Syksy menee ohi!

Kaksi viimeistä viikkoa kuuluvat niihin, joiden aikana olen kokenut vuoden edestä. Työviikot oli pakattu täyteen mielenkiintoista ja tavallisuudesta poikkeavaa kirjoittamista, mutta kieltämättä sitä oli ihan liikaa. Viikonloput taas olivat suurta iloa, ikävästi vain kiireen keskelle pakattuna.

Ei ollut aikaa blogata, mutta onneksi oli aikaa elää.

Aloitetaan tästä kauniista sunnuntaipäivästä, joka oli ensimmäinen täysin vapaa mistään velvotteista. Aamu oli niin upea, että teimme miehen kanssa ulkoilusuunnitelmat koko päiväksi. Ensin kävisin sienimetsässä, sen jälkeen lähtisimme pyörälenkille. Ihme ja kumma, tuuma myös onnistui.

Metsään pääsin jo ennen yhdeksää, tuttuihin Messilän maastoihin. Katsastin ensin mäntymetsän, josta löysinkin muutaman vielä kelvollisessa kunnossa olevan herkkutatin. Seuraavaksi suuntasin kohti tuttua kuusimetsän rouskupaikkaa, mutta matkalla törmäsinkin uudessa paikassa kasvaviin suppilovahveroihin. Yleissilmäyksellä vaikutti siltä, että pieniä ja napakoita suppiksia oli nousemassa käytännössä koko rinteen mitalle. Noukin mukaan vain muutaman isoimman, loput jätin kasvamaan.

Rouskupaikka oli aika köyhä, mutta suppilovahveroita alkoi tulla vastaan yhä enemmän ja enemmän. Melkein huokasin helpotuksesta, kun yksi vakiopaikoistani oli tyhjennetty, sillä halusin kiivetä eteenpäin. Ylempää mäestä löysin ilokseni myös kauniin vaaleanpunaisia karvarouskuja. Parin tunnin metsänaautiskelun saldo oli korillinen suppiksia, tatteja ja lampaankääpiä ja pari litraa rouskuja.

Kotimatkalla päätin koukata vielä yhden julkisen rakennuksen läheisellä nurmikolla, josta sain viime viikolla hyvän vinkin. Sinne olikin kasvanut kelpo määrä ihania pieniä mustarouskuja, joita kukaan muu ei tietenkään kerää. Sunnuntaina sain myös kerätä ne rauhassa, ilman ihmettelevää yleisöä. Jätetään nyt kertomatta, mistä julkisesta rakennuksesta on kysymys - sienestäjän kannalta on oleellista, ettei vieressä ole vilkkaasti liikennöityä tietä tai katua.

Pyörälenkiille pääsimme puolen päivän maissa. Lähdimme vastatuuleen Jokimaalle ja sieltä Ala-Okeroisiin, Salpakankaalle, Messilään ja Rantatien kautta kotiin. Yllättävän hyvin jaksoin lenkin, vaikka alla oli raitista ilmaa ja rinnekävelyä ne pari tuntia. Messilän ylämäkikin meni sutjakkaammin kuin muutamalla edellisellä ajokerralla, mutta kyllähän minä puuskutin. Kilometrejä tuli noin 25.


Tästä päivästä oli helpoin kertoa, sillä sen kuulumiset olivat hyvää, tavallista arkea. Eilinen päivä kului tyttären häissä, mikä tietysti oli suuri päivä nuorelle parille ja meille läheisille. Häät olivat hauskat ja lämminhenkiset, nuorten itsensä järjestämät ja heidän näköisensä.

Edellisenä viikonloppuna minulla oli ilo tavata Vaasassa seitsemän kollegaa, joihin tutustuin vuoden takaisella Århurs-kurssilla. Yksi kurssilaisistamme oli järjestänyt meille mm. luontoretken Merenkurkun maailmanperintökohteessa sijaitseville Valassaarille. Elähdyttävä ja upea kokemus, josta toivottavasti ehdin vielä lähipäivinä kirjoittaa lisää. Ohessa yksi kuva näkötornista.

Nyt en voi kuin surra sitä, että lempivuodenaikani syksy etenee kovaa vauhtia. Minulla on onnekkaasti juuri nyt paljon mielenkiintoisia töitä, mutta niiden vuoksi en pääse läheskään tarpeeksi metsään tai pyöräilemään. Onneksi kyse on valinnasta hyvien asioiden välillä.