Kalkkisten huvilan ruokavuosi on uusi blogini

Kuten jo kesällä ilmoitin, Pro Mustarousku -blogi ei enää jatka. Elämä heitti miehen ja minut uusiin maisemiin, josta päätin kirjoittaa uudella alustalla ja toivottavasti myös uusin ideoin.

Kalkkisten huvilan ruokavuosi kertoo nimensä mukaisesti siitä, mitä ruokaa viljelemme, keräämme, ostamme ja valmistamme uuden huvilamme kotikylässä, Asikkalan Kalkkisissa. Tervetuloa mukaan!

Tervetuloa Helsingin kirjamessuille perjantaina!

Lia Gasbarra ja minä kerromme kirjastamme Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella Helsingin kirjamessuilla perjantaina 24.10. klo 10. Esiinnymme toisen kerroksen Näytöskeittiössä top chef Akseli Herlevin isännöimässä tilaisuudessa.

Otan mukaan kuivattuja sieniä ja yritän parhaani mukaan viedä eteenpäin niiden käytön ilosanomaa sienikeittiössä. Lia on luvannut valmistaa pari pikku herkkua, joissa myös käytetään kuivattuja sieniä mausteena.

Ennakkotietoa mm. täältä Viini-lehden vinkeistä ja täältä Kirjamessulehden sivulta 31. Tervetuloa kuulolle ja katsomaan!

Herkkutattihuumaa

Kenellekään sienten ystävälle ei ole jäänyt epäselväksi, että nyt eletään ainakin tämän vuosituhannen herkkutattisyksyä. Karl Johaneja, porcineja - millä nimillä niitä nyt eri kielillä kutsutaankin - on noussut etelästä pohjoiseen.

Minäkin olen kantanut herkkutatteja korikaupalla metsästä, enimmäkseen uusista vapaa-ajan maisemistamme Asikkalan Kalkkisista. Pääosan tateista olen siivuttanut kuivumaan huvilan ritilöille puu-uunin päälle ja kaupunkiasunnon sienikuivuriin. Tuoksu on välillä ollut niin huumaava, että on ollut vaikea nukkua.

Sieniruokakirjamme osui siis hyvään syksyyn, sillä kirjassa on kolmisenkymmentä juuri herkkutateille sopivaa reseptiä. Toki luova sienestäjä ja sieniruokien kokkaaja voi käyttää tarpeen mukaan muitakin sieniä. Ja niitäkin olen ilokseni löytänyt, erityisesti erilaisia rouskuja - jopa madottomia leppärouskuja - ja kantarelleja.

Juttuja kirjastamme Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella on ilmestynyt ainakin Kauppalehti Optiossa, Glorian ruoka & viini -lehdessä ja Turun Sanomissa. Muutama haastattelu- ja kokkauspyyntö on vetämässä, mistä tietysti olen iloinen.

Sieniruokakirjamme julkisuudessa

Suomalaisia sieniruokia italialaisella otteella -ruokakirjamme näyttää ilokseni löytävän jatkuvasti uusia lukijoita. Olen saanut jo monta viestiä ihmisiltä, jotka ovat kokeilleet kirjan reseptejä ja hyväksi havainneet. Myös sienestys- ja ruokakulttuuriaiheisista pikku tarinoistamme olen saanut ilahduttavasti kiitoksia.

Julkisuudessa teos on ollut esillä muutaman kerran. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti kirjasta ensin netissä 1.7. ja paperilehdessä hieman laajemmin 24.7. Ilta-Sanomien Sienet-liitteessä kirja oli nostettu esille kolmen muun tuoreen sieniaiheisen kirjan kanssa. Yle Lahti ajoi ulos haastatteluni viime perjantaina, nettijuttu on julkaistu tänään. Ja Radio Voimankin studiossa olen piipahtanut.

Toivon ja uskon, että myös toinen kirjoittaja Lia Gasbarra pääsee syksyn aikana kertomaan kirjasta. Pariin tapahtumaan meitä on jo pyydettykin, mutta niistä kerron lisää, kun ajankohdat ja otsikot varmistuvat. Pääasia ei tietenkään ole patsastella julkisuudessa, mutta toki ylpeydellä esittelen teosta, jota rakkaudella teimme kaksi vuotta.

Hartain toiveeni on tällä hetkellä saada sateita, jotka nostaisivat tatit esiin pitkän lämpimän jakson jälkeen. Pariin viikkoon en ole juuri edes viitsinyt käydä metsässä, sillä jo heinäkuun puolivälissä siihen asti runsaat kantarellisadot, haperot ja aikaisessa olleet rouskut alkoivat kuivua pystyyn. Metsäkeikka Ylen toimittajan kanssa vahvisti, ettei ainakaan Salpausselän lähisupissa juuri sieniä näkynyt.

Tässä blogissa on viime viikkoina ollut hiljaista, en ole juuri päivittänyt tänne sen paremmin pyöräily- kuin sieniretkiänikään. Kesän aikana olen elänyt keskellä sen verran isoja muutoksia, että päätin paketoida Pro Mustarouskun tämän sienisyksyn jälkeen.

Vielä kuitenkin aion seurata sieniruokakirjamme tarinaa ja päivittää sen kuulumiset tänne. Seuraavan blogin ideakin muhii jo. Kerron aikanaan, mistä maisemasta ja näkökulmasta jatkossa bloggaan.

Mäyräkoira Doriksen muistolle

Olemme nyt vajaan viikon totutelleet elämää ilman pitkäikäisintä koiraperheenjäsentämme Dorista. Hän eli melkein 16-vuotiaaksi, oli syntynyt 26.8.1998.

Viime keskiviikkona 2.7. oli aika toteuttaa vaikea päätös päästää tulehduksista ja nivelkivuista kärsinyt ystävämme pois. Vieläkin itkettää, kun mietin asiaa.

Bessie lähti viime kesänä, nyt oli Doriksen vuoro.

Tytär koirineen ollut täällä koko tämän ajan vieraana, joten ihan ilman koiraseuraa emme ole olleet vielä päivääkään. Huomenna hekin lähtevät, joten on opeteltava uusi rytmi ilman kävelylenkkejä ja ilman kylkeen parkkeeraavaa lämmintä eläintä.

Doris oli tärkeä osa elämää, mukanani lähes viimeiseen asti myös sienimetsällä. Ohessa muutama kuva vuosien varrelta yhteisistä harrastuksistamme. Kiitos, Doris, kaikesta.

Ainakin sata pientä kantarellia...

Kannatti käydä tänään anoppilan rannassa tarkistamassa, joko kantarellit ovat nousseet. Ensin en nähnyt oikein mitään, sitten pari nuppineulanpään kokoista keltaista pilkkua hieman sivussa edellisvuosien paikoilta.

Mutta sitten: ensin luulin sammaleen keskellä kasvavia keltaisia joiksikin ihan muiksi sienikasvustoiksi - välillähän metsässä tulee vastaan vaikka mitä hyytelömäisiä sieniä, joita ainakaan minä en osaa tunnistaa tai ainakaan jaksa opetella. Mutta ne olivatkin terhakoita ja kiinteitä pikkuvahveroita, joiden vähän isommat siskot ja veljet kurkistelivat muutaman  metrin päästä.

Ja taas muutaman ja taas muutaman... kantarelleja oli noussut ainakin sata tai todennäköisemmin satoja. Pieniä vielä, mutta tokihan niistä osa piti kerätä mukaan, jotta huomenna pääsemme maistamaan kantarellikastiketta.

Juu, kävimme myös pyöräilemässä, vain kohtuullisen ja umpitutun 28 kilometrin lenkin Messilän ohi Salpakankaalle, sieltä Soramäkeen, Vesalaan ja Hollolan kirkolle ja sieltä takaisin Hersalaan. Puoliso olisi ajanut pidempäänkin, mutta ei tällä selällä nyt tunnu onnistuvan oikein mikään. Viimeiset viisi kilometriä purin taas hammasta, kun piti toisaalta yrittää laukaista kramppaavaa selkälihasta ja toisaalta heilutella täysin puuduksissa olevaa kättä. Hyvä, että käytiin, mutta ei se mitään nautintoa ollut.

Laivalla Kalkkisiin, pyörällä takaisin

Lähdössä Lahden satamassa

Nyt on sitten testattu myös päällysteen saanut Kopsuontie. Koville otti, kun pyöräilimme tänään takaisin Asikkalan Kalkkisista, jolle olimme matkanneet aamupäivällä laivalla.


Minua paljon enemmän pyöräilevän miehen mielestä mäkinen ja mutkainen, 23 kilometriä pitkä, Kopsuontie on mielenkiintoinen ja mukava ajettava. Niin minustakin, mutta kyllä useat 10-13 asteen nousut veivät minulta voimat reisistä. Viimeisen pitkän nousun ennen Vesivehmaata jopa talutin osittain, kun en selkäkrampilta enää pystynyt istumaan satulassa.

Pullojen täyttöä Lampisen kaupalla Kalkkisissa

Selkähän minulla on heikko kohta, vaikka jaloilla poljetaankin. Liian pitkät istumiset tietokoneen ääressä totisesti kostautuvat vielä näinkin myöhään kesällä. (Elo-syyskuussa olen yleensä jo ihan vetreä ja jaksan selän puolesta ajaa pidempiä lenkkejä.) Lisäksi olen ajanut aika vähän lenkkejä: osittain sateisen kesän, osittain muiden  menojen vuoksi.

Pieni koski Kopsuontien varressa

Kalkkinen-Lahti-väli ei ole kuin "vain" 44 kilometriä, mutta ehdottomasti lenkki oli kauden rankin (saattoi olla pisinkin). Ryntäsimme lenkin jälkeen heti saunaan, ja nyt on todella väsynyt olo. Hyvä niin.