Se kaikkein paras suppilovahveropaikka

Alitajuisesti olen tänä syksynä vältellyt menemästä Siihen Kaikkein Parhaaseen Suppilovahverometsään Hollolassa lähellä maaseutukotiamme. Aavistin, että siellä saattaa epätoivo iskeä, kun ei kaikkea saa mukaansa. Tänään kuitenkin puoliso ehdotti retkeä, joten totta kai suostuin.

Onneksi meillä oli myös aikaraja, sillä 15-vuotias mopsimme jäi hoitoon äidilleni, jolla taas oli menoa puolen päivän aikaan. Meillä oli reilut kaksi tuntia aikaa.

Ensimmäinen rinne ei vaikuttanut lupaavalta, joten noukimme mukaan jo vähän kärsineitä rouskuja. Mies löysi myös kantarellipaikan, jonka aarteet olivat suurimmat hänen koskaan keräämänsä.

Juuri kun hän oli ilmoittanut kantarelleista, sain ensimmäisen näköhavainnon suppilovahveromatosta. Sienet olivat suuria, niitä oli paljon, ja joka kiven ja mättään takaa paljastui lisää. Me keräsimme niitä noin sadan metrin säteeltä kolmekymmentä litraa, kunnes kaksi koria ja kaikki mahdolliset taskuista löytyneet muovipussitkin olivat täynnä. Sateessa hytisevä mäyräkoira yritti moneen kertaan vetää kotiin.

Emme päässeet koskaan kohtaan, joka edellisvuosina on ollut kaikkein satoisin. Voihan olla, että sienet kasvoivat nyt vähän eri kohdassa. Vielä todennäköisempää on se, että niitä olisi ollut siellä vielä kymmeniä litroja lisää. Vaikka ämpäreitä ja koreja olisi ollut lisää, emme olisi jaksaneet kantaa enempää märkää saalista.

Laitoimme maalla tulen hellaan ja siivosimme osan saaliista kuivatusritilöiden päälle kuivumaan. Otimme loput mukaan kaupunkiin ja jatkoimme hommaa lounaan jälkeen. Keitimme ja suolasimme rouskut (4-5 litraa) ja teimme kantarelleista säilykettä latomalla ne valkosipulin, mustaherukanlehtien ja suolan kanssa astiaan ja survomalla, kunnes neste nousi pintaan.

Suppilovahveroita on nyt kuivurissa ja sanomalehden päällä ympäri asuntoa. Ne ovat niin märkiä, että kuivumista pitää seurata, jotta home ei yllätä. Juuri nyt ei tunnu yhtään siltä, että lähipäivinä pitäisi päästä katsomaan se vielä parempi paikka. Katsotaan, missä vaiheessa alkaa poltella.

Viimeistelyharjoituksia

Sää täällä eteläisessä Suomessa ei ole viime viikkoina hirveästi kannustanut pyöräilemään. Olen kuitenkin yrittänyt päästä vielä jonkin verran satulaan, sillä vajaan viikon päästä lähdemme Saksaan viikon ajomatkalle. Valmiissa ohjelmassa on neljä noin sadan kilometrin päivälenkkiä, tosin joenvarsia pitkin.

Heinäkuusta lähtien olen harjoitellut hallitsemaan kilpapyörää, mutta lukkopolkimista oli tulla ylipääsemätön asia. Siirsin harjoittelua niin pitkään, että olin varmasti saanut valmiiksi yhden ainutkertaisen kirjoitustyön. Varauduin kaatumiseen ja jopa murtumiin.

Reilu viikko sitten kävin miehen kanssa ensi kerran maastossa niin, että minulla oli oikeat klossikengät jalassa. Tai oikeastaan vain oikea, sillä en halunnut lukita molempia jalkoja. Silläkin kertaa vielä kerran hölmöilin melkein pysähdyksissä niin, että onnistuin kaatamaan pyörän ja hankkimaan nirhaumat polviin.

Puoliso pystytti minulle sisälle harjoitteluaseman, jossa tuimme pyörän harjoitusvastuksella pystyyn. Ajelin yhden puolituntisen kengät lukossa, irrotin ja kiinnitin sitä vasentakin jalkaa. Ajattelin, että onhan se helppoa näin, kun ei tule mitään äkkitilanteita liikenteessä.

Eilen oli niin upea päivä, ettei asiaa enää voinut siirtää. Puin päälleni hiihtäessä käytettävät polvisuojat ja miehen rullahiihtoa varten hankkimat vahvistetut hanskat sekä tietysti pyöräilyhousut ja kypärän ja muun normaalin säänmukaisen vaatekerran. Ajoimme autolla Tapanilan hiihtomajan parkkipaikalle, jossa sain ajella turvallisessa ympäristössä ilman pelkoa törmäyksistä.

Kiinnitin oikean kengän ja kohta sen vasemmankin. Irrotin, kiinnitin, irrotin, pysähdyin ja lähdin taas liikkeelle. Kohta olin valmis maantielle. Ja sitten lähdimmekin puolison kanssa jo kiipeämään Sammalsuonkatua - yhtä Lahden kovimmista mäistä.

Yhden kerran pelästyin tien sivusta eteen pyrähtänyttä harakkaa sen verran, että reflekstit tuli testattua. Jalat saksasivat sekunnin sadasosan verran vähän hallitsemattomasti, mutta mitään vaaratilannetta ei syntynyt. Hurjimmilta tuntuivat edelleen alamäet, joissa pelotti ajaa kovaa etenkään sateen liiskaamien lehtien päältä. Sammalsuonkadulla kun voi varautua lähemmäs kuudenkympin nopeuteen ihan vain vapaasti laskiessa. Mutta sain siis pyörän pysähtymään ja jalat irti myös tuollaisen laskun jälkeen.

Mies kyllä huomasi, että irrottelen vasenta jalkaa vauhdissa tasaisin väliajoin ja testailen refleksejä ja antoi siitä jopa kehuja. Kaipa minä alan vähitellen olla valmis lukkopolkimiin. Ja myönnän, että jalat kiinni on ehkä jopa turvallisempaa ajaa edes kohtalaisen kovaa, kun ei tarvitse pelätä jalkojen irtoavan polkimilta holtittomasti kovilla kierroksilla.

Teimme eilen toisenkin viimeistelyharjoituksen, testasimme moselviiniä kuha-aterian kanssa. Ruoka oli oikein hyvää, ekologinen Lind-viini gewürstraminer-rypäleestä ihan kohtalaista, vaikka saksalainen ystävä olikin "varoitellut" alueen viinien olevan enimmäkseen kelvottomia.

Katusienestystä

Tänä aamuna näin aivan Lahden kauppatorin kulmilla tällaisen ihmeen. Mustesienet ovat kauniita kuin mitkä, mutta jätin nyt keräämättä. Aivan hollilla on taksiasema, ja torin vierellä pysähtyvät käytännössä kaikki Lahden kaupunkiliikenteen bussit.

Edellinen katusienestyskohde jäi kuvaamatta: jättikokoiset herkkusienet kasvoivat liikenteenjakalla keskellä Lahdenkatua. Loikkiminen nelikaistaisen kadun keskelle ei houkuttanut.

Aikaisemman keskustan asuintalomme pihassa kasvoi ainakin aiemmin harmaamustesieniä parkkipaikalla hiekan läpi.

Vähän rouskuja, pieniä suppilovahveroita

Suppilovahverosaaliit riemastuttavat nyt ympäri Etelä-Suomea, ainakin sosiaalisen median päivitysten perusteella. Omienkin kokemusteni mukaan suppiksia löytyy sellaisistakin sammalrinteistä, joissa niitä en aiemmin ole nähnyt. Ja aika monesta tasaisesta heinikostakin...

Eilen tsekkasin ensin edellisen viikon mustarouskunurmikon, jossa oli nyt jäljellä enää pilaantuneita vanhoja itiöemiä. Jatkoin Messilän lenkkipolkujen varrelle, jossa kävijöitä riittää niin paljon, että sienet on yleensä varsin tarkkaan noukittu. Kaikki tatit olikin käännetty, halkaistu ja hylätty (ja hyvät toivottavasti noukittu mukaan), mutta sieltä täältä jopa ihan polunvarresta löytyi suppilovahveromättäitä.

Jatkoin vakiopaikalleni luonnonsuojelualueelle, ensin tosin tsekkasin mäntykankaan sen kupeessa. Ei tatin tattia. Kuusimetsässä oli jokunen rousku, mutta vain pari pientä ja tuoretta. Vastaan tuli myös kaksi mustaa torvisientä ja kolme pientä herkkutattia, jotka olivat suht.koht. kunnossa lukuun ottamatta etanan tekemiä reikiä lakissa.

Ja sitten ne suppilovahverot. Paljon löytyi perattuja jalkojen pätkiä, joten muutkin olivat lopulta löytäneet paikalle. Uusiakin oli tosi paljon, vielä pieniä, kauniin keltaisia ja napakoita. Hyviähän ne ovat, mutta aika vaikeita poimia. Noukin isoimmat ja jätin loput kasvamaan. Parista kohtaa löysin vähän isommaksi röyhähtäneitä tuppaita, joita kukaan muu ei ollut huomannut. Lukumääräisesti sain runsaan sadon, mutta loppujen lopuksi kori ei tullut edes täyteen - ehkä kuutisen litraa.

Metsäretki oli kuitenkin taas upea ja virkistävä, etenkin kun aurinko alkoi paistaa alkuiltapäivästä. Nyt ulkona sataa taukoamatta, joten metsäretki saattaa jäädä väliin. En minä sadetta pelkää, mutta märkien sienten säilöminen etenkin kuivaamalla on aika vaikeaa. Toivotaan, että ensi viikolla on jokin kaunis iltapäivä, jolloin ehdin kipaista metsässä.

Syksy menee ohi!

Kaksi viimeistä viikkoa kuuluvat niihin, joiden aikana olen kokenut vuoden edestä. Työviikot oli pakattu täyteen mielenkiintoista ja tavallisuudesta poikkeavaa kirjoittamista, mutta kieltämättä sitä oli ihan liikaa. Viikonloput taas olivat suurta iloa, ikävästi vain kiireen keskelle pakattuna.

Ei ollut aikaa blogata, mutta onneksi oli aikaa elää.

Aloitetaan tästä kauniista sunnuntaipäivästä, joka oli ensimmäinen täysin vapaa mistään velvotteista. Aamu oli niin upea, että teimme miehen kanssa ulkoilusuunnitelmat koko päiväksi. Ensin kävisin sienimetsässä, sen jälkeen lähtisimme pyörälenkille. Ihme ja kumma, tuuma myös onnistui.

Metsään pääsin jo ennen yhdeksää, tuttuihin Messilän maastoihin. Katsastin ensin mäntymetsän, josta löysinkin muutaman vielä kelvollisessa kunnossa olevan herkkutatin. Seuraavaksi suuntasin kohti tuttua kuusimetsän rouskupaikkaa, mutta matkalla törmäsinkin uudessa paikassa kasvaviin suppilovahveroihin. Yleissilmäyksellä vaikutti siltä, että pieniä ja napakoita suppiksia oli nousemassa käytännössä koko rinteen mitalle. Noukin mukaan vain muutaman isoimman, loput jätin kasvamaan.

Rouskupaikka oli aika köyhä, mutta suppilovahveroita alkoi tulla vastaan yhä enemmän ja enemmän. Melkein huokasin helpotuksesta, kun yksi vakiopaikoistani oli tyhjennetty, sillä halusin kiivetä eteenpäin. Ylempää mäestä löysin ilokseni myös kauniin vaaleanpunaisia karvarouskuja. Parin tunnin metsänaautiskelun saldo oli korillinen suppiksia, tatteja ja lampaankääpiä ja pari litraa rouskuja.

Kotimatkalla päätin koukata vielä yhden julkisen rakennuksen läheisellä nurmikolla, josta sain viime viikolla hyvän vinkin. Sinne olikin kasvanut kelpo määrä ihania pieniä mustarouskuja, joita kukaan muu ei tietenkään kerää. Sunnuntaina sain myös kerätä ne rauhassa, ilman ihmettelevää yleisöä. Jätetään nyt kertomatta, mistä julkisesta rakennuksesta on kysymys - sienestäjän kannalta on oleellista, ettei vieressä ole vilkkaasti liikennöityä tietä tai katua.

Pyörälenkiille pääsimme puolen päivän maissa. Lähdimme vastatuuleen Jokimaalle ja sieltä Ala-Okeroisiin, Salpakankaalle, Messilään ja Rantatien kautta kotiin. Yllättävän hyvin jaksoin lenkin, vaikka alla oli raitista ilmaa ja rinnekävelyä ne pari tuntia. Messilän ylämäkikin meni sutjakkaammin kuin muutamalla edellisellä ajokerralla, mutta kyllähän minä puuskutin. Kilometrejä tuli noin 25.


Tästä päivästä oli helpoin kertoa, sillä sen kuulumiset olivat hyvää, tavallista arkea. Eilinen päivä kului tyttären häissä, mikä tietysti oli suuri päivä nuorelle parille ja meille läheisille. Häät olivat hauskat ja lämminhenkiset, nuorten itsensä järjestämät ja heidän näköisensä.

Edellisenä viikonloppuna minulla oli ilo tavata Vaasassa seitsemän kollegaa, joihin tutustuin vuoden takaisella Århurs-kurssilla. Yksi kurssilaisistamme oli järjestänyt meille mm. luontoretken Merenkurkun maailmanperintökohteessa sijaitseville Valassaarille. Elähdyttävä ja upea kokemus, josta toivottavasti ehdin vielä lähipäivinä kirjoittaa lisää. Ohessa yksi kuva näkötornista.

Nyt en voi kuin surra sitä, että lempivuodenaikani syksy etenee kovaa vauhtia. Minulla on onnekkaasti juuri nyt paljon mielenkiintoisia töitä, mutta niiden vuoksi en pääse läheskään tarpeeksi metsään tai pyöräilemään. Onneksi kyse on valinnasta hyvien asioiden välillä.

Sienestysoppaana

Tytär miesystävänsä ja koiransa kanssa tuli viikonlopuksi kylään sen verran sopivasti, että kysyin, kiinnostaako sienestys. Eivät olleet ajatelleet, mutta lähtivät kuitenkin, todennäköisesti lähinnä ulkoiluttamaan koiria. Otimme mukaan heidän "mäpinsä" eli puolimäyräkoiran ja sekä meidän mäykkymme, joille metsässä juokseminen on suurta onnea.

Nuorella parilla on jonkinlaista kiinnostusta sienestykseen, sillä he syövät mielellään sieniruokia. Olivat kuulemma myös kesällä pohtineet, kenen kanssa lähtisivät opettelemaan ja kertaamaan sienitietoutta. Hmm... 

Olin vähän suunnitellut, että menisin etsimään herkkutatteja mäntymetsästä, mutta päädyin kuitenkin viemään joukon taattuun suppilovahverometsään. Vähän tosin pelkäsin, että joku muu olisi käynyt tyhjentämässä paikan, jonne jätin suppikset kasvamaan perjantaina. Turha pelko, niitä oli siellä ihan riittävästi, vaikka joku olikin vähän käynyt katkomassa jalkoja. Vai katsoinkohan omia jälkiäni parin päivän takaa?

Ehdimme myös kerätä talteen hyvän saaliin erilaisia rouskuja. Kotona teimme jaon: suppilovahverot Helsinkiin, sekalaiset muut paistosienet heti lounaaksi, rouskut minun talvivarastoihini.

Ja koiratkin saivat hienosti liikuntaa. Yhtään kuvaa en ehtinyt tosin ottaa metsässä, joten ohessa vain tylsiä kuvia peratuista sienistä.

Iltasienestyksiä

Mitä pidemmälle syksy ehtii, sitä vähemmän jää valon vuoksi aktiivista sienestysaikaa. Huomasin asian selkeästi viime maanantai-iltana, kun kipaisin metsään iltakuuden ja -seitsemän välissä juuri ennen italian tuntia. Vajaassa tunnissakin muuten keräsin tutusta paikasta ihan hyvän saaliin rouskuja eli meillä kovin tärkeitä salaattisieniä. Osa kangasrouskuista oli niin suloisen pieniä vielä, että jalostin ne seuraavana päivänä etikkasieniksi.

Töitä on nyt paljon, mutta onneksi aloitan työt aamuisin jo aikaisin. Kirjoittavan ihmisen selkä tai  hiirikäsi ei - eikä pääkään - kestä yli seitsemän tunnin kirjoitusrupeamia. Niinpä päätin lähteä kahtena iltapäivänä vähän aiemmin metsään: tiistaina Hollolan Kutajoelle omiin maisemiin, eilen perjantaina Messilän suojelualueen metsään Lahden ja Hollolan rajalle.

Tiistain Kutajoen keikan suurin elämys olivat kurjet, jotka laidunsivat ensin rauhassa pellolla parin sadan metrin päässä ja nousivat sitten rauhallisesti siivilleen. Eikä muutenkaan voi kuin huokailla, miten ihanaa luonnossa liikkkuminen juuri nyt on.

Minulle rakkaissa kuusimetsissä on jo vaikka kuinka paljon kohtuullisen kokoisia suppilovahveroita ja valtavat määrät pieniä kasvamassa. Mustatorvisieniä tulee vastaan vieläkin lähes joka kerta, viimeksi eilen muutama tosi iso yksilö. Kantarellien uusi sato näyttää nousevan, eilen oli polunvieret täynnä pieniä keltaisia pisteitä. Tiistain reissulla omassa metsässä oli oranssinaan rusko-orakkaita, eilisellä piipahduksella keräsin myös pari hyvää kuusenherkkusientä.

Ja sitten ovat vielä rouskut: mustarouskuja on ollut pitkästä aikaa todella runsas sato, kangasrouskuja alkaa nousta ja ilokseni olen löytänyt myös joitain todella kauniita karvarouskuja. Haaparouskuja tulee harvoin vastaan minun vakiometsissäni, eilen löysin niitäkin.

Eilen päätin käväistä nopeasti myös yleensä kuivalla ja vähäsatoisella mäntykankaalla. Sieltä löytyi reissun ainut herkkutatti, isonakin vielä valkopillinen. Vähän eri reitin valinnut toinen sienestäjä näkyi tulevan samalle parkkipaikalle toisen samanlaisen kanssa. Minulla oli siinä vaiheessa kaksi koria täynnä kuusimetsän antia muuta, mutta hänelle oli kelvannut vain tuo sienten kuningas.

Puolukoita näkyy metsissä olevan aivan valtavasti. Nyt keräämällä saisi helposti hyvin hyytyvät hillomarjat, sillä hieman raaoissa puolukoissa on pektiiniä. Valitettavasti tämän sadonkorjaajan aika ei nyt riitä, sillä kaksi viikkoa pitää vielä puurtaa yhden ison projektin kanssa, ja viikonlopuillekin on sovittua ohjelmaa.


Vielä luontohavainto täältä aivan Lahden keskustasta. Aamun koiralenkillä vihainen varisparvi ilmestyi puiston ylle tosi vihaisesti raakkuen. Minkki juoksi vilkkaan Lahdenkadun yli puistoon ja siitä edelleen naapurikerrostalon pihaan. Ilmeisesti peto piiloutui roskakatokseen, koska raakkuvat linnut kiertelivät sen yllä vielä pitkään.

Syntymäpäivälahjaksi sienestystä

Elämme kahden koiramme ja minun yhteistä syntymäpäiväviikonloppua. Puoliso ehdotti meille sankareille yhteistä sienireissua. Hyvä lahja, sillä niin 15 vuotta tänään täyttänyt mopsi kuin huomenna 14 täyttävä mäyräkoira alkavat olla metsässä henkilökohtaisen avustajan tarpeessa. Minä siis saisin sienestää rauhassa, mies toimisi taluttajana ja tarpeen mukaan nostelijana.

Lähtöhetkellä aamulla mopsi kuitenkin ilmoitti hyvin selvästi, että se halusi jäädä tyynylle nukkumaan. Se sai jäädä, me muut kolme lähdimme metsään. Valitsin kohtalaisen vaativan rinteen Messilän läheisellä luonnonsuojealueella.

Ja hyvin toimi! Sain ryömiskellä ryteiköissä ja kiipeillä kivillä vain sienten perässä, kun koira ja taluttaja etsivät hieman helpommat reitit. Heidänkin tielleen osui ihan kiitettävästi mustarouskuja ja suppilovahveroita, jotka muodostivat retken pääsaaliin.

Kotiin palattuamme tapasimme syntymäpäiväsankarin nukkumasta siltä samalta tyynyltä aivan tyytyväisenä. Se sai toki osallistua sienisaaliin jalostukseen ja lounasruuan kokkaukseen. Jokaisella on vahvuutensa.

Ja onhan myös mopsi on elämässään sienestänyt monen monta kertaa - viimeksi reilu viikko sitten kotipihalla maalla. Kuva siltä reissulta.

Maailman paras sienisalaatti

Jalostin toissapäivänä löytämäni mustarouskut (+muutaman kangasrouskun ja yhden karvalaukun) sienisalaatiksi seuraavalla reseptillä:

• n. 3 dl ryöpättyjä, suolattuja ja liiasta suolasta liotettuja rouskuja
• 1 iso sipuli
• 1 pieni ja sopivan hapan omena, esimerkiksi valkea kuulas
• ½ dl öljyssä säilöttyjä aurinkokuivattuja tomaatteja silputtuna
• 1 dl smetanaa
• ½ rkl omenaviinietikkaa tai vaaleaa balsamicoa
• persiljaa, timjamia, kirveliä ja/tai muita yrttejä silputtuna oman maun mukaan (kannattaa kokeilla ensin pieniä määriä)

Leikataan sienet, sipulit ja omena pieniksi kuutioiksi, silputaan aurinkokuivatut tomaatit ja yrtit. Sekoitetaan ja maustetaan smetanalla ja lorauksella etikkaa. Annetaan maustua useita tunteja, mieluiten yön yli. Syödään ihanien kesäperunoiden, tumman leivän tai minkä tahansa muun lähiruoan kanssa.

Nimikkosieniä

Nopea iltalenkki Messilän alueen metsiin antoi saaliiksi vuoden ensimmäiset mustarouskut. Olivatkin lähes ainoita rouskuja metsässä, sain oheen vain joitain kangasrouskuja ja yhden pienen ja kauniin karvalaukun. Mies ystävällisesti perkasi noin parin litran rouskusaaliini, joka päätyy huomenna salaattiin.

Muuta saalista olivat paljousjärjestyksessä suppilovahverot (n. kolme litraa, enemmänkin olisi ollut, mutta kovin pieniä), lampaankäävät (noin litra pieniä ja napakoita), kantarellit (puolisen litraa), mustat torvisienet (puolisen litraa), kangastatit ja rusko-orakkaat (yhteensä kolmisen desiä).

Suppikset ja mustat torvisienet menivät kuivumaan, muut paistosienet paistoin kuiviksi pannulla ja rouskut keitin ja suolasin kevyesti. Rouskuihin lisään suolaa aina silloinkin, kun se ei ole säilymisen kannalta välttämätöntä, sillä suola pitää sienen rakenteen napakkana. Liottaahan ne pitää aina ennen ruoaksi valmistamista, mutta silti mielestäni suolaus kannattaa.

Lauman kanssa marjapensaissa

Tyttären koira on ollut viikonlopun ajan laumanjatkona, yhden vuorokauden myös ilman häihin matkustaneita emäntäänsä ja isäntäänsä. Melkein vuoden ikäinen koiraneito on muuten helppohoitoinen tapaus, mutta kombinaatio kahden vanhan tätikoiran kanssa ei ole ihan yksinkertainen. Nuori tarvitsee paljon enemmän liikuntaa kuin vanhat ja on muutenkin tottunut erilaiseen päivärytmiin.

Eilen aktivointi sujui helposti kärrää- mällä koko lauma maalle. Marjapensaiden ympärillä riittii nuuskittavaa ja havainnoitavaa, marjojakin upposi eri muotoisiin kuonoihin. Minä sain kerätyksi pari litraa punaisia viinimarjoja, joista keittelin tänään hyytelöä.

Tänään otin nuoren mäpin (sekoitus mäyrä- koiraa ja pinseriä) ja vanhan mäyrä- koiran kanssani helppokulkuiseen metsään. Vesisade vähän sotki matkaamme, mutta reilun puolen tunnin lenkillä löysimme kuitenkin muutaman herkkutatin ja pari leppärouskua niiden jatkoksi - juuri sopivasti pannullisen lounaan jatkoksi.

Kotiseutupyöräilystä työmatkapyöräilyyn

Minä teen töitä kotona, joten varsinaisia työ- matkoja ei tarvitse taittaa millään muulla välineellä kuin paljain jaloin tai sukkasillaan makuuhuoneesta ja keittiöstä työhuoneeseen. Kuljen kuitenkin palavereissa ja haastattelemassa ihmisiä kotitoimistoni ulkopuolella jopa useita kertoja päivässä.

Etenkin tänä kesänä minulla on ollut paljon hyviä lähikeikkoja kaupunkialueella. Pyöräilyn kannalta parhaita ovat 5-15 kilometrin päässä sijaitsevat kohteet, joihin pääsen alle tunnin ajamisella paikalle. Eilen käväisin Ahtialassa reilun 8 kilometrin päässä kotoa, tänään Mukkulan ja Västeråsin rajalla vajaan 3 kilometrin päässä.

Pääsin lähtemään Mukkulan suuntaan sen verran ajoissa, että ehdin tehdä pienen koukkauksen Västeråsiin Ruotsinkadulle. Kyseessä on siis alue, jonka Lahti kaavoitti 1940 talvisodan pommitusten jälkeen Ruotsista saaduille pikkuruisille lahjataloille. Onnekseen pikku kaupunginosa saa elää rauhassa ilman läpiajokatua.
 
Olen käynyt alueella juttukeikalla joskus hyvin kauan sitten, todennäköisesti 1980-luvun alussa. Sen jälkeen en ole monta kertaa alueella poikennut, niin lähellä keskustaa kuin se onkin. Edes kävelylenkkejä en sinne ole ulottanut, vaikka matkan puolesta se olisi ollut mahdollista. Niin urautunut ihminen on omiin nurkkiinsa ja reitteihinsä.

Joskus vain väsyttää

Jouduin tänään ajamaan 150 kilometriä autoa, mikä on pikku juttu useimmille ihmisille. Minulle se on henkistä ja etenkin fyysistä kärsimystä. Selkää ja päätä särki aivan vietävästi, kun palasin työkeikalta kotiin.

Ilma oli upea, ja mieskin usutti lähtemään pyöräilemään töiden jälkeen. Harkitsin jo hetken, mutta sitten luovuin. Eilisellä 25 kilometrin pyörälenkillä havaitsin, että kipeä selkä on paljon vastatuulta ikävämpi vastus. Väsymys myös näkyy ja tuntuu pyörän hallinnassa.

Otin särkylääkkeen, kävelin edestakaisin kirjastoon viemään ja hakemaan kirjoja, tulin kotiin ja menin kylpyyn. Nyt on rento ja lähes kivuton olo. Toivottavasti yö sulattaa loput jumit.

Huomenna menen pyörällä tekemään haastattelua Ahtialaan n. kahdeksan kilometrin päähän. Illalla on vielä syksyn ensimmäinen tanssitunti. Täytyy vain muistaa pitää nestetasapainosta huolta koko päivän, etteivät krampit ja uupumus iske.

Väsymys ei läheskään aina ole hyvä syy jättää liikuntaa väliin, mutta tänään uskon tehneeni hyvän valinnan. Ainakin yritin kuunnella itseäni muiden sijasta. Huomenna on liikuntapäivä.


P.S. Kiinanruusu kukkii taas, lisää nuppujakin on aukemassa.

Herukka- ja kirsikkaherkku

Olen tosi huono leipomaan mitään makeaa, mutta eilen marjapensaissa sain idean mustaviinimarjaisesta juustokakusta. Kun kirsikkapuusta vielä löytyi sopivasti desin verran kypsiä kirsikoita, päätin tehdä pintakerroksen kirsikasta ja punaherukkamehusta.

Juustokakkujen ohjeita on netti pullollaan, joten en nyt kopioi tähän yhtään niistä. Yhdistelin ideoita ja tein "juustomassan" maitorahkasta, kermaviilistä ja kermasta. Sekaan survoin vajaan puoli litraa mustaviinimarjoja, maustoin sokerilla ja vaniljasokerilla, hyydytin liivatteella. Kasvishyydytysainettakin olisi kaapissa ollut, mutta ohjeita lukiessa alkoi jostain syystä jänistää.

Pohjan teen aina Digestive-kekseistä sen kummemmin yhdistämättä niitä voisulan kanssa. Kokemukseni mukaan murskatut keksit tiivistyvät sopivaksi pohjaksi juustomassan alla ihan pelkältäänkin. Pinnan "kiisselin" taas keittelin punaherukkamehusta, kirsikoista ja hillosokerista.

Kakusta tuli vähän littana, sillä kerma ei ollut vaahtoutuvaa sorttia. Mustaherukan maku on kuitenkin vahva, samoin pinnalla olevien kirsikoiden. Nyt ainoa ongelma on se, etten ole vielä saanut syöjäseuraa. Käy aika mahdottomaksi syödä koko kakku edes parissa kolmessa päivässä yksin. Voisikohan osan siitä pakastaa?

Jotta elämä ei menisi ihan pelkäksi ruoan keräilyksi, valmistamiseksi ja syömiseksi, kävin tänään työpäivän päälle parinkymmenen kilometrin pyörälenkillä Villähteellä. Tosi paljon tuli vastaan muitakin pyöräilijöitä. Ja miksei olisi tullut, sen verran upea ilma tänään oli - ja komea sää jatkuu kuulemma vielä loppuviikon.

Yhden työkeikan ainakin pääsen tekemään tällä viikolla pyörällä, hyvä niin. Iltaharrastukset eli torstaille siirtynyt tanssitunti, ensi viikolle osuva lukupiiri ja parin viikon kuluttua alkavat italian tunnit alkavat syödä harjoittelumahdollisuuksia. Syksy on ihanan energistä aikaa, mutta myös täynnä vaikeita valintoja. Sienimetsäkin kutsuisi!

Sienestystä vanhusten tahtiin

Eilinen sienestys oli aikataulusyistä suunniteltava niin, että vanhat koiramme jaksavat taapertaa mukana. Ei ryteikköjä, mäkiä tai muita hankalia maastoja. Ajoin siis autolla maalle omalle pihalle.

Metsäinen tonttimme on aina ollut hyvä sienimäki, eikä se nytkään pettänyt. Tutuilta paikoilta ympäri tontin reunametsiä noukin kantarellit, joita alkaa olla jo varastot täynnä. Tuttu oli myös mustatorvisienten esiintymä, mutta eilinen sai silti haukkomaan henkeä: noin neliömetrin alueella kasvoi tiheinä mättäinä viitisen litraa hyvän kokoiseksi kasvaneita ja muutenkin aivan upeita torvia.

Kurkistin vielä tontin reunalla olevaan synkkään kuusik- koon, josta tällä kertaa löysin kolme upeaa herkkusientä, kaksi tapinherkkusientä ja yhden kuusenherkkusienen.


Kahden viikon kuluttua 15 vuotta täyttävän mopsin kanssa sujui muuten oikein hyvin, mutta muutaman kerran se jo ehti eksyä minusta. Kun näkö ja kuulo ovat lähes menneet, pitää emännän koko ajan tarkkailla, ettei koira lähde vaeltelemaan itsekseen.

Eihän niitä vielä pitäisi olla...

...mutta suppilovahverot olivat silti nousseet. Minun mittapuullani itiöemät olivat vielä kovin alamittaisia, mutta oli niitä joku jo ehtinyt kerätä ennen minua. Ja sitten minäkin napsaisin muutaman suurimman mukaani kantarellien seuraksi.

Mustat torvisienet ilahduttavat tässä vaiheessa sesonkia vielä paljon enemmän. Osa puski suoraan soran läpi polulla, osa kurkotteli ylös perinteisemmin sammaleesta. Vaaleita orakkaita oli myös, jokunen kantarelli ja yksi hyväkuntoinen limanuljaska.

Mustia torvisieniä ja ensimmäiset rouskut

Tuulinen päivä ei innostanut pyörälenkille, joten hain päivän liikunta-annoksen iltapäivällä kuntosalilta. Ulkoilemaan oli silti päästävä, ja tietysti metsään suojaan tuulelta.

Otin mukaan mäyräkoiran ja ajoin autolla (tunnustan) Tapanilaan, josta taas kerran pääsimme helpoille ja tasaisille lenkkipoluille. Eikä tarvinnut kuin vilkaista pikkuisen aivan pääväylältä sivuun, kun kohtasin mustat torvisienet. Niitä oli oikein armeija, satoja pieniä torvia terhakasti pystyssä. Koira tahtoi jo hermostua, kun kyykin ainakin kymmenen minuuttia yhdessä kohdassa.

Seuraava mukava kohtaaminen olikin urospuolinen mäyräkoira, jonka isäntä antoi koiransa hetken tehdä tuttavuutta. Yhdeksänvuotias poika ja 14-vuotias tyttö innostuivat jopa hieman juoksemaan.

Kohta olimmekin tutussa polkujen risteyksessä, jossa joka vuosi kasvaa kangasrouskuja. Ensimmäiset pikkulakit olivat nousseet. Keräsin vielä kymmenkunta pientä kantarellia sieltä täältä aluskasvillisuuden joukosta, minkä jälkeen iltalenkkimme oli valmis.

Kotona levittelin mustat torvisienet (noin pari litraa) kuivumaan ja esivalmistelin muut sienet jääkaappiin odottamaan jatkojalostusta.

Villa Roosa ja rengasrikko

Eilen päätin ajaa pyörällä Orimattilan Villa Roosaan, jonka kesä- näyttely oli auki viimeistä päivää tältä kesältä. Kyseessä on vanha huopatossutehdas, jonka taidenäyttelyitä on nyt muutaman vuoden järjestänyt uusi pariskunta. Aiemminhan kesänäyttely keskittyi tekstiilitaiteeseen, nykyisin laajemmin nykytaiteeseen.

Susann Aution Karjalanpiirakat Villa Roosassa

Juuri päättynyt Gourmet-näyttely osoitti, että muutos on ollut hyvä: kolmessa kerroksessa oli tarjolla paljon mielenkiintoista eri tekniikoilla tuotettua taidetta - myös tekstiiliteoksia.

Reilun 26 kilometrin menomatka sujui hyvin, vaikka tuuli olikin sivuvastainen. Nautin etenkin jo aiemmin ajamastani Pennalan tiestä, mutta myös pyörätie Orimattilan päässä Lahdentiellä oli kiva ajettava, sillä aika tasaisessa maastossa pystyi ajoittain kokeilemaan vähän isompiakin vaihteita. Tien sivussa oli kuitenkin koko ajan maakasoja kertomassa siitä, että tietöiden takia kannattaa olla varovainen. Parissa paikassa pyörätie olikin käytännössä poikki sille valuneiden tai kauhottujen maamassojen alla.

Tulomatkalla sitten pamahti, tai pikemminkin suhahti, kun oli ajanut kymmenisen kilometriä eli lähes Pennalantien risteykseen. Takarengas oli puhjennut.

Juuri aamulla mies oli näyttänyt oman renkaansa vaihdon, joten periaatteessa minun olisi pitänyt osata homma itsekin. Toisaalta minulla ei ollut mukana pumppua (pyöräliikkeestä ei löytynyt ostohetkellä tangon alle sopivan kokoista) vaan ainoastaan hiilihappopatruuna, jolla renkaan ehkä saisi riittävän täyteen. Olimme myös sopineet miehen kanssa, että hän voi tulla apuun.

Niinpä soitin kotiin. Puhelimessa sovimme, että autokyytiä odottaessa teen, minkä osaan. Yllättävän paljon osasin ja ehdinkin. Irrotin takakiekon (en muistanut, että ensin pitäisi takapakassa vaihtaa uloimmalle eli pienimmälle rattaalle), sain ulkorenkaan reunan auki ja sen alta sisärenkaan pois. Muistin katsoa, missä kohtaa reikä on sisäkumissa ja tarkastaa saman kohdan ulkorenkaasta. Piston kohta löytyi, sisäpuolelta ei mitään kiveä tai muuta terävää.

Olin asentamassa uutta sisärengasta paikoilleen, kun mies ja koirapartio autolla saapuivat apuun. Todennäköisesti homma olisi tuohon kohtaan hyytynytkin, sillä sisärenkaaseen pitäisi mielellään saada jonkin verran ilmaa, jotta sen saisi helpommin venytettyä paikalleen. Pumppuahan minulla ei ollut, eikä hiilikuitupatruunaa kannattaisi tuhlata vielä tässä vaiheessa. Sitä en tajunnut, että pienen ilmamäärän voisi itse vaikka puhaltaa renkaaseen.

Kotona sitten homma jatkui. Osaajan neuvoessa venytin sisärenkaan paikoilleen. Kun olin tarkistanut, ettei se ole ulkorenkaan reunan alla, aloin painella ulkorengasta takaisin vanteelle. Siihen tarvitsin vähän sitä pientä rengastyökalua, joka on jokaisen kilpapyöräilijän tarvikelaukussa, mutta jonka nimeä en tiedä. Ensin tuntui, etteivät voimat riitä, mutta sitten keksin oikean tekniikan.

Ja sitten oli vuorossa jännittävin eli hiilihappopatruunan kokeilu. Kyllähän sinne renkaaseen jotain suhahti, mutta kovin jäi vajaaksi. Puoliso epäili, että sisärenkaan venttiili oli niin lyhyt, että suurin osa meni ohi. Sillä ilmamäärällä en todellakaan olisi päässyt koskaan kotiin asti. Illemmalla mies löysi minulle lyhyen pumpun jostain varastostaan, nyt se on pyörärepussani. Tänään hän aikoo tiedustella pyöräliikkeestä, oliko patruunan käytössä kyse osaamattomuudestamme vai siitä, ettei se sovi kaikkiin venttiileihin.

Vielä piti saada takakiekko takaisin paikalleen (tässä vaiheessa kuulin muistutuksen oikeasta rattaasta). Arviosta ketju kuitenkin meni heti ensimmäisellä ihan oikeaan kohtaan.

Tein homman 85-prosenttisesti itse, joten ehkä osaan sen seuraavalla kerralla. Toisaalta tietysti toivon, ettei harjoitusta tule kovin usein. Puolison kilometreillä renkaita tuntuu menevän joka viikko, minulla väli siis on ehkä kuukausi.

P.S. Lauantaina ehdin harrastaa sadonkorjuuta maalla. Keräsin viinimarjapensaista punaisia ja valkoisia mehua varten ja mustia hilloksi. Kirsikkapuusta napsin sen verran tummimpia kirsikoita, että sain niistä hillomarjoja valkoisten viinimarjojen sekaan. Sekoitus on mielestäni hyvä: vähistäkin kirsikoista tulee kaunis väri ja vahva maku, valkoisista viinimarjoista saa sopivan hillopohjan.

Napsin raparperipöheiköstä viimeiset hyvät varret myös mehutarpeiksi. Lisäksi kiersimme mäyräkoiran kanssa lähimetsän kantarellipaikat ja löysimme myös yhden hyvän herkkutatin. Samalla reissulla keräsin vajaan litran mustikoita tämän viikon aamuviilien päälle.

Keräily sujui vaivattomasti, mutta kolmen mehumaijallisen keitto vei aikansa. Hilloja en edes yrittänyt enää lauantaina vaan tein ne sunnuntaiaamuna. Nyt on taas valmiina aika monta litraa mehua liikuntaharjoituksia varten (mehu ja kivennäisvesi pitävät huolta neste-, suola- ja sokeritasapainosta) ja kymmenisen pientä purkkia hilloa.

Immilän myllyllä

Kotiseutupyöräilimme tänään puolison kanssa Nastolaan Immilän myllylle (ja takaisin), joka sijaitsee noin 27 kilometrin päässä meiltä. Vanhan vesimyllyn paikasta on ensimmäiset maininnat asiakirjoissa jo 1548, mutta nykyisten rakennelmien rakennusaikaa en pystynyt vierailun perusteella selvittämään. Joka tapauksessa perinnemylly ja koskimaisema ovat ehdottomasti vierailun arvoisia. Tänä kesänä tutustumaan pääsee vielä reilun viikon ajan eli 12.8. asti.

Myllärin tuvassa toimiva kahvila on pyöräilijän kannalta oikein mukava kohde. Leivonnaiset ovat tuoreita ja kahvin lisäksi saa mm. jäätelöä ja kylmiä juomia. Puodissa on tarjolla myös jonkin verran paikallisia matkamuistoja ja mm. Vääksyn myllyn jauhoja.

Tulimme paikalle parikymmentä minuuttia ennen kahvilan ja myllymuseon avaamista (12-18), mikä oli vain hyvä asia. Oli hetki aikaa kävellä kosken rannalla ja katsella pihapiiriä. Sääkin suosi jälleen kerran meidän pyöräilyämme: oli aurinkoista mutta ei kuitenkaan tukahduttavaa.

Paluumatkalle lähdimme vajaan tunnin pysähdyksen jälkeen samaa suorinta tietä eli Nastolan keskustan ja Villähteen kautta Lahteen. Lähellä Nastolan keskustaa tein aloittelijan virheen eli jätin sormen etukiekon pinnojen väliin tavoitellessani juomapulloa pyörän telineestä. Olin ilmeisen onnekas, koska vasemman käden etusormesta leikkautui vain pieni siivu sormenpäästä. Verenvuoto oli tietenkin massiivista, mutta onnekseni myös apteekki oli melkein kohdalla. Pesin sormenpään apteekin juomavedellä ja ostin laastaria pitämään nahanriekaleen haavan päällä. Pikkuisen sormea edelleen tykyttää, mutta laastari näyttää pysäyttäneen verenvuodon aika hyvin.

Tullessa jätimme pyörät sopivaan paikkaan...

Matkalla meillä oli mukana uusi laite eli navigaattori, jonka toimintoja yritämme harjoitella ennen syksyllä odottavaa Saksan pyöräilymatkaa. Menomatkalla navigaattori piippaili ahkerasti lähes joka risteyksessä, sillä paikallistuntemuksella varustettuna emme tietenkään noudattaneet sen laskemia reittiohjeita. Paluumatkalla unohdin laittaa aja-komennon päälle, joten piippaukset loppuivat, ja sain nauttia vain nopeus- ja muista mittarilukemista.

Kahvilan avauduttua tajusimme, missä vaarassa niiden renkaat olivatkaan.

Kovin pyörittämäni nopeuslukema oli n. 33 km/h, alamäissä pääsin hetkittäin vielä kovempaa, vaikka en uskallakaan laskea tuntemattomilla pyörätiepäällysteillä täysillä. Pari kertaa eteen tulikin sellaista kynnöspellon ja kasvimaan sekoitusta, kerran melkein lentohiekkaa, ettei hurjasteluun ollut syytäkään. Miehelle moiset nopeuslukemat merkitsevät kevyttä palauttelua varsinaisten harjoitusten välissä; vaan itsepä ilmoittautui.

Sormivammasta huolimatta voin taas olla tyytyväinen tähänkin kotiseutupyöräilyyn.