En ole oikein koskaan perustanut kuntosaliharjoittelusta. Huonoja radio- tai tv-kanavia möykkäämässä taustalla, enemmän tai vähemmän vakavia ihmisiä seurustelemassa laitteiden kanssa. Joskus toki myös ihan oikeaa seurustelua, kun jokin porukka tulee loikoilemaan laitteille. Siinä sitten muut katselevat ja jonottavat, kun suu käy ja jalka tai käsi heilahtaa hetkittäin.
Itsekin harrastin puolitoista vuotta tuollaista seurustelukuntosalia iloisessa naisporukassa. Puolustuksemme oli se, että olimme varanneet tietyn aamutunnin viikossa, olimme siis vain toistemme tiellä. Iloinen jutustelu vei ajoittain tehoja, mutta varattu aika myös kannusti tekemään, kun oli kerran paikalle tultu. Enkä todellakaan vähättele juttelun ja nauramisen merkitystä: joka kerta lähdin iloisena paikalta.
Viime syksynä kuitenkin löysin lopulta sen minulle oikean kuntosalin, pakon edessä. Hiirikättäni kuntouttanut fysioterapeutti ohjasi minut firmansa salille, jossa minulle esiteltiin sairaille ja vammaisille räätälöidyt laitteet ja tehtiin sekä kättä harjoittava että säästävä ohjelma. Muutakin kroppaa muistettiin, onhan ihminen kokonaisuus.
Sitten piti vain voittaa inhonsa ja ryhtyä harjoittelemaan. Ja olenhan minä puolessa vuodessa edistynyt: käsi on lähes kivuton ja täysin käyttökunnossa, vatsalihaksissa ja vähän muuallakin ilmenee pientä, tervettä harjoituskipua aika ajoin.
Tällä kuntosalilla on vielä sellainen bonus, johon en ole törmännyt missään muualla. Etenkin päivällä tapaan siellä harjoittelemassa vakavasti vammaisia ihmisiä ohjaavan fysioterapeutin kanssa. Osa heistä kulkee pyörätuolilla tai keppien varassa, osan puheesta on tottumattoman vaikea saada selvää. Laitteille pääseminen on joskus vaikeaa. Voin vain arvata, miten hankalia ensimmäiset harjoittelukerrat ovat olleet.
Ja silti näen harjoittelua, jota meidän taannoinen naisporukkamme saisi kadehtia. Laitteet ja lihakset saavat kyytiä samalla, kun kuntouttaja ja kuntoutettava keskustelevat maailman menosta innokkaan uteliaasti. Joskus ohjaaja joutuu vähän patistamaan, mutta ainakin minun korvissani se tapahtuu kunnioittavassa ja tasa-arvoisessa hengessä.
Niillä kerroilla minäkin harjoittelen aina erityisen keskittyneesti. Mitä nyt vähän kuuntelen mielenkiintoisia keskusteluja naapurilaitteilta. Aina aluksi ja lopuksi me kaikki tervehdimme.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti