Siedätys: tuoksuterapiaa

Olen aina ollut haju- ja tuoksuherkkä. Hajuvesiä tai tuoksuvaa kosmetiikkaa en voi käyttää, pyykit pitää pestä hajusteettomilla pesuaineilla. Vaikeaa on myös teatterissa hajustettujen ihmisten lähellä, vaikka aika harvoin saankaan varsinaisia allergiaoireita. Silti tunnen olevani kuin vankilassa tuoksumuurin sisällä.

Sen sijaan nautin vahvasti sammaleisen metsän tai kostean kaislikon tuoksusta, vaikka jälkimmäinen voi joskus lemahtaa vahvastikin muulta kuin tuoreelta. Oikeastaan lähes kaikenlaiset hajut käyvät, jos vain tunnistan ne oikeassa ympäristössään.

Kotonani tuoksuu nyt kuitenkin todella vahvasti. Anopinkieli yllätti toista kertaa parin vuoden sisään ryhtymällä kukkimaan. Ensimmäistä kukkimista en edes huomannut ennen kuin lemusta, jonka lähdettä silloin etsin epätoivoisesti. Löysin lehtien väliin piilottelevan kukkavanan vasta, kun kasvi tiputti vaatimattoman näköiset terälehdet ja tahmeaa mahlaa pöydälle.

Tämä kukkiminen on nyt ollut niin massiivista, että olen päässyt seurailemaan useita kukkavanoja jo viikkoja. Tuoksu alkoi levitä pari viikkoa sitten. Se on vahva ja muistuttaa hyvin paljon monia inhoamiani hajuvesiä (tai siis päinvastoin), mutta jostain syystä kuitenkin siedän sitä.

Taitaa olla kyse sekä tunnistamisesta että ylpeydestä. Tiedän, mistä haju tulee. Se on minun hoitamani huonekasvi, joka nyt työntää kevään ja valon riemussa lisääntymiselimiään meidän nähtäväksemme ja etenkin haistettavaksemme. Kovin kaunishan tuon kasvin kukka ei ole, mutta tuoksu on tyrmäävä.

Pitäisiköhän pullottaa ja myydä kalliilla?