Melkein hiihtolomalla

Lahden seudulla on hiihtoloma, jota en ollut varannut kalenteriin, koska lapsia ei enää ole kotona. Eilen kuitenkin tajusin, ettei minulla (=yhden naisen yritykselläni) ole tälle viikolle sovittuna kuin yksi pakollinen tapaaminen, jonka siis hoidin jo eilen. Kello 14 päätin hypätä lomalle loppuviikoksi.

Kohdallani se merkitsee sitä, että toki vastaan puhelimeen, maksan laskut ja luen sähköpostit, mutta en jumita koko päivää koneen ääressä tai yritä pohtia uusia työtilaisuuksia. Ensi viikollakin ehtii.

Eilinen upea aurinkosää jäi valitet- tavasti kokematta ladulla, mutta tänään lähdin hiihtämään aamu yhdeksän jälkeen. Ei haitannut, vaikka päivä on ollut tänään eilistä harmaampi. Etenkin lumisessa maisemassa valoa riittää.

Vein vanhat koiramme tyttärellemme, joka asuu aivan Tapanilan hiihtomajan tuntumassa ja jatkoin itse ladulle tavoitteena aloittaa lenkki kilpavitoselta. Lähtöalueella tapasin ilokseni vielä ystävänkin, joka tosin halusi hiihtää hitaasti ja valitsi siksi loivemman perhelenkin.

Ladun kunto ei ollut paras mahdollinen, mihin voi olla useita syitä. Viikonlopun Finlandia-hiihto vei aivan varmasti kunnostajien resursseja ja ensi viikolla on taas tiedossa Salpausselän kisat, joiden latuja taatusti pohjustetaan Urheilukeskuksessa. Kevätkin tekee osansa tiputtamalla ladulle roskia. En silti ollut iloinen siitä, että etenkin luisteluväylä oli epätasaiseksi möyhentynyt ja täynnä kokkareita.

Erityisesti harmittaa se, ettei lahtelaisille hiihtolomalaisille tarjota parasta mahdollista baanaa. Minusta ihmisiä pitäisi kannustaa lomailemaan yhä enemmän kotimaisemissa, kun kerran lunta riittää. Aion kyllä käydä "tarkistamassa" tilanteen mahdollisimman monena päivänä. Onhan se mahdollista, että latukone oli tänäänkin tulossa paikalle myöhemmin päivällä.

Päivän kuva ei ole maastosta vaan vahingonlaukaus päivän lounaasta. Lindströminpihvien, uuniporkkanoiden ja salaatin lisukkeeksi olin keittänyt mustatorvisienikastiketta. Värit sekoittuvat aika hauskasti.

Hyvä hiihtoviikonloppu

Eilen puoliso ehdotti jotain poikkeuksellista; hän halusi hiihtää samaan tahtiin minun kanssani. Yleensähän menemme ladunvarteen samalla kyydillä ja sovimme suunnilleen ajan, jolloin taas tapaamme. Toki välillä näemme välillä ladullakin, mutta yleensä mies hiihtää omaan tahtiinsa ja minä omaani.

Hitaampana ei ole pelkästään positiivista hiihtää selvästi paremman kanssa, sillä koko ajan on pieni paine omasta vauhdista. Eilenkin selvästi pinnistin vähän ylimääräistä, mutta mihinkään hirveään riuhtomiseen en ryhtynyt. Ihan hyvä, sillä lähdimme hiihtämään Tapanilan hiihtomajan perhelenkiltä Hollolan Heinsuon suuntaan.

Reitillä on matkalla mukavasti ylä- ja alamäkiä. Jo jossain viiden kilometrin jälkeen huomasin, että nyt ovat vatsa- ja selkälihakset kokonaisvaltaisesti käytössä. Yritin kovasti vetää kaikki ylämäet mahdollisimman puhtaalla luistelulla, mutta välillä homma kyllä hidastui enemmän perinteiseksi haarakäynniksi. Alamäissä taas himmailin, koska en muistanut niitä kaikkia ennalta. Ihan turhaan, sillä ladut olivat todella hyvässä eli turvallisessa kunnossa.

Ihmeen sitkeästi perheen kilpahiihtäjä jaksoi hissutella vierelläni ja perässäni koko noin 15 kilometrin matkan. Minulla oli hieman tavallista kovempi hiki, mutta eivät lihakset sentään kipeytyneet normaalia pahemmin ensimmäisistä tuntemuksista huolimatta.

Tapanilassa kävimme ihan tukimielessä juomassa hiihtomajan kahviossa kuumat kaakaot ja ostimme mukaan neljä munkkia: yhden kummallekin hiihtäjälle, yhden kotona odottavalle tyttärelle, yhden jaettavaksi koirien kesken. Hiihtomajan seinustalla oli ihan hyvin suksia jo 11.15, vartin sen jälkeen, kun majan kahvila oli auennut.

Tänään sain lähteä hiihtämään yksin, sillä puoliso oli aamulla huonovointinen. Tämän päivän lenkki oli enemmän palauttava, sillä kiersin vain 3 X 3 km eli perhelenkin kolmasti, lisäksi tein pienen parin kilometrin piston eiliseen hiihtosuuntaan. Tänääkin oli paljon ihmisiä ladulla, ehkä vielä eilistä enemmän myös pikkulapsia vanhempineen. Ei suomalaisen hiihtoharrastuksen tulevaisuus ihan huonolta näytä.

Epäonninen luistelureissu

Eilen, lauantaina, matkustin ystäväni luokse Järvenpäähän kokeilemaan Tuusulanjärven matkaluistelurataa. Pääsimme liikkeelle alkuiltapäivästä, jolloin jo vähän pyrytti lunta. Jää oli kuitenkin hyvässä kunnossa ja hyvin meni, kunnes...

... reilun parin kilometrin jälkeen ystävän luistin upposi pieneen railoon, vauhti pysähtyi, luistelija putosi jäähän ranne edellä. Sivusta näytti ensin siltä, että hän voi nousta ja jatkaa. Mutta sitten iski kipu ja kohta paha olo.

Onneksi lähes ensimmäinen ohi luistellut kääntyi ja tuli kysymään vointia, kohta mukaan liittyi hänen seuralaisensa. Pari minuuttia pohdimme, sitten toinen avustajista jo soitti ambulanssia. Tiesin, ettei ystävä ollut lyönyt päätään, mutta silti hänen selvästi alentunut tajuntansa huolestutti.

Minullakin oli puhelin, mutta yksin olisin kyllä ollut pulassa kipuilevan, palelevan ja tajunnan rajamailla olevan potilaan kanssa. Ulkopaikkakuntalaisena en olisi osannut selittää paikkaa, johon ambulanssin kannattaa ajaa rannassa. Hienoa, että paikalliset ihmiset jäivät auttamaan ja odottivat pelastusmiehistöä kanssamme.

Pelastuspartio olikin todella komea: ambulanssi ja paloauto ajoivat rantaan, paloautosta tuli ulos ahkio ja neljä pelastajaa, ambulanssista kaksi henkilöä. Ehkä kyseessä oli myös opetustilanne, sillä muutaman pelastajan liivissä luki harjoittelija. Tultui turvalliselta saada ystävä tällaiseen kyytiin. Ambulanssissa myös selvästi jo otettiin kokeita ja annettiin jotain hoitoa, jota pystyin seuraamaan vain odottamalla ulkopuolella.

Mutta, mutta. Ulkopaikkakuntalaisena huomasin olevani yhtäkkiä pulassa ilman rahaa tai avaimia, mukana vain puhelin ja ajokortti. Olimme ajaneet järven rantaan ystävän autolla ja jättäneet kaiken tarpeettoman hänen kotiinsa. Minua ei huolittu ambulanssiin ja tiesin vain suunnilleen, missä kohtaa olin.

Onneksi tajusin pyytää ystävältä hänen avaimensa, sillä sain selvitä yksin jäältä hänen autolleen ja taas kotiin. Niinpä vain luistelemaan takaisin parkkipaikalle - kilttinä tyttönä tein sen oikeaan suuntaan eli vedin kuuden kilometrin radasta ne loput vajaa neljä kilometriä vastapäivään, en siis suorinta tietä takaisin.

Lunta tuli jo aika lailla, ja kerran minäkin kaaduin vielä, onneksi vain pyllylleni. Pääsin ensin parkkipaikalle ja sieltä ystävän kotiin, löysin hänen puhelimensa ja lastensa yhteystiedot, keräsin varusteet ja lähdin junalla ja taksilla perässä Hyvinkään sairaalaan. Ja sieltä sitten löysin myös ystävän odottamassa ranteen kipsausta.

Iltapäivän luistelureissu venyi sairaalassa iltaan asti ja minun osaltani vielä yön yli, koska tuntui haljulta päästää yksikätistä ihmistä yksin kotiin. Pientähän se on siihen verrattuna, että ystävälle murtunut ranne merkitsee muuttuneita suunnitelmia moneksi viikoksi. Onneksi ei sattunut mitään pahempaa.

Laturetki, teerihavainto ja synttäribrunssi

On aika tavallista, että mies ja minä olemme sunnuntaiaamuna jo kahdeksalta hiihtämässä. Tänään lenkki sai hieman ekstrahohtoa Tiirismaan laturetkestä, joka tosin alkoi virallisesti vasta yhdeksän maissa. Oma reilun kymmenen kilometrin hiihtoni oli siinä vaiheessa jo pääosin takana, mutta sain kuitenkin täyttää Tapanilan hiihtomajalla Tiirismaan Ladun arpalipun.

Mukavasti näkyi väkeä valuvan paikalle, eikä ihme, sillä pakkasta oli juuri sopivasti kolmisen astetta ja ladut aivan upeassa kunnossa latukoneen jäljiltä. Toivottavasti 11-18 auki ollut hiihtomajan kahvilakin sai oman osansa reippailijoista päivän mittaan.

Minun hiihtoni kohokohta oli kuitenkin harvinainen lintuhavainto ladun pielessä aika lähellä hiihtomajaa. Iso metsäkanalinnun naaras siinä pörhisteli lumen päällä, todennäköisesti teeri. Enhän minä isoja lintuja ole kovin usein metsässä nähnyt, joten määritys ei ole sataprosenttinen, vaan eipä niitä mahdollisuuksiakaan ole loputtomasti. Silloin tällöin olen toki sienimetsässä kuullut, kuinka iso lintu on lähtenyt ryskeellä jostain läheltä, mutta lumettomaan aikaan näköhavainnot ovat vielä hankalampia.

Olimme hiihtämään lähtiessä jättäneet koirat hoitoon nuorenparin luokse, sillä se asuu kätevästi muutaman sadan metrin päässä hiihtomajasta. Hiihtolenkin jälkeen pääsimme suoraan kahvipöytään, jossa juhlittiin tyttären puolison syntymäpäivää. Olisi ollut tarjolla oikein runsas brunssi, mutta me vieraat satsasimme täytekakkuun, koska olimme jo panneet alulle blinitaikinan ja valmistelleet sen lisukkeet. Täytekakku oli todella hyvää: suklaapohja oli täytetty tuorejuustojen, valkosuklaan ja marjojen raikkaalla sekoituksella.

Oma bliniateriamme oli tavallisen laadukas, ei siitä tällä kertaa sen enempää. Yksi lisukkeista kuitenkin kannattaa panna muistiin, eräänlainen sienipesto tai -tahna. Tein sen pari päivää sitten kotoa löytyvistä raaka-aineista, ja hyvää tuli.

Sienitahna: 1 dl kuivattuja kantarelleja, 1 dl kuivattuja suppilovahveroita, n. 1 dl kuumaa vettä, 1 sipuli, 2 valkosipulinkynttä, ½ dl mantelilastuja, ½ dl oliiviöljyä, ½ dl karkeaa parmesaaniraastetta, 70 g (1 pieni peltipurkillinen) tomaattipyreetä. Liotin sienet kuumassa vedessä, silppusin sipulit, freesasin ne nopeasti öljytilkassa, lisäsin lionneet sienet liemineen, annoin kiehua, kunnes ylimääräinen neste oli haihtunut. Kaadoin sieni-sipulimössön sekoittajaan, lisäsin muut aineet ja ajoin tahnaksi.

Sienitahnaan olisi toki voinut käyttää tuoreita yrttejä (timjami, basilika, persilja) ja mantelien sijaan pinjansiemeniä, mutta niitä ei ollut. Tomaattipyree on aika dominoiva ainesosa, joten ensi kerralla joko puolitan määrän tai vaihdan sen öljyisiin aurinkokuivattuihin tomaatteihin ja vähennän öljymäärää. Tällaisenaan tahnasta tuli hyvin tasapainoisen makuista tiilenruskeaa levitettä, joka oli tosi hyvää aiemmin tekemieni sieninäkkärien päällä.