Meni yli kesäkuun puolivälin, ennen kuin tajusin siirtyä liikuntaharrastuksissa kesäaikaan. Viime viikolla olin vielä kahtena iltana syvävenyttelyssä, joka siis normaalisti kuuluu talvikauteen. Kolme tuntia kerrallaan oli kyllä tarpeeksi hikistä touhua työpäivän päätteeksi. Tilaisuus olisi ollut viiteen peräkkäiseen iltaan, mutta kyllä minulle kaksi kertaa riitti aivan hyvin, sen verran on vielä pakkotahtista töissä, ettei liikuntoihin jaksa keskittyä ihan viittätoista tuntia viikossa.
Sunnuntaina tajusimme miehen kanssa suunnistaa ensi kertaa Lahden Kahvisaareen, josta jo vuosikausia olemme käyneet satunnaisesti melomassa Vesijärvellä vuokraamalla kaksikkokajakin Vesisamoilijoiden kalustosta. Tai homma menee siis niin, että keväällä maksetaan jäsenmaksun yhteydessä kalustonkäyttömaksu, joka muuttuu edulliseksi, kunhan nyt edes muutaman kerran pääsee vesille. Toissa kesänä taisi mennä kalustomaksu ihan hukkaan, mutta jäsenmaksusta oli se ilo, että pystyin vuokraamaan seuran huvilan puoleen hintaan syntymäpäiviä varten.
Melontaolosuhteet olivat sunnuntaina aika ihanteelliset, vaikka iltapäivällä tuuli yltyikin hieman kovaksi. Eihän se oikeasti paha ollut, mutta kesän ensimmäisellä kerralla oli taas tekniikka hukassa ja kädet maitohapoilla. Selästähän sen liikkeenn pitäisi lähteä, mutta minkäs kirjoitustyöläinen väärille asennoilleen helposti tekee. Meloimme vain puolitoista tuntia, joten seuraavana yönä ei onneksi ravistellut lihaksissa. Hirveitä kramppejakin olen joskus kokenut, kun olen tehnyt ensimmäisellä kerralla liikaa ja unohtanut juomisen.
Tänään oli vuorossa vielä hikisempi kesäponnistus, ensimmäinen puistojumppa Fellmanin puistossa ihan keskellä Lahtea. Aurinko paistaa räkitti, asteita oli melkein 30, mutta onneksi sentään vähän tuuli ja pensaat antoivat varjoa. Aika hyvin jaksoimme askeltaa, punnertaa ja rääkätä kylkiä tunnin verran, mutta nyt kieltämättä käsiä täristää. On kuitenkin autuaallisen raukea olo, eikä taatusti tee mieli enää ajatella työasioita.
Kuvia en kummastakaan paikasta ottanut. Järvelle arastelin ottaa kameraa kastumisen pelossa, eikä jumpparyhmässä viitsi ruveta lintsaamaan ja kuvaamaan muita.
tiistaina, kesäkuuta 20, 2006
perjantaina, kesäkuuta 16, 2006
Ruohosipulit
Olen addiktoitunut ruohosipuleihin joskus jo lapsena, kun kahmin varsia suuhun tukuittain. Yksi varhaisista muistoista on leikkikouluretkeltä, jolloin muutama meistä tenavista taisi käydä tekemässä selvää ystävällisen leikkikoulun johtajan ruohosipulipenkistä. Se oli sitä 1960-lukua, jolloin meille kelpasivat myös raparperinvarret sokeriin kastettuina (tai ilman), vaikka äiti varoittelikin syömästä raparperia ilman maitoa. Nykyään kukaan perheenjäsenistä ei suostu syömään raparperia, ruohosipuli sentään menee salaateissa ja muissakin ruoissa mausteena.
Minulla ruohosipulia siis pitää olla, vaikka paljon muuta en viljelekään. Kukkimaanhan niitä ei pitäisi päästää, jos aikoisi pitää puskan tuoreena, mutta kyllä kukatkin ihan hyviltä maistuvat, ainakin pieninä nuppuina, melkein samoilta kuin kaprikset. Sitä paitsi minun ruohosipulimättääni ovat niin laajoja, että jostain nurkasta löytyy aina tuoreita versoja. Ja leikkaamalla niitä tulee aina uusia.
Minulla ruohosipulia siis pitää olla, vaikka paljon muuta en viljelekään. Kukkimaanhan niitä ei pitäisi päästää, jos aikoisi pitää puskan tuoreena, mutta kyllä kukatkin ihan hyviltä maistuvat, ainakin pieninä nuppuina, melkein samoilta kuin kaprikset. Sitä paitsi minun ruohosipulimättääni ovat niin laajoja, että jostain nurkasta löytyy aina tuoreita versoja. Ja leikkaamalla niitä tulee aina uusia.
keskiviikkona, kesäkuuta 14, 2006
Räkfrossa
Osallistuin viikonvaihteessa Göteborgin lähellä seminaariin, jonka perjantai-illan ohjelmaan kuului "båtutflykt i Bohuslän med strandhugg och räkfrossa". Eli pääsimme upeassa säässä laivaretkelle, jonka ohjelmaan kuului maihinnousu yhdelle Göteborgin läheisistä kalliosaarista sekä katkarapumässäily. Ja kyllä niitä äyriäisiä riittikin, eikä maussa tai tuoreudessa ollut valittamista.
sunnuntaina, toukokuuta 28, 2006
Surinaa kirsikkapuussa
Kirsikkapuussamme kävi tänään kova kuhina ja surina, kun pölyttäjät hoitivat tehtäväänsä. Jos kukkapohjista puoletkaan kypsyy hedelmiksi - tai luumarjoiksi - olen hyvin onnellinen. Kysymys olisi ennätyssadosta.
Koska olemme saaneet kirsikkapuun lahjaksi, tiedän siitä valitettavan vähän. En esimerkiksi tiedä, miksi meidän puussamme on valkoiset kukat, kun japanilaisten kirsikat ainakin elokuvien ja valokuvien perusteella kukkivat punaisina. Minkä värisiä kirsikkapuun kukat yleensä ovat Suomessa ja muualla maailmassa?
Sen verran tiedän, että oma puumme on jotain vanhaa maatiaislajiketta, joka kuulemma leviää aivan itsekseen ja säilyy silti kohtalaisen hyvänmakuisena. Happamiahan marjat ovat, mutta ihan kelpoja hilloon ja mehuun, eivät siis läpikarvaita.
Koska olemme saaneet kirsikkapuun lahjaksi, tiedän siitä valitettavan vähän. En esimerkiksi tiedä, miksi meidän puussamme on valkoiset kukat, kun japanilaisten kirsikat ainakin elokuvien ja valokuvien perusteella kukkivat punaisina. Minkä värisiä kirsikkapuun kukat yleensä ovat Suomessa ja muualla maailmassa?
Sen verran tiedän, että oma puumme on jotain vanhaa maatiaislajiketta, joka kuulemma leviää aivan itsekseen ja säilyy silti kohtalaisen hyvänmakuisena. Happamiahan marjat ovat, mutta ihan kelpoja hilloon ja mehuun, eivät siis läpikarvaita.
torstaina, toukokuuta 25, 2006
Inspiroiva sienisalaatti
Olin jo laittanut rouskut likoamaan, kun huomasin hälyttävän puutteen. Kaupat olivat kiinni ja sipulit lopussa. Oli pakko inspiroida sienisalaatti muista aineista. Silppusin sekaan hieman öljyisiä, aurinkokuivattuja tomaatteja, pari valkosipulinkynttä ja maustekurkkua. Kastikkeeksi lisäsin vain puoli purkkia creme fraichea, sillä tomaattien öljy ja kurkkujen etikka maustoivat nekin salaattia. Lopputulos oli niin onnistunut, että nimitin sen heti inspiroivaksi - ei siis inspiroiduksi - sienisalaatiksi. Maistui erityisen hyvin uuniperunoiden, haudutetun lampaan ja tomaatti-mozzarella-salaatin kanssa.
Vesialus Myllysaaressa
Kävin tsekkaamassa Lahden Purjehdusseuran junnukauden avausta, jossa pääosassa olivat tietenkin nuoret purjehtijat jollineen. Paluumatkalla sattui kuitenkin silmiin alus, jonka olen nähnyt aiemmin ihan muualla kuin venelaiturissa. Vai onko Vesijärvelle ilmaantunut useita vesitasoja? Itse asiassa olen nähnyt niitä aiemminkin ainakin pari, toisen Hersalan Laasonpohjassa, toisen aivan Myllysaaren naapurissa manterieen puolella. Ehkä tämä on jälkimmäinen.
sunnuntaina, toukokuuta 21, 2006
Rentukat
Sen verran on satanut ja ojissa riittänyt vettä, että rentukat värjäävät maisemaa maanteiden varsilla. Metsässäkin tuntui aamulla kostealta, mutta sienisatoa se ei taannut. Kovin suurin odotuksin en lähtenytkään, sillä lähimetsämme eivät ole aivan oikeaa tyyppiä korvasienille. Muutaman yksilön olen niistäkin kuitenkin hyvinä keväinä löytänyt, joten kannattaa tsekata.
Viime viikolla kuulin tuttavalta, että hän oli oman maaseutuasuntonsa läheltä kerännyt hakkuualueelta kaksi ja puolisataa korvasientä. Sekään metsä ei ollut nähnyt sadetta viikkokausiin, mikä kuulemma näkyi sienten koossa. Ja ehkä vähän myös saaliin määrässä, sillä viime vuonna tuli kuulemma kerralla 650 itiöemää.
Juttujahan voi aina kertoa, mutta minut luvattiin auliisti myös viedä paikalle. Joten kai sitä voi vain kateellisena uskoa.
Viime viikolla kuulin tuttavalta, että hän oli oman maaseutuasuntonsa läheltä kerännyt hakkuualueelta kaksi ja puolisataa korvasientä. Sekään metsä ei ollut nähnyt sadetta viikkokausiin, mikä kuulemma näkyi sienten koossa. Ja ehkä vähän myös saaliin määrässä, sillä viime vuonna tuli kuulemma kerralla 650 itiöemää.
Juttujahan voi aina kertoa, mutta minut luvattiin auliisti myös viedä paikalle. Joten kai sitä voi vain kateellisena uskoa.
Soutaja valmistautuu kesään
Yllätys oli melkoinen, kun näimme tänään kilpasoutuveneen kiitävän anoppilan rannan ohi. Tähän asti miehen vene on ollut ainoa näillä rannoilla. Pakkohan se oli sitten hakea kilpuri varastosta, asentaa siihen hankaimet ja viedä saunan seinustalle paikalleen. Veteen mies ei alusta vielä laskenut, sillä tuuli ehti muuttaa aallokon vähän turhan teräväksi iltapäivällä. Keveä ja kapea paatti on varsin kiikkerä, eikä kesän ensimmäisellä kerrlla ole kiva kaatua ja kastua. Laituri on kuitenkin jo tarkistettu ja soutukuume nousussa.
torstaina, toukokuuta 11, 2006
Kariniemen lehdossa
Hieman surettaa, kun ehtinyt Kariniemen mäelle kertaakaan parhaaseen sinivuokkoaikaan, jolloin lehtometsä on vähintään yhtä täynnä eri sinisen värisiä pilkkuja kuin nyt valkovuokkoja. Tänäänkin näimme iltapäiväkävelyllä joitain lähes punaisia vuokkoja, mutta yleiskuvissa ne eivät tietenkään enää näy. Viimeistään kuun lopussa mäkeä pilkuttavat puolestaan kielot, joiden lehtiä oli jo noussut paljon vuokkojen sekaan.
Mäki on kyllä uskomaton keidas melkein keskellä Lahtea ja Vesijärven rannalla. Tytärkin ihmetteli ääneen, että upea alue on saanut säilyä luonnontilassa paikassa, mistä moni varmaan himoitsisi itselleen näköalatonttia.
Mäki on kyllä uskomaton keidas melkein keskellä Lahtea ja Vesijärven rannalla. Tytärkin ihmetteli ääneen, että upea alue on saanut säilyä luonnontilassa paikassa, mistä moni varmaan himoitsisi itselleen näköalatonttia.
lauantaina, toukokuuta 06, 2006
Valkovuokot kuivuuden keskellä
Valkovuokkomättäät näyttivät tänään maalla elinvoimaisilta, ja toki vihreää oli paljon muuallakin. Yleisvaikutelma oli kuitenkin kuiva. Ei ihme, jos paloja syttyy muuallakin kuin Helsingin keskustassa. Toivottavasti haravoijat älyävät nyt olla kulottamatta, sillä palovaaran lisäksi roihut aiheuttavat ilmaan lisää epäpuhtauksia. Pölyävä kevät on ihan tarpeeksi rankka allergikoille ja astmaatikoille muutenkin.
Itse kärsin korkeintaan keskivaikeasta siitepölyallergiasta, mutta viime viikkoina on ollut vetämätön olo. Kovin moni laji tuntuu kukkivan samaan aikaan, kaupungissa on vielä paljon hiekkaa talven jäljiltä, ja kaiken riemun päälle naapuritalossamme vielä hiekkapuhalletaan seiniä. Toivon siis sadetta, vaikka moinen puheenaihe on tietenkin kielletty etenkin keskellä viikonloppua, jolloin on ensi kertaa rikottu helleraja.
Sade lisäisi toiveita myös korvasienisadosta, jota ei ainakaan minun vahtimilleni rutikuiville rinteille tule tätä menoa ollenkaan. Hakeaukiollakin vain pöllysi.
Itse kärsin korkeintaan keskivaikeasta siitepölyallergiasta, mutta viime viikkoina on ollut vetämätön olo. Kovin moni laji tuntuu kukkivan samaan aikaan, kaupungissa on vielä paljon hiekkaa talven jäljiltä, ja kaiken riemun päälle naapuritalossamme vielä hiekkapuhalletaan seiniä. Toivon siis sadetta, vaikka moinen puheenaihe on tietenkin kielletty etenkin keskellä viikonloppua, jolloin on ensi kertaa rikottu helleraja.
Sade lisäisi toiveita myös korvasienisadosta, jota ei ainakaan minun vahtimilleni rutikuiville rinteille tule tätä menoa ollenkaan. Hakeaukiollakin vain pöllysi.
tiistaina, toukokuuta 02, 2006
Hiekkalaatikon krookukset
Laitetaan esille nyt vähän väriäkin, ettei koko blogi ole pelkkää ruskeaa. Pohjaväri on kuitenkin tuttu, ruohottunut ja maatunut hiekkalaatikko, johon olemme tyttärien kanssa jo monena keväänä piilottaneet ne kukkasipulit, jotka ovat jääneet jäljelle lahjaksi saaduista tai itse ostetuista pääsiäiskukista. Viime vuonna meillä taisi olla violetteja krookuksia pääsiäispöydässä...
Sipulikukkamme eivät ole koskaan pitkäikäisiä (kaikki edellisvuosien keltaiset narsissit ovat hävinneet), pääsyinä varmaan hoitamattomuus ja köyhä maa, mutta epäilenpä myyrilläkin olevan osansa. Silti näin amatöörimäinen kierrätyskin ilahduttaa siinä vaiheessa, kun piha on muuten vielä surumielisen näköinen talven jäljiltä.
Sipulikukkamme eivät ole koskaan pitkäikäisiä (kaikki edellisvuosien keltaiset narsissit ovat hävinneet), pääsyinä varmaan hoitamattomuus ja köyhä maa, mutta epäilenpä myyrilläkin olevan osansa. Silti näin amatöörimäinen kierrätyskin ilahduttaa siinä vaiheessa, kun piha on muuten vielä surumielisen näköinen talven jäljiltä.
Korvasieniviljelmä
Vappuna piti tietysti tarkistaa kevään merkit maalla. Leskenlehtien, sinivuokkojen ja loputtoman linnunlaulun lisäksi oli krookuksia, raparperin alkuja, viisisenttiseksi ehtinyt ruohosipulimätäs ja silmuja hedelmäpuissa ja marjapensaissa.
Suurimmalla jännityksellä kuitenkin seuraan paikkaa, johon tontillamme käynyt puunkaataja pari talvea sitten säilöi hakkeeksi menevät rangat kuivumaan. Muutama viikko sitten hän lopulta teki rangoista haketta ja vei lastin pois. Jäljelle jäi äitiäni ensin närkästyttänyt hake- ja risukerros ja traktorinjälkiä. Mies ja minä kuitenkin muistutimme, että nythän meillä voi olla metsänreunassa aito korvasieniviljelmä - sen verran monta kertaa minä ainakin olen löytänyt korvasieniä purun ja hakkeen seasta entisten ja nykyisten puukasojen liepeiltä, joissa vielä on rikottu maata sopivasti.
Voi olla, etteivät itiöemät innostu pintaan vielä tänä keväänä, mutta viimeistään ensi vuonna. Sitä ennen pitää välttää liikaa siivoamista hakekentällä.
Suurimmalla jännityksellä kuitenkin seuraan paikkaa, johon tontillamme käynyt puunkaataja pari talvea sitten säilöi hakkeeksi menevät rangat kuivumaan. Muutama viikko sitten hän lopulta teki rangoista haketta ja vei lastin pois. Jäljelle jäi äitiäni ensin närkästyttänyt hake- ja risukerros ja traktorinjälkiä. Mies ja minä kuitenkin muistutimme, että nythän meillä voi olla metsänreunassa aito korvasieniviljelmä - sen verran monta kertaa minä ainakin olen löytänyt korvasieniä purun ja hakkeen seasta entisten ja nykyisten puukasojen liepeiltä, joissa vielä on rikottu maata sopivasti.
Voi olla, etteivät itiöemät innostu pintaan vielä tänä keväänä, mutta viimeistään ensi vuonna. Sitä ennen pitää välttää liikaa siivoamista hakekentällä.
tiistaina, huhtikuuta 25, 2006
Ainoat oikeat kevätkukat
Kävimme viemässä talvirenkaat maalle ja poikkesimme samalla appivanhempien eteläiselle rinteelle Hollolassa. Sinivuokot loistivat kymmenistä eri pisteistä, vaikka olivat jo sulkemassa silmänsä iltapäivän muuttuessa illaksi.
Tätä kevään kukkaelämystä on vaikea ohittaa, sillä minulle sinivuokot ovat niitä kukkia, jotka tuovat mieleen kevään ja 1960-luvun koulutyttöjen vaellukset Lahden Kariniemen rantaan keräämään kauneinta kimppua. Enää en raaski sinivuokkoja kerätä, sen verran harvinaisena lajia pidetään. Onneksi esiintymiä on Lahden seuduilla paljon ja runsaina, välillä aivan sinisinä mattoina.
Tätä kevään kukkaelämystä on vaikea ohittaa, sillä minulle sinivuokot ovat niitä kukkia, jotka tuovat mieleen kevään ja 1960-luvun koulutyttöjen vaellukset Lahden Kariniemen rantaan keräämään kauneinta kimppua. Enää en raaski sinivuokkoja kerätä, sen verran harvinaisena lajia pidetään. Onneksi esiintymiä on Lahden seuduilla paljon ja runsaina, välillä aivan sinisinä mattoina.
Parveke herää kevääseen
Kevät jyllää kovaa vauhtia kohti kesää luonnossa, mutta pohjoisen puoleisella parvekkeella on menossa vasta vaihto talvesta kevääseen. Pääsiäisen sisäkoristeet, narsissit, ehtivät jo nuupahtaa lämpöpattereiden helteessä, mutta saivat viileässä lisäaikaa. Kanervatkaan eivät ole vielä täysin rapistuneita...Vielä kestää, ennen kuin saan ensimmäiset yrtit ulos.
lauantaina, huhtikuuta 22, 2006
Tanssin viikon avaus
Huhtikuu on ollut melkein pelkkää tanssia, ainakin iltaisin ja viikonloppuisin. Kun syksyllä aloitin kahdessa tanssija Mauri Mettovaaran vetämässä modernin tanssin ryhmässä (toisessa itse asiassa jatkan jo kolmatta vuotta), en arvannut, että molempien kanssa esiintyisin keväällä. Ensimmäinen tulikoe oli vuorossa tänään Lahden Työväenopiston kevätnäytöksen yhteydessä. Kahdeksan naisen ryhmämme veti kaksi kertaa seitsemän minuutin ohjelman, minkä jälkeen tuntuikin vähän tyhjältä toivottaa hyvää kesää. Koko talvi oli koreografiaa opeteltu ja hiottu, ja siinä se sitten oli...
Kyseessä ei siis ole kuvassa näkyvä ryhmä, joka esittää vatsatanssia opettajansa Kaija Lipiäisen johdolla. Omaa tanssia kun on vähän vaikea kuvata.
Onneksi saamme postissa videon, josta sitten voimme kukin tarkistaa virheemme.
Korkkasimme tanssin viikon, joka huipentuu ensi launtaina Maailman tanssin päivään. Silloin olen estradilla Lahden Musiikkiopiston gaalassa, mikä tietysti kuulostaa todella hienolta. Naureskelimme juuri, että moinen tehtävä pitää heti liittää osaksi ansioluetteloa. Näyttäähän se aika hienolta kolmi-viisikymmpisistä naisista koostuvassa ryhmässämme, jossa ammatit ovat jotain ihan muuta kuin tanssia. Itse lähdin aikoinaan mukaan liikunnan vuoksi, nyt alan nähdä hommassa jo vähän taiteellisia arvojakin. Ja hauskaahan meillä on, ei hommaa pidä ottaa liian vakavasti muuten kuin tietysti esityksissä, joissa pitää antaa kaikkensa.
Kyseessä ei siis ole kuvassa näkyvä ryhmä, joka esittää vatsatanssia opettajansa Kaija Lipiäisen johdolla. Omaa tanssia kun on vähän vaikea kuvata.
Onneksi saamme postissa videon, josta sitten voimme kukin tarkistaa virheemme.
Korkkasimme tanssin viikon, joka huipentuu ensi launtaina Maailman tanssin päivään. Silloin olen estradilla Lahden Musiikkiopiston gaalassa, mikä tietysti kuulostaa todella hienolta. Naureskelimme juuri, että moinen tehtävä pitää heti liittää osaksi ansioluetteloa. Näyttäähän se aika hienolta kolmi-viisikymmpisistä naisista koostuvassa ryhmässämme, jossa ammatit ovat jotain ihan muuta kuin tanssia. Itse lähdin aikoinaan mukaan liikunnan vuoksi, nyt alan nähdä hommassa jo vähän taiteellisia arvojakin. Ja hauskaahan meillä on, ei hommaa pidä ottaa liian vakavasti muuten kuin tietysti esityksissä, joissa pitää antaa kaikkensa.
sunnuntaina, huhtikuuta 16, 2006
Pikapasha
Juhlapyhinä tulee helposti paineita pohtia ruokalistoja. Tällä kertaa kuvittelin väistäväni kaikenlaiset pääsiäisherkut, sillä valmistauduimme perheellä lähinnä hoivaamaan torstaina leikattua koiraa. Lisäksi olin niin puhki usean viikon yliviritetyn työputken jäljiltä, ettei ruuanlaitto houkutellut vielä viikolla ollenkaan. Kun päivälle oli tiedossa lounaskutsu anoppilaan, ajattelin sen riittävän meille oikein hyvin. (Vihannesten kanssa haudutettu lammas olikin oikein hyvää, samoin yksinkertainen, kesän marjoihin perustuva rahkajälkiruoka.)
Lauantain kauppareissulla alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jospa kuitenkin tekisin jotain ekstraa. Pasha-ainekset ostin muistinvaraisesti, ja kotona keittokirjakin vahvisti, että hommassa voi olla aika luova. Pääasia on kai yhdistää sopivassa suhteessa hapanta rahkaa, kermaa, voita, munia, sokeria ja mausteita (meidän tapauksessamme vain manteleita, sillä sukaateissa ja muissa kuivatuissa sitrushedelmissä on ainakin minun nenääni kutittavia lisäaineita). Ja sitten vain keitellään tai sekoitellaan, vähän siitä riippuen, haluaako jälkiruuan säilyvän hyvin vai vain pari päivää. Kuvan versio on pikapasha, joka on sekoitettu keittämättömistä aineksista ja valunut vuorokauden suodatinpussilla valutetussa siivilässä.
Innostuin sitten lopulta kutsumaan huomiseksi syömään veljen perhettä ja äitini, joten taas kerran oli aika sukeltaa tutkimaan pakastinta. Hetken mielijohteesta hankitun paistin pistin marinoitumaan parvekkeelle, sen seuraksi tein jo sienisalaatin mustarouskuista, sipulista, creme fraichesta, kirvelistä ja persiljasta. Lisäksi aion hauduttaa papuja ja valmistaa uunissa öljyllä voideltuja, maustettuja juureslastuja nauriista ja palsternakasta. Juurekset tosin löysin ihan lähimarketin vihannesosastolta - toivottavasti ovat kelvollisia.
Koirakin muuten voi jo niin hyvin, että se taas nauttii kippojen nuolemisesta ja muusta ruuanlaittoon liittyvästä aktiviteetista. Lenkeille siitä ei tikit mahassa vielä ole seuraa, vaikka se niin itse hetkittäin kuvitteleekin. Onneksi se osaa myös nautiskella lepäilystä vieressäni, kun lueskelen kirjaa sängyssä. Aika hyvä loma siis, sopivassa suhteessa loikoilua ja hyvää ruokaa (ja pari kevyttä kävelylenkkiä, mutta niistä ei pidä hiiskua mäyräkoiralle mitään.)
Lauantain kauppareissulla alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jospa kuitenkin tekisin jotain ekstraa. Pasha-ainekset ostin muistinvaraisesti, ja kotona keittokirjakin vahvisti, että hommassa voi olla aika luova. Pääasia on kai yhdistää sopivassa suhteessa hapanta rahkaa, kermaa, voita, munia, sokeria ja mausteita (meidän tapauksessamme vain manteleita, sillä sukaateissa ja muissa kuivatuissa sitrushedelmissä on ainakin minun nenääni kutittavia lisäaineita). Ja sitten vain keitellään tai sekoitellaan, vähän siitä riippuen, haluaako jälkiruuan säilyvän hyvin vai vain pari päivää. Kuvan versio on pikapasha, joka on sekoitettu keittämättömistä aineksista ja valunut vuorokauden suodatinpussilla valutetussa siivilässä.
Innostuin sitten lopulta kutsumaan huomiseksi syömään veljen perhettä ja äitini, joten taas kerran oli aika sukeltaa tutkimaan pakastinta. Hetken mielijohteesta hankitun paistin pistin marinoitumaan parvekkeelle, sen seuraksi tein jo sienisalaatin mustarouskuista, sipulista, creme fraichesta, kirvelistä ja persiljasta. Lisäksi aion hauduttaa papuja ja valmistaa uunissa öljyllä voideltuja, maustettuja juureslastuja nauriista ja palsternakasta. Juurekset tosin löysin ihan lähimarketin vihannesosastolta - toivottavasti ovat kelvollisia.
Koirakin muuten voi jo niin hyvin, että se taas nauttii kippojen nuolemisesta ja muusta ruuanlaittoon liittyvästä aktiviteetista. Lenkeille siitä ei tikit mahassa vielä ole seuraa, vaikka se niin itse hetkittäin kuvitteleekin. Onneksi se osaa myös nautiskella lepäilystä vieressäni, kun lueskelen kirjaa sängyssä. Aika hyvä loma siis, sopivassa suhteessa loikoilua ja hyvää ruokaa (ja pari kevyttä kävelylenkkiä, mutta niistä ei pidä hiiskua mäyräkoiralle mitään.)
perjantaina, huhtikuuta 14, 2006
Ilman turvaverkkoja
Tällaista ekstraohjelmaa Tivoli Sariola tarjosi iltapäivällä. Yleisö kerättiin alta pois, mutta turvaverkkoja ei näkynyt missään. Vaarahan on aina ollut tärkeä osa sirkustaiteita.
Varma kevään merkki
Kevät tuli lopulta niin nopeasti, että olin valmis tänään nielemään ihmettelyni Tivoli Sariolasta, joka räntäsateesta huolimatta aina keväällä tuo vaununsa Lahteen. Oli ihan pakko poiketa aurinkoisen pitkäperjantain päiväkävelyltä ihmettelemään keskieurooppalaista tunnelmaa: iloisen näköisiä perheitä, poseeraavia teinejä, jäätelöä ja juomia nauttivia seurueita. Eurohumppa ja kojuja ja laitteita hoitavat monen maalaiset työntekijät loivat omalta osaltaan tunnelmaa, joka on varmaan hyvin samanlaista saksalaisessa, puolalaisessa tai italialaisessa huvipuistossa. Toisaalta kojuihin maalatut Olavi Virta, Elvis Presley ja kumppanit veivät jonnekin vuosikymmeniä taaksepäin - eksotiikkaa sekin...
En ole koskaan nauttinut kiertävien tivoleiden tai huvipuistojen laitteista, sillä olen onnistunut pienenä oksentamaan jopa leikkipuiston karusellissa. Lapsilleni tivoli-vierailut olivat kuitenkin aivan pakollisia vielä joitain vuosia sitten, kunnes nuorempi huomasi kasvaneensa liian isoksi ja voivansa pahoin jossain hurjimmista vetkuttimista.
En ole koskaan nauttinut kiertävien tivoleiden tai huvipuistojen laitteista, sillä olen onnistunut pienenä oksentamaan jopa leikkipuiston karusellissa. Lapsilleni tivoli-vierailut olivat kuitenkin aivan pakollisia vielä joitain vuosia sitten, kunnes nuorempi huomasi kasvaneensa liian isoksi ja voivansa pahoin jossain hurjimmista vetkuttimista.
sunnuntaina, maaliskuuta 26, 2006
Näköala Messilän rannasta
Kuvalla ei ole mitään tekemistä tämän päivän auringon ja huikean kelin kanssa. Se on otettu viikko aiemmin, kun lumimyräkkä vain hetkeä myöhemmin peitti loputkin maiseman yksityiskohdat hiihtäjän näkyvistä. Mäyräkoira, mies ja minä tunsimme illalla jalkalihaksissa, että oli tullut tarvottua muutama kilometri sivutuulessa ja umpihangessa.
Tänään väsymys hankittiin siis aivan toisenlaisissa olosuhteissa, ihanteellisen hyvään kuntoon ajetuilla hiihtoväylillä. Lenkkimme alkoi Lahden Teivaan rannasta kohti Rautakankaretta ja Messilää, josta otimme suunnan ensin Enonsaareen, sitten Mukkulaan ja lopulta Vesijärven sataman kautta Teivaan satamaan. (Tuota Vesijärven satamaa tosin nimitetään nykyään vain Satamaksi, mutta minusta se on vähän köyhää, kun jotain historiallistakin on sentään säilynyt 1900-luvun alun tärkeästä rautatien ja vesiliikenteen solmukohdasta). Seuraa ladulla riitti koko ajan, väkeä oli liikkeellä valehtelematta tuhansia. Itse asiassa mies laski vastaantulijat Mukkulan ja Teivaan sataman välissä ja pääsi 360:een. Ja se oli vain lenkin loppurutistus.
Mäyräkoira jaksoi vetää hihnassaan koko vastatuuliosuuden Messilään asti, sen jälkeen vauhti alkoi vähän hyytyä. Parinkymmenen kilometrin lenkki on toki jonkinlainen rasitus matalajalkaiselle otukselle, vaikka se elääkin lähinnä juostakseen (ja tietysti syödäkseen, mikä ei siinä näy kuten useimmissa rotukavereissa). Näimme paljon muitakin koiria, muutaman samalla menetelmällä "hiihtämässä" eli hihnalla kiinni ihmisen vyötäröllä. Hyvä sää innosti useimmat niin tehokkaaseen laukkaan, että harvalla oli aikaa edes rähistelemällä kommentoida muita latitovereita.
Kyllä lenkki tuntui ihan ihmisjaloissakin, minulla myös poskissa. Eihän sitä keväällä tietenkään muista, että iho voi myös palaa. Nyt on sitten punaista röpelöä poskipäissä, ilmiselvää aurinkoihottuman alkua. No, muutama seuraava päivä menee taas tiiviisti sisätöissä, joten eiköhän naama ehdi rauhoittua ennen seuraavia huippukelejä.
Tänään väsymys hankittiin siis aivan toisenlaisissa olosuhteissa, ihanteellisen hyvään kuntoon ajetuilla hiihtoväylillä. Lenkkimme alkoi Lahden Teivaan rannasta kohti Rautakankaretta ja Messilää, josta otimme suunnan ensin Enonsaareen, sitten Mukkulaan ja lopulta Vesijärven sataman kautta Teivaan satamaan. (Tuota Vesijärven satamaa tosin nimitetään nykyään vain Satamaksi, mutta minusta se on vähän köyhää, kun jotain historiallistakin on sentään säilynyt 1900-luvun alun tärkeästä rautatien ja vesiliikenteen solmukohdasta). Seuraa ladulla riitti koko ajan, väkeä oli liikkeellä valehtelematta tuhansia. Itse asiassa mies laski vastaantulijat Mukkulan ja Teivaan sataman välissä ja pääsi 360:een. Ja se oli vain lenkin loppurutistus.
Mäyräkoira jaksoi vetää hihnassaan koko vastatuuliosuuden Messilään asti, sen jälkeen vauhti alkoi vähän hyytyä. Parinkymmenen kilometrin lenkki on toki jonkinlainen rasitus matalajalkaiselle otukselle, vaikka se elääkin lähinnä juostakseen (ja tietysti syödäkseen, mikä ei siinä näy kuten useimmissa rotukavereissa). Näimme paljon muitakin koiria, muutaman samalla menetelmällä "hiihtämässä" eli hihnalla kiinni ihmisen vyötäröllä. Hyvä sää innosti useimmat niin tehokkaaseen laukkaan, että harvalla oli aikaa edes rähistelemällä kommentoida muita latitovereita.
Kyllä lenkki tuntui ihan ihmisjaloissakin, minulla myös poskissa. Eihän sitä keväällä tietenkään muista, että iho voi myös palaa. Nyt on sitten punaista röpelöä poskipäissä, ilmiselvää aurinkoihottuman alkua. No, muutama seuraava päivä menee taas tiiviisti sisätöissä, joten eiköhän naama ehdi rauhoittua ennen seuraavia huippukelejä.
torstaina, maaliskuuta 16, 2006
Kylpylävieraana Baden-Badenissa
Tulipa käytyä Etelä-Saksassa, tarkemmin sanottuna Baden-Württembergissä, jonka yksi etappi oli Baden-Baden. Osavaltiossa oli kuulemma kylmin ja lumisin talvi miesmuistiin, jossain Schwarzwaldin kylistä kuulemma neljä ja puoli metriä lunta. Viime sunnuntaina maisema oli tällainen itse kylpyläkaupungissa, jossa siis ei istuskeltu terasseilla nautiskelemassa virkistäviä juomia. Kaunishan maisema toki oli.
Muistelin, että nuorena lukemani Herman Hessen kirja olisi ollut otsikon niminen, mutta siinä onkin vain yksi Baden eli suomennettuna Kylpylävieraana Badenissa. Täytynee palata tuohon teokseen joskus ja tarkastaa, mihin Kurgast todellakin sijoittuu. Bad-alkuisia paikkakuntiahan alueella tuntuu olevan tiheään, mikä kertoo uskosta parantavien vesien ja metsien yhdistelmään Schwarzwaldissa. Itse en päässyt varsinaisille vuorenrinteille asti, mutta mies kertoi nauttineensa lyhyestä päiväretkestään rinteillä, jossa ei tosin tullut vastaan juuri muita vaeltajia.
Muistelin, että nuorena lukemani Herman Hessen kirja olisi ollut otsikon niminen, mutta siinä onkin vain yksi Baden eli suomennettuna Kylpylävieraana Badenissa. Täytynee palata tuohon teokseen joskus ja tarkastaa, mihin Kurgast todellakin sijoittuu. Bad-alkuisia paikkakuntiahan alueella tuntuu olevan tiheään, mikä kertoo uskosta parantavien vesien ja metsien yhdistelmään Schwarzwaldissa. Itse en päässyt varsinaisille vuorenrinteille asti, mutta mies kertoi nauttineensa lyhyestä päiväretkestään rinteillä, jossa ei tosin tullut vastaan juuri muita vaeltajia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
