Lepakkohavainto ja suppilovahveroretki

Siivosimme eilen maalla Hollolassa varastoa, jonka yksi nurkka oli täynnä tiiliä. Jossain vaiheessa tiilikasan tienoilta alkoi kuulua kummallista suhinan tyyppistä ääntä. Onneksi tajusin ajoissa, että suhina olikin kiukkuista sihinää, ääntelijänä herännyt lepakko.

Hetken pohdimme, mitä teemme, kun pino kuitenkin piti siirtää. Mies otti sitten - käsineet kädessä - tiilen lepakkoineen varovasti pesuvatiin ja siirsi sen uuteen paikkaan. Ympärille kasasimme mahdollisimman varovasti tiilet niin, että lepakolla edellleen olisi suojaisa muuri ympärillään. Emme tietenkään uskaltaneet pinota yhtä tiukkaan kuin aiemmassa paikassa, sillä eläimen jalka oli reunan päällä.

Nyt vain toivomme, että talviunet jatkuvat uudessakin paikassa. Tiilikasa joutui sisävarastosta ulkorakennuksen taakse ulos, tosin katon alle. Lepakon tiilen sijoitimme kaikkein lähimmäksi seinää.

Eivät lepakot ole meille mitään uusia tuttavuuksia, viimeksi sellainen löytyi kattoremontin yhteydessä maaseutukodin katon lappeen alle jätetystä vinttitilasta, jossa kukaan ihminen ei ollut käynyt vuosikausiin. Ja kesäiltaisin siivekkäitä on voinut bongata hyvällä tuurilla taivaaltakin. Lajia emme tunne.

Ehdin sieneenkin, tosin vain tunniksi. Onneksi tuttu metsä ei pettänyt. Ensin tuli vastaan kangasrouskuja, ylempänä rinteessä suppilovahveroita. Niitä oli paljon ja juuri sopivan kokoisia, ei liian suuria tai pieniä. Tajusin aika pian, että ehtisin kerätä vain osan ja ryhdyin imuroimaan rinteestä vastaan tulevia sieniä järjestelmällisesti juurikaan eteen katsomatta.

Puolen tunnin jälkeen halusin kuitenkin kiivetä ylemmäksi katsomaan perinteisesti parasta paikkaa. Matkalla tuli vastaan pari komeaa, mutta valitettavasti jo pilaantunutta herkkutattia. Ja olihan siellä hyvässäkin paikassa suppilovahveroita taas tupaskaupalla, tosin ehkä vähemmän kuin oletin.

Kellon kanssa sienestäminen on tuskastuttavaa, tälläkin kertaa oli vain pakko jättää isot määrät saalista metsään, vaikka toisessa korissa olisi vielä ollut tilaa. Kotona sieniä siivotessa on jo tyytyväinen, ettei niitä sittenkään ole kuin pari korillista. Toki yritän napsia jo metsässä pois maapaakut jalan tyvestä, mutta aina jotain roskaa tulee mukaan. Ja ainahan sienet pitää vielä jotenkin muutenkin käsitellä.

Eilen valitsin pari litraa kauneimpia sieniä pikkelssiin. Kuivurin viisi vetivät tasoa osan saaliista, loput levitin kylpyhuoneen lattialämmityksen päälle viritellylle ritilälle. Ritilöitä on parikin, aiemmin ne ovat olleet meillä maalla puuhellan päällä.

Kun maalaiskotia ei kohta enää ole, olen siirtänyt sen parhaita varusteita tänne kaupunkiin. Raivaaminen jatkuu taas tänään.

 

Hautausmaalla kaatosateessa

Eilinen lauantai ei ollut sään kannalta paras hautausmaavierailulle. Sateessa vihertynyt maisema oli toki upea, ja ainahan Hollolan keskiaikaista kivikirkkoa kelpaa ihailla.

Mutta kun ystävättären piti istuttaa kukat äitinsä haudalle ja minunkin siivoilla isän hautaa, olisi sen tehnyt mieluummin kuivalla hetkellä kuin veden ja kuran roiskuessa. Onneksi tulin napanneeksi jalkaan kumisaappaat maalta, muuten tänään varmaankin niiskuttaisin märkien jalkojen jälkiseurauksia. Ja kuten kuvasta näkyy, ystävällä oli myös repun peittävä sadeviitta varusteena.

Hollolassa piipahdukset autottoman ystävän kansa ovat kuitenkin aina hauskoja, säässä kuin säässä. Joulun alla käymme yleensä hakemassa kuuset yhdessä hänen lapsuuden metsästään ja pakkaamme ne pakettiautoomme. Eilen yhdistimme reissuun myös siskontyttäreni onnittelut hänen 8-vuotispäivänään.

Minä vietän tänään aurinkoista äitienpäivää osittain autossa, oman tyttären muuttoapuna. Tytär tulee meille yliopiston kesätauon ajaksi ja jättää Helsingin asuntonsa kesävuokralaiselle. Ei sieltä onneksi mitään huonekaluja tarvitse tuoda pois, siitä en yöllä jymähtäneen selkäni kanssa selviäisi (sade taisi sittenkin kostautua). Mutta kaappeja pitää kuulemma tyhjentää ja polkupyörä saada Lahteen. Onneksi tavarat on kuulemma jo pakattu, tarvitsee "vain" ajaa reilut parisataa kilometriä edestakaisin ja nostella omaisuus kyytiin. Ehkä pääsen paluumatkalla äitienpäiväkahville tai -lounaalle jossain sopivassa pysähdyspaikassa.

Pyykkipäivä on saavutettu etu

Tämän päivän Hesarin asunto- osiossa (E) on kaksikin juttua, joiden kanssa olen harvinaisen samaa mieltä. Emmi Sjöholm kehuu taloyhtiön omaa pyykkitupaa, Jaana Savolainen taas haluaa keskustella, mitä järkeä on rakentaa sauna joka ikiseen, pieneenkin, kerrostaloasuntoon.

Muutimme joulun alla 1941 rakennettuun taloon, jossa on kohtalainen pyykkitupa: yksi hyvä pesukone ja iso kuivaushuone, jossa puhaltaa (aika tehoton) puhallin. Yhdessä huoneessa on vielä tunnelmanluojana ja koriste-esineenä upea vanha mankeli, jota ei enää käytetä. Sen viereiset pitkät pöydät sen sijaan käyvät erittäin hyvin lakanoiden ja pyykin viikkaamiseen.

Peseminen on ainakin tällä hetkellä ilmaista, joten se on selvä vähennys vuokraan, etenkin jos itselle ei ole tarvinnut hankkia konetta ollenkaan. Pyykkitupa onkin erittäin tarpeellinen talon pienissä asunnoissa asuville (useimmat opiskelijoita tai muita nuoria perheitä), joilla todennäköisesti ei ole edes konetta tai ainakaan tilaa kuivattaa pyykkejä. Meillä on keskimääräistä isompi asunto ja entisestä asunnosta mukana tullut pesukone kylpyhuoneessa, mutta ei se ole monta kertaa tänä aikana pyörinyt. Keskitämme pyykkäykset yhdelle päivälle viikossa ja unohdamme homman muuksi ajaksi. Suurin osa lakanoista ja pyyhkeistä ehtii kuiviksi varatun päivän aikana, joten joka paikassa ei enää roiku isoja tekstiilejä. Kaksi pientä kuivaustelinettä riittävät käsipyykille ja viimeisten koneellisten jälkikuivaukselle.

Nyt vain toivomme, että tämä autuus jatkuu. Edullisuuden ohella homma on varmasti myös ekologista ja sekä talon että ihmisten kannalta terveellistä: pyykit pestään yhdellä hyvällä koneella ja kuivataan niille erikseen varatuissa tiloissa.

Pidän myös talo- yhtiömme vanhan- aikaisesta saunasta, vaikka yksi aikaan sidottu vuoro viikossa ei aina elämänrytmiin sovikaan. Mutta en missään tapauksessa haluaisi luopua asuntomme isosta vaatehuoneesta tai makuuhuoneena toimivasta entisestä palvelijanhuoneesta oman saunan vuoksi! Mieluummin lojun pari kertaa viikossa hyvällä omallatunnolla kylpyammeessa, mitä myös aika usein pidetään energian tuhlauksena. Epäilen silti, että ammeen täyttäminen lämpimällä vedellä kuluttaa vähemmän energiaa kuin pienenkin saunan lämmittäminen - pitäähän saunassakin peseytyä.

Joulussa parasta on valmistelu

En ole koskaan ole ollut erityisen paha stressaamaan joulun takia etukäteen, mutta kyllähän valmistelut aina kasaantunut.
Tällä kertaa haastekerrointa on nostanut muutto, joka on mm. pakottanut siivoamaan ihan toisella tavalla kuin olen tottunut. Normaali joulu ei saa minua koluamaan kaappeja tai tomuttamaan kaikkea irtonaista, mutta nyt on ollut imuroida jatkuvasti porauspurua, pestä lattioita remonttimiesten jäljiltä ja siirrellä loputtomasti tavaroita, joilla vielä ei ole paikkaa. Itse asiassa syksyn aikana kerätyt pikkulasten joululahjatkin ehtivät olla pahasti hukassa pari viikkoa. Tänään ne löysin maalta juuri siitä paikasta, johon ne muistin jättäneenikin. Lahjakassi oli vain eri näköinen kuin muistin, päällimmäisenä joitain asiattomia esineitä.

Minun vahva puoleni joulussa on aina ollut ruoka, lähinnä alkuruuat ja muu ns. suolainen. Tytär paistaa ja koristelee pipareita lahjaksi, muuten meillä ei leivota. Paitsi tietysti hyvin säilyvää perunaita joululimppua, jota urakoin tusinan satsin toissapäivänä lahjaksi. Samana iltana muunsimme broilerinmaksat konjakilla liekitetyksi pasteijaksi, eilen olivat vuorossa sienisäilykkeet (kuivatuista suppilovahveroista), tänään lanttulaatikot ja graavilohi. Kinkkua tai muuta lihaa ei hankita, mutta viikonvaihteen aikana aion paistaa vielä ainakin yhden punajuuripateen ja silputa rosollin. Mies ostaa juustoja, lahjaksi on tullut jo useita viinipulloja, joten siinä se sitten onkin. Jos jaksan, teen vielä piparkakkujäädykkeen tai sitten vain otamme pakastimesta jäisiä karpaloita ja lämmitämme niiden päälle valmista kinuskikastiketta. Suklaarasioitakin tulee aina, joten muuta makeaa ei tarvita. Sitä paitsi olemme jo joulupäiväksi saaneet kutsun äitini joulupöytään, jossa taas varmasti on lihojakin monta sorttia.

Ruoka- ja lahjavalmisteluja tärkeämpää ovat ystävien ja sukulaisten tapaamiset, joita joulun alle on ehtinyt osua jo monta. Helsingissä piipahdimme iäkkään tädin luona, ystäväni kuljetin pakettiautolla hakemaan kuusta Hollolasta. Meillä on puolestaan käynyt lähes ex tempore paljon tyttären ja muutama meidän aikuistenkin ystävä. On itse asiassa mukava istua hetki kaiken kiireenkin keskellä. Joulu tulee, olemme valmiita tai emme. Kunhan nyt saan vielä työkalulaatikot siivottua olohuoneen lattialta.

Pulkkamäessä

Lasin takana ropiseva sade sulattaa kovaa vauhtia suomalaislasten parasta talvi-inspiraatiota: lunta. Päivällä kuitenkin ehdittiin kaivaa maalla esille pulkat, kelkat ja luikurit. Sisaren nuorimmainen ja mäyräkoira tosin luottivat enemmän jalkoihinsa - kumpikin sai mielettömän treenin juostessaan alas ylös ainakin toistakymmentä kertaa, kun isommat käyttivät toiseen suuntaan liukua ja painovoimaa. Tuo meidän mäkemme ei ole ihan niistä lyhyimpiä ja loivimpia.

Ainokin tietenkin nauttii lumesta, onhan se alppimaastoihin jalostettu. Bernin otteet vain ovat vielä pentumaisen hurjat kokoon nähden, joten se joutui seuraamaan touhua köytettynä johonkin aikuisista. Vähän hurjanlaisen leikin päätteeksi siskonmies päätti kellistää koiran kunnon lumipesulle, josta se selvästi piti.

Osa päivästä kului tietenkin taas siivousta ja muuttoa edistäessä. Nyt saimme tyttärelle pari kaappia pystyyn ja vähän lisää tavaroita järjestykseen. Mies nikkaroi myös jotain verstaassa, todennäköisesti keittiönpöytää kaupunkiasuntoon. Minä ompelin siivouksen ja järjestelyn lomassa verhojen päärmeitä.

Täällä kaupungissa piti illansuussa taas täyttää muutama muuttolaatikko, jotka käydään huomenna tyhjentämässä kohteessa. Vähän alkaa muistuttaa ikiliikkujaa tämä roudaus, mutta pientähän se on sen rinnalla, että esimerkiksi rakentaisimme talon. Tajusin muuten tänään, että olen asunut puolet elämästäni tässä kaupunkiasunnossa, jonka ensi perjantaina jätämme. Maalle on toki pidemmät siteet, sillä muutimme sinne ollessani 10-vuotias. Kirjoilla en kuitenkaan ole ollut missään näin pitkää aikaa. Enkä mihinkään muualle ole ehtinyt kerätä niin hirveästi tavaraa kuin tänne.

Joulukukka ehti ensimmäisenä

Lokakuun loppupuolella osuimme tutun torikauppiaan kojulle viimeisenä päivänä ennen hänen talvitaukoaan. Karpalolaatikollisen päälle kauppias pisti painoksi sipulin ja kehotti kasvattamaan joulukukan. Muuttohulinoissa en ajatellut ajoitusta sen kummemmin, vaan pistin sipulin ruukkuun ja aloin odotella. Viikon alussa alkoi näkyä punaista, eilen aukesivat ensimmäiset kukat sopivasti ennen adventtia. Mitään muita jouluvalmisteluja emme olekaan aloittaneet, sattuneesta syystä. Tai itse asiassa meillä on kyllä sekä partiolaisten joulukalenteri että käsityömessuilta ostettu saksalainen kalenteri, joka vaatisi vähän askartelua. Valitettavasti se on juuri väärässä paikassa eli uudessa kodissamme odottamassa hyllyn päällä...

Tämä kaunistus ei kestä jouluun asti, mutta vieressä on kasvamassa jo toinen nuppu. Kokemuksen perusteella jouluamaryllis intoutuu usein vielä kasvattamaan kolmannenkin kukkavanan joskus viikkojen kuluttua - yleensä siis tammi-helmikuun iloksi. Punainen väri piristää kummasti muuton hulinassakin, kukkii sen antaja minkä ehtii ja jaksaa.

Talvi kävi kylässä

Lauantaisen pakkasaamun valo oli aivan omaa luokkaansa, kun tytär, mäyräkoira ja minä päätimme hetken luistaa hyötyhommista ja käydä kävelyllä. Kariniemen mäki ja Pikku Vesijärven puisto oikein säteilivät tuoreen lumen ja matalalta paistavan auringon vaaleutta.

Lopun päivää sitten "nautiskelimmekin" valosta vintillä, jossa piti käydä läpi tyttärien lelut, koulutavarat ja taideteokset aina kuvataidekoulun esiluokilta ja päiväkodista asti. Kummallakin on aika pitkä kuvallinen tuotanto, josta ei ole helppo karsia oikein mitään hävitettäväksi. Kaikenlainen muistojen perkaaminen onkin sekä työlästä että tunteita rassaavaa, hyvässä ja pahassa. Monelle vanhalle lelulle tosin pidettiin ensin muistopuhe, jonka jälkeen esine siirrettiin roskis-tai kierrätyspussiin.

Siitä pidin kiinni, etteivät nuoret naiset heitä pois mitään itse tehtyä vain siksi, että jokin työ näyttää vain lapsen tekemältä. Aika monessa perheessä ne parhaat taideteokset löytyvät sieltä uran alkuvaiheilta, kun ei vielä olla turhan itsekriittisiä. Toki upeita töitä on syntynyt myös myöhemmin opiskelun ja harjoittelun tuloksena. Mutta näköinen mäyräkoira ei välttämättä ole yhtä hellyttävä kuin taivutettua ilmapalloa muistuttava kiekura, jolla on tunnistamisen helpottamiseksi luppakorvat ja pitkä häntä...

Tänään oli sitten jo paljon synkempi sää, joten se oli huomattavasti helpompi käyttää maalla seuraavassa raivauspaikassa. Säästetyt teokset löysivät paikkansa vintin hyllyiltä ja säilytyskorista. Lisäksi piti tyhjentää yksi huone sinne tuotavaa isompaa sänkyä ja uusia kaappeja varten. Roudaus tuntuu tällä hetkellä aika ikuiselta projektilta.

Flunssa on menossa ohi, mutta niska- lihakset ilmoit- televat taas. Oikeasti kipeänä ei saisi rasittua. Vaikea yhtälö, kun muuttaa pitäisi vajaan parin viikon kuluttua. Paljon on tehty mutta ihan hirveästi on vielä kesken. Ja ensi viikko on tosi tiukka töidenkin puolesta. Latasin alemman kuvan koneeni taustakuvaksi, että pääsen nauttimaan talvisesta pakkasmaisemasta edes välillisesti. Nyt sataa vettä ikkunan takana sen verran tehokkaasti, että aamulla tuskin on valkoista maassa ainakaan keskellä kaupunkia.

(Ylempi kuva: Hilda Ruokolainen)

Kaikki muuttuu - tai sitten ei

Kun koko ajan pakataan, puretaan, revitään ja muutetaan, mopsi yrittää pysäyttää edes jotain. Kassin matot joutuivat nekin kuitenkin uuteen osoitteeseen.

Syysflunssa ja muutto ovat pitäneet niin tarkasti sisällä viime viikkoina, etten ole juurikaan ehtinyt tarkkailla luonnon muutoksia. Kiinanruusu sentään sitkeästi jatkaa sisätiloissa kukkimista, jonka se aloitti jo keskikesällä parvekkeella. Saa nähdä, selviääkö ikkunalaudan vaihdoksesta...

Edit: Luonnon voimaa tuli kokeiltua sen verran, että toissa yönä lääkitsin kipeytyvää korvaa ja tukkeutuvaa nenää nenäliinanpalaan käärityllä valkosipulilla. Hyvin puudutti ja avasi - haju tosin oli sen mukainen. Aamulla siirryin taas apteekkitavaraan, kun pääsin sellaista hankkimaan. Mutta ehkä juuri valkosipulin ansiosta flunssa ei ole päässyt ihan täysillä päälle.

Aina ei voi olla hyödyllinen

Viime viikonlopun mittavan kanto-operaation jäljiltä tuli oikein roppakaupalla takapakkia. Niska meni ensin pahanlaisesti jumiin ja muutaman päivän päästä vielä niksahti jossain mitättömässä taivaalle vilkaisussa. Kipu yltyi perjantaina niin pahaksi ja lamautti osittain oikein käden, että oli pakko käydä hakemassa lääkärin mielipide. Vaihtoehtoja on pari, mutta ensisijainen hoito sama: lepo ja voimakkaat särkylääkkeet. Ei siis siivota, kanneta, pureta, remontoida, kyykitä tai ojennella. Onneksi muuttoon on vielä reilu kuukausi aikaa.
Kävellä ja hiota kuitenkin saa, kunhan tekee sen omaan tahtiin. (Eilen harkitsin hetken tanssitunnille menoa, mutta onneksi valitsin iltapäiväunet. Tanssinopettajani lähetti terveisiä, että olisi heittänyt niskapotilaan ilman muuta ulos tunniltaan...) Kävimme aamulla miehen kanssa jatkamassa projektia, jossa otamme haltuun tuntemattomia lähinurkkia. Autolla ajaessa monet kohdat vain vilahtavat ohi. Enpä ollut ennen havainnut, että Lotilan koulun ja vilkkaan Mannerheiminkadun (siis Lahdessa) välillä kasvaa tällainen lehtikuusirivistö. Silmät ovat tietenkin aina hakeutuneet vain mainostauluihin. Tuli tsekattua myös yksi omakotialue, joka ei osu normaaleille ajo- tai kävelyreiteille.

Ahkera viikonloppu

Viikonloppu ja tämä maanantaipäivä ovat olleet niin upeita, että jokainen täysijärkinen viettäisi aikansa vain ulkona. Lauantaina onnistuinkin toteuttamaan sienireissun, mutta eilinen meni kokonaan suurisuuntaisen muutto- ja remonttioperaatiomme yhdessä nurkassa. Siivosimme maalla vinttiä ja rakensimme sinne varastohyllyjä, jotta voimme siirtää osan kaupunkiasunnon säästettävistä tavaroista säilöön. Ja meillä on todella tehty jo karsintaa, sillä kukaan ei halua raahata turhakkeita ensin neljää korkeaa kerrosta (huonekorkeus 310) kantaen alas (ei hissiä) autolle ja yhtä erittäin (340) korkeaa kerrosta niin ikään käsipelillä loppusijoitukseen. Mutta kuka silti haluaisi luopua 30 vuoden keräilyn tuloksena kertyneistä äänilevyistä, kirjoista ja sarjakuva-albumeista?

Ihan täysin alusta emme miehen kanssa hyllyjä rakentaneet, sillä löysimme viisi oikein hyvää valkoista hyllykköä viidenkympin yhteishintaan Patina-kierrätyskeskuksesta. Sillä samalla reissulla tosin kaatui unelmani uudesta tammisesta ruokapöydästä, sillä mies löysi jatkettavan puuviiluisen kierrätyspöydän, jonka hän osti viidelläkympillä. Sain sen verran pidettyä puoleni, että tingin mukaan yhden pinnatuolin, joka sopii hyvin aiemmin hankkimiin Tapiovaaran keittiöntuoleihin.

Lauantain sienireissulla oli taas todellinen sadonkorjuutunnelma, sillä tuttu mäenrinne ei tahtonut tyhjentyä ollenkaan suppilovahveroista. Sormet kohmeessa koukin, noukin ja poimin pari tuntia -vasta kotona huomasin, että myös alaselkä ja takamus olivat jäässä pitkästä kyykkimisestä. Jopa kuivatusalustat loppuivat kesken, kun asettelin saalistani kuivumaan. Osan sienistä tietenkin käytin heti kalaruuan lisukkeena.

Muutoksia ja muuttoja

Lauantaisessa metsässä oli vielä pakkasta ja siellä täällä luntakin Salpausselällä Lahden korkeudella. Tänään sadesää on vuoren- varmasti pyyhkinyt kaiken valkoisen ja muuttanut maiseman harmahtavan ruskeanvihreäksi. En ole itse käynyt tänään metsässä, sillä joulukuulle sovittu muuttomme värittää nyt vapaa-aikaamme.

Olen tyhjennellyt vaatekaapeista toivottomia tapauksia jätteisiin ja jollain lailla siedettäviä kierrätykseen. Kirjahyllystä olen pakannut romaaneista aakkosten alkupään H-kirjaimeen asti. Valokuva-albumit ja irralliset, järjestämistä odottavat, valokuvat lähtivät tänään välivarastoon maalle, jossa olen suunnitellut järjestäväni menneet vuodet lapsia varten kansien väliin. Homma taisi taas siirtyä vuodella... Samaan paikkaan päätyivät myös miehen pyöräily- ja venelehdet joita hän aikoo kuulemma lukea vielä eläkkeelläkin.

Ihan vielä ei ole paniikki päällä, mutta työhön on hyvä ryhtyä ajoissa. Olen luvannut huomenna käyttää osan päivästä oikean muuttofirman etsimiseen. Jotain rajanvetoja on silti tehtävä, jotta saan myös varsinaisen työni hoidettua. Vaikka olenkin yrittäjänä oman aikatauluni vartija, pitää sitoumuksista pitää kiinni. Puolitoista kuukautta tuntuu yhtäkkiä kovin lyhyeltä ajalta, kun koko ajan pitäisi myös tehdä vähintään 90-prosenttista työviikkoa.