Ihan kohta isä ottaa jälkiruokaa...

Isänpäivälounas onnistui oikein hyvin sekä ruokien että tunnelman osalta, kiitokset myös syöjille! Kuten eilen ennustin, meillä oli uunikalaa, juureslastuja, sienisalaattia, feta-tomaattisalaattia ja keitettyjä perunoita.

Ahkeroin mielelläni viikonloppuna keittiössä, jos muut läsnäolijat malttavat rauhoittua istumaan ja keskustelemaan pöydässä, kuten tänään kävi. Aika usein joku muukin osallistuu myös itse ruuanlaittoon, mutta tänään olin kyllä päävastuussa. Onneksi pöydän kattaminen ja siivoaminen sekä tiskikoneen täyttäminen ovat sentään aina yhteisiä tehtäviä.

Rakastan alku- ja pääruokien laittamista, mutta en ole mikään jälkiruokien superkokki. Yleensä tyydyn latomaan marjoja, rahkaa ja kermaa tai vaniljakastiketta kerroksittain johonkin kauniiseen astiaan. Rahka ja marjat pitävät yleensä huolta siitä, ettei systeemi ole liian makea. Tänään jälkiruoka oli hieman tavallista juhlavampi, sillä kasasin komeuden marenkinlevyjen päälle ja pilkoin sekaan myös Tanskasta ostamaani nugaata. Oli melkeimpä liian makeaa minun makuuni, mutta muut kyllä tyhjensivät maljan tehokkaasti.

Kassillinen laaturuokaa kympillä

Tänä aamuna olin todella iloinen, kun tajusin mennä ruokaostoksille Lahden kauppatorille, ja että siellä oli myös jokunen myyjä. Tärkein minulle on näin talviaikaan yksi ns. maalaisten rivin viljelijä, jolta saa laadukasta siikli-perunaa, makeita porkkanoita sekä kauniisti kasvaneita lanttuja ja palsternakkoja. Pieni kappa perunaa ja ihan kohtuulliset määrät mainittuja juureksia maksoivat yhteensä noin kympin, lisäksi sain kuormaan pyytämättä muutaman tosi tiiviin sipulin.

Heti kotona laitoin hautumaan keiton, jolla tällä kertaa ruokin myös aikuiset tyttäret, eli meitä oli ruokapöydässä neljä. Varsinaiseen inspiraatiokeittoon pilkoin sipulia, valkosipulia, porkkanaa, lanttua ja palsternakkaa, lisäsin liotettuja herneitä ja purkillisen tomaattipuretta ja maustoin inkiväärillä, persiljalla, tillillä, pienellä määrällä italialaista yrtti-chilimaustetta sekä normaaleilla suolalla ja pippurilla. Lisäsin sen verran reilusti vettä, että uskalsin jättää keiton hautumaan 100 asteeseen uuniin useaksi tunniksi siksi aikaa, kun käväisin maalla miehen kanssa viemässä talvirenkaita ja muuta varastoon joutavaa tavaraa. (Flunssainen tytär jäi kyllä kotiin sen verran vahdiksi, että olisi voinut puuttua, jos ruoka uunissa olisi jostain syystä kuumentunut liikaa.) Jätin myös hellan viereen kohoamaan löysän leipätaikinan, josta leivoin palattuani keiton seuraksi sämpylöitä ja focaccian kaltaisia leipäsiä. Ensimmäisissä oli mausteena aurinkokuivattuja tomaatteja ja päällä kurpitsansiemeniä, jälkimmäisissä pinnalla oliiveja, aurinkokuivattuja tomaatteja ja yksi jääkaappiin jäänyt kuivahtanut juustoraaste. Keitto hautui niin maukkaaksi, että se itse asiassa loppui kesken, ja leivät maistuivat nekin erinomaisesti erilaisten levitteiden kanssa.

Huomiseksi isänpäiväksi olen varannut Vesijärven siikaa ja jo mainittuja juureksia. Uunissa varmaankin paistan sekä kalat että maustetut juureslastut. Rouskuja on likoamassa sienisalaattia varten. Jälkiruokaan taidan taas kaivaa pakastimesta vadelmia. Minulla on selvästi taas jonkinlainen Muumimamma-vaihde päällä, kun yritän pitää perheen tyytyväisenä ja terveenä laittamalla hyvää ruokaa.

Flunssat ja mahdollisesti myös influenssat kiertävät silti koko ajan lähemmäksi tätä säännöllisesti supistuvaa ja suurenevaa perhekuntaamme. Pohjanmaalta kotiin tullut vanhempi tytär on selvästi jonkinlaisen taudin kourissa, mutta ehkä jo toipumassa - saa nähdä, tarttuuko se meihin muihin. Nuorempi tytär sai juuri viestin, että hänen soluasunnossaan Helsingissä on sikainfluenssapotilas, joten hän pohtii nyt, meneekö sinne heti alkuviikosta. Eihän näiltä välttyä voi, eikä taudin diagnoosikaan välttämättä ole helppo, jos se ei äidy pahaksi. Rokotuksia emme ole kukaan saaneet tai vaatineet, mutta kyllä ainakin piikin otan, jos en ehdi saada tautia ensin.

Päivän kuva ei esitä ruokaa, sillä kamera ei ollut kokkauksen aikana käsillä. Ruokapöytämme kukkakin on silti ajankohtainen. Toissapäivänä näin lopulta, minkä värisen amarylliksen olin istuttanut ruukkuun punaisen seuraksi - aika eri tahdissa näkyvät kehittyvän samaan aikaan istutetut sipulit. Tämä näkyy olevan vaaleanpunainen tai puna-valkoraidallinen, en enää tarkemmin muista määritelmää. Jouluksi on siis jäljellä vielä yksi punainen ja yksi täysvalkoinen sipuli. Ja ne onkin muuten syytä laittaa multaan ihan lähipäivinä, jos aikoo saada vielä kukkia jouluksi.

Pyhäruokaa kahdelle

Osui oikeastaan sattumalta pyhäinpäivään se viikonloppu, jolloin olemme miehen kanssa pitkästä aikaa kahden. Päätimme hyödyntää sen kahdella tavalla: kiinnittää seinään muutaman taulun, yhden naulakon ja peilin sekä laittaa juuri sellaista ruokaa kuin itse haluamme. Onnistuneen pikkuremontin ja siivouksen jälkeen ruoka maistuikin ansaitusti.

Isolle porukalle kokkaamisessa on oma hohtonsa, mutta monen ruokavalion perheessä se merkitsee myös kompromisseja. Mies ja minä syömme kahden ollessamme ruokia, jotka sulkisivat koko perhekokoonpanolla aina jonkun ulos: silakoita, silliä, maksaa, riistaa, äyriäisiä, mätiä ja monenlaisia sipuli- ja sieniruokia. Keväällä herkuttelemme parsalla ja korvasienillä, näin syksyllä mielellämme hirvenlihalla ja rouskusalaatilla tai tulisella sinisimpukkakeitolla.

Tämän päivän menumme koostui kolmesta ruokalajista: hirvicarpacciosta, herkkutattipastasta ja marenkisesta vadelmajälkiruoasta. Carpacciota varten kävin etukäteen tilaamassa pienen määrän hirven sisäfileetä kauppahallista ja valmistin sen niin, kuin useimmat ohjeet neuvovat: pintaan pippuria ja suolaa ja ruokalusikallinen konjakkia, file muovipussissa tunniksi pakastimeen. Sopivasti jähmettynyt liha leikataan ohuiksi viipaleiksi ja tarjoillaan rucolan, majoneesi-balsamico-tomaattipure-kastikkeen sekä parmesaanilastujen kanssa. Meillä oli lisäksi hyvää italialaista punaviiniä, joka tosin oli ehkä tarkoitettu enemmänkin kypsän hirvenlihan kanssa. Alkuruoka onnistui muuten hienosti, mutta liha oli tarjoillessa vähän liian kylmää.

Herkkutattipastan kastikkeen teen aina itse kerätyistä ja viipaleina kuivatuista herkkutateista. Jo valmistaminen on suuri nautinto, sillä kuivatuista sienistä tulee koko asuntoon aivan uskomattoman hieno aromi, kun ne laittaa hetkeksi likoon kiehuvaan veteen. Tällä kertaa paistoin pienessä voimäärässä silputtua purjoa, jonka päälle kaadoin liossa olleet tattiviipaleet liemineen. Paistoin pehmeäksi, lisäsin vielä hieman nestettä ja maustoin varovasti italialaisella chilisuolalla ja mustapippurilla. Paistamisen loppuvaiheessa lisäsin murustettua sinihomejuustoa. Herkkutatti (fungo porcino) tarjotaan italiassa nauhapastan kanssa, joten niin tein myös minä. Onnistui täydellisesti!

Jälkiruoassa hieman oikaisin, sillä tarjosin vadelmat valmiiden marenkien sekä valmiista vaniljakastikkeesta ja rahkasta tehdyn seoksen kanssa. Villivadelmat olin kuitenkin kerännyt ihan itse kesällä maalta, joten niissä oli reippaasti makua. Ja jälkiruoan jälkeen oli todella sellainen olo, ettei enää jaksa syödä yhtään mitään.

Huomiseksi olen jo tehnyt sienisalaatin maustumaan sekä kaivanut pakastimesta lanttulaatikon, joita tehtailin muutama viikko sitten innoissani syksyn edullisista lantuista. Lisäksi on vielä pieni annos hirveä, purkillinen silliä ja pari purkillista syksyllä Norjasta tuotua mätiä. Aion myös tehdä ison tomaattisalaatin sipulilla ja keittää hyviä perunoita. Aikuiset hyppivät pöydillä tai ainakin herkuttelevat ihan tosissaan, kun (aikuiset) lapset ovat poissa...

P.S. Tykkään myös kattaa kauniisti. Kapeat liinat sain lahjaksi kesällä Australian ystävältä Kirsiltä. Kiitos, ne sopivat täydellisesti myös ensimmäisenä auenneen amarylliksen kanssa!

Räntää päin naamaa

Parin viime viikon säät ovat iskeneet suoraan päin naamaa ja nahan läpi lihaksiin. Mielen tasolla en vastusta sadetta, tuulta tai edes pimeyttä, mutta valitettavasti kroppani lihaksineen ja nivelineen on toista mieltä. Ja sehän sitten vaikuttaa mielialaankin.

Vaivoja on tässä turha erikseen luetella, mutta välillä on vaikea motivoida itseään kivuilta ja säryiltä liikkumaan. No, tänäänkin ajelin aamupimeässä kuntosalille ja pistävässä räntäsateessa takaisin. Kyllähän se hetkeksi lämmitti ja norjisti. Loppupäivä on taas kulunut kroppaa koneen ääressä jumittaessa. Kuumaa teetä on kulunut monta kuppia, kun ei muuten ole muuten tahtonut lämpö kiertää systeemissä.

Maanantaina oli vielä tarjolla sumuisen sään kauniisti pehmentämiä ruskan värejä, kun pääsin pikaiseltaan käymään Hollolan kirkonkylässä. Yritin imeä sisääni mahdollisimman paljon murrettuja keltaisia, ruskeita ja punaisia sävyjä. Näkyy tuolla taivaalla ja vedessä ihan upeita harmaita ja sinisiäkin vivahteita.

Ja pellolla muutaman kilometrin päässä laidunsi äänekäs joukko syksyn viimeisiä joutsenia. Maalla liikkuvat pitkäkaulat saavat minut aina muistamaan, että linnut todennäköisesti polveutuvat hirmuliskoista.

Syksyn väreillä on merkitystä

Kun valo vähenee, väreistä tulee yhä tärkeämpiä. Syksyn ruska - etenkin tänäänkin koetussa auringossa - on ylivertainen piristäjä, jos sitä pääsee kokemaan kunnon valossa. Tänään minulla oli siihen mahdollisuus, sillä pääsin nauttimaan maisemista sekä ajomatkoilla maalle ja takaisin että sienimetsässä ja syksyisessä maatalousmaisemassa. Metsänreunat, pellot, puutarhat ja joka ikinen puusta putoava lehtikin tuntuvat nyt kirkuvan värejä, joita kannattaisi ottaa talteen pimeyden varalle.

Metsään menin vähän epävarmana, sillä eilen alkanut hirvenmetsästys olisi saattanut hyvinkin ulottua juuri vakituiselle suppilovahveropaikalleni. Kiersinkin metsänreunaan autolla hieman kiertoteitä ja tarkastin, näkyykö metsästäjien autoja parkissa. Ei näkynyt eikä kuulunut, joten Hollolan Kutajoen metsästysseurue on aloittanut jostain muualta. Minun kannaltani erittäin hyvä, sillä en kyllä halua olla samassa metsässä yhdenkään pyssymiehen kanssa. Kerran olemme osuneet passissa olleen metsästäjän kanssa nenäkkäin - eihän siinä mitään tapahtunut - mutta jo silloin tuntui viisaalta poistua paikalta.
Sen verran on ollut viime viikkoina kuivaa, että suppilo- vahverot eivät löytyneet aivan samoilta paikoilta kuin aiempina vuosina. Olin jo lähdössä pois, kun löysin aiemmin koluamat- tomasta notkelmasta tiheän esiintymän isoksi kasvaneita sieniä, joiden perkaaminen oli varsin vaivatonta. Kaikkein paras olisi tietysti napsaista jalan tyvestä sammaleet ja roskat pois jo metsässä, mutta koiran kanssa liikkuessa se ei oikein onnistu. Koiralla kun on aina kiire eteenpäin, on löytö miten runsas tahansa.

Virkistyin metsässä ja jopa sieniä peratessa huomattavasti, mutta kaupunkiin tullessa iski kova päänsärky. Nyt on viisasta paneutua lepäämään ja odottamaan, millaisen sään tuuli ja ilmavirtaukset huomiseksi kehittävät. Ennusteiden mukaan lämpötila laskee huomattavasti, joten työviikon voi aloittaa ilman haikeutta hukkaan menevistä ulkoilusäistä. Ainakin pitää opetella taas pukeutumaan niin, että tuulessa ja tuiskussa selviää.

Melkein kunnon nainen

Lähdin tänä aamuna sieneen Lahden keskustan liepeille eli Urheilu-keskuksesta kohti Tapanilaa. Seurasin muutaman sata metriä kalkilla merkittyä väylää, kunnes muistin, että samalle reitille pelmahtaisi pikapuoliin muutaman sadan naisen joukko kuntoilevia naisia. Olin itsekin hieman miettinyt, että voisin osallistua Kunnon Nainen -tapahtumaan, mutta valitsin sittenkin omaehtoisen ulkoilun. Onneksi, sillä parempaa sienisäätä en olisi voinut saada. Toki upea syysaurinko helli myös lenkkeilijöitä! Mutta minä en taatusti olisi pystynyt keskittymään vain sauvojen heilutteluun ja askeltamiseen, vaan olisin lipsahtanut polulta metsän puolelle.

Jälleen kerran hämmästelin, miten ihan lenkkipolkujen varsilta voi kerätä kaikkia niitä lajeja, joista ihmiset maksavat kilometrin päässä kauppatorilla useita euroja litralta. Joki muukin oli selvästi löytänyt suppien suppilovahvero- ja mustatorvisienipaikoille, mutta silti sain ihan kelpo saaliin. Kilpailua ei ole mitenkään hirveästi, jos ensimmäisen sadan metrin matkalta löytää kahden edellä mainitun lisäksi kunnon esiintymän kanttarelleja. Nehän ovat paitsi himoittuja, myös helposti löydettäviä.

Sen ymmärrän paremmin, että erinomaisen sievät, terhakat ja hyväkuntoiset limanuljaskat odottivat minua vastapuhjenneina. Sienihän on erinomainen, mutta moni varmaan pelästyy jo nimeä, loput luultavasti limaisen pinnan nylkemistä lakin päältä. Teen sen jo todella näppärästi, mutta palkinnoksi saan pinttyneet sormet.

Rouskujakin onnistuin keräämään taas parin salaatin tarpeiksi. Mustarouskut olivat enimmäkseen pahentuneita, mutta karvalaukuissa ja kangasrouskuissa oli paljon priimakuntoisia.

Kaikkein paras oli kuitenkin aamuhiljainen metsä. Ensimmäinen kohtaamani henkilö oli hiihtäjälegenda Siiri Rantanen, joka oli jo palaamassa ilmiselvän tehokkaalta lenkiltään. Vaikka hänen jälkeensäkin lenkkipolulla kulki jatkuvasti ohi yksinään ja pareittain juoksevia ja käveleviä lenkkeilijöitä, rauha vallitsi pitkälle puoleenpäivään asti. Vasta paluumatkalla lähellä Urheilukeskusta pulinataso alkoi nousta. Ja siinä vaiheessahan olin muutenkin jo palaamassa kaupunkimelun pariin. Uskomattoman hieno päivä!

Mustat sormet

Sen jälkeen, kun viikko sitten palasimme matkoilta, olen käynyt sienessä kolme kertaa. Reissut ovat olleet aika lyhyitä, mutta niin vain perattavaa on riittänyt. Syötävistä sienistä eniten käymissäni Hollolan metsissä näyttäisi olevan mesisieniä, joita en ole inspiroitunut keräämään.

Hyvänä kakkosena tulevatkin sitten rouskut. Kiitettävän paljon on löytynyt sekä mustarouskuja että karvalaukkuja, jotka maistuvatkin joltain. Niiden seuraksi olen poiminut jonkin verran kauniita pieniä kangasrouskuja, jotka eivät mielestäni ainoina salaattisieninä oikein maistu muulta kuin vähän kitkeriltä.

Mustarouskun perkaus on tehokas tapa saada sormensa mustiksi. Toinen mustaava sieni on ehdottomasti limanuljaska, jonka limakerroksen poistan mielelläni aina jo metsässä. Tänään paistosienistä eniten oli juuri limanuljaskoja, joiden lisäksi löysin harmaakirjovahakkaita, pari koivuhaperoa, lampaankääpiä, yhden herkkutatin ja leppärouskun, muutaman kanttarellin ja känsätuhkeloita.

Lampaankäävistä laitoin heti pastakastikkeen, johon paistoin sekaan anopilta saamaani kesäkurpitsaa, mausteita ja ruokakermaa. Ihan ok ruoka miedoista aineksista ja terästyi huomattavasti, kun lisäsin hieman tuoretta valkosipulia ja pari ohutta siivua vuohenjuustoa.

Vähän minua on surettanut se, että syntymäpäivämatkani takia menetin lähes täysin puutarhamarjojen satokauden. Oikeasti asiassa ei ole mitään suremista, sillä Norjan luonto oli minulle ensikertalaisena ihan huikaiseva kokemus. Niistä maisemista ja kokemuksista sain taatusti saman verran energiaa kuin saisin niistä hillopurkeista, jotka nyt jäivät tekemättä. Sitä paitsi omenakausi on vasta aluillaan...