Hapero, kantarelleja, tatteja

Kantarelliuutisia on tippunut viikon sisään, ja tänään minäkin löysin ensimmäiset yksilöt. Pieniähän ne vielä ovat, mutta keltaiset pilkut ovat aina yhtä iloinen yllätys. Sienestyspaikka oli ihan tässä lähellä, Lahden urheilukeskuksesta Tapanilaan vievän polun varressa.

Löytyi myös yksi hyväkuntoinen koivuhapero ja pari jo kuivettunutta koivunpunikkitattia.

Sateitahan viime päivinä on saatu, joten niiden puolesta sienisesonki on pääsemässä alkuun. Lämpöä saisi kuitenkin tulla vähän enemmän, ainakin tatit tykkäävät lämmöstä.

Minulla on loma, joten voin - säiden mukaan tai niistä riippumatta - käydä tsekkaamassa sienitilannetta vaikka päivän parin välein. Metsässä on nyt paljon muutakin ihanaa kuten runsaasti kukkivia vanamoita.

Mäyrä metsäpolulla

En löytänyt aamun metsäretkellä korvasieniä, mutta sainpa hienon luontohavainnon. Mäyrä käveli vastaan Tiirismaan luontopolulla ihan kirkkaassa päivänvalossa.

Herra tai rouva Mäyrä lönkötteli polkua pitkin alle kymmenen metrin päähän, kunnes joko haistoi tai kuuli minut seisomassa risteävällä väylällä - sitten nosti katseensa ja teki päätöksen kääntyä ensin takaisin ja kohta puikahtaa polulta sivuun. Ei se hirveästi pelästynyt, koska vauhti pysyi varsin verkkaisena.

Sienten sijasta keräsin kieloja maljakkoon ja nuoria horsmanvarsia parsan tapaan keitettäväksi. Oikein virkistävä lenkki juuri ennen äsken Lahden päällä käväissyttä ukkosta.

Herkkutattikausi on täällä taas!

Tein päivän sieniretken asiantuntevassa biologiseurassa. Puolison veljen kanssa suuntasimme ensin koivikkoon rajoittuvaan kuusimetsään, josta seuralainen on monena vuonna aiemminkin löytänyt kantarelleja. Niitä löytyikin ihan hulppeasti, kanssasienestäjän mukaan uusistakin paikoista. Oma satoni oli viitisen litraa, lanko taisi saada suunnilleen saman verran.

Koko ajan etsimme samalla herkkutatteja. Ja kun ensimmäisen olin bongannut, alkoi silmä nähdä muitakin. Oli monta jo pehmennyttä tai tautien vaivaamaa, mutta onneksi löytyi myös aivan juuri nousseita pikkutatteja ja vähän isommaksi päässeitä, joissa oli vielä hyvää osaa kerättäväksi. Lisäksi sain pari kaunista punikkitattia. Kaikki tatit ovat nyt kuivurissa.

Toiseen metsään vein minä rouskujen, mustatorvisienten ja suppilovahveroiden toivossa. Kaikkia lajeja tuli vastaan, mutta sato ei ollut kummoinen. Keräsin mukaan muutaman mustarouskun ja puolisen litraa sikuri- ja pikkurouskuja ja yhteensä litran verran muita seiniä. Yksi rinne oli kuitenkin hyvin lupaavasti pikkuruisen suppilovahveromaton peitossa. Lampaankäävät sen sijaan olivat kaikki pahentuneita. Bonuksena tuli vielä vähän lisää kantarelleja ja muutama vaalea ja rusko-orakas.

Biologin kanssa on hauska kulkea metsässä myös muiden luontohavaintojen vuoksi. Ensimmäisessä metsässä näimme jättiläiskokoisen sammakon (se oli sammakko eikä rupikonna, loikki oikein tömähtämällä päin saapastani), metsäkauriin runnomia taimia ja mäyränpesän useine sisäänkäynteineen. Jälkimmäisessä metsässä vastaan tuli yövilkka, vaatimaton suomalainen orkidealaji, jota en tietenkään olisi havainnut tai ainakaan tunnistanut ilman asiantuntijaa. Sain myös varmistuksen sille, että pellon yllä lekutteleva haukka oli hiirihaukka.

Sääkin suosi: puolipilvistä ja parikymmentä astetta lämmintä. Erinomainen aamupäivä Hollolan metsissä!

Pyöräilyä, nokkosia, raparperia ja parsaa

Eilen ja tänään onnistuimme yhdistämään omaishoitokeikkaan myös pyöräilyä. Teimme sen niin, että toinen ajoi pakettiautoa toiseen suuntaan ja toinen sai pyöräillä, vaihdoimme perillä. Minun eilinen lenkkini oli aika vaatimaton, paluu Hollolan Hersalasta, noin 13 kilometriä. Jonkin verran treeniä tuli Messilän mäessä, joka aina pistää hauskasti puuskuttamaan. Nousuprosenttia en tiedä, mutta kyllä se kuuluu näihin tämän alueen ylämäkitärppeihin.

Tänään ajoin samaiseen Hollolan Hersalaan vähän pidempää reittiä: ensin Hämeenlinnantietä pitkin Salpakankaan läpi Soramäkeen ja Vesalaan, sieltä Kirkkotietä pitkin Hollolan kirkolle ja Rantatietä pitkin Hersalantien risteykseen ja lopulta perille. Matkaa kertyi Google-kartan mukaan 28 ja puoli kilometriä.

Oli aivan ihanteellinen pyöräilysää: pilvistä, parikymmentä astetta lämmintä ja lähes tyyntä. Ajaminen oli silkkaa nautintoa, sillä sain mennä ihan omaa vauhtiani ja jopa katsella vähän ympärilleni. Kärpäsenmäki ja muut vähän isommat nousut ajoin opiskelumielessä eli yritin aina vaihtaa juuri sopivan rattaan pakasta ja pitää kadenssin suunnilleen samana.

Polkeminen sujui itse asiassa niin hyvin, että tulin Hollolan kirkollekin melkein varkain, vain parin juomahörpyn jälkeen. Päätin kuitenkin pysähtyä kioskille jäätelölle, koska tiesin meidän syövän lounasta vasta vähän myöhemmin iltapäivällä. Kirkonkylän kioski kuuluu myös turistitärppeihin, joka pitää kokea muutaman kerran kesässä. Enpä kuitenkaan muistanut ottaa kuvaa, vaikka kioskin ympärillä oli houkuttelevasti sekä ihmisiä että isot määrät myytäviä kukkia ja taimia.

Kevät on edennyt niin hurjaa vauhtia, että vaaleanvihreä huntu on muutamassa päivässä muuttunut tiheäksi lehtiverhoksi. Lintuhavaintojakin on nyt jotenkin vähemmän, kun muuttajat ovat asettuneet pesimään. Ainoa hieman jokapäiväisestä poikkeava luontohavainto oli pellolla pinkova rusakko. Ja tuoksut! Mielestäni jossain matkan varrella tuli jo vastaan tuomen tuoksu.

Kevättä on ollut lautasellakin. Perjantaina kävin keräämässä kevään ensimmäiset nokkoset, joista osan käytin eiliseen lettutaikinaan. Ensimmäiset valkoiset parsat löysin kaupasta niin ikään perjantaina. Korvasienimuhennoksen taas tein viime kevään kuivatusta sadosta. Näiden kolmen liitto on aika lähellä täydellistä! Keräsin perjantaina talteen myös ensimmäiset raparperit ja keitin niistä mehua. Se on vichyllä laimennettuna tosi hyvä ja raikas pyöräilyjuoma.

Juuri tällä hetkellä ulkona sataa, mikä toivottavasti nostaa korvasieniä vielä esiin. Viime keväänä olin tähän päivämäärään mennessä kerännyt jo monta korvasienisatsia, tänä vuonna en ole löytänyt ainuttakaan kurttuista herkkua. Toivottavasti ensi viikolla ehdin piipahtamaan metsässä joku ilta.

Kurkihavaintoja ja maantiepyörän koeajo

Sunnuntain hommiin kuului hakea maalta Hollolasta pakettiauton kesärenkaat ja kesäajeluihin sopivat maantiepyörät. Autolla ajelu ei ole varsinaisesti mitään suosikkipuuhaa, mutta tällä kertaa sekin tarjosi elämyksiä. Lähellä kuuluisaa Kutajärven lintujärveä bongasimme ensimmäiset kurjet pellolla.

Nousimme sen verran autosta, että pääsin yrittämään kuvaamista älypuhelimella. Eihän siitä juuri mitään tullut, mutta oheisesta kuvasta ehkä juuri ja juuri erottaa pari isoa hahmoa. Kuvaa isompi elämys oli ääni, jolla nämä pellolla olleet kurjet ja pian kaksi yli lentänyttä lajitoveria keskustelivat keskenään. Kyllä siinä varmaan jotain reittineuvotteluja käytiin.

Kutajoella lastasimme renkaat ja pyörät autoon ja pissatimme koirat. Pumppasimme myös minun kilpurini renkaat pientä ajelua varten. Suuntasimme autolla vielä Hersalaan tapaamaan anoppia ja miehen veljeä. Lankomies oli tehnyt puutarhassa keväthommia nostamalla ylös ison määrän maa-artisokkia. Saimme mukaan pari puolen litran rasiaa valmiiksi putsattuja ja keitettyjä mukuloita.

Pihalla oli auenneita sinivuokkoja moninkertaisesti perjantaihin verrattuna. Lähes koko vierailun ajan ulkoa kuului kurkien huutoa. Pois lähtiessämme bongasimme yhden parin anoppilan läheiseltä pellolta.

Kun pääsimme asfaltin reunaan, minä kaivoin oman maantiepyöräni tavaratilasta ja lähdin kevään neitsytajelulle kilpurilla, muut jatkoivat autolla. Matka oli siis noin 12 kilometriä, ensin kilometri Hersalantietä ja loput Rantatietä ja Jalkarannantietä kohti Lahtea. Matkalle mahtui yksi iso ylämäki Messilän kohdalla, loppumatka olikin melkein pelkkää laskettelua kohti keskustaa.

Lukkopolkimet ja maantiepyörän vaihteet jaksoivat jännittää minua ensimmäisen kilometrin verran, sen jälkeen ajo oli kevyttä juhlaa. Messilän mäessä kyllä tunsi polkevansa ylämäkeä, mutta siinäkin saatoin luottaa pääseväni ylös asti, kun vain jaksoin tikuttaa keveimmällä vaihteella.

Puolet maa-artisokista käytin sunnuntailounaan alkukeitoksi. Aivan uskomattoman upea makuelämys syntyi tällaisella noin-reseptillä: ½ l kanalientä, ½ l keitettyjä maa-artisokkia, 1 dl kermaa, persiljaa. Keitettiin, soseutettiin ja maustettiin. Siinä se.

Leskenlehtiä ja routavaurioita

Päivän pyöräily oli rengasmatka  Lahden keskusta - Messilä - Salpakangas - Jokimaa - Mytäjäinen - keskusta, yhteensä noin 25 kilometriä. Lähdimme aika kovaan vastatuuleen, joka tuntui erityisesti minun ajamisessani, sillä olin edelleen liikkeellä maantiepyörää raskaammalla hybridillä.

Pari ylämäkeä tuntui todella pahalta, mutta kyllähän tuohon reittiin mahtuu Etelä-Suomessa ihan kunnioitettavia korkeuseroja. Toisaalta juuri nuo ylämäet tuottavat odottamaani ajokuntoa ehkä vähän kovempiakin lenkkejä varten.

Itse asiassa sovimme juuri äsken puolison kanssa, että otamme helatorstaiviikolle lomaa ja lähdemme Ahvenanmaalle pyöräilemään. Siellähän eivät tosin korkeuserot kiusaa Getan vuorta lukuunottamatta.

Tämän päivän lenkillä tuli vastaan kaksi merkittävää havaintoa: leskenlehdet Messiläntien varressa ja pahoista routavaurioista varoittavat merkkikepit keskellä pyörätietä lähellä Jokimaata. Lintuja en osannut tai ehtinyt bongata, mutta Porvoonjoen pinta oli juhlallisen korkealla.

Kevät alkaa oikeasti sinivuokoista

Arjessa on muutaman viikon ollut paljon ylimääräistä huolta miehen omaisen sairastamisen ja kotiuttamishoidon vuoksi. Eilen siirsimme hoitovastuun eteenpäin ja pääsimme samalla käymään maalla Hollolassa.

Ensimmäiset sinivuokot olivat nousseet etelärinteeseen. Heti oli paljon helpompi hengittää. Tänään pääsen puolison kanssa myös pyöräilemään. Tuntuu, että kevät on nyt kunnolla alkanut.

Bussilla Vääksyyn, hiihtäen takaisin Lahteen

Linja-autolta kohti rantaa.

Otimme tänään 7.40 bussin Vääksyyn, josta lähdimme hiihtämään myötätuulessa pitkin Vesijärveä päin Lahtea. Reitti on etenkin puolisolle tuiki tuttu niin purjehdusvuosilta kuin joiltain aiemmilta jääseikkailuilta. Myös minä huomasin varsin pian, ettei suunnistukseen tarvitse käyttää energiaa. Kapea etelä-pohjois-suuntainen järvi on kuin tehty tällaiseen etenemiseen, sillä aina näkyy myös toinen ranta.

Vääksyn kanavan rantaa pitkin kohti Vesijärveä.

Matkaa päästä päähän kertyy ehkä noin 27 kilometriä. Hiihtomatka voi toki olla vähän enemmänkin, sillä ei kukaan osaa hiihtää aivan suoraan.

Vääksystä lähtiessä liikkeellä oli muutama kalastaja moottorikelkoillaan, sitten oli aika pitkä pätkä lähes autiota järvenselkää. Kun olimme päässeet Siikasalmesta läpi, alkoi järvellä tulla vastaan vähän muitakin hiihtäjiä. Eteläpäässä Enonselältä lähtien oli taas ihan reippaasti porukkaa liikkeellä niin kävellen, hiihtäen kuin moottorikelkoillakin. Lahden päässä jokunen purjelautailijakin yritti saada vauhtia tuulesta.

Suntinkärki pohjoinen - Siikasalmen loisto.

Lumiolosuhteet vaihtelivat jonkin verran, mutta isoin ero oli siinä, miten paljon pintaa oli rikottu missäkin päin järveä. Luisteluhiihdon kannalta parasta rapeaa ja tasaista hankea oli tarjolla hetkittäin Kajaanselällä ja taas vähän matkaa Siikasalmen eteläpuolella.

Kaikkialla muualla piti seurata tarkkaan moottorikelkan ja saappaanjälkien labyrinttejä ja kiiltäväksi kovettuneita lumipolanteita, railoja ei sen sijaan ole tänä talvena näkynyt. Eniten huolta hiihtäjälle aiheuttivat jälleen kerran pienet pilkkiavannot, joita piti varoa sauvojen katkeamisen pelossa. Pari kertaa horjahdin epätasaisella jäällä mutta pysyin kuitenkin pystyssä.

Latua pitkin koko matkan.

Puoliso lykki lähes koko matkan tasatyöntöä valmiilla perinteisen ladulla. Ehkei latukone ollut vetänyt koko matkaa Vääksystä Lahteen, mutta joku ne suksenjäljet oli sinne kuitenkin tehnyt. Minäkin kokeilin muutamaan otteeseen tasatyöntöjä, yhteensä ehkä pari kolme kilometriä.

Kotirannassa.

Kuvaus- ja juomataukoineen hiihto vei meiltä kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia. Kevyestä myötätuulesta oli varmasti hyötyä, sillä hiihto tuntui muutamia kuoppaisia kohtia lukuun ottamatta tosi helpolta. Maalissa Lahden päässä, Teivaan sataman ja matkustajasataman välissä, oli kuitenkin ihan voittajafiilis.

Kuivakaapilla ja kävelyllä

Viime kesänä ja syksynä keräsin ja kuivatin niin paljon satoa, että olen nyt talvella surutta käyttänyt sieniä, omenarenkaita, nokkosjauhoa ja muita herkkuja. Tänään päätin tehdä sienikastikkeen kuivatuista suppilovahveroista ja nokkosesta.

Pohjaksi valitsin eräänlaisen valkokastikemuunnelman, sillä pääruoka oli paistettua kuhaa. Näitä tarvitsin: kaksi pientä sipulia, 25 g voita, kourallinen kuivattuja suppilovahveroita (jotka murskasin ennnen liotusta), pari ruokalusikallista nokkosjauhetta, puolisen litraa vettä (pari desiä siitä oli sienten liotuslientä), valkosipulinkynnen, 1½ dl kermaa, rouhittua merisuolaa, 2 tl juuresmaustetta, pari kierrosta mustapippurimyllystä, korkillinen omenaviinietikkaa.

Silppusin ensin sipulit ja kuullotin voissa, lisäsin vehnäjauhot, kypsensin hetken (mutta en ruskistanut), vatkasin sekaan kuivattujen sienten liotuslientä, jota jatkoin vielä kuumalla vedellä. Kun seos alkoi muistuttaa sakeata kastiketta, lisäsin sienet ja nokkosjauhon. Annoin muhia, maustoin ja maistelin, lisäsin kerman noin vartin keittämisen jälkeen, jatkoin hauduttelua. Maistelin ja totesin, että kastike tarvitsee pienen tujauksen valkoviiniä tai viinietikkaa, lisäsin jälkimmäistä viinin puutteessa. Jätin lämpimälle hellalle muun ruoanlaiton ajaksi ja lämmitin vielä ennen ruokailua - maukasta tuli!

Ennen joulua ostin tutulta torikaup- piaalta ison määrän tavallista kelta- sipulia, joka on tärkeä perusraaka-aine keittiössäni. Menekki ei kuitenkaan ole ollut ihan odotettu, joten nyt oli aika keksiä jotain käyttöä ylimääräisille. Kun vielä kaappiin oli jäänyt etikoitumaan yksi vajaa punaviinipullo, päätin varioida vuosien takaista punasipulihillokkeen ohjetta. Alkuperäisen ohjeen raaka-aineet ovat 5-6 punasipulia, 2 rkl rypsiöljyä, 4 rkl puna- tai mustaherukkahyytelyöä, 2 dl punaviiniä. Sipulit lohkotaan pieniksi ja kuullotetaan ensin öljyssä, sen jälkeen keitellään kaikkia aineita n. 30 minuuttia.

Tämän päivän hillokkeeseen oli helposti saatavissa 12 keltasipulia, 4 rkl rypsiöljyä, 4 dl punaviiniä ja sitten tulikin tenkkapoo. Jääkaapissa oli purkinpohjallinen mustaviinimarjahilloa, mutta jotain lisää keitos tuntui kaipaavan. Kaivoin kuivakaapista jo joskus ammoin lahjaksi saamani rasiallisen kuivattua karpalojauhoa ja lisäsin sitä 3 rkl. Halusin myös hieman makeutta ja lisäsin vielä 20 minuutin keittämisen jälkeen 1½ dl hillosokeria. 35 minuutin kohdalla maistoin ja totesin, että sipuli-karpalohilloke maistui oikein raikkaalta. Nyt purkit ovat parvekkeen tuulikaapissa jäähtymässä. Odotan jännittyneenä, onko hilloke myös hyytynyt.

Eilen kävin nautiskelemassa laduilla 12 km, mutta tänään oli välipäivä hiihdossa, vaikka sää oli mitä mainioin. Heräsin aamulla sellaisen selkäkivun kanssa, että ruoanlaittoonkin pääsin vasta parin tunnin venyttelyjen jälkeen. Häärin keittiössä hyvin rauhallisesti, kuuntelin radiota ja tein välillä jumppaliikkeitä. Iltapäivällä lounaan jälkeen olin valmis pienelle kävelylle mäyräkoiran kanssa. Oli mukava nähdä, että läheisessä Kisapuistossa oli paljon perheitä luistelemassa ja pelaamassa. Myös kävelijöitä tuli  vastaan jatkuvana virtana parin kilometrin lenkkimme aikana.

Kotiseutupyöräilyä, Ahtiala ja Koiskala

Olin kaksi edellistä viikonloppua matkoilla ja tein mahdollisesti normaaliakin tiukemmat työviikot niiden välissä. Ei ihme, että perjantaina iltapäivällä puhti tuntui loppuvan kuin seinään, kun yritin ponnettomasti heilutella laitteita kuntosalilla.

Olisin tarvinnut kokonaan vapaan viikon- lopun, mutta eilen oli vielä veljen 50-vuotis- päivät Porvoossa. Onneksi ne olivat kotoiset juhlat pienellä porukalla ja hyvillä tarjoiluilla. Sekin oli hienoa, että sain kyydin siskon perheen autossa. Muuten en olisi jaksanut.

Tänään aamulla tuntui siltä, etten pääse koko päivänä liikkeelle. Parin tunnin lehtien lukemisen, kahvittelun ja haahuilun jälkeen tuntui jo hyvältä idealta tehdä yksi kotiseutupyöräily. Tutkailin karttaa ja päätin suunnata Ahtialan suuntaan katsomaan uusia ja vanhoja omakotialueita ja kenties Koiskalan kartanoakin.

Kuvittelin jopa, ettei Ahtialaan päin mennessä olisi kovia ylämäkiä. Väärin arveltu, kyllä niitä silläkin puolella Lahtea on ihan riittävän monta. Sain käyttää pariin kertaan kaikkia pienimpiä vaihteitani päästäkseni pari aika tiukkaa mäkeä ylös. Ei ole kunto vielä ihan siinä mallissa, että jaksaisi pyöräillä vuoristomaisemissa.

Matkavauhti oli hyvin maltillinen, sillä katselin aivan rauhassa omakotipihoja, puutarhoja ja teiden varsilla kukkivia kasveja. Vastasin pari kertaa puhelimeenkin, kun tyttäret soittivat. Kummasti äiti on aina se helpoin tavoiteltava, kun pitää purkaa sydäntä tai kysellä raparperihillon reseptiä. Ja kyllähän minä vastaan, jos en itse ole aivan puhki tai mahdottomassa paikassa.

Oikeastaan puhelut olivat hyvä testi. Työ- ja matkakiireiden takia olen väsynyt, mutta en henkisesti uupunut. Puhuin ihan rauhassa, katselin ympäröivää luontoa enkä kiirehtinyt mihinkään. Pari kertaa pysähdyin keräämään lupiineja, jotka nyt koristavat ruokapöytää.

Koiskalan kartanoon johtavalla tiellä tuli vastaan yksityis- alue- merkki, jota päätin noudattaa. Ympäröivä maalais- maisema tuntui ihan riittävältä, etenkin kun tiesin olevani aivan lähellä kaupunkia. Kymijärven rannalla saatoin taas ihailla sitä, miten hienossa paikassa kotikaupunkini Lahti sijaitsee.

Kilometrejä kertyi noin 23, kuntoa ja hyvää mieltä ainakin toiseen potenssiin sen verran - mittayksiköstä riippumatta.

Miten pääsen maalle ilman autoa?

Autoni hajosi, ilmeisesti lopullisesti. Asun keskellä kaupunkia, joten tavallinen arki sujuu oikein hyvin ilmankin. Pyörällä pääsee useimpiin sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei ihan viitsi tai jaksa kävellä. Ruokakassit jaksaa kantaa naapurikorttelista.

Mutta, mutta. Meillä on maapaikka naapurikunnassa, paikassa, johon ei juuri kulje busseja. Mies ja minä jaksaisimme kyllä ajaa vajaan kahdenkymmenen kilometrin matkan polkupyörälläkin, mutta koiria emme voisi niin kuljettaa. Lähimmältä bussipysäkiltä on koiravanhuksille liian pitkä kävelymatka.

Tänään koirat ja minä pääsimme muutamaksi tunniksi maalle tyttären kyydissä. Ryntäsin perillä heti tontin reunoille keräämään nokkosia ja nopean lounaan jälkeen etsimään metsästä korvasieniä.

Oli muuten sikälikin yhden ajanjakson loppu, että mäyräkoira kieltäytyi lähtemästä mukaani. Se ja mopsi jäivät tyttären kanssa ensin pihalle ja sitten sisään lepäämään.

Sienten kanssa kävi niin kuin usein käy: ensin kiersin pari lähimetsää ja löysin vain yhden lehto- korvasienen. Sitten palasin omalle tontille ja satuin vilkaisemaan metsänreunaan. Sienikaunottaret kasvoivat siellä melkein kaikki yhdessä ryppäässä. Yksi yksinäinen löytyi vielä aivan äitini olohuoneen ikkunan takaa.

Mutta takaisin vielä autopohdintoihin. Tämän päivän reissu ei olisi onnistunut mitenkään ilman joko omaa autoa tai tuttua kyytiä. Tytär suostui tekemään pari ylimääräistä ratinkäännöstäkin, sillä piti ensin käydä pesulakeikalla ja sitten anopin luona auttamassa häntä parissa pikku asiassa. Ja koirat pääsivät mukaan ja samalla nauttimaan kesäsäästä.

Maalla käynnin lisäksi käytämme autoa talvella siirtyes- sämme hiihto- laduille ja kesällä mennessämme melomaan. Mies kuljettaa myös kilpapyöriään kilpailumatkoille. Ensi viikonlopuksi olemme tässä tilanteessa vuokranneet pakettiauton, sillä mies aikoo osallistua Vaasassa vanhojen pyörien Retrokilpurit-ajoon. Samalla reissulla aiomme käydä muutaman tutun luona muualla Pohjanmaalla. Vuokra-auto käy tällaiseen erityistilanteeseen, mutta ei ratkaise jatkuvaa tarvetta. Kallistakin se on.

Toisaalta omankin auton pito on ihan hirveän kallista. Maksamme verojen ja käyttökulujen lisäksi myös keskustan parkkipaikasta. Ihan totta puhuen meillä ei olisi mitenkään rahaa ostaa uutta tai edes "uutta" vanhaa autoa. Päätöksestä ei tule helppo.

Raparpereja ja muita kevään kammotuksia

Lähdin eilen metsään suurin odotuksin, mutta palasin ilman korvasienisaalista. Kolme vanhoista paikoista oli kasvanut umpeen, yksi uusi ei läheltä katsottuna ollutkaan oikeanlainen. Yhdeltä ihan oikeanlaiselta hakkuuaukealta en sitten vain löytänyt - joko sienet eivät olleet nousseet, tai sitten joku muu oli ehtinyt ensin.

En jäänyt sateeseen itkemään vaan suuntasin maalle omalle pihalle, josta aina löytyy jotain satoa korjattavaksi. Raparperit ja nokkoset olivatkin juuri sopivan kokoisia, nuoria ja napakoita. Raparpereja kerätessä tosin jo tiesin, että ne saisin syödä yksin. Mies naureskelee olevansa allerginen eli ei voi sietää moista herkkua. Keitin illalla pienen kiisselin ja nautiskelin sitä viimeiseksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla maidon kanssa. Mikä ihanuus!

Nokkoset ovat monen mielestä puutarhan kiusa, jotka polttavat ikävästi kukkapenkkien ja kasvimaan nurkilla. Puolison ja omassa perheessäni nokkosia on aina arvostettu vihanneksena, jota ei suinkaan kannata yrittää repiä juurineen maisemaa pilaamasta. No, sen verran sentään, etteivät pienimmät polta jalkojaan nokkosiin, kun juoksentelevat paljain jaloin keräämään kesällä marjoja pensaista. Nytkin oli mukava käydä sadonkorjuussa vanhoissa tutuissa paikoissa ulkorakennuksen nurkilla ja marjapensaiden reunoilla.

Kävin muuten mielenkiintoisen keskustelun viime viikonloppuna yhden tuttavan kanssa, joka ei ollut koskaan kuullutkaan, että nokkosia voi käyttää ruoaksi. Henkilö on hyvin koulutettu keski-ikäinen suomalainen nainen, ei siis mikään tänne toisesta kulttuurista tupsahtanut muuttaja. Olin aidosti hämmästynyt, sillä luulin nokkosen olevan yksi tunnetuimmista villivihanneksista, joita voi käyttää keittiössä. Vielä on näköjään tiedotuksella hommia - jos siis halutaan, että ihmiset tuntevat syötävät luonnonkasvit. Totuuden nimissä myönnän, etten minäkään kaikkia villivihanneksia osaa käyttää. Alkavana kesänä yritän taas laajentaa osaamistani.

Löysin minä toki korvasieniäkin, kuivattuina maaseutuasunnon kaapista. Purkki oli jo ainakin neljäs, jota luulin viimeiseksi. Nyt taisi kyllä olla ihan oikeasti viimeinen, joten kohta niitä sieniä pitäisi jostain yrittää löytää. Helatorstaina ja ensi viikonloppuna on paineita.

Äitienpäivälounaalla oli tarjolla parsan kanssa nokkosmuhennosta, korvasienikastiketta, ilmakuivattua kinkkua, juustoraastetta (tällä kertaa vanhaa Goudaa, jonka kuivahtaneet kannat pelastin) ja tomaatti-sipulisalaattia. Jälkiruoaksi olisin tietenkin leiponut kevään hengessä raparperitortun, mutta "allergian" takia kaivoin pakastimesta taas kerran litran mustikoita. Leivoin vehnäjauhoista, voista, kermasta ja vedestä (+kardemummaa mausteeksi) tehdyn kuoren sisään marjat ja sokerin. Hyvä ja koeteltu resepti jo ennen mustikkakukkokokeilujani. Tämäkin herkku syödään tietysti vaniljakastikkeen kanssa.

Kesän airuita

Eilinen lauantai meni siivotessa ja levätessä, sillä perjantai oli aika rankka matkapäivä. Kohde - tyttären opinahjon musikaaliesitys Seinäjoella - oli mieluinen ja inspiroiva, mutta ajomatkat Lahdesta edestakaisin ihan liian rankat yhdelle päivälle. Koirat olivat kuitenkin vain päivähoidossa, joten tällä kertaa asia piti hoitaa näin.

Mutta koska eilinen meni melkein sisällä, tänään olikin sitten hinku päästä ulos. Ensin kävin kävelyllä Lahden sataman seutuvilla, jossa oli käynnissä vauhdikas Casseli Race -kilpapurjehdustapahtuma. Purjeveneitä on aina inspiroivaa katsoa ja eritoten näin keväällä, kun kausi on alussa. Kännykkäkuvista tuli niin surkeita, ettei nyt laiteta edes todisteeksi.


Iltapäivällä kävimme terve(hd)yskäynnillä anoppilassa, jossa kesä oli taas päässyt röyhähtämään kasvuun ihan omassa tahdissaan - tontti sijaitsee etelärinteessä aivan veden äärellä. Pidemmittä puheitta ohessa muutama kuva, joissa pääosassa ovat kielot, syreenit, omenankukat, lemmikit ja mäyräkoira.

Primöörejä

Ruotsin kielessä on sana primör, monikossa primörer, joka merkitsee sadon ensimmäisiä vihanneksia, marjoja jne. Harmittaa, ettei suomen kielessä ole yhtä hyvää. Joskus olen nähnyt ilmauksen ensivihannekset. Puhutaan tietysti uusista perunoista, kauden ensimmäisistä mansikoista ja vielä vähän lituskaisista sokeriherneistä keitettävistä apposista, mutta se iskevä sana siis puuttuu.

Tänään kuitenkin keräsin maalta niitä primöörejä, joita nousee esiin (lähes) ilman viljelyponnistuksia: nokkosia ja raparpereja. Olisin halunnut etsiä myös pieniä horsmanalkuja ja vuohenputkia, ehkä myös vähän voikukanlehtiä salaatiksi, mutta syntymäpäiväjuhlinnan ohessa ei ollut riittävästi aikaa. Hyvä näinkin.

Ryöppäsin äsken nokkoset nopeasti ja aion käyttää puolet niistä huomenna munakasrullan täytteenä. Raparpereista saatan tehdä itselleni ihan pikku pikku kiisselin, koska saan joka tapauksessa syödä sen yksin. Puoliso ei ole ihastunut raparperiin myöskään piirakassa tai muissa makeissa ruoissa, mutta ehkäpä löydän hyvän chutney-reseptin. Tai sitten teen niistä piirakkaa perjantaina tulossa oleville vieraille, jotka eivät ole ihan yhtä kranttuja. Varret säilyvät kyllä muutaman päivän jääkaapissa. Raparperisimakin on hyvää ja raikasta.

Pihalta löysin ihanasti nupulla olevia kieloja, joita keräsin tuomaan tuoksua tänne kaupunkiasuntoon. Metsänreunassa kävin vilkaisemassa paikan, jossa joinain vuosina on ollut korvasieni tai pari. Ei mitään.

Se virallinen kevään korvasieniretki

Viisikymppisellä ihmisellä alkaa olla jo aika paljon perinteitä, vaikka niitä ei olisi tietoisesti rakentanutkaan. Yksi parhaista on toukokuinen korvasienireissu, jolle olen päässyt jo vuosia miehen biologiveljen, muutaman suvun koiran ja muuten vaihtuvan seurueen kanssa. Tänään mukaamme tuli myös miehen sisar, joka on sieniharrastaja hänkin. Koiraporukkamme muodostivat 12-vuotias mäyräkoira ja 15-vuotias noutaja.

Jo lähtöhetkillä näimme, että kohta ennustukset toteutuvat ja alkaa sataa. Onneksi oli vielä niin lämmin, ettei se lannistanut intoa. Metsässä tosin huomasi varsin nopeasti, miten pian märkien vaatteiden alla alkaa palella. Ja minulla sentään oli sadetakkikin - se tosin on juuri sen verran lyhyt, että housut takin ja saappaiden välillä kastuivat litimäriksi. Mutta kun tarpomista oli takana puoli tuntia, kehon lämpö alkoi vaikuttaa.

Tsekkasimme nopeasti pari hakkuuaukkoa, jotka osoittautuivat vielä liian nuoriksi - palaamme niille siis ensi vuonna. Kun sade vain jatkui, päätimme suunnistaa kohti muutaman viime kevään "varmoja paikkoja", jotka siis alkavat jo olla yli-ikäisiä. Mutta onneksi niissä metsissä aina sen verran kuljetaan ja rikotaan maata, että metsäteiltä löytää yleensä jotain. Niin tälläkin kertaa: suurin saalis oli putkahtanut meitä odottamaan muutaman sadan metrin tienpätkälle, pariin kolmeen paikkaan. Loput löydöt olivat yksittäisiä.

Viikon helle ei välttämättä ollut ihan hyvä pohjustus sienireissullemme, vaikka korvasienet lämpöä kaipaavatkin. Kuivuus vaivasi osaa paikoista, jotkin sienistä olivat jo ehtineet kypsyä melkein yli. Huhtasieniä ei näkynyt ainuttakaan, vaikka muutamassa edellisvuosien paikassa oli sopivasti myös hirvimiesten nuotiopaikkoja.

Tärkeintä ei tietenkään ole saalis, mutta löytämisestä saa iloa! Luonnossa näkee aina paljon muutakin, etenkin biologin ja luontoharrastajien seurassa. Metso oli jättänyt korvasientä imitoivat jätöksensä metsään, mikä oli minulle hieno elämys. Ja monenlaista kevät- ja kesäkukkaa puski esiin vauhdilla, joka voisi saada murehtimaan jo kesän ohimenoa. Mutta nautitaan tästä nyt kuitenkin vielä täysillä, niistä verenhimoisista metsän hyttysistäkin!

Kuvissa käly, metson merkit ja korvasieniä korissa sekä yksi sieni kasvupaikalla etana-asukkaineen.