Funghi porcini, asparagi

Huomenaamulla aloitan matkan kohti Firenzeä, jossa on suunnitelmissa kieltä, kulttuuria ja ruokaa - kaikkia oikein kouluopetuksessa. Toscanassa on keväällä pikemmin parsa- (asparago) kuin sieniaika, mutta ehkä onni potkii ja saan jossain maistettua myös tryffeli- (tartufo) tai herkkutatti- (porcino) ruokia. Toscana on ainakin oppaiden mukaan Italian sieniaitta.
Suomen kevääseen palaan vapun alla. Sitten onkin aika ruveta jo seuraamaan korvasienipaikkojen kehitystä.

Aino vauhdissa, osa xxx

Pääsiäisen parasta antia oli taas käydä katsomassa maalla Ainoa ja leikittämässä myös vanhoja koiriamme.

Italiaa, hiihtoa ja pääsiäistä...

Pitkäperjantain kävelylenkillä kävimme toteamassa sen, minkä periaatteessa tiesimme: Lahdessa voi vielä hiihtää. Urheilukeskuksessa oli aamupäivällä melkein ruuhka, kun harrastajat ja selvästi jotkun vähän kilpailullisemmin suuntautuneetkin kiersivät urheilukentän ja Intiaanikukkulan kautta kulkevaa latua ympäri. Ainakin pääsiäisen ajalle on luvattu ladulle vielä hiihtokelejä.


Pitkät pyhät alkoivat aivan toisissa tunnelmissa, kun eilen illalla kävimme italian ryhmämme kanssa laittamassa ruokaa ja puhumassa italiaa Carmelo Cassaran ravintolassa Piccola Romassa (Kuvassa oikella Carmelo sekä osa ryhmäämme peilin kautta). Listallamme oli polenta herkkutattien sekä sini- ja valkohomejuuston kanssa sekä jälkiruoaksi pannacotta eli kermavanukas, jonka kanssa tarjosimme vadelmista, sitruunamehusta ja karpalolikööristä tehtyä sosetta. Pannacotta onnistui todella hyvin, mutta polenta-maissikakusta ei tullut aivan sellaista kuin italialaiset neuvonantajamme odottivat. Syy oli kuulemma jauhoissa... Se kuitenkin tuli testattua, että paistetut herkkutatit valkosipulin sekä sini- ja valkohomejuuston kanssa on oiva yhdistelmä, joka varmasti sopisi myös pastan tai jopa perunan kanssa. Neljän hengen reseptin mukaan suhteet ovat seuraavat: 750 g tuoreita herkkutatteja, 1 valkosipulinkynsi, 200 g sinihomejuustoa (italialaisessa ohjeessa gorgonzola, suomalaisessa keittiössä käytimme ihan Aura-murua) ja 200 g brie- eli valkohomejuustoa. Kuullotetaan valkosipuli ja lisätään sienet, jotka paistetaan ja maustetaan kevyesti mustapippurilla ja suolalla. Lisätään sieniseos sekä juustomurut tai -viipaleet polentan (pastan/perunan/perunamuusin) päälle ja lämmitetään vielä hetki uunissa tai mikrossa, jotta juusto sulaa. Herkkutatitkaan (funghi porcini) eivät tietenkään olleet tuoreita, vaan uhrasin yhden litran kuivattuja. Hyviltä nekin liotettuina maistuivat, moni ensikertalainenkin sienten maistaja kehui.

Maaliskuun sinivuokot

Tänä keväänä moni asia on koettu ensi kertaa, tänään maaliskuun sinivuokot. Kuvattu aamukävelyllä Lahden Kariniemessä, jonka etelärinteellä tavallisinakin keväinä ensimmäiset vuokot aina kukkivat.

Herra Tossavainen ja kaverit

Lahden Takkulan ratsastustalleilla oli tänään näin hauskan näköistä väkeä ulkoilemassa. Kuraisessa maassa ei varmaankaan ollut mitään syötävää, mutta pollet vaikuttivat muuten ihan tyytyväiseltä auringonottoonsa.

Räntä turkista!

Eivät koiratkaan koiranilmasta niin hirveästi pidä. Etenkään, kun ainakin aikuiset koirat tietävät joutuvansa näillä keleillä suihkuun jokaisen vähänkin perusteellisemman ulkona piipahduksen jälkeen. Aino-pentukin pudisti tarmokkaasti, kun turkki kastui viikonlopun leikeissä räntäsateessa.

Lahtelainen urheilujuhla

Isojen tapahtumien yhteydessä kuuluu aina välillä nurinaa siitä, etteivät Lahden keskustan yrittäjät viitsi satsata juhlailmeeseen. Tuttavamme Armi oli ainakin tehnyt hienon kisaikkunan Vapaudenkadun alkupäähän! Huomatkaa erityisesti tuuletin, jonka ansiosta lippu liehuu. Eikä rouva ole ollut somistustehtävissä ensimmäistä kertaa, vaan kauneushoitolan ikkunassa huomioidaan kyllä joulut ja muut vuotuisjuhlatkin kekseliäästi ja käsityöammattiin sopivalla taidolla.

Kävimme koirakävelyllä - joka on hyvä syy mihin tahansa ympäristön vakoiluun - muutenkin tutkailemassa Salpausselän kisatunnelmia. Loska latisti tietysti ilmettä, mutta ihmiset näyttivät kyllä ihan tyytyväisiltä toppavaatteissaan. Toivotaan, että makkara- ja metrilakukojuissakin kävi kuhina. Koirat ainakin huomasivat maahan asti päätyneet makkarapaperit, joista tietysti voi aina antaa miinuspisteitä tapahtumien yleisölle. Mutta en nyt viitsi rutista, pääasia ettei tassujen alle osunut lasinsiruja. Pari ahkeraa pullonkerääjää näinkin, heille tietysti erityiskiitos. On vähän ristiriitaista toivoa, että saalis olisi mahdollisimman suuri, mutta toivotaan ainakin, että löytyneet pullot olivat kaikki ehjiä...

Vetistä harjoittelua

Kasteltuani viime viikolla muutaman kerran jalkani päätin, että tänään urheillaan sisällä. Tosin märissä olosuhteissa, sillä päätin pitkästä aikaa lähteä päivittämään uintikuntoani Hollolan uimahalliin. Uinti on niitä lajeja, joihin olen hurahtanut muutaman kerran aikuisiällä (lapsenahan oltiin järvessä kaikki vapaa-ajat toukokuusta syyskuuhun), mutta aina lopettanut muutaman kuukauden jälkeen jonkin lajin lieveilmiön vuoksi. Ihoni ja silmäni oireilevat kloorin vuoksi, uimahalleissa on välillä käyty valtataisteluja kuntoilijoiden ja lillujien välillä, joskus on muuten vain ollut liian paljon ihmisiä pienessä tilassa - mitä milloinkin.

Mutta tänään siis pääsin halliin asti, josta poistui samalla ovenavauksella iso liuta uimakouluun osallistuneita lapsiperheitä. Ensin harmittelin, kun huomasin kanssauiskentelijan vesijuoksuvyön, sillä olin unohtanut omani kotiin. Hallissa odotti iloinen yllätys, sillä vöitä oli kaiteella pitkä rivi odottamassa ja toinen mokoma jo virkeän näköisten käyttäjien päällä. Hallissa oli selvästi jo totuttu vesijuoksijoihin, joille oli erotettu pari rataa ihan omaan käyttöön. Uutta olivat myös omat radat hitaille ja nopeille kuntouimareille. Erinomainen uudistus, sillä kukapa ei olisi lukenut lehtien tai netin keskustelupalstoilta rutinaa, joka johtuu eri tahtia etenevien kuntoilijoiden törmäyksistä.

Uin hitaalla radalla ensin 750 metriä, jonka jälkeen poljin vettä puolisen tuntia noin kymmenen muun harrastajan kanssa. Lopuksi vielä kävin kauhomassa sen viimeisen varttikilometrin. Altaasta noustessa oli selvästi hiki, mikä taas yllätti pitkän tauon jälkeen! Nyt odottelen, tulevatko reidet, hauikset tai vatsalihakset kipeiksi, sillä vyön kanssa oli tietenkin ihan pakko nostella polvia mahdollisimman korkealle ja vahvistaa harjoitusta tehokkaan tuntuisilla käsiliikkeillä.

Aino lumessa ja liikkeessä

Koiranpennun mahti

Vauvoilla ja koiranpennuilla on se, nimittäin mahti saada ihmiset (ainakin osan meistä) luopumaan hetkeksi melkein mistä tahansa muusta ja vain seurustelemaan niiden kanssa. Berninkoiravauva Aino muutti eilen äitini luokse, jo tänään meidän oli ihan pakko käydä maalla nuuhkimassa ja paijaamassa tulokasta.

Kovin on pentu vielä luottavainen, mikä helpottaa tietenkin myös aikuisten koirien suhtautumista siihen. Leikiksi riitti tätikoiriemme perässä poukkoilu ja eteen osuneiden lapasten ja hihnan pureskelu. Lumi oli aivan erityisen ihanaa, ja sen sisään piti ehdottomasti kaivautua. Ja kyllä sen jälkeen väsyttikin!

Vettä ja räntää

Muutaman viime päivän säissä on tuntunut siltä, että myöhään alkanut talvi myös loppuu varhain. Ei varmaankaan ilahduta huomenna alkavien Salpausselän kisojen järjestäjiä, vaikka ei lumi mihinkään Salpausselältä vielä näillä sateilla häviä. Mutta ilmapiiri voi räntäsateessa olla vähän apea. Kisamonttuun kun on vuosi vuodelta vaikeampi saada ihmisiä, jos siellä ei nähdä tähtien lisäksi aurinkoa...Itse menisin tosin mieluummin jäälle hiihtämään, mutta sekin näyttää nyt huonolta suunnitelmalta.

Luulisi, että tämän pyörän talven armoille jättänyttä henkilöä myös hieman harmittaisi. Kumma kyllä joka syksy pihalle jää monta ihan kalliin ja hyväkuntoisen näköistä pyörää, joita sitten kukaan ei käytäkään aktiivisessa talvipyöräilyssä, niin kuin optimisti voisi luulla. Aluksi talonmies ja lumiaurakin niitä varovat, mutta viimeistään näis maaliskuussa runko on jo vääntynyt katolta pudonneen lumen tai auran töytäisyn takia. Keväällä omistajaa ei tietenkään enää löydy, vaan jonkun on taloyhtiön puolesta tehtävä päätös romun hävittämisestä.

Hauska haastateltava

Jos on viikonloppuna pakko käydä työkeikalla, kannattaa valita kohteet huolella. Eläväisen Aida-puudelin, 4 kk, tapasin tänään Kärkölässä. Haastattelu sujui muuten hyvissä merkeissä, mutta terävät hampaat osuivat välillä myös vieraiden sormiin ja housunpuntteihin. Olivat ne ihmisetkin ihan mielenkiintoisia, mutta heistä lisää myöhemmin muissa tiedotusvälineissä.

Pikaluistelua - ja horisontti vinossa

Valitsimme harvinaisen upeana sunnuntaina kävelyn katsomaan tapahtumia Lahden keskustan liepeillä. Ensimmäisen bongasimme äänen perusteella Kisapuistosta, jossa oli menossa jonkinlaiset pikaluistelun veteraanikisat. Lähettäjän pyssy, kuulutukset ja ajanotot vaikuttivat professionaaleilta, samoin osa luistelijoista. Osalla oli enemmän asennetta kuin taitoa, mutta ihailla pitää esim. 70-vuotiaiden sarjan rouvaa, joka selvisi 500 metrin luistelusta ihailtavan tasaisella menolla. Oma "urheilukuvaamiseni" on huomattavan paljon vaappuvampaa, horisontti on säännöllisesti vinossa, kun yritän saada vauhdikkaat menijät mahtumaan pokkarini ruudulle...

Lahden satamassa oli väkeä paljon Kisapuistoa enemmän, samoin Vesijärven jäällä erilaisilla välineillä suksista riippuliitimiin. Retkiluistelun harjoittelijoille ei tänä talvena valitettavasti ole saatu kunnon rataa aikaiseksi, mutta jonkinlainen pikkulenkki oli kuitenkin aurattu sataman edustalle. Jäälle oli oikein opastekin... Ehkei se ollut ihan niin pahaa ihmisten aliarviointia kuin voisi äkkiseltään ajatella. Pudotus satamasta jäälle on useimmissa kohdissa varsin korkea, joten on ihan ystävällistä neuvoa sille laiturille, josta pääsee hyppäämään jäälle rikkomatta suksia tai lonkkia.

Suksia katukuvassa ja ladulla

Tämä on niitä viikonloppuja, jolloin Lahdessa näkee paljon suksia latujen lisäksi kaduilla. Finlandia-hiihdon selvittäneitä sankareita näkyi vielä iltapäivälläkin, jolloin palasimme naapurikunnasta omalta lenkiltämme - Finlandian laduille eli käytännössä juuri mihinkään Lahti-Hollola välin laduille kun ei ollut asiaa.
Maaseutulatumme Hollolan Pyhäniemen koulun takana oli yllättäen muutettu kulkemaan myötäpäivään, kun se on ainakin pari viimeistä vuosikymmentä kuljettanut väkeä toisin päin.

Oli suorastaan hämmentävää kokea ylä- ja alamäet eri päin. Minun mielestäni profiili oli nyt hieman helpompi, mikä varmaan on tarkoitus alakoulun ja päiväkodin vieressä. Mies taas arveli, että muutoksen takana ovat "ikihiihtäjät", perinteistä hiihtotyyliä suosivat seniorit, jotka aiemminkin ovat joskus tulleet vastaan väärään suuntaan, tosin aina mäissä varoen vastaan tulevaa laskijaa tai nousijaa. Pyhäniemen ladullakin kun on muutama sellainen alamäki, joissa vauhti voi olla liukkaalla kelillä aika hurja.

Muutoksen myötä yhden notkelman alla ei nyt ole vaarallista käännöstä. Mitään kovin varmaa ladun ominaisuuksista ei kuitenkaan voi sanoa, ennen kuin se on testattu erilaisissa keleissä. Mies valitti, että nyt ei pysty enää tekemään vertailuja entisen luiston kanssa. Minulla ei raksuta sykemittari tai sekunttikello ranteessa, mutta ihan normaalin rannekellon perusteella kovin hitaalta ja huonosti luistaneelta tuntunut lenkki meni pari minuuttia kovempaa kuin oletin.

Madesoppaa pakkasella

Eilen illalla osuin lähikauppaan juuri ennen palvelutiskin sulkemista ja huomasin tiskissä pinon komeita mateita. Kehtasin vielä pyytää tiskillä ollutta nuorta miestä nylkemään otuksen, ja onnekseni hän suostui, vaikka työaika olikin kai juuri loppumassa. Vielä kiitokset, sillä muuten hankala niljake olisi jäänyt ostamatta! (Muistin kyllä kiittää myös henkilökohtaisesti.)
Tänä aamuna oli sitten helppo tehdä pikasoppa, joka valmistui noin puolessa tunnissa. Ensin keitin liemen päästä ja mausteista, sitten paloittelin lanttua, porkkanaa, palsternakkaa ja sipulia erikseen kiehumaan. Vähän ajan kuluttua lisäsin perunat, paloitellut mateenlihat ja pakastimesta löytynyttä tilliä. Vielä pikku loraus viinietikkaa ja pari desiä (laihaa) ranskankermaa, minkä jälkeen pääsimme syömään. Soppa sai kiitosta kaikilta perheenjäseniltä - myös koirilta, jotka hotkivat liemeen makua antaneen pään.

Ulkoliikuntaa iltahämärässä

Koska en ole saanut otetuksi kameraa mukaan hiihtolenkeille, niin liitetään tähän muutama kuva menneeltä viikolta, jolloin koiralenkillä, iltapäivän sinisen hetken aikaan, kokeilin kuvaamista ilman salamaa. Kohteet ovat Lahden keskustasta, lähinnä Kisapuiston alueelta. Erityisen viehättynyt olin siitä, että luistinradoilla oli elämää, etenkin paljon nuoria.

Luistelu on niitä harvoja lajeja, joissa en koskaan ole kokenut minkäänlaista alemmuudentunnetta niin kuin monissa muissa urheiluaktiviteeteissa. Asuin Lahden keskustassa myös pienenä (tässä välissä monessa muussakin paikassa), ja äitini oli onneksi innokas viemään meitä lapsia Kisapuistoon luistelemaan. Olen itse asiassa oppinut luistelemaan niin pienenä, etten sitä edes muista. Takaperinluistelun ja sirklaamisen opettelu on jäänyt paremmin mieleeni.

Keskusta-asumisessa oli huonotkin puolensa. Olin nimittäin aivan surkea hiihtäjä, sillä ilmeisesti Salpausselän laduille kapuaminen oli luistinradalle menoa isompi kynnys sekä vanhemmilleni että minulle. Olen korvat punaisena joutunut useita kertoja kuuntelemaan sukulaisille kerrottua "hauskaa" juttua siitä, kuinka pienenä heitin sukset Fellmanin puistosta kadulle, kun ei oikein sujunut. Kertomuksessa ei ole varmaan muuta opetusta kuin se, että lapsena kuullut, loukkaavina pidetyt, asiat jäävät mieleen. Vasta aikuisena opin hiihtämään kunnolla, ja eilenkin tuli taas otettua vahinkoa takaisin puolentoista tunnin rivakalla lenkillä.

Laturetki veti väkeä

Pidin lupauksen itselleni ja kävin nuuhkimassa laturetki-ilmaa sunnuntain aamupäivässä Hollolan maastoissa Tiirismaan laturetkellä. Kiitettävän paljon väkeä oli liikkeellä, myös lapsiperheitä siirtämässä taitoa ja perinnettä. Olosuhteetkin olivat lähes täydelliset, muutama aste pakkasta ja aamulla kuntoon ajetut väylät. Ja mehuasemalta sai vielä virkistystäkin, aivan ilmaiseksi!

Lunta tosin tuli ajoittain aika paljon, joten välillä meni hieman tahmeaksi taaperrukseksi, mutta ei se sunnuntaihiihtäjän vauhdeissa ole kohtalokasta. Vähän eri juttu saattoi olla niillä Heinsuon urheilukeskuksessa kilpailleilla SM-tasoisilla hiihtäjillä, joista näin vilauksen yhdessä latujen sivuutuskohdassa.

Hiihtourakan päälle paistettiin suunnitellusti blinejä, ja nyt suoraan sanoen nukuttaisi. Mutta enpä taida mennä makuuasentoon, sillä illansuussa ajattelin vielä mennä syvävenyttelyyn. Sen jälkeen olen varmasti hyvin raukea ja toivon mukaan saan myös levätyksi ennen huomista, etukäteen ihan hirveän hektistä työpäivää. Mutta vielä en ajattele sitä...

Edes koiralla meni lujaa

Päivä on ollut vähän tyhjäkäyntiä, itse aiheutetusta syystä. Tahmeus johtuu eilisillasta; kun harvoin päätyy istumaan iltaa ulos, ei osaa varautua seurauksiin. Esimerkiksi hikoiluun ja väsymykseen, joiden takia en oikein inspiroitunut heti aamusta lähtemään hiihtämään miehen mukana. Puolen päivän maissa kuitenkin päätin, että jotain ulkoilua pitää harrastaa. Kävin koirien kanssa tarkistamassa maalla nurkat, kuvailemassa vähän maisemia ja hakemassa pakastimesta hilloja, papuja ja sieniä. Ihan virkistävää oli, niin kuin mäyräkoiran vauhdistakin näkee. Tämän illan otankin sitten rauhallisesti, jotta huomenna olen valmis Tiirismaan hiihtoon - tai ainakin pieneen osaan siitä. Hiihdon jälkeen olemme päättäneet paistaa blinejä ja syödä niitä sienisalaatin, mädin ja savukalatahnan kanssa.

Tassuin, kelkoin, luistimin...

Vähän liukasta, mutta silti niin mukavaa, ettei mopsikaan meinannut malttaa lähteä sisälle. Tänään jää kesti jo niin hyvin, että uskalsimme laajentaa luistelualuetta ja -porukkaa. Nyt saimme mukaan omien koirien lisäksi myös anopin potkukelkkoineen ja appivanhempien koiran.

Jäällä näkyi tänään myös jokunen pilkkijä ja yksi retkiluistelija, joka viiletti aivan kotirantamme vierestä. Hän oli todennäköisesti luistelemassa myötätuuleen pidemmän matkan eli suunnilleen pohjoisesta etelään. Ehkäpä koko Vesijärvi on nyt jäässä Vääksyyn saakka.

Me pyörimme Messilän, Laasonpohjan ja Hersalan (kaikki Hollolaa) rannoilla mahdollisimman paljon suojassa tuulelta. Iltapäivästä tuuli kuitenkin yltyi niin navakaksi, että vastatuuleen luistelu vaati jo kunnon sauvatyöskentelyä. Ja ihan lopuksi alkoi sataa lunta, mikä enteili luistelukelien loppua. Nyt lumisade on kuitenkin taas ohi, joten ehkä jäällä vielä pääsee kulkemaan terilläkin. Mutta huomenna koittaa taas arki ja työviikko, jolloin ei kyllä päivännäöllä ole mitään asiaa luontoon.

Vihdoinkin jäällä!

Viime viikon vesisateet ja perään tulleet pakkaspäivät viimeistelivät vihdoin luistinratamme kuntoon. Jäätä Vesijärven matalassa lahdessa oli sauvatestin perusteella 5-7 senttiä, pinnalla aivan ohut kerros puuterilunta. Kyseessä ei tietenkään ollut Päijät-Hämeen ensimmäinen luistelukeli, sillä tiedän todellisten harrastajien olleen pikkujärvillä kiitämässä jo moneen otteeseen. Moinen yritteliäisyys kuitenkin edellyttää, että joku porukasta jaksaa käydä tsekkaamassa paikkoja ja tiedottaa niistä muille. Lisäksi retkiluistinporukka haluaa turvallisuussyistä liikkua mahdollisimman paljon yhdessä. Ihan hyvä vaihtoehto, mutta olemme miehen kanssa valinneet viikonloppuluistelijan tason. Menemme siis jäälle silloin, kun sitä on turvallisesti jossain lähirannoistamme.

Ensimmäinen kosketus jäähän oli sellainen kuin yleensä syyspuolella; varovainen ja haparoiva. Aluksi järki pisti koputtamaan koko ajan sauvalla ja kuuntelemaan jään ääniä, jalat ja muu kroppa puolestaan muistelivat, miten pysyä pystyssä ja liukua eteenpäin ilman kompurointeja. Jos ja kun jää vaikutti kestävältä, koko olemus rentoutui. Jalat tottuivat taas teriin alla, sauvat löysivät oikean rytmin. Tänään jää oli sen verran hyvässä kunnossa ja tuultakin vain niin vähän, että pystyin jopa harjoittelemaan wassbergia eli sauvomaan joka potkaisulla. Välillä henkäisin hetken ja yritin ottaa muutaman kuvan vauhdikkaasti etenevästä siipasta. Horisontti näköjään on aina vinossa, mutta jäällä siis ollaan, ei luistimilla pujottelumäessä...