtii ihastella loppuvenyttelyissä yläpuolella seilaavia pilviä ja pääskysiä.

Kuva on aika onneton, nopeasti kännykän kameralla otettu. Ei tule kuljetettua mukana oikeaa kameraa, ja jotenkin sitä vähän ujosteleekin kanssarehkijöiden ikuistamista. Mutta kun voimisteluseuran puolesta yksi naisista alkoi kuvata ihan oikeasti, minäkin kaivoin oman laitteeni nopeasti repusta...

Ja paikka on siis Fellmannin puisto Lahdessa. Puistojumppien aikataulut löytyvät mm. ESS:n tapahtumakalenterista.

Voikukkia, nokkosia ja selkävaivoja

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät tajua voikukkaraudan tai raivoisien kitkemistalkoiden suuruutta. Keltainen alkukesän airut voi ehkä olla yleisyytensä takia rikkaruoho, mutta onko se tosiaan hirveän haitallinen. Meneekö nurmikko piloille, jos siinä kasvaa voikukkia? Katsokaa vaikka kuvaa! Siinä on on hyvä kasvusto toistakin keltaista inhokkia, niittyleinikkiä. No, kyllä meilläkin nurmikkoa leikataan, mutta tänä keväänä ruohonleikkuri ei ole suostunut lähtemään käyntiin. Lankomies etsii vikaa.

Tytär, koirat ja minä kävimme maalla hakemassa voimia, toisen tyttären ylioppilasjuhliin tarvittavia maljakoita sekä luonnon ja pihan antimia, nokkosia ja raparpereja. Koirille vapaat ulkoilut ovat silkkaa juhlaa, jonka jälkeen niitä on tosi vaikea saada autoon ja takaisin kaupunkiin - liekalenkeille ja sohvalle makoilemaan. Toisaalta neitimme alkavat olla sen verran iäkkäitä (mopsi ja mäyräkoira täyttävät vuosia peräkkäisinä päivinä elokuun lopussa, seuraavaksi 11 ja 10), että lepopäivät kaupungissa tulevat myös tarpeeseen. Etenkin mäykyn lihakset ovat tiukkojen juoksupäivien jälkeen niin kipeät, että sille pitää illalla antaa särkylääkettä. Siihen on oikein eläinlääkärin määräys vuoden takaisen selkäleikkauksen jälkeen, jotta lihakset eivät jumittuisi niin pahasti, että kävelyasento kärsii.

Tunnistan oireiston selkävaivaisena ja joskus liikaa touhuavana ihmisenäkin... Tiukka ilmeeni taitaa enteillä sitä, että sain tänään selän todella kipeäksi kyykittyäni nokkosia keräämässä. Tai itse asiassa en edes tiedä, mikä kivun tällä kertaa herätti. Vielä eilen jaksoin sekä pyöräillä että käydä ihan kunnollisella kävelylenkillä. Taitaa olla särkylääkkeen otto minullakin edessä ennen nukkumaan menoa.

Vesielämää ja lintuhavaintoja

Tänään jos koskaan harmitti, kun en viitsinyt pakata kameraa vesitiiviisti ja ottaa sitä mukaan kevään ensimmäiselle melontareissulle. Järvellä ja sen tuntumassa suorastaan kuhisi tapahtumia: vesilintujen taitolentoa, h-veneiden purjehduskisaa, kalastajia, kautensa aloittaneita leirintäalueen asukkeja, Vesisamoilijoiden perhemelontakurssia.

Omalta kannalta on tietenkin tärkeintä, miltä melonta jäsenissä ja mielessä tuntui. Lihakset ovat ensimmäisellä kerralla aina tottumattomuuttaan kovilla, minkä vuoksi olimmekin järvellä vain reilun tunnin. Siinä ajassa ehdimme Kahvisaaresta Paimelanlahdelle ja kierrellen takaisin. Koska meloimme aika lailla rantoja pitkin, koimme periaatteessa tyynellä järvellä useita tuulensuunnan muutoksia. Äänimaailma oli rikas hiljaisesta liplatuksesta moottorien jyrinään ja lokkien rääkymisestä hiljaisempiin varoitushuutoihin. Taas kerran kiittelimme miehen kanssa toisiamme, kun saimme lähdettyä yhteiselle retkelle.

Ruokaa ja virkistystä

Ensin pikku tehtävä: etsi metsästä marmorinvärinen mäyräkoira... Sieltähän se kaartaa saniaisen takaa jatkamaan omia etsintöjään.
Eilisellä metsäretkellä muistin taas, ettei saalis (kaksi korvasientä, pieni ja vielä pienempi) ole useinkaan pääasia.
Olimme itse asiassa, mäyräkoira, mopsi ja minä, kaikki kolme varsin täpinöissämme keväisen metsän tunnelmista.
Koirilla homma painottuu pohjakerrokseen, jota toki minäkin pyrin tarkkailemaan sienien toivossa. Väkisin kuitenkin silmä karkasi yläilmoihin, kun oksistosta ja taivaalta kuului ties mitä sirkutusta, räkätystä, ujellusta, kirkunaa ja ryskettä. Ja hajuja, niitä aistii ihminenkin, saati sitten varsinaiset nuuskimisen ekspertit.

Pieni sienisaalis ei harmittanut, sillä itse asiassa olin jo ennalta päättänyt hakea myös muita aineksia päivän ruokaan ja jatkojalostukseen. Ensin puin käsineet käteen ja lähdin kokemaan nokkosapajiani seinänvierillä. Juuri sopivan kokoisista lehdistä kertyikin sen verran, että eilisillan piirakan lisäksi saamme joku päivä vielä toisenkin ruuan. Toinen keruu- urakka oli helpompi, sillä raparperit ovat nyt muhkeimmillaan. Illalla keitin sadosta hilloa, josta saan vaihtelua aamuviilin päällä syömälleni karpalososeelle. Mustaherukkahillo kun loppui jo talvella.

Apropos, viinimarjapensaissa oli enemmän kukkia kuin muistan vuosiin nähneeni. Toivottavasti kylmät yöt eivät nyt verota satoa. Kirsikkakin kukki jo täysillä, ja äitini mukaan siinä on viikon lopulla nähty pölyttäjiä pörräämässä. Eilisessä koleudessa en kyllä tavannut minkään lajin hyönteisiä.

Toimeliaan maaseutupäivän jälkeen koiria väsytti aika lailla, eikä emännänkään jaksaminen ollut huippua, etenkin kun lihaksissa painoi lauantain tandempyörälenkki, kauden ensimmäinen. BodyBalanceen piti kuitenkin päästä venyttämään kireydet pois, joten tein komromissin ja ajoin vajaan parin kilometrin matkan jumppakeskukseen autolla. Huono omatuntohan siitä vähän tuli, mutta toinen vaihtoehto olisi saattanut olla sohvalla nuokkuminen.

Runopaikkoja katsomassa

Viikonvaihde kului juhliessa, enemmän kuitenkin toukokuun syntymäpäiviä kuin äitienpäivää. Sunnuntaiaamuna minä vielä satuin olemaan ensimmäisenä perheestä hereillä, joten mitään lauluja tai aamukahveja oli turha odottaa. Rauhallinen lehdenluku keittiössä itse keitetyn kahvin kera maistui sekin ihan hyvältä.

Sunnuntaina kukistin metsään yhden autosiirtymän ohessa, mutta ei löytynyt korvasieniä mäntymetsän hakkuujäljistä. Seuraava etsintämahdollisuus mahtuu ohjelmaan joskus ensi viikonvaihteessa.

Eilen kävin pienen porukan kanssa katsomassa, miltä Mukkulan kartanon alue näyttää näin keväällä. Olen mukana järjestämässä Lahden 14:ttä Runomaratonia juhannuksen jälkeiseen viikonloppuun. Perinteisesti lauantaipäivä kuluu siis Mukkulan nurmikolla, jossa on luvassa taas monenlaista esiintyjää ja tekstiä, vähän laulua ja soittoakin. Eilen Mukkulassa tuuli kylmästi, mutta pensaat ja puut olivat komeasti kukassa. Sen verran testasin polkupyöräilyä, että tällä kertaa rengas kesti - kiitos mieheni ja pyöräkorjaamon avun.

Korvasieniyllätys

Sain tänään sen verran innostavaa sähköpostia korvasieni- saaliista, että päätin itsekin kurkata metsään piipahtaessani illansuussa maalla. Ensimmäinen hakkuuaukea upeine perkuukasoineen oli pettymys, mutta kotimatkalla sitten tärppäsi. Lähes takapihallamme melkein kävelin ensimmäisen hyvin vaalean korvasienen päälle ja vähän matkan päässä niitä oli kolme lisää. Löytöpaikka ei ole mikään tyypillinen rikottu mäntymetsä, vaan pikemminkin lehdon ja kuusimetsän rajavyöhyke, jonka vierestä on muutama vuosi sitten kaadettu iso haavikko. Ehkä sienet siis ovat lehtokorvasieniä, keltainen värikin siihen viittaisi. Tarkempi määritys tosin jää tällä kertaa tekemättä, sillä pilkoin sienet ja jätin ne maalle ritilän päälle kuivumaan.

Mutta nyt on pakko mennä nukkumaan, sillä aamuinen vesijumppa (kevätkauden viimeinen), pitkä lounas ja kaikenlaiset pienet lomapuuhastelut illan sienireissuineen veivät minusta mehut täysin. Aamulla on vielä suhteellisen aikainen herätys, sillä pitäisi ehtiä seitsemän lentokenttäbussiin. Pikku matka odottaa.

Pyörän päällä

Reissu pyörän päällä alkoi hyvin: heti kotiovella bongasin pappamopoilijoiden eskaaderin, josta tässä vain osa. Itse lähdin ajelemaan Vesijärvenkatua vastakkaiseen suuntaan eli Sibeliustalolle, jossa kävin tsekkaamassa Koulutuskeskus Salpauksen laadukkaan kevätnäyttelyn (mm. koruja, vaatteita, vene, kehyksiä - monenlaisia kädenammattien taidonnäytteitä siis).

Satamassa riitti väkeä ja tunnelma oli hyvä, kunnes palasin parkissa olleen polkupyöräni luoksi. Juuri aamulla pumpattu rengas oli surkean litteä, ja kotimatkalle oli lähdettävä kävellen. Eihän sitä taluttamista tullut kuin reilu kilometri, mutta toki olisin toivonut kevään avausmatkasta vähän laajempaa rundia Lahden kevätnähtävyyksiä katsomaan. Vaikutti siltä, että rengas on todella entinen, mikä edellyttää toimia lähipäivinä.

Kotimatkalla kumminkin todensin myös aitoa puistojuhlintaa. Pikku-Veskun puistossa oli sekä ihan asiallisen näköisiä piknik-seurueita että edellisten roskia kertomassa suomalaisten tavasta hyödyntää keväistä puistoa. Olisihan se mukavaa, että osattaisiin tuoda roskat kotiin ja jopa lajitella ne oikeisiin jäteastioihin. Odottelen juuri tyttäriä eväsretkeltä ja aion tarvittaessa vähän kysellä, mitä juoman ja ruuan kääreille on tapahtunut.

Ensimmäiset vappuhulinat

Kävin hakemassa polkupyörän entisen kotimme kellarista ja katselin samalla aamuista vappupäivän aloitusta torilla. Kovin oli vielä krääsävoittoista ja vähän kulkijoita, varsinaisia ohjelmia vasta valmisteltiin ennen yhdeksää. Kun palasin pyörän kanssa, oli helatorstain aamuhartaus alkanut.

Puolueiden vapputilaisuuksia en hirveästi edes kaipaa, mutta erilaisia kuoroja on toki hauska kuunnella. Tori on nyt kuitenkin nähty ja koettu, pyörällä olisi tarkoitus suunnistaa johonkin vähän keskustaa kauemmaksi. Katsotaan, mitä retkeltä tarttuu mukaan.

Vuokkokävelyillä

Maanantaina bussin ikkunasta jo huomasin sen sivusilmällä: aivan aniliininpunaisena hohtavan rinteen Lahden Salpausselän koulun vieressä. Piti käydä ensin maanantai-iltana tsekkaamassa ne kävelylenkillä yhden ystävän kanssa. Sinivuokkoja ovat, mutta harvinaisen laajalla alueella täysin punakukkaisia.

Eilen illalla tein yli kahden tunnin sauvakävelylenkin toisen ystävän kanssa Salpausselän maastoissa ja huomasin osan rinteestä olevan taas muutoksessa: nyt valtaa saavat jo valkovuokot. Niitä ei tosin taida olla yhtään näissä kuvissa, joihin yritin vangita tuota hienostunutta punaa.

Tehokas sauvakävely muuten tuntui todella tehokkaasti jo illalla monissa lihaksissa lapaluiden kohottajista pohkeisiin. Kummasti se vain tehostaa hommaa, kun on sopivan tasoisen ystävän kanssa liikkeellä. Hengästymisen huomaa vasta ylämäissä, kun kumpikin puuskuttaa. Sääntöhän on, että pitäisi pystyä puhumaan puuskuttamatta, mutta sitä ei voi täysin soveltaa Lahden Intiaanikukkulan kaltaisissa paikoissa. Jyrkät nousut nostavat sykkeet ihan kenellä tahansa. Mutta tasaisella ja alamäessä syke taas tasaantuu sen verran, että juttu voi jatkua.

Sekin ilo eilisestä kävelystä oli, että kuulin ystäväni käyvän juuri sillä liikuntatunnilla, jolle menemistä olen pohtinut. Hän vakuutti, että liikuntakeskus ja vetäjä ovat ensiluokkaisia. Sinne siis kokeilemaan jo ensi viikolla!

Sinivuokkoja ja poronpaistia

Muutaman viikon töiden paahtamisen jälkeen tuntuu aina erityisen hyvältä päästä ulos hyvässä säässä. Aurinko paistaa nyt niin upeasti, että uskon myös saksalaisten vieraidemme nauttivan päivästään Hollolan kirkonkylässä. Meillä on ollut torstaista lähtien pari Lahden ystävyyskaupungin, Suhlin, musiikkikoulun oppilasta majoituksessa. Torstaina kävin heidän kanssaan Sinfonia Lahden konsertissa Sibeliustalossa, ja eilen illalla tyttäreni edusti perhettämme musiikkikoulujen konsertissa ja Lahden kaupungin vastaanotolla. Mutta tänään Hollolaan päästin vieraat retkelle ilman perhettä, sillä pitää hoitaa välillä omaa kuntoa ja käydä pyykkituvassa. Minähän vierailen Hollolassa muutenkin pitkin kesää, koska kesäpaikkamme on viereisessä kylässä.

Osittain saksalaistyttöjen ansiota kuitenkin on, että tajusin lähteä tänään kuvaamaan sinivuokkoja sauvakävelyn ohessa. Olen ollut viime viikot niin työpöydän vanki, etten olisi ilman torstai-illan kävelyä Sibeliustalolle hoksannut käydä tsekkaamassa vuokkotilannetta Kariniemen mäellä. Ja siellähän ne suosikkikukkani loistivat jälleen lähes koko etelärinteen laajuudelta. Lahden seudulla ikäni asuneena pidän juuri sinivuokkojen sinistä kevään merkkinä. Totta kai keltaiset leskenlehdet (joita en ole vielä nähnyt missään, koska en ole kolunnut ojanpenkkoja) ja valkovuokot voivat myös olla etappeja, mutta eivät minulle. Sinivuokkojen bongaamisessa on sekin jännitys, että joukkoon mahtuu aina myös muutama lähes punainen ja violetti yksilö. Väriyhdistelmä vielä ruskean lehtometsänpohjan kanssa on aika silmiä hivelevä.

Rauhallisen luontopäivän kunniaksi päätin myös lopulta kaivaa pakastimesta poronpaistin, jonka Lapissa osan vuotta asuva ystäväni toi jo viikkoja sitten. Lihansyöntiä viikonloppuisin rajoittaa yleensä se, että perheessämme on kasvissyöjä, mutta tänään hän on taideretkellä Espoossa ja Helsingissä. Nyt siis päätin hyödyntää tilanteen paistoin saamieni neuvojen mukaan lastuiksi leikatun poron pannussa ja maustoin hieman suolalla ja pippurilla. Oheen valmistin vanhanaikaisen perunamuusin voilla ja kermalla höystettynä. Höysteinä söimme karpalososetta, herneitä, etikkakurkkuja ja -punajuuria sekä tomaattia. Ja oli ihan hirveän hyvää.

Kohta saksalaiset palaavat retkeltä ja alamme valmistautua viimeisen yhteisen illan konserttiin ja illanviettoon. Luulenpa, että tytöt ja muut saksalaisvieraat ovat ohjelman jäljiltä jo aika väsyneitä. Huomenna he lentävät takaisin Saksaan.

Roskahiihtoa ja blinibrunssi

Tänä aamuna mittarissa oli +4,6, kun lähdimme hiihtämään. Luntahan on viime viikon lumimyräkän (kuva viime keskiviikolta) jäljiltä vaikka kuinka, mutta toki kevään tulo näkyy ladulla. Suurin haitta ovat puista tippuneet "roskat", siis neulaset, pienet oksat ja kävyt. Vielä ei tökkäissyt missään kohtaa pahemmin suksen alla, mutta sekin on ensi viikon aikana varmasti edessä. Paitsi että minä tuskin enää ehdin tänä talvena hiihtämään, sen verran tiiviisti on elämä ohjelmoitu ihan muilla tavoilla pari seuraavaa viikkoa. Mies todennäköisesti hiihtää sohjossa ja roskienkin keskellä tasan siihen viimeiseen päivään asti, jona ladut ovat edes jotenkin kuljettavassa kunnossa. Hän katseli vähän pettyneenä sitä, ettei latukone ollut käynyt ainakaan tänään, tuskin eilenkään, yleensä loistokunnossa olleella Hollolan Heinsuon ja Hälvälän välisellä reitillä. Hiihtäjiä kuitenkin riitti, joten huolto olisi ihan tervetullutta. Roskatkin saa tässä vaiheessa vielä pysymään siedettävissä määrissä, kun latukone myllää niitä reunaan ja syvemmälle lumipatjassa.

Hiihtolenkin jälkeinen sunnuntain brunssimme taisi olla myös talven viimeinen bliniateria, minkä vuoksi lisukkeetkin olivat aika luovasti monikulttuuriset. Eilen havaitsin pari kypsymässä ollutta avocadoa, joista tein guacamole-tahnaa. Kaupan valmisruokatiskillä näin valmista rosollia kermavaahdon kanssa ja tartuin siihen kiinni. Mäti ja kalatahna ovat perinteisempiä lisukkeita, joista jälkimmäistä tein tavan mukaan savustetusta kirjolohesta, creme fraichesta, tillisilpusta, tomaattipuresta ja mausteista. Suolasienet ovat loppu, joten haudutin pakastetuista herkkutateista, purjosta, kermasta ja mausteista muhennoksen. Ja juomana meillä oli vettä, kivennäisvettä ja valkoviiniä.

Lönkyttelyä suksilla

Eilen jätin hiihtämisen väliin, mutta tänään hyppäsin taas miehen kyytiin ja pääsin ladulle. Sovimme jo ennalta, että otamme "palauttavan harjoituksen", mikä käytännössä merkitsee lönkyttelyä. Yhtä matkaa emme silti voi hiihtää, sillä miehen kilpaladuilla ja -radoilla hankittu on jotain ihan muuta kuin minun "ikäisekseni naiseksi hyvä kunto". Mutta tämäkin järjestely sopii, yleensä tulemme autolle ihan muutaman minuutin sisällä.

En ole kovin hyvä varioimaan vauhtia ja rasitusta, mutta jotenkin taisin hommassa onnistua, koska en missään vaiheessa tarvinnut nenäliinaa tai rykinyt maalissa kurkusta noussutta limaa. Olin silti nopeampi kuin kuvittelin, joten olin autolla kymmenen minuuttia etuajassa. Harkitsin jo pientä lisäkierrosta, kun onneksi järki voitti ja maltoin tehdä jalkavenytykset. Etenkin kireät pohkeet ovat oireilleet, minkä sitten huomaan viimeistään muutaman päivän päästä ihan selässä asti. Istumatyöläisen ei ole järkevä hankkia yhtään ylimääräistä jumia mihinkään, sillä ainakin minun selkäni onnistuu muuttamaan minkä tahansa kireyden viikossa kokovartalojomotukseksi. Ja sitä kakkosnelosen tunnetta selässä on todella vaikea purkaa.

Katselin muuten taas lenkillä näitä keltaisia tauluja, jotka ilmoittivat sotilasalueesta. Talvella latu kulkee Hälvälän sotatantereiden läpi ihan laillisesti, eikä armeija siellä yleensä mitenkään näy tai kuulu. Tänään kuulin ensimmäistä kertaa laukauksia ampumaradan suunnasta, joten todennäköisesti jonkin tien päässä on myös vähän tehokkaampi stoppi kuin pelkkä ilmoitustaulu. Toivottavasti.

Mopsinkarva korvassa

Tänä aamuna tuntui todella hyvältä päästä ladulle, sillä eilen vielä pelkäsin olevani tulossa kipeäksi. Järjestin itseni jopa lääkäriin, kun korva alkoi oireilla joko tulehdukseen tai allergiseen reaktioon viittaavasti. Vaan sielläpä olikin vieras esine eli jäykkä ja juuri sopivan pitkä karva kiinnittyneenä tärykalvon ja korvakäytävässä olleen vahaklöntin väliin. Naureskelin asialle, mutta lääkärin mielestä karva oli todellakin syytä poistaa ennen pyhiä, muuten se voisi aiheuttaa tulehduksen tai ainakin ärsyttää sitä vielä kiusallisemmin kuin oli jo ehtinyt tuntua.

Olin ilmiselvästi kiirastorstain viimeinen potilas työterveysasemalla, mutta sekä lääkäri että hoitaja säilyttivät hyvin huumorinsa sen puolen tunnin aikana, jona korvaa imuroitiin ja huuhdottiin. Ja yhteisesti vielä määrittelimme ulos tulleen karvan mopsille kuuluneeksi. Piti kysyttäessä myöntää, että koira nukkuu vierelläni tyynyllä. Tosin karvoja on löytynyt aivan kaikkialta muualtakin riippumatta eläimen makuupaikoista - parhaita esimerkkejä ovat juuri avatut tuorejuusto- ja voipurkit tai paketista puhtaana otetut sisareni lasten vaipat.

Hiihtämässä siis kävin, ehkä peräti ensimmäistä kertaa tänä vuonna kunnon pakkasessa (lähtiessä n. -9). Aurinko ja pitkäperjantai olivat houkutelleet yllättävän paljon muutakin väkeä laduille, jotka nyt ovatkin aivan loistavassa kunnossa Lahden ja Hollolan maastoissa. Ihan huippu (ei tänä aamuna vielä koneen ajama, mutta selvästi jo monen hiihtämä ennen minua) on minusta oheinen, suon ympäri kulkeva latu, joka on ajettu Hollolan Tiilikankaan koulun lapsille. Siellä voi noin kolmen kilometrin lenkillä harjoitella aivan tasaisella, jos mäet eivät vielä ole hallussa. Mielenkiintoinen paikka, märät suonsilmäkkeet näkyvät hyvin pakkasellakin, vaikka tänään olivatkin aamulla jäässä.

Ylimmäisen kuvan kukat eivät muuten ole varsinaisia pääsiäiskukkia vaan tyttäreni keskiviikkona saamia ensi-iltakukkia. Lahjoittajat tai kukkakauppiaat elivät kuitenkin jo sen verran pääsiäistunnelmissa, että saimme samalla ruokapöytään kelta-oranssi-vihreän värimaailman. Sen verran piti "pääsiäisruohoja" kasvattaa, että kukkien takana minulla on myös lautaselliset sinimailasen ja herneenversoja.

Edit 23.4: vaihdoin toisen kuvan kokonaan ja toisen paikkaa. Ensimmäinen kukkakuva oli liiaksi toisinto yhdestä äskettäisestä pöytäkuvastani, maisema taas asemoitui rumasti tähän sivulle.