Leivän tuoksua

En joulun alla leivo koskaan kakkuja tai torttuja, mutta joululeipää haluan leipoa itse. Olen vuosikausia käyttänyt jostain naistenlehdestä ottamaani reseptiä, joka on maukas mutta kuitenkin maltillisesti maustettu. Leivässä on mallasta, paljon ruisjauhoa (meillä käytetään Vääksyn Myllyn jauhoja) ja se imellytetään tekemällä juuri edellisenä päivänä.

Leipä on myös mitä parhain lahja ihmisille, joille mielellään antaa muutakin kuin kortin. Tänään kaksi ystävää jo kävi hakemassa lämpimäisen täältä leipätehtaalta. Huomenna vien ainakin yhden limpun Helsinkiin, ylihuomenna kokoukseksi naamioituun pikkujouluun.

Mausteleivän hyvä puoli on se, että se säilyy viileässä pari viikkoa ja jopa paranee maultaan ensimmäisen viikon ajan. Aion silti viettää vielä toisenkin leivontapäivän aivan joulun alla ja viedä lämpimäiset lähimmille ihmisille.

Ruuhkaa hiihtostadionilla

Katukuvassa lunta on vaikka kuinka, mutta hiihtoladuille kaivataan vielä lisää isojen latukoneiden alle. Lahden Urheilukeskuksessa, tarkemmin itse stadionin alueella, avattiin reilu viikko sitten tykkilumilatu, joka kerää hiihtäjiä ihan ruuhkaksi asti. Eilen, lauantaina päivällä, olinkin koko ajan joko ohitettavana tai ohittamassa jota kuta.

Tänä aamuna lähdimme liikkeelle jo aamuhämärissä ihan omien aikataulujemme takia. Onneksi, sillä stadionin latujen reunaan olikin pystytetty kylttejä hiihtokilpailuista, jotka alkaisivat aamupäivällä. Latuja kunnostamassa oli aamu kahdeksalta iso joukko miehiä ja latukone.

Sujahdimme sekaan ja pääsimme nauttimaan aivan upeasta baanasta, kun hiihtelimme reilut puoli tuntia. Se ei näyttänyt häiritsevän ketään töissä olijoista. Itse asiassa pääsin koehiihtäjäksi maalilinjalle, jossa taidettiin kokeilla, osuvatko sukset johonkin ajanottoon liittyvään anturiin.

Eilen hiihdin lähinnä stadionin urheilukentällä ja harjoittelin tasaisella tasapainoa eri hiihtotyyleillä. Tänä aamuna otin mäkiharjoituksia kiipeämällä puolen tusinaa kertaa stadionilta Siiri Rantasen patsaan kohdalta ylös Teivaanmäen suuntaan. Suurmäen kentälle en sentään kiivennyt, se mäki on minulle ainakin alkutalvesta liian rankka (puhumattakaan alamäestä takaisin).

Rennon aamuhiihdon jälkeen jätimme ladut kunnostajille ja kilpahiihtäjille, joita oli varmaan jo pian tulossa lämmittelemään.

Illansuussa minulla on vielä ylimääräiset tanssiharjoitukset, joten hiihtolenkin ei ollut syytäkään olla liian rankka. Opettajamme kuulemma pitää meitä tanssisalissa niin pitkään, että koreografia on varmasti kunnossa ensi torstain esitystä varten. Huh huh.

Herkkutattipasta on vaikea klassikko

Pettymisen uhallakin syön herkkutattipastaa suunnilleen aina, kun sitä on ravintolassa saatavilla. Itse sienen maku on niin vahva, että annos maistuu yleensä edes joltain. Paitsi viikko sitten Leonardossa, jossa pasta oli pöytään tullessa kylmää ja pastalajike mielestäni väärä (jonkin ontto ja pätkitty laji, en enää muista, mikä). No, ei ruoka nyt varsinaisesti pahaa ollut mutta ei myöskään nautinto.

Italiassa ja luottamissani Suomen italialaisissa ravintoloissa Pasta ai funghi porcini sisältää yleensä tagliatellea tai jotain vielä leveämpää nauhapastaa ja joko paistettuja herkkutatteja tai herkkutattikastiketta, mistä kertoo Googlen kuvahakukin. Lisäksi persiljaa, suolaa ja pippuria ja mahdollisesti valkosipulia ja tilkka valkoviiniä, siinäpä se.

Italialaiset rakastavat herkkutatteja mahdollisimman tuoreina ja isoina paloina ja osaavat myös valmistaa ne maukkaasti. Suomessa olen saanut liian usein löysiksi paistettuja paloja, joista hieno maku on melkein hävinnyt. Palaan tuoreiden herkkutattien käyttämiseen sitten, kun niitä taas on saatavana. Pakastettuja herkkutatteja en juuri harrasta.

Talvella on erittäin hyvä vaihtoehto tehdä ruokaa kuivatuista herkku- tatti- siivuista. Niihinhän maku on tiivistynyt upeasti ja vapautuu ruokaan kuumassa vedessä liottamisen jälkeen. Ja se vesi kannattaa ja pitää tietenkin ehdottomasti käyttää ruoanvalmistukseen!

Mennyt kesä ja syksy antoivat ainakin Lahden tienoilla aika vaatimattomia herkkutattisatoja, mutta jotain sentään. Kaapissani on kuivattuja sieniä ehkä kymmenkuntaa ruokailua varten. Tänään aion tehdä herkkutattipastaa neljälle seuraavista aineksista: tagliatellea paketin ohjeen mukainen määrä, 3 dl kuivattuja herkkutattisiivuja + liotusvesi n. 3 dl, kynsi valkosipulia, nippu persiljaa, loraus valkoviiniä ja toinen loraus kermaa. Hauduttelen kastiketta kymmenisen minuuttia, en sen kauempaa, koska sienet ovat jo liotuksessa pehmenneet. 

Ja sitten vain muistetaan, että pasta keitetään juuri ja juuri kypsäksi eli al dente ja että ruoka tarjoillaan kuumana. Asiaa auttaa, jos puolisyvät lautaset on lämmitetty uunissa.

Juuston käyttö pastan kanssa on taidetta, jota en hallitse mitenkään täydellisesti - Suomessahan parmesaania tuodaan pöytään suunnilleen aina, vaikka se ei mitenkään sopisi ruokaan. Olen saanut myös Italiassa herkkutattipastaa sekä parmesaaniraasteella että ilman, mikä näkyy resepteissä. Meillä ei ole nyt jääkaapissa aitoa parmigianoa, joten juustoa haluavat raastakoot sieltä itselleen jotain muuta vahvaa juustoa annoksen päälle, minä jätän väliin. Olen saanut herkkutatteja Italiassa myös sinihomejuuston ja polentan kanssa, mutta se onkin sitten toinen juttu.

Sienisesonki jatkuu resepteissä

Sain pari päivää sitten kiertokautta iloisen uutisen. Kollega oli havainnut, että minulle on myönnetty Suomen Tietokirjailijoiden apuraha sienikeittokirjan kirjoittamiseen. Olen siitä iloinen ja kiitollinen, sillä nyt parin ystäväni kanssa luotu projekti pääsee kunnolla vauhtiin. Kustantajakin on jo löytynyt, mutta siitä lisää tuonnempana, kunhan blogijulkisuuden ja muun markkinoinnin pelisäännöistä on yhteisesti sovittu.

Kaikenlaista pohjatyötä on tehty tietysti jo apurahahakemuksia varten, mutta nyt siis alkaa varsinainen työ. Keskellä talvea on luonnollista kokeilla sienireseptejä säilötyistä sienistä.

Minulla on kaapit täynnä kuivattuja suppilo- ja kosteikkovahveroita, mustatorvisieniä, herkku- ja punikkitatteja ja korvasieniä. Kun oikein käyn kuivapurkit läpi, jostain voi vielä löytyä mustavahakkaita ja ukonsieniäkin. Ja sitten on tietysti kuivattuja nokkosia ja yrttejä, joita voi käyttää sieniruokien aineksina ja maustamiseen.

Sienten pakastamisesta en ole kovin innostunut, mutta jotain pakastimessakin on. Luulisin, että paistosienistä on jonkin verran tatteja ja orakkaita. Pakastan myös suolattuja rouskuja, sillä en omista kunnon kellaria. Ja juuri tänään näin pakastelaatikossa muovipussin, jossa on sisällä kantarelleja, mustaherukanlehtiä ja valkosipulia - eräänlainen sienisalaatin tai -pikkelssin pohja siis. Jääkaapissa on yksi pönikkä suolasieniä, jotka yritämme syödä pois salaateissa nopeasti pilaantumasta.

Olen tähän asti merkinnyt sienireseptini tunnisteella sieniruoka. Tunnisteen takana on ollut välillä pelkkää yleistä sieniruokapohdintaa, joten jatkossa lisään vielä tunnisteen sieniresepti. Yritän nostaa esiin blogin uumenista myös vanhemmat, omasta mielestäni parhaat, sienireseptini.

Vaalean piparkakkutaikinan etsintää

Piparkakkutalomme esikuva on vaalea lautarakennus, joten houkuttaisi leipoa se vaaleasta taikinasta. Joitain reseptejä olen löytänyt nettihauilla, mutta taikinan koostumus ei vaikuta luettujen reseptien perusteella kovin lupaavalta. Päätimme testata tänään yhden taikinan.

Niinhän siinä kävi, että tulos oli kovin hajoava ja myös varsin mauton. Maku tosin on taloprojektissa vähemmän tärkeä asia...

Kokeeksi rakensimme todellisen pikkutalon, pikkulan eli huussin, jonka edessä berliiniläiset Ampelmannit eli liikennevaloherrat Geher ja Steher jonottavat.

Tulos ei hivele silmiä, mutta harjoitukset jatkuvat.

Hiihtokausi tulee, joskus

Hiihto on perheessämme niin tärkeä asia, että pitäähän siihen varautua kunnolla. Puoliso vei toissa viikolla pinon suksia hiottaviksi ja käytti siihen viime talven lopulla tekemäänsä kantotelinettä. Perjantaina sitten kävimme noutamassa sukset.

Tai eihän minulla enää muuta osuutta noutamisessa ollut kuin valokuvata tilanne. Kantaminen kun on nyt niin helppoa. En tosin koettanut, kuinka monen suksiparin kanssa jaksaisin kulkea tai varsinkaan nostaa telineen pakettiautoon. Miehen vauhti oli ainakin vauhdikasta, kuten kuvasta näkyy.

Lunta odotellessa taidan lähteä metsään.

Viikon sienikuvat

Kuusimetsää Hollolan Kutajoella

On tämä sosiaalinen media ihmeellinen. Kun edellisessä postauksessa harmittelin, etten pysty enää lisäämään kuvia blogiini, sain pian neuvot alle. Kuvien lisääminen onnistuu jälleen, kiitos Antin. Itse en ollut onnistunut päättelemään, että se taikakeino on juuri kirjautuminen Google+:aan ja kuvien kierrättäminen blogiin sitä kautta.

Rinne täynnä suppilovahveroita

Tosin vähän ihmettelen sitä, miksi Google haluaa pakottaa meidät kaikki Bloggerin käyttäjät myös Google+-palvelun käyttäjiksi, jotta saisimme jatkaa kuvien lataamista entiseen malliin. Vastaukset löytyvät varmasti kuvien julkisuusasetuksista ja palveluntarjoajan halusta levittää sisältöä mainostajille. Niinhän se on, ettei ilmaisia lounaita ole...

Reilun tunnin aikana keräämäni saalis

Tätä merkintää koristavat nyt kuvat viime keskiviikon retkeltäni, jolloin keräsin kolme korillista/kassillista suppilovahveroita ja yhden kantarellin. Retken jälkeen olen kuivattanut sieniä, tehnyt niistä kastiketta ja suppilovahverohilloa ja lisännyt niitä yhteen kastikkeeseen.

Ei mahdu enää sienikuvia...

Harmittaa. Kävin eilen suppilovahverometsällä ja toin tunnin lenkiltä kolmen täyden korillisen ohessa kotiin joukon valokuvia tunnelmallisesta kuusimetsästä ja suppilovahveroista. Kun yritin ladata niitä tänne blogiin, sain ilmoituksen, että kiintiöni on täynnä. No, olenhan toki julkaissut kuvia blogissani alusta lähtien, keväästä 2005.

Ongelma kohdallani on myös se, että minulla on pari aktiivista blogia ja myös muita kuvia kansioissa Googlen hallinnoimassa Picasassa. Täytynee yrittää perehtyä viikonvaihteessa siihen, miten tekisin tilaa tililleni.

Toki Google tarjoaa minulle maksullista kuvatilaa, johon sitten mahtuisikin aika rajattomasti kuvia. En mitenkään periaatteessa vastusta palveluista maksamista, mutta vierastan kuukausittain velotettavaa kestotilausta, jonka hinnat on ilmoitettu dollareissa eli maksetaan ilmeisesti Yhdysvaltoihin. Tuleekohan moisen pikkusumman (2,49)  maksusta aina saman verran kuluja päälle?

Yksi ratkaisu olisi tietysti siirtää blogi uudelle palvelimelle. Enpä taida haluta, koska näillä tarinoilla lienee joitain vakiolukijoita. Tutkitaan. Otan mielelläni vastaan vinkkejä, miten kannattaisi toimia.

Mainostetaan nyt vielä ilman kuvia, että ainakin täällä Lahden korkeudella kannattaa mennä vielä suppilovahverometsään. Pääsin eilen metsään vasta iltapäivällä, joten valoisa aika loppui kesken. Siihen yhteen rinteeseenkin jäi takuuvarmasti vielä kymmeniä litroja sieniä.

Suurin osa eilen keräämistäni oli napakoita ja hyväkuntoisia. Kuivuri on hurissut ihan koko päivän.

Piparkakkutaloprojekti käynnistyi

On taas se aika vuodesta, jolloin alamme suunnitella piparkakkutalon leipomista. Perheemme projektit ovat aina vähän tavanomaista kunnianhimoisempia, joten aloittaminen marraskuussa ei ole mitenkään liioittelua. Kävin jo marraskuun markkinoilla ostamassa metrilakua ränneiksi, vaikka en vielä tiennytkään leivottavaa kohdetta.

Aiemmin olemme leiponeet Lahden kaupungintalon ja Vuorikadun koulun näköistalot, joista molemmilla olisi kyllä juhlavuosi, kaupungintalolla 100 ja koululla 110 vuotta. Kaupungintalon vanhat kaavat ovat kuitenkin hukassa ja Vuorikadun koulun rakensimme viime vuonna, joten nyt halusimme jotain uutta.

Puoliso sen sitten keksi: Vesijärven vanha asema. Puuasema on rakennettu alun perin 1870, sitä on laajennettu 1895 ja 1917 ja peruskorjattu osittain entistäen 1998. Suosittu Kahvila Kariranta on toiminut siinä ainakin tuolta 1990-luvun lopulta lähtien.

Löysin koneeltani muutaman vanhan kuvan asemasta talviasussaan, mutta tokihan talo oli käytävä kuvaamassa vielä erikseen kaavojen valmistamiseksi. Eilen kävelin satamaan ja otin kuvia "mittakaavassa" hyvin kotikutoisella menetelmällä. Kuvasin osia talosta aina tietyltä etäisyydeltä (askelmitoissa 13 askeleen päästä).

Kotona sitten tulostin valmiit kuvat ja yllätyin tarkkuudestani. Aika hyvät peruskaavat olin onnistunut kuvaamaan, mies pääsi jalostamaan niistä "piirustukset" ja jopa pienoismallin.

Seuraava haaste on kokeilla jokin netistä löytyneistä vaaleista piparkakkutaikinoista. Talotaikinahan ei voi olla kovin haurasta, joten perustaikinan pohjalta pitää lähteä.

Tryffeliartikkeli Kotiliedessä

Tänään ilmestyneessä Kotiliedessä 24/2012 on julkaistu kirjoittamani Ruokavieras-artikkeli Kyllä tryffelinenä tietää!, joka kertoo lahtelaisten Jaana Lamppu-Blickin, Esa Blickin ja heidän lagottokoiriensa tryffelilöydöistä sekä pariskunnan jalostamista sieniherkuista ja ruokafilosofiasta. Kuvat otti Silvi Kaarakainen.

Jutunteon yhteydessä kolmisen viikkoa sitten pääsin myös näkemään, miten ja mistä niitä multasieniä kerätään. Lupasin säilyttää salaisuuden tarkasta löytöpaikasta, mutta kyllähän reissulla silmät aukenivat. Todennäköisesti sieniä voi olla vaikka missä - ainakin tammien ja pähkinäpuiden alla.

Koska Kotilieden numero on ilmestynyt vasta tänään, en vielä julkaise tekstiä täällä blogissa, teen sen, kun seuraava numero tulee myyntiin. Kuvia en ottanut lainkaan itse, joten käykääpä kurkkaamassa Blickien TryffDeli-yrityksen kotisivua. On siellä kuvia niistä sympaattisista ja innokkaista koiristakin.

Sauvakävelyllä rospuuttokeleissä

Muutaman päivän on taas kuljettu jäisillä kaduilla ja seurattu, kuinka järvi jäätyy. Tänä aamuna vein koirat ulos taas mustaan vesisateeseen. Kadun varressa on vielä lumikasa muistona kunnon ensilumesta, mutta liukasta ei enää ole ainakaan täällä kaupungissa.

Sepeliä on kaduilla kuitenkin jo sen verran, että kuntopyöräily on tältä syksyltä ohi. Kun hiihtokeleistäkin voi vain haaveilla, kuntoilussa on turvauduttava sauvakävelyyn. Ei siinä mitään, ihan hyvä laji. Suuri sauvakävelyinnostus kuitenkin näkyy laantuneen. Huomaan taas olevani vähemmistössä.

Puoliso inhoaa katua hakkaavien sauvojen ääntä, mutta minulle kirjoitustyöläisenä laji sopii, koska saan kävellessä samalla yläkropan liikkeelle. Olen sitä paitsi hyvin iloinen siitä, että ylipäänsä voin taas käyttää sauvoja. Pari vuotta sitten oikea hiirikäteni kipeytyi niin pahasti, että iskuja kyynärpäähän tarjoavasta lajista piti luopua pitkäksi aikaa.

Nyt voin taas heilua ja iskeä mielin määrin. Ja onhan laji tehokas: ensimmäisen tunnin lenkin jälkeen huomasin kylkien ja kankkujen saaneen kunnolla kyytiä. Kunhan päivä valkenee, lähden taas liikkeelle.

Jääkuva on eiliseltä pakkasaamulta Pikku-Vesijärven rannasta.

Myöhästyin mustesienistä

Sumuinen sunnuntaiaamu oli niin leppeä, että uskalsin lopulta reilun kahden viikon sairastelun jälkeen lähteä kunnon kävelylle. Maisema Vesijärven rannassa oli oikein tunnelmallinen, ja vastaan tuli paljon koirankävelyttäjiä ja muita aamuihmisiä.

Ruoriniemen puistoista bongasin muutaman mustesienen, tosin valitettavasti jo vanhaksi menneitä. Monena syksynä olen kerännyt nurmikoilta muhkeat saaliit, nyt myöhästyin. Komeita ovat kuitenkin.

Pyöräilyä Moselin ja Reinin rannoilla (osa 2)

Pari viikkoa sitten päättyneellä pyöräilymatkallamme oli selkeästi kahdenlaisia pyöräilijöitä: niitä, jotka hehkuttivat mahdollisuutta ajaa joenvarren tasaisissa maastoissa ja niitä, jotka hakivat lisäksi mäkiosuuksia varsinaisen päivämatkan ulkopuolelta. Luulin kuuluvani ensimmäiseen joukkoon - ja varmasti taitojen ja jaksamisen puolesta siihen kuuluinkin. Onhan ihan eri asia ajaa sata kilometriä tasamaalla kuin testata lihas- ja hapenottokuntoaan kilometrikaupalla ylämäissä ja laskutaitojaan alamäissä.

Nautinkin parista ensimmäisestä ajopäivästä, jolloin reitit kulkivat enimmäkseen varsin lähellä joenrantaa. Jos vauhti ei ollut kyvyilleni liian kova (25-28 kilometriä tunnissa on sopiva, välillä jouduin sinnittelemään jopa 32 tuntia tunnissa ajavan porukan joukossa), ehdin katsella maisemia niin rannassa kuin joellakin.

Kuva: Timo Heikkinen

Asuimme Koblenzissa Moselin rannassa sijaitsevassa hotellissa, noin kilometrin päässä Deutsches Eckistä eli kulmasta, jossa Mosel ja Rein kohtaavat. Kulma on ollut varmasti jo luonnontilaisena vaikuttava, mutta totta kai saksalaiset hallitsijat ovat halunneet entisestään korostaa paikkaa rakennetuilla monumenteilla. Mekin kävimme tietysti kuvauttamassa itsemme keisari Wilhelm I:n ratsastajapatsaan juuressa, joka näytti muutenkin olevan pyöräilijöiden suosiossa.

Kaksi jokea ovat muuten varsin erilaisia niin maisemiltaan kuin käytöltäänkin. Moselin varressa huomion kiinnittivät etenkin lukuisat viiniviljelmät, joista moni sijaitsi hyvin jyrkässä rinteessä. Joen yli meni myös tiheästi siltoja, joista muutaman ylitimmekin sekä pyörällä että kävellen. Jokilaivat kuljettivat niin risteilyturisteja kuin lastiakin aina Hollantiin asti. Pyöräteitä ja muuten sopivia väyliä tuntui riittävän joen rannassa aika hyvin, tosin varsinainen pyöräväylä vaihtui yleiseksi ajotieksi aina kylien ja kaupunkien kohdalla. Ensimmäisenä ajoimme noin 50 kilometriä joen etelärantaa länteen ja menimme yli hieman ennen Cochemia, jossa myös söimme. Paluu kulki pohjoisrantaa.

Kuva: Timo Heikkinen

Kuva: Timo Heikkinen

Kakkospäivänä ajoimme Reinin rannoilla astetta juhlallisemmissa maisemissa, sillä Oberes Mittelrheintal eli 65 kilometriä jokivartta etelään kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin - me ajoimme siitä noin 50 kilometriä suuntaansa. Koblenzin kaupungin jälkeen ei vastaamme tullut enää siltoja, vaan ylitykset tehtiin jokilautoilla. Mutta liikenne oli silti ajoittain aika hurjaa, etenkin kun aina ei löytynyt turvallisen oloista tai kunnossa olevaa pyöräväylää rannasta. Ajoimme joitain kilometrejä myös normaalin maantien reunassa, mikä oli tosi ikävää puuhaa rekkojen huristaessa melkein hipoen ohi.

Reinin maisema oli hyvin pitkälti sitä, mitä moni meistä on tottunut lapsena näkemään vaikkapa Grimmin satukirjoista: linnoja ja linnoituksia ja niiden ympärillä kaupunkeja eli aikansa pikkuvaltioita. Toki myös luonto on juuri tuolla Reinin osuudella monessa kohdassa henkeäsalpaavan kaunis, kuuluuhan siihen mm. kuuluisa Loreleyn kallio. Ei yhtään ihme, että lokakuussakin juuri tuolla osuudella riitti risteilylaivoja, jotka näyttivät kuljettavan varakkaita turisteja mm. Sveitsin lipun alla. Ja kyllähän Reinillä liikkuu myös tavaraa aivan koko ajan, jokilaivoissa näkyi kulkevan hyvin monenlaista materiaalia hiilestä koneiden osiin.

Kahden sadan kilometrin jokivarsipäivän jälkeen olin siis sitä mieltä, että kyllähän minä tasaisella jaksan ajaa moisia kilometrimääriä, mutta jyrkät nousut ja laskut eivät ole minua varten. Vaan kuinkas sitten kävikään - siitä ehkä seuraavassa merkinnässä.

Sairaana

Oli tarkoitus kirjoittaa jo viime viikolla vähintään pari uutta merkintää Saksan pyöräreissustamme, mutta terveys saneli toisin. Pyöräilyporukkamme joukossa kiertänyt flunssa osoittautui erittäin sitkeäksi tapaukseksi, joka iski minuun uudestaan viime tiistaina.

Olen niistänyt, nukkunut, niistänyt, yskinyt ja kärsinyt ihan hirveistä lihassäryistä. Pallealihakset ovat aivan hellät yskimisestä. Jotain olen jaksanut lukeakin mutta vain pätkittäin. Tv:n ääressä olen nuokkunut. Koiria on ollut pakko viedä ulos, onneksi nekään eivät vanhuuttaan jaksa kovin montaa askelta lähipuistossamme aivan ikkunan alla.

Tänään tuntuu ja näyttää ehkä jo vähän paremmalta, mutta vielä äskenkin kävin hakemassa apteekista särkylääkettä ja nuhasumutetta. Haluan nukkua ensi yön kunnolla, koska huomenna pitää tehdä edes vähän sovittuja töitä - onneksi vain kotikoneen ääressä.

Puoliso - joka on ollut vähintään yhtä kipeä kuin minä - jo sadatteli, ettei enää koskaan lähde matkoille. Onhan se totta, että matkustaminen aina rasittaa. Vielä todempaa on se, että teimme töitä hullun lailla aivan viime hetkille ennen matkaamme. Myös ajopäivät olivat pitkiä mutta eivät mielestäni ylettömän rasittavia.

Vielä enemmän uskonkin siihen, että meillä vain sattui olemaan huono tuuri. Flunssapöpöjä on aina ympärillämme, mutta tämä oli tosi paha. Kaksi ryhmämme jäsentä joutui lääkäriin jo Saksassa.

Pyöräilyä Moselin ja Reinin rannoilla (osa 1)

Kirjoittaja ja Moselin viiniä.

Viime vuodenvaihteessa ostimme lentoliput Saksaan ajatuksella osallistua tässä lokakuussa järjestettävään pyöräilymatkaan Moselin ja Reinin rannoilla. Innostuin ajatuksesta, koska se oli sytyttänyt jonkin kipinän matkailua inhoavan mutta pyöräilyä rakastavan mieheni kanssa. Olipahan pitkästä aikaa tiedossa yhteinen matka.

Talvella vielä kuvittelin, että lähden matkalle joko ilman pyörää tai sitten otan mukaan tyttäreltä perimäni hybridin. En ollut koskaan ajanut metriäkään maantiepyörällä, ellei sellaiseksi lasketa tandemia, jolla ajoimme miehen kanssa muutaman vuoden vähän pidempiä matkoja kymmenisen vuotta sitten. (Se ON maantiepyörä osiltaan ja varusteiltaan, mutta toki raskas kuin rekka verrattuna oikeisiin kilpureihin.)

Koitti kevät ja aloin harjoitella ajamista. Heinäkuussa taivuin siihen, että minulle ostetaan maantiepyörä. (Näistä vaiheista on lisää tässä blogissa pyöräily ja kotiseutu -tunnisteiden alla). Reilu viikko sitten lauantaina huomasin kuuluvani viidentoista hengen porukkaan, jonka tarkoitus on ajaa noin sadan kilometrin päivämatkoja uppo-oudoilla reiteillä.

Ennalta en pelännyt kilometrejä, sillä luotin pohjakuntooni. Sen sijaan jännitin 1) ryhmässä ajamista, 2) jyrkkiä ylä- ja alamäkiä, 3) ajamista osittain liikenteen seassa saksalaisen liikennekulttuurin seassa, 4) omaa pyöränhallintaani, johon liittyy aivan vastikään hankittu taito ajaa lukkopolkimilla.

Ryhmässä ajaminen osoittautui sekä helpommaksi että vaikeammaksi kuin kuvittelin. Odotettua helpompaa oli omaksua varoituskäsimerkit (joita en tosin aina pystynyt välittämään eteenpäin, kun piti kaksin käsin hallita pyörää) ja opetella lukemaan muutenkin edellä ajavan käytöstä. Vain kerran tönäisin edellä ajavan takapyörää omalla etupyörälläni - onneksi pysyimme molemmat pystyssä. Vaikeata sen sijaan oli pysyä ryhmän vauhdissa silloin, kun kurvin tai ylä- tai alamäen jälkeen piti kiihdyttää nopeasti. Suurin osa ryhmämme jäsenistä oli ajanut pyörää vuosikausia ja hallitsi sitä huomattavasti paremmin myös vähän vaativimmissa maastonkohdissa kuin minä. Vauhti oli tasaisella kovimmillaan reilusti yli kolmekymppiä tunnissa, mutta pyrkimyksenä oli pitää se 25-28 kilometrissä, jossa minä ja muut vähemmän harjoitelleet pysyimme hyvin mukana.

Varsinaisia ylämäkiä ei osunut kohdalle kuin yksi, kun osallistuin lenkille jokivarresta 400 metriä ylemmäs maastoon. Ensin oli viitisen kilometriä loivaa ylämäkeä, jossa joukkoa johtanut nuori aktiivipyöräilijä neuvoi pyörittämään hyvin hitaasti. Jaloissa olikin ihan reippaasti voimaa, kun tulimme jyrkempään kohtaan, mutta en silti jaksanut tiukinta muutaman sadan metrin pätkää. Kaksi meistä naisista jäi taluttamaan, molemmat pienessä flunssassa. Kun jyrkin kohta oli ohi, nuoret miehet kehottivat meitä nousemaan takaisin satulaan. Edessä oli vielä reilut pari kilometriä nousua, jossa sain osittain työntöapua. Kieltämättä ylhäällä puuskutin. Enkä muistanut ottaa edes kuvaa maisemista alas laaksoon.

Puoliso puolimatkassa Cochemissa, ensimmäinen retki Moselin rannalla.

Noin viiden kilometrin lasku takaisin jokivarteen oli sittenkin vielä pahempi. Tie kiemurteli alas kuulemma aika helponlaisesti, mutta minä puristin jarrukahvoja lähes koko ajan. Onneksi ei ollut nopeusmittari sillä kertaa pyörässä kiinni, joten en tiedä omaa nopeuttani. Muut (lukuun ottamatta perääni ystävällisesti jääneitä omaa miestä ja yhtä vetäjää) olivat tietenkin alhaalla jo odottamassa, he olivat iloisesti painelleet alas seitsemääkymppiä ja ajoittain varmaan kovempaakin.

Saksalainen liikennekulttuuri oli pääosin hurjan paljon ystävällisempi pyöräilijöille kuin suomalainen. Vain pari kertaa rekat tööttäilivät, kun joukkomme ei halunnut kaikissa kohdissa ajaa kevyen liikenteen väylällä hitaampien pyöräilijöiden, lastenvaunujen työntäjien ja koiranulkoiluttajien joukossa. Pelottavinta on se, että autoja on todella paljon, ja ohi huristaviin rekkoihinkin on vain totuttava.

Kirjoittaja Cochemissa

Omasta pyöränhallinnastani olenkin jo sanonut aika monta asiaa. Joukossa ajaminen tuo hyvää harjoitusta kiihdytyksissä, hidastuksissa ja jopa äkkipysähdyksissä. Suurin puutteeni (ja ehkä myös pelastukseni) on liika varovaisuus: kun hidastan joka mutkassa, en tahdo millään saada kiinni joukkoa, joka uskaltaa ajaa tiukatkin paikat kovaa. Mutta toisaalta haluan hallita pyörän vielä paremmin, ennen kuin laskettelen tuntemattomaan kurviin viittä- tai edes kolmeakymppiä.

Olin ensimmäisen päivälenkin jälkeen vähän epävarma siitä, kuulunko joukkoon ollenkaan. Kun sitten seuraavan reissun kahvipödässä tuli puhetta ihmisten ajamista vuosista/kuukausista/kilometreistä, lyhyt ajokokemukseni tuli ilmi. Muutama muukin oli aloittanut kilpurilla ajamisen vasta vuoden sisään, mutta ei kukaan muu vasta keskikesällä. Sain niin monta kannustavaa ja jaksamistani ihailevaa kommenttia, että päätin jaksaa. Taitavaa psykologiaa ajokavereilta!
 
Seuraavassa postauksessa enemmän ajatuksia Moselin ja Reinin rantamaisemista.

Se kaikkein paras suppilovahveropaikka

Alitajuisesti olen tänä syksynä vältellyt menemästä Siihen Kaikkein Parhaaseen Suppilovahverometsään Hollolassa lähellä maaseutukotiamme. Aavistin, että siellä saattaa epätoivo iskeä, kun ei kaikkea saa mukaansa. Tänään kuitenkin puoliso ehdotti retkeä, joten totta kai suostuin.

Onneksi meillä oli myös aikaraja, sillä 15-vuotias mopsimme jäi hoitoon äidilleni, jolla taas oli menoa puolen päivän aikaan. Meillä oli reilut kaksi tuntia aikaa.

Ensimmäinen rinne ei vaikuttanut lupaavalta, joten noukimme mukaan jo vähän kärsineitä rouskuja. Mies löysi myös kantarellipaikan, jonka aarteet olivat suurimmat hänen koskaan keräämänsä.

Juuri kun hän oli ilmoittanut kantarelleista, sain ensimmäisen näköhavainnon suppilovahveromatosta. Sienet olivat suuria, niitä oli paljon, ja joka kiven ja mättään takaa paljastui lisää. Me keräsimme niitä noin sadan metrin säteeltä kolmekymmentä litraa, kunnes kaksi koria ja kaikki mahdolliset taskuista löytyneet muovipussitkin olivat täynnä. Sateessa hytisevä mäyräkoira yritti moneen kertaan vetää kotiin.

Emme päässeet koskaan kohtaan, joka edellisvuosina on ollut kaikkein satoisin. Voihan olla, että sienet kasvoivat nyt vähän eri kohdassa. Vielä todennäköisempää on se, että niitä olisi ollut siellä vielä kymmeniä litroja lisää. Vaikka ämpäreitä ja koreja olisi ollut lisää, emme olisi jaksaneet kantaa enempää märkää saalista.

Laitoimme maalla tulen hellaan ja siivosimme osan saaliista kuivatusritilöiden päälle kuivumaan. Otimme loput mukaan kaupunkiin ja jatkoimme hommaa lounaan jälkeen. Keitimme ja suolasimme rouskut (4-5 litraa) ja teimme kantarelleista säilykettä latomalla ne valkosipulin, mustaherukanlehtien ja suolan kanssa astiaan ja survomalla, kunnes neste nousi pintaan.

Suppilovahveroita on nyt kuivurissa ja sanomalehden päällä ympäri asuntoa. Ne ovat niin märkiä, että kuivumista pitää seurata, jotta home ei yllätä. Juuri nyt ei tunnu yhtään siltä, että lähipäivinä pitäisi päästä katsomaan se vielä parempi paikka. Katsotaan, missä vaiheessa alkaa poltella.

Viimeistelyharjoituksia

Sää täällä eteläisessä Suomessa ei ole viime viikkoina hirveästi kannustanut pyöräilemään. Olen kuitenkin yrittänyt päästä vielä jonkin verran satulaan, sillä vajaan viikon päästä lähdemme Saksaan viikon ajomatkalle. Valmiissa ohjelmassa on neljä noin sadan kilometrin päivälenkkiä, tosin joenvarsia pitkin.

Heinäkuusta lähtien olen harjoitellut hallitsemaan kilpapyörää, mutta lukkopolkimista oli tulla ylipääsemätön asia. Siirsin harjoittelua niin pitkään, että olin varmasti saanut valmiiksi yhden ainutkertaisen kirjoitustyön. Varauduin kaatumiseen ja jopa murtumiin.

Reilu viikko sitten kävin miehen kanssa ensi kerran maastossa niin, että minulla oli oikeat klossikengät jalassa. Tai oikeastaan vain oikea, sillä en halunnut lukita molempia jalkoja. Silläkin kertaa vielä kerran hölmöilin melkein pysähdyksissä niin, että onnistuin kaatamaan pyörän ja hankkimaan nirhaumat polviin.

Puoliso pystytti minulle sisälle harjoitteluaseman, jossa tuimme pyörän harjoitusvastuksella pystyyn. Ajelin yhden puolituntisen kengät lukossa, irrotin ja kiinnitin sitä vasentakin jalkaa. Ajattelin, että onhan se helppoa näin, kun ei tule mitään äkkitilanteita liikenteessä.

Eilen oli niin upea päivä, ettei asiaa enää voinut siirtää. Puin päälleni hiihtäessä käytettävät polvisuojat ja miehen rullahiihtoa varten hankkimat vahvistetut hanskat sekä tietysti pyöräilyhousut ja kypärän ja muun normaalin säänmukaisen vaatekerran. Ajoimme autolla Tapanilan hiihtomajan parkkipaikalle, jossa sain ajella turvallisessa ympäristössä ilman pelkoa törmäyksistä.

Kiinnitin oikean kengän ja kohta sen vasemmankin. Irrotin, kiinnitin, irrotin, pysähdyin ja lähdin taas liikkeelle. Kohta olin valmis maantielle. Ja sitten lähdimmekin puolison kanssa jo kiipeämään Sammalsuonkatua - yhtä Lahden kovimmista mäistä.

Yhden kerran pelästyin tien sivusta eteen pyrähtänyttä harakkaa sen verran, että reflekstit tuli testattua. Jalat saksasivat sekunnin sadasosan verran vähän hallitsemattomasti, mutta mitään vaaratilannetta ei syntynyt. Hurjimmilta tuntuivat edelleen alamäet, joissa pelotti ajaa kovaa etenkään sateen liiskaamien lehtien päältä. Sammalsuonkadulla kun voi varautua lähemmäs kuudenkympin nopeuteen ihan vain vapaasti laskiessa. Mutta sain siis pyörän pysähtymään ja jalat irti myös tuollaisen laskun jälkeen.

Mies kyllä huomasi, että irrottelen vasenta jalkaa vauhdissa tasaisin väliajoin ja testailen refleksejä ja antoi siitä jopa kehuja. Kaipa minä alan vähitellen olla valmis lukkopolkimiin. Ja myönnän, että jalat kiinni on ehkä jopa turvallisempaa ajaa edes kohtalaisen kovaa, kun ei tarvitse pelätä jalkojen irtoavan polkimilta holtittomasti kovilla kierroksilla.

Teimme eilen toisenkin viimeistelyharjoituksen, testasimme moselviiniä kuha-aterian kanssa. Ruoka oli oikein hyvää, ekologinen Lind-viini gewürstraminer-rypäleestä ihan kohtalaista, vaikka saksalainen ystävä olikin "varoitellut" alueen viinien olevan enimmäkseen kelvottomia.

Katusienestystä

Tänä aamuna näin aivan Lahden kauppatorin kulmilla tällaisen ihmeen. Mustesienet ovat kauniita kuin mitkä, mutta jätin nyt keräämättä. Aivan hollilla on taksiasema, ja torin vierellä pysähtyvät käytännössä kaikki Lahden kaupunkiliikenteen bussit.

Edellinen katusienestyskohde jäi kuvaamatta: jättikokoiset herkkusienet kasvoivat liikenteenjakalla keskellä Lahdenkatua. Loikkiminen nelikaistaisen kadun keskelle ei houkuttanut.

Aikaisemman keskustan asuintalomme pihassa kasvoi ainakin aiemmin harmaamustesieniä parkkipaikalla hiekan läpi.

Vähän rouskuja, pieniä suppilovahveroita

Suppilovahverosaaliit riemastuttavat nyt ympäri Etelä-Suomea, ainakin sosiaalisen median päivitysten perusteella. Omienkin kokemusteni mukaan suppiksia löytyy sellaisistakin sammalrinteistä, joissa niitä en aiemmin ole nähnyt. Ja aika monesta tasaisesta heinikostakin...

Eilen tsekkasin ensin edellisen viikon mustarouskunurmikon, jossa oli nyt jäljellä enää pilaantuneita vanhoja itiöemiä. Jatkoin Messilän lenkkipolkujen varrelle, jossa kävijöitä riittää niin paljon, että sienet on yleensä varsin tarkkaan noukittu. Kaikki tatit olikin käännetty, halkaistu ja hylätty (ja hyvät toivottavasti noukittu mukaan), mutta sieltä täältä jopa ihan polunvarresta löytyi suppilovahveromättäitä.

Jatkoin vakiopaikalleni luonnonsuojelualueelle, ensin tosin tsekkasin mäntykankaan sen kupeessa. Ei tatin tattia. Kuusimetsässä oli jokunen rousku, mutta vain pari pientä ja tuoretta. Vastaan tuli myös kaksi mustaa torvisientä ja kolme pientä herkkutattia, jotka olivat suht.koht. kunnossa lukuun ottamatta etanan tekemiä reikiä lakissa.

Ja sitten ne suppilovahverot. Paljon löytyi perattuja jalkojen pätkiä, joten muutkin olivat lopulta löytäneet paikalle. Uusiakin oli tosi paljon, vielä pieniä, kauniin keltaisia ja napakoita. Hyviähän ne ovat, mutta aika vaikeita poimia. Noukin isoimmat ja jätin loput kasvamaan. Parista kohtaa löysin vähän isommaksi röyhähtäneitä tuppaita, joita kukaan muu ei ollut huomannut. Lukumääräisesti sain runsaan sadon, mutta loppujen lopuksi kori ei tullut edes täyteen - ehkä kuutisen litraa.

Metsäretki oli kuitenkin taas upea ja virkistävä, etenkin kun aurinko alkoi paistaa alkuiltapäivästä. Nyt ulkona sataa taukoamatta, joten metsäretki saattaa jäädä väliin. En minä sadetta pelkää, mutta märkien sienten säilöminen etenkin kuivaamalla on aika vaikeaa. Toivotaan, että ensi viikolla on jokin kaunis iltapäivä, jolloin ehdin kipaista metsässä.

Syksy menee ohi!

Kaksi viimeistä viikkoa kuuluvat niihin, joiden aikana olen kokenut vuoden edestä. Työviikot oli pakattu täyteen mielenkiintoista ja tavallisuudesta poikkeavaa kirjoittamista, mutta kieltämättä sitä oli ihan liikaa. Viikonloput taas olivat suurta iloa, ikävästi vain kiireen keskelle pakattuna.

Ei ollut aikaa blogata, mutta onneksi oli aikaa elää.

Aloitetaan tästä kauniista sunnuntaipäivästä, joka oli ensimmäinen täysin vapaa mistään velvotteista. Aamu oli niin upea, että teimme miehen kanssa ulkoilusuunnitelmat koko päiväksi. Ensin kävisin sienimetsässä, sen jälkeen lähtisimme pyörälenkille. Ihme ja kumma, tuuma myös onnistui.

Metsään pääsin jo ennen yhdeksää, tuttuihin Messilän maastoihin. Katsastin ensin mäntymetsän, josta löysinkin muutaman vielä kelvollisessa kunnossa olevan herkkutatin. Seuraavaksi suuntasin kohti tuttua kuusimetsän rouskupaikkaa, mutta matkalla törmäsinkin uudessa paikassa kasvaviin suppilovahveroihin. Yleissilmäyksellä vaikutti siltä, että pieniä ja napakoita suppiksia oli nousemassa käytännössä koko rinteen mitalle. Noukin mukaan vain muutaman isoimman, loput jätin kasvamaan.

Rouskupaikka oli aika köyhä, mutta suppilovahveroita alkoi tulla vastaan yhä enemmän ja enemmän. Melkein huokasin helpotuksesta, kun yksi vakiopaikoistani oli tyhjennetty, sillä halusin kiivetä eteenpäin. Ylempää mäestä löysin ilokseni myös kauniin vaaleanpunaisia karvarouskuja. Parin tunnin metsänaautiskelun saldo oli korillinen suppiksia, tatteja ja lampaankääpiä ja pari litraa rouskuja.

Kotimatkalla päätin koukata vielä yhden julkisen rakennuksen läheisellä nurmikolla, josta sain viime viikolla hyvän vinkin. Sinne olikin kasvanut kelpo määrä ihania pieniä mustarouskuja, joita kukaan muu ei tietenkään kerää. Sunnuntaina sain myös kerätä ne rauhassa, ilman ihmettelevää yleisöä. Jätetään nyt kertomatta, mistä julkisesta rakennuksesta on kysymys - sienestäjän kannalta on oleellista, ettei vieressä ole vilkkaasti liikennöityä tietä tai katua.

Pyörälenkiille pääsimme puolen päivän maissa. Lähdimme vastatuuleen Jokimaalle ja sieltä Ala-Okeroisiin, Salpakankaalle, Messilään ja Rantatien kautta kotiin. Yllättävän hyvin jaksoin lenkin, vaikka alla oli raitista ilmaa ja rinnekävelyä ne pari tuntia. Messilän ylämäkikin meni sutjakkaammin kuin muutamalla edellisellä ajokerralla, mutta kyllähän minä puuskutin. Kilometrejä tuli noin 25.


Tästä päivästä oli helpoin kertoa, sillä sen kuulumiset olivat hyvää, tavallista arkea. Eilinen päivä kului tyttären häissä, mikä tietysti oli suuri päivä nuorelle parille ja meille läheisille. Häät olivat hauskat ja lämminhenkiset, nuorten itsensä järjestämät ja heidän näköisensä.

Edellisenä viikonloppuna minulla oli ilo tavata Vaasassa seitsemän kollegaa, joihin tutustuin vuoden takaisella Århurs-kurssilla. Yksi kurssilaisistamme oli järjestänyt meille mm. luontoretken Merenkurkun maailmanperintökohteessa sijaitseville Valassaarille. Elähdyttävä ja upea kokemus, josta toivottavasti ehdin vielä lähipäivinä kirjoittaa lisää. Ohessa yksi kuva näkötornista.

Nyt en voi kuin surra sitä, että lempivuodenaikani syksy etenee kovaa vauhtia. Minulla on onnekkaasti juuri nyt paljon mielenkiintoisia töitä, mutta niiden vuoksi en pääse läheskään tarpeeksi metsään tai pyöräilemään. Onneksi kyse on valinnasta hyvien asioiden välillä.