Harjoitusajoja kilpapyörällä

Puoliso on jo jonkin aikaa kannustanut minua hankkimaan aidon maantiepyörän, käytännössä kilpapyörän. Olen jarrutellut asian kanssa, koska kilpuri tuo mukanaan monia opittavia asioita: lukkopolkimet, uuden ajoasennon ja jatkuvasti puhkeilevien renkaiden vaihdon. 

Lopulta päätin uskaltaa, minkä jälkeen alkoi pyörän metsästys. Ihan yksinkertaista se ei ollutkaan, sillä alle 160-senttiselle naiselle ei ihan joka kaupan varastossa ole sopivaa runkoa. Lahden Polkupyörähuolto kuitenkin käytti suhteitaan, joten nyt minulla on sitten alla aito italailainen Wilier.

Ensin huonot kokemukset: jo heti pyöräkaupan pihassa sain havaita, etten ole vielä valmis lukkopolkimiin. Olen ajanut lukkopolkimilla ja niihin sopivilla kengillä takavuosina tandemilla, mutta kokemuksesta on jo vuosia, ja silloin sain apua edessä ajavalta ja pysähtyessä oikeaan suuntaan kallistavalta puolisolta.

Pyörähän pitää siis osata pysäyttää niin, että kallistuu oikeaan suuntaan ja samaan aikaan muistaa irrottaa maahan menossa olevan jalan polkimesta. Kaaduin, koska kroppa ei hommaa muistanut. Vauhti oli lähes nolla, joten paljaisiin sääriini tulleet vauriot eivät olleet juuri häpeää isommat. Sain vakuutettua sekä oman puolison että tutun myyjän siitä, että minun kannattaa harjoitella pyörän muita ominaisuuksia ensin lenkkarit jalassa.

Seuraavaksi testasin ajoasentoa ensin kotimatkalla pyöräkaupasta ja sitten toissapäivänä vajaan parinkympin lenkillä Jokimaan ja Hennalan maastoissa. Selkä ei ihmeekseni väsy yhtään enempää hyvin eteenpäin taipuvassa ajoasennossa - ehkä jopa vähemmän, koska ajaminen on todella paljon kevyempää kuin raskaalla hybridipyörälläni. Sen sijaan paine jalkovälissä asettuu nyt vähän eri kohtaan kuin aiemmin, mikä pitää ottaa huomioon ajohousuja valitessa.

Muita huonoja kokemuksia ei vielä olekaan, sillä renkaat ovat säilyneet ehjinä toistaiseksi ajamieni noin viidenkymmenen kilometrin aikana. Eilen tosin jännitin asiaa aika lailla, sillä päätin käydä katsomassa lähikohteista Hollolan Isosaaren, joka sijaitsee Lahden Mukkulan ja Hollolan Kukkilan jälkeen pohjois-luoteessa meiltä noin kymmenen kilometrin päässä. Saarihan on vanha lomaparatiisi, jossa on mm. hienoja jugendhuviloita. Nykyään siellä asutaan ympäri vuoden ja sinne kuljetaan lähinnä siltaa ja tietä pitkin.

Tie on kuitenkin yksityinen ja edelleen soratie. Ajelin sitä muutama sata metriä saaren sisälläkin, mutta sitten annoin periksi. Kapearenkaisella ajaminen irtokivien päällä on tosi ikävää, eikä rengasrikko houkuttanut. Olimme tosin sopineet miehen kanssa, että aluksi voin soittaa hänelle ja pyytää renkaanvaihtopartion apuun autolla. Siinä samalla olisin yrittänyt opetella homman itse.

Suurin syy kääntymiselle oli se, että kotiseutupyöräilyni taisi uuden pyörän myötä muuttaa aika lailla luonnettaan. Ajo on nyt niin hurjan paljon kevyempää kuin aiemmin, että vauhdista voi tosiaan innostua! En usko ryhtyväni treenaamaan kelloa vastaan, mutta matkat varmasti pitenevät ja pysähdykset lyhenevät. Eilinen matka oli itse asiassa aika hyvä mittari. Edellinen ajoni Kukkilaan tuntui todella raskaalta, mutta eilen kiipesin ylämäet ilman isompaa tuskaa.

Lukkopolkimien lisäksi minun tosin pitää ottaa haltuun vaihteet, jotka eivät olekaan kätevästi tarkistettavissa ohjaustangosta. Kilpurissahan takapakan rattaita pitäisi osata tarkkailla jalkojen välistä. Tasapainoni tai etenkään itseluottamukseni ei ole siihenkään vielä riittävä. Vähän olen tässäkin jo edistynyt.

Yläpuolella muutama kilpurini "poseeraus" Isosaaren maisemista. Ja tiedoksi blogin lukijoille, että hieno pyöräni ei ole missään yleisessä pyöräkellarissa vaan lukon takana turvallisemmassa paikassa. Sekin on tietysti varjopuoli, että kilpureita pitää säilyttää erityisen varovasti, jotta ne eivät päädy varkaiden mukana uusille markkinoille.

Tässä voisi melkein siteerata Tenavat-sarjakuvaa, jonka yhdellä hahmolla (Kutri?) on luonnonkiharan tukan vastuu. Minulla on nyt italialaisen kilpakaunottaren vastuu.

Parvekeviljelyä

Kun viimeksi etsimme asuntoa, pidin itsepintaisesti kiinni siitä, että siinä pitää olla parveke. Asuimme 24 vuotta parvekkeellisessa keskusta-asunnossa ja melkein kolme vuotta ilman, joten ehdin kokea puutteen. Niinä kolmena vuonnakin minulla tosin oli pääsy terassille, mutta viljely tai oleskelu tupakoivien ja roskaavien parvekkeiden alla ei houkutellut.

Nykyinen parvekkeemme on minulla käytössä kolmatta kesää, ja joka kesä on ollut erilainen. Viime vuonna sisustin ja yritin istuskellakin kadun ja puiston kulmauksessa olevalla länsiparvekkeellamme, mutta useimmiten oli liian kuuma. Oli minulla joitain viljelyksiäkin kuten muutama peruna ämpärissä, papuja styrox-kylmälaatikossa, tomaatteja, chilejä ja yrttejä ruukuissa. Yrtit ja tomaatit onnistuivat kohtalaisesti, chilit olivat täynnä ötököitä, perunoiden tai papujen sadosta ei juuri voi puhua.

Tänä kesänä taas on ollut enemmän sateita ja epävakaista, joten kaislamattokin on saanut olla enimmäkseen kuivumassa. Mutta ihme ja kumma, sadekesä ei ole ollut ollenkaan huono yrtti- ja salaattiviljelmilleni. Ja kaikkein suurin ihme on tomaatti, jonka ensimmäiset hedelmät alkavat punertaa.

Yrttejä olen käyttänyt jo viikkoja maustamaan erilaisia ruokia, salaattejakin pari viikkoa. Ensin vähän arastelin, asummehan keskustassa vilkkaan liikenteen eli pakokaasujen päällä. Kun tarpeeksi monesta kaupunkiviljelypaikasta oli vakuutettu, että huuhtelu riittää, ajattelin uskaltaa. Hengitänhän minä niitä myrkkyjä muutenkin.


Ja enhän minä muutenkaan niin tarkkaan tiedä, missä syömäni vihannekset kasvavat, vaikka yritänkin suosia lähiruokaa. Oman parvekkeen ruoka taitaa olla sitä kaikkein lähinnä kasvavaa.

Pyörällä kirkolle ja mummulaan

Hollolan kirkonkylä on yksi kauneimpia tietämiäni kyliä ja samalla kovin tuttu ja arkipäiväinen. Asuin teini-iässä muutaman kilometrin päässä kylästä ja kuljin koulubussissa kahdeksan vuotta joka ikinen koulupäivä kaksi kertaa sen läpi. Ja suunnilleen joka kerta jaksoin ihailla Hollolan keskiaikaista kivikirkkoa.

Olen kulkenut Hollolaan (tai arkipuheessamme aina kirkolle) bussilla, autolla, veneellä, polkupyörällä ja muutaman kerran myös jäätä pitkin luistellen tai jäätä tai peltoja pitkin hiihtäen. Siitä en ole ihan varma, olenko ollut juuri kirkonkylässä myös hevoskärryjen kyydissä, todennäköisesti. 

Lähdimme tänään puolison kanssa liikkeelle polkupyörillä ja valitsimme Hollolan kohteeksi. Mieheltä oli vielä näkemättä Naivistit kesävisiitillä -näyttely, jossa on myös hänen äitinsä teoksia. Samalla reissulla pääsisimme tapaamaan itse taiteilijaa eli äitiä, joka asuu vajaan kymmenen kilometrin päässä kirkonkylästä. Ja minä sain lisäksi korkata aivan tuoreen pyörätien päällysteen Vesalasta kirkonkylään.

Lähestyimme siis kirkonkylää hieman kiertäen eli Lahdesta ensin Hämeenlinnantietä pitkin Vesalaan ja sieltä kirkolle. Soramäessä eli noin kymmenen kilometriä Lahdesta alkoivat sateet, jotka sitten tulivat ja menivät käytännössä koko matkan ajan.

Kirkolle mennessä emme vielä ihmeemmin kastuneet ja saatoimme jopa istahtaa kylän kioskille jäätelölle odottaessamme näyttelyn avautumista. Saimme samalla uutispäivityksen Aino-Kaisa Saarisen julkkishäistä, joiden alkua kioskilla odotettiin jo kovasti. Me päätimme kuitenkin jättää väliin julkkisten bongauksen, sillä itse Aikkua kyllä pääsee näkemään Lahden ja Hollolan tienoilla muutenkin.

Kun olimme katsoneet näyttelyt, suuntasimme etelään Rantatietä pitkin ja saimme ensimmäisen ison sadekuuron niskaamme vielä kirkonkylän alueella. Sade piiskasi sen jälkeen lähes taukoamatta anoppilaan eli Hersalan kylään asti. Pihassa oli taas hetki aurinkoista ja aikaa suunnitella tulevaa huussin katon korjausta. 

Vaan emmepä päässeet kohti etelää kuin muutaman sata metriä, kun taas jo tuli niskaan raskaita pisaroita. Eiväthän ne varsinaisesti ajamista estäneet, mutta hyydyttivät minut silti aika tehokkaasti yrittäessäni ajaa Messilän mäkeä ylös. Täytyy myöntää, että tällä kertaa hyppäsin alas satulasta ja talutin jyrkimmän kohdan.

Kotona päätimme vielä pestä pyörät kurasta ja rasvata kovin kirskuviksi äityneet ketjut. Sen jälkeen tuntui tavallista ihanammalta käydä lämpimässä suihkussa. Kilometrejä tuli anoppilan piipahduksineen n. 41.

Lomapäivä maalla

Olen viettänyt parin päivän minilomaa, ensin eilisen kaupun- gissa ja tämän päivän maalla. Maalle meneminen koirien kanssa onnistui, kun tytär ystävällisesti suostui kuljettamaan autolla meidät eväinemme ja muine tarpeellisine varusteinemme aamulla sinne ja illansuussa takaisin. Oli oikein retkeilytunnelma!

Eilinen säätiedotus ei hyvää luvannut, Päijät-Hämeeseen jokseen- kin jatkuvaa sadetta. Päätin kuitenkin, etten välitä asiasta, koska meillä on joka tapauksessa hyvät sisätilat ja paljon tekemistä myös siellä. Onnekseni koirille ja minulle kuitenkin koitti aivan täydellinen sienestys- ja marjastuspäivä: aurinkoa ja tuulta, lämpötila parinkympin kieppeillä. Hyttyset kiusasivat vain tiheimmässä metsässä, paarmat eivät oikein edes yrittäneet.

Vanhojen koirien kanssa ei enää lähdetä varsinaisesti metsäretkelle vaan kierretään omaa tonttia ympäri. Onneksi meillä on ihan omalla maalla loistavat kantarellipaikat ja tänä vuonna myös paljon mustikoita ja ahomansikoita. Kävin läpi myös raparperimaan ja keräsin pieniä nokkosia paikoista, joissa olen tarkoituksellisesti yrittänyt pitää nokkoskasvuston matalana ja tuoreena.

Kun olin saanut marjat, sienet ja nokkoset talteen ja keittänyt raparperimehut, ehdin jopa istua tunnin verran puutarhassa lukemassa kirjaa ihanan leppoisassa tuulessa.

Ensimmäiset etikkakantarellit

Eilisellä iltalenkillä kävin katsomassa tavalliset kantarellipaikat Lahden urheilukeskuksen ja Tapanilan välissä. Ensin ei mitään, mutta sitten alkoi löytyä. Olivat siirtyneet uusiin paikkoihin. Samalla löysin muutamia punikkitatteja.

Viime aikojen sadeuutisista huolimatta täällä Päijät-Hämeessä on aika kuivaa, metsäpalovaroituskin. Kantarellit olivat pieniä ja napakoita, mutta selvästi jo kuivumassa. Siksi keräsin talteen selvästi alamittaisetkin yksilöt. Hiekan seassa niillä ei olisi juuri ollut mahdollisuuksia enää kasvaa.

Kuivahkoja pikku- kantarel- leja ei kannata paistaa, joten tein niistä kesän ensim- mäisen etikka- säilykkeen. Perusohje etikkaliemeen tulee Hulluna sieniin -kirjasta: 2 dl väkiviinaetikkaa, 1½ dl vettä, 3/4 dl sokeria, 4 maustepippuria, 4 neilikkaa, 4 muskottikukkaa, 1 laakerinlehti.

Minun variaa- tiossani on tällä kertaa valko- pippureita mauste- pippurei- den sijasta ja muskotti- kukat puuttuvat. Lisäsin myös sinapinsiemeniä, porkkanapaloja, sipulirenkaita, valkosipulinkynnen, palan inkivääriä, palan kanelitankoa ja parvekkeelta napsimani oksat timjamia ja minttua.

Mustaherukanlehtiä ei nyt ole, ennen kuin pääsen käymään maalle. Ne voi lisätä säilykkeeseen myöhemminkin, sillä liemen sekaan purkkiin mahtuu myös lisää kantarelleja. Lisään usein valmiiseen etikkaliemeen sieniä vähitellen, jopa siinä vaiheessa kun vanhat sienet on syöty. Kunhan ottimet ovat puhtaat, etikkaliemi kyllä säilyy kunnossa useita kuukausia.

Metsässä oli lupaavan paljon myös mustikoita, joista napsin kypsimmät suuhun.

Moottoritien maisemissa

Maamerkki  nousemassa moottoritien varteen.

Lahden seudun kilpapyöräilijät käyvät säännöllisesti ajamassa tempoajoja Miekkiöntiellä, joka on päällystetty reilu viiden kilometrin maantien pätkä aivan Lahden ja Hollolan rajalla ja Lahti-Helsinki-moottoritien kainalossa.

Tien varrelle osuu mm. sellaisia nähtävyyksiä kuin paikallinen Kärkkäinen ja Finnmarin tehtaanmyymälä. Taiteilija Juhani Honkasen ateljeetalo ja kesäteatteripaikka Honkalinna on myös lähistöllä, se sijaitsee Miekkiöntieltä haarautuvan Rekolanraitin varrella.

Sunnuntain aamulenkkini suuntautui tuolle Miekkiöntielle, vaikka en olekaan vielä saanut alleni kilpapyörää enkä yrittänyt tehdä minkäänlaista tempoajoa. Kävinpähän vain katsastamassa maisemia. Olivat osittain aika ankeita.

Moottoritien kaakkoispuolella

Toki vanhan kylätien varrelle osuu peltoa, metsää ja maaseutu- asutusta, joka on paikoitellen ihan idyllistä. Mutta moottoritie hallitsee monessa kohtaa vähintään kovana meluna. Miekkiöntielle päästäkseen on lisäksi ohitettava suomalaisten moottori- ja ohitusteiden varsien perusrakennuskantaa eli teollisuutta ja isoja kauppakiinteistöjä.

Menomatkalla Jokimaan kautta en edes löytänyt sopivaa pyörätien liittymää, jota pitkin olisin päässyt suoraan Uudelta Orimattilantieltä Miekkiöntielle (pyörätie kulki väärällä puolella), joten uhkarohkeasti talutin pyörän maantien yli.

Tullessa suuntasin itäisemmälle väylälle eli kohti Renkomäen ABC:ta, jossa suunnassa se pyörätiekin sitten olisi ollut turvallinen. Eli pyöräilijän pitää tehdä muutaman sadan metrin lenkki päästäkseen turvallisesti kylätielle. Ei ylimääräinen matka ole mitenkään paha, mutta opasteissa olisi kyllä parannettavaa.

Kilometrejä tuli noin 25. Onneksi olin liikkeellä aamusta, jolloin vielä tuuli virkistävästi eikä aurinko ei paahtanut vielä ihan yhtä pahasti kuin nyt. Nyt odotan säätiedotusten lupaamia ukkosia. Ainakin äskeisellä koiralenkillä ilma seisoi niin paksuna paikallaan, että koiratkin halusivat samantien kääntyä puiston reunasta kohti kotiovea.

Hiekkatie ja kaunein maisema

Sunnuntaiaamupäivän kotiseutupyöräily suuntautui eteläisen Lahden kautta Orimattilan Pasinaan ja Pennalaan. Vanha Orimattilantie kulkee aivan mahdottoman mukavassa maalaismaisemassa, vaikka kummallakin puolella rajaa on kaupunki. Asuinalueiden lisäksi tuli vastaan viljeltyjä peltoja, lehmiä ja hevosia. Näin myös pellolla golfia harjoittelevan pariskunnan, mikä on jo aika innovatiivista.

Hiekkatiet sentään tuppaavat olemaan jo aika harvinaisia näin lähellä keskus- toja, mutta yksi sellainen kääntyi Lahden puolella Ämmälään. Koska minulla on vielä vankkatekoinen ja leveärenkainen hybridipyörä alle, päätin olla utelias. Ja kyllä kannatti!

Perinnetie vei mitä viehättävimpään vanhaan maalaiskylään, jossa yhden talon seinässä oli laatta Hämeen heimoliiton tunnustuksesta 1996 Päijät-Hämeen kauneimmalle maisemalle. Puutalot hiekkatien molemmin puolin olivat kauniita ja hyvin hoidettuja, maalaismaisema suorastaan huokui rauhaa ja hyvinvointia.

Kylä siis kuuluu Lahden kaupunkiin ja on noin kahdeksan kilometrin päässä keskustasta. Vaan enpä muista siellä koskaan käyneeni. Aika paljon tuli vastaan juoksijoita, koiranulkoiluttajia ja pyöräilijöitä, joten moni muu on salaisuuden löytänyt jo aiemmin.

Pyörän selässä kotiseutumatkailu on avannut silmiäni ihan kiitettävästi, vaikka vielä olenkin pysynyt usein pääteiden lähistöllä. Toki olen monessa paikassa käynyt aiemminkin, mutta autoilevana tai jonkin asian perässä pikaisemmin. Kyllä minä pyörälläkin pyrin pitämään jonkinlaista vauhtia, mutta silti maisemia ehtii katsoa.

Ämmälä, Pasina ja Pennala ovat myös oiva lisä hauskojen paikannimien listaani. Kilometrejä tuli n. 26.

Sienilupauksia: kantarelleja ja punikkitatti

Kesän ensimmäiset kantarellit löysin tänään anoppilan pihasta, ns. tutusta paikasta rannan tuntumasta. Suurimmat olivat paksun peukalonpään kokoisia, pienimmät keltaisia pisteitä maassa. Itiöemiä oli noussut esiin kymmeniä, joten viikon tai parin päästä pihasta voi kerätä ihan kunnon saaliin. Jätin ihanuudet kasvamaan, jotta anoppi voi ne itse käydä noukkimassa.

Oman kesäasunnon pihassa kahdeksan kilometriä pohjoisempana oli vasta muutama aivan pieni keltainen kantarellilupaus. Sinnekin nousee hyvinä kesinä ihan merkittäviä esintymiä, mutta vielä on vaikea arvioida satoa.

Yllätykseksi voi ehkä kutsua nurmikolta löytynyttä punikkitattia, joka oli aivan puhdas sienisääskistä. Keräsin talteen ja viipaloin kuivumaan. Käytän kuivattuja punikkitatteja muiden sieniruokien mausteina, mitä usein suositellaankin sienikirjoissa. Muutama haudutettu viipale antaa enemmän vahvaa makua kuin mikään sieniliemikuutio.

Pihallamme maalla oli myös pulskia, kypsiä ahomansikoita ja jo kauniisti sinertäviä mustikoita. Siskon lapset yrittivät tänään siirtää muutaman rehevän mansikkatupon uuteen paikkaan, toivottavasti onnistuvat.

Herukka- ja karviaispensaissa näytti olevan kohtalaisesti marjoja tulossa, samoin kirsikkapuussa. Kirsikat tosin pitäisi melkein kerätä hieman raakoina hillontekoa varten, sillä kypsinä ne ehtivät aina hävitä lintujen suuhun. Villivadelmien satoa en ole vielä ehtinyt tsekata mistään maalaiskotimme lähimetsistä.

Pari seuraavaa viikkoa menee kaupungissa vielä tiiviisti töissä, joten seurailen luontoa ja satokautta lähinnä pyörän selästä kaupungin liepeiltä. Varsinaiselle lomalle en taida ehtiä heinäkuun toisellakaan puoliskolla, mutta koetan kuitenkin siirtää työt maalle.

Kotiseutupyöräilyä maalaismaisemassa

Oli luksusta saada tälle päivälle poutaa ja lämmintä muutaman kylmän sadepäivän jälkeen. Työtkin valmistuivat sillä lailla sopivasti, että pääsin illansuussa taas yhdelle pyörälenkille lähimaisemiin.

Vielä toistaiseksi Lahden keskustasta ehtii naapurikunnan puolelle ihan kohtuullisen iltapyöräilyn aikana. Edellinen piipahdushan tapahtui Hollolan Kukkilaan reilu viikko sitten. Tänään päätin piipahtaa Nastolan Villähteellä, minne on meiltä reilut kymmenen kilometriä.

Nastolan raja tosin tuli vastaan jo vähän aiemmin ja aika pian sen jälkeen lehmät. Tuntui aika hauskalta, että niin selvästi siirryin kaupungista maalle, vaikka pyörätie maantien vieressä kulki kyllä hyvin samanlaisessa maisemassa lähes Lahden rautatieasemalta lähtien.

Puoliso ehdotti ennalta, että kääntyisin Villähteeltä Orimattilan suuntaan ja tulisin Pennalan kautta kotiin. Se olisi kuitenkin tuonut parikymmentä kilometriä lisää. Ei ole kunto vielä sitä luokkaa, että jaksan työpäivän päälle vetää reilut neljäkymmentä kilometriä.

Sinänsä kunto ei ole tuntunut loppuvan vielä kertaa- kaan, vaikka välillä ylämäissä huohotankin. Reisissäkin on vielä riittänyt voimaa, mutta alaselkä kipeytyy edelleen. Jotain edistystä olen havaitsevinani; selkä jaksaa pidempään eikä tunnu pahalta niin pitkään lenkin jälkeen. Mutta katsotaan nyt, miltä huomenna aamulla tuntuu. Tänään minua kiusasivat eniten krampit jaloissa. Onneksi olin ottanut mukaan juomista, mitä en suinkaan aina tee.


Eilen mies ilmoitti tilanneensa minulle oikean italialaisen kilpapyörän. Ihan yllätys asia ei ollut, sillä olimme jo kyselleet minulle kilpuria tutulta kauppiaalta. Aluksi näytti huonolta, sillä missään ei tuntunut olevan jäljellä alle 160-senttiselle naiselle sopivaa runkoa. Jostain herrat olivat kuitenkin saaneet vihiä yksilöstä, jonka pitäisi olla Lahdessa jo parin viikon kuluttua. Katsotaan nyt, pyörätilaukset eivät ole koskaan varmoja. Mutta jos kilpuri tulee lähiviikkojen aikana, joudun ja pääsen opettelemaan ihan uudenlaisen ajoasennon.

Sadepyöräilyä, hyttysiä ja mansikankukkia

Odottelin illansuussa, milloin päivän rajut ukkospuuskat loppuisivat. Iltaseitsemältä näytti sen verran selkeältä, että päätin polkaista pyörällä noin viiden kilometrin päähän Tapanilan hiihtomajalle. Halusin katsastaa, joko alkukesän sateet ovat nostaneet maastoon edes joitain sienilajeja.

Jalkarannassa pari kilometriä ennen päämäärää alkoi sataa, mutta siinä vaiheessa ei enää kannattanut kääntyä. Eikä ollut tarviskaan, sillä olin toki pukeutunut sadeasuun. Vain märällä asvaltilla hieman lipsuva eturengas sai minut varovaiseksi, muuten ei sateesta ollut harmia.

Ei löytynyt Tapanilan maastosta kuin yksi tuntematon sieni ja paljon eri marjojen kukkia. Ja tietenkin ihan hirveä määrä verenhimoisia hyttysiä! Mansikankukat lupailevat hyvää satoa ainakin lenkkipolkujen varsilla. Toivottavasti ennustetut kovin kylmät lähipäivät eivät vie koko ahomansikkasatoa.

Prinsessa hoidossa

Puolimäykky (vas.) ja täysmäyräkoira sohvalla.

Tytär miesystävineen jätti koiranpentunsa meille hoitoon juhannuksen ajaksi. Vajaan vuoden ikäinen prinsessa on täällä nyt toista kertaa pidempään ja alkaa siksi tuntea jo sekä talon tavat että ympäröivät puistoreitit.

Ensimmäinen päivä ja yö menivät koiralta odotellessa, milloin ovella rasahtaa lupaavasti ja isäntäväki tulee takaisin. Viime yönä nukuimme jo tosi hyvin, ja tänään pikkukoira on jopa halunnut syliin. Asiasta kannattaa mainita, sillä tämä neito ei ole mikään sylissä kiehnääjä.

Kaikkein hauskinta on kuitenkin se, että omat vanhat koiramme ovat hyväksyneet neitosen joukkoonsa. Jo ensimmäisellä kerralla se ystävystyi mäyräkoiran kanssa. Tällä kertaa kaksikko on leikkinyt oikein kunnolla, vaikka kohta 14-vuotiaan mäykkyrouvan vauhti ei ihan riitäkään nuorelle puolimäykylle (toinen puoli pinseriä).

Lähes 15-vuotias mopsi ei enää havainnoi ympäristöä juurikaan, mutta niin vain sekin oli hetken mukana ystävällismielisissä päiväkähinöissä lounaspöydän alla. Se muuten jaksaa aina huvittaa, miten paljon hauskempaa koirista on painia ja kähistä ihmisen jalan päällä kuin esimerkiksi kahden metrin päässä.

Tänään käväisimme maalla sillä ajatuksella, että koirat voisivat vähän juoksennella vapaana. Täällä kaupungissahan on koko ajan kuljettava narun päässä, mikä on etenkin nuorisoedustajan mielestä paha asia, kun tekisi mieli lähteä vetämään juoksurundia. Sen verran kuitenkin satoi, ettei edes pentu viitsinyt intoilla vapaudestaan ihan hirveästi. Pari kertaa kiersimme tontin ja se oli siinä.

Sen verran edistin hyötyhommia, että murskasin kuivamassa olleet nokkoset ja lisäsin kunnostettuun klaffipöytään yhden maalikerroksen. Jälkimmäinen työ oli siinä mielessä haastava, että kolme koiraa halusi koko ajan kiehnätä työmaalla. Tällä kertaa kuitenkin selvisimme ilman oransseja turkinsomisteita.

Huomenissa hoitokoira lähtee kotiin, mikä kyllä taas helpottaa arkipäivää. Kolmen kovin eri-ikäisen ja -vauhtisen koiran ulkoiluttaminen ei onnistu ihan hirveän hyvin yhdeltä ihmiseltä. Sisäleikitkään eivät selvästi ole ihan tarpeeksi vauhdikkaita pennulle. Mutta kyllä sillä on ihan hyvä loma ollut, mikä näkyy koirien nukkuma-asennostakin. Ja totta kai nuori neito on tervetullut taas pian uudestaan.

Kummallisten paikannimien perässä

Olen varmasti kymmeniä, ellen satoja, kertoja nähnyt paikallisbussin otsassa paikannimen Viuha. Yhtä monta kertaa olen jättänyt ottamatta selvää, missä päin Lahtea moinen paikka on. Jonkinlainen aavistus oli sen perusteella, että bussilinja menee ensin Ahtialaan, mutta kartalle en ollut kolkkaa koskaan asemoinut.

Kyse on jonkinlaisesta keskustassa asuvan ihmisen syndroomasta: jos jossain kaupungin kolkassa ei ole minulle tarpeellisia palveluita tai siellä ei asu ystäviä, paikkaa ei ole olemassa. Joidenkin ohi olen toki huristellut autolla, mutta osa kaupunginosista (tai vanhoista kylistä) jää pääväylien ulkopuolelle.

Juhannuspäivän pyöräilyni alkoi siis kartan katsomisella - sekä netistä että ihan paperilta. Uusi pyöräilykartta ilmestyi keväällä, joten sitä on mukava tarkastella ihan siinäkin mielessä, kuinka paljon on tullut muutoksia edelliseen karttaan verrattuna. Perheemme pyöräilyasiantuntijan eli mieheni mukaan ei paljoakaan. Kiva kuitenkin käyttää tuoreinta mahdollista tietoa.

Viuha löytyi kaupungin koillis- laidalta, Alasen- järven pohjois- päästä. Laskin netti- kartalta, että järven kiertämällä ajaisin noin kahdenkympin lenkin, mikä tuntui hyvältä suunnitelmalta. Vilkaisin vielä tuuliolosuhteita ja päätin lähteä ensin koilliseen vanhalle Heinolantielle ja kääntyä sieltä itäkaakkoon Sipurantielle (jonka varrella Viuha on). Takaisin pääsisin myötätuolessa Ahtialantietä pitkin.

Sipurantielle Viuhaan päästyäni tajusin toki, että olen minä sieltä ajanut läpi ainakin joitain kertoja autolla. Olen kerran vieraillut mm. Päijät-Hämeen näkövammaisten kurssikeskuksessa Lepolassa aivan Alasenjärven rannalla. Vaan eipä autolla paikasta A paikkaan B ajaessa useinkaan tule katsoneeksi maisemaa muuten. Oli sekä vanhoja teiden nimiä että uuden näköistä asutusta. Yksi houkutteleva uimaranta tuli vastaan samassa kohdassa kuin vanhan kylätien reunassa alkoi taas juosta pyörätie.

Kotiseutupyöräilyni ovat olleet tarkoituksella 10-20 kilometrin pituisia, sillä alaselkäni kipeytyy usein reilun kymmenen kilometrin ajon jälkeen. Parilla viime lenkillä minulla on ollut kinesioteipit selässä kokeilumielessä. En tiedä, olisiko selkäni kipeytynyt vielä enemmän ilman teippejä, mutta eivät ne ainakaan väsymistä ja kipua estäneet. Loppumatkan ajelin jo aika kestokyvyn rajoilla.

Ehkä tein virheen myös siinä, etten ottanut mukaan mitään juomista. Kahdenkympin lenkki ei tällaisella pilvipoudalla vielä kuivata elimistöä, mutta ehkä juomaan pysähtyminen olisi silti ollut ihan fiksua. Pari kertaa tosin pysähdyin ottamaan kuvia.

Kotiseutupyöräilyä: Riihelä

Kello kahden aikaan tänään iltapäivällä totesin, ettei kukaan enää vastaa työasioissa puhelimeen. Niinpä päätin kipaista pikaiselle kotiseutupyöräilylle ennen illansuun saunavuoroamme.

Tällä kertaa suunnaksi valikoitui länsi, johon suuntaan olen tällä kaudella lähtenyt vain parilla korvasienireissulla. Hollolaan ja Hämeenlinnaan suuntaavalla tiellä on jo heti keskustan ulkopuolella vastassa ihan kunnioitettava Kärpäsenmäki, sen jälkeen suhteellisen tasaista harjun päälle rakennettua maantietä kilometrikaupalla.

Minä päätin jatkaa Kärpäsenmäen jälkeen muutaman kilometrin ja kääntyä sen jälkeen Riihelään, joka taitaa olla Lahden kaupungin ensimmäinen asuntomessualue jostain 1970-luvulta. Kovin monta kertaa minulla ei ole alueelle ollut asiaa, joten pääsin katsomaan todella uusia maisemia. Ensimmäinen yllätys oli jyrkähkö alamäki, joka vie ensin itse asuinalueelle ja sen jälkeen Okeroisiin.


Pysähdyin Riihelässä ostamaan jäätelön ja seuraavan kerran puistoon, jota halkoi pitkulainen lammikko. Kävin myös ihailemassa rivitalokatua, jonka talorivien takaa pystyi aavistamaan vehreät pihat.














Riihelästä ajoin Ala-Okeroistentietä Hennalankadulle, jossa sijaitsee pitkä rivi Lahden suuryrityksiä. Maisema vaihtui tehokkaasti aivan muutaman kilometrin matkalla. Isoin yllätys tosin oli iso K-Supermarket, joka on noussut alueelle sitten viime ajeluitteni.

Kilometrejä lenkilleni tuli yhteensä noin 15, mikä oli ihan hyvä puolikkaan työpäivän ja saunan välinen harjoitus, etenkin kun matkalle osuu muutama keskimääräistä haastavampi mäki.

Kotiseutupyöräilyä sateiden välissä

Eilen iltapäivällä tarkkailin taivasta, joka näytti vain kaatavan vettä niskaan. Mutta sitten illansuussa aurinko tuli esiin niin vakuuttavasti, että päätin lähteä kotiseutupyöräilylle peräti naapurikuntaan, tosin vain noin seitsemän kilometrin päähän eli Hollolan Kukkilaan. Kannustimena tällä kertaa oli lupaus viedä ystävälle viimeviikkoinen lehti, jossa oli häntä kiinnostava artikkeli.

Ilokseni myös mies ilmoittautui mukaan. Hänhän on kilpapyöräilyä harrastava tehourheilija, mutta osaa kyllä myös ajaa hiljaa eli tällaisen normaalin harrastajan vauhdissa. Oli ihan mukava saada häneltä kiitosta Kivistönmäen kovan nousun jälkeen; olin kuulemma tikittänyt juuri oikealla tavalla ylös mahdollisimman kevyellä vaihteella.

Siinä vaiheessa ei vielä reisissä tuntunutkaan, mutta parin seuraavan ylämäen jälkeen kyllä. Huohotuskin oli sitä luokkaa, että tunsin vaihteeksi tehneeni jotain. Peruskunto on silti kohdallaan, joten tasaisella ja alamäissä palauduin jo seuraavaa ylämäkeä varten.

Kukkilassa katselimme puolisen tuntia viehättävää taloa ja puutarhaa. Onneksi rehevän pihan äkäiset hyttyset ajoivat meidät pikaisesti kotimatkalle, jonka teimme hieman eri reittiä Mukkulan ja Niemen rantoja pitkin. Kotirapun edessä jo tiputti muutama pisara ja kotiin päästessä ulkona kohisi ihan kunnon sade. Eihän sade vaarallinen olo, mutta silti olen mieluummin kastumatta. Rankkasateessa ajamisestakin kun on kokemuksia.

Kamerana toimiva kännykkäni oli koko ajon ajan suojapussissa, joten kuvat jäivät nyt ottamatta. Siksi kuva viikonlopulta toiselta puolelta Hollolaa. Samanlaisia tienvarsia tuli eilenkin vastaan monta.

Eräänlaista mökkipuuhastelua

Meillä ei oikeastaan ole mökkiä vaan osuus perikunnan talosta. Vaikka paikka on aivan lähellä, käymme siellä tosi harvoin ja silloinkaan emme yleensä harrasta ns. mökkihommia ollenkaan. Siis nikkarointia, halonhakkuuta, puutarhatöitä tai metsänraivausta.

Puoliso kyllä viihtyy verstaassa, mutta siellä syntyy taidetta tai erittäin mielenkiintoisia tuunauksia arkipäivän esineisiin. Minä olen aikanaan harrastanut paljonkin ompelua ja matonkutomista, mutta nykyisin olen lähinnä keräilijä. Eilen ja tänäänkin kävin napsimassa talteen ja kuivumaan käyttökelpoiset nokkosenlehdet. Sienestyksessä on nyt (toivottavasti hyvin lyhyt) tauko.

Mutta tänä viikonloppuna harrastin myös oikeaa mökkipuuhastelua eli maalasin vanhan pöydän - tai pikemminkin pöytää. Kahdella maalikerroksella homma ei vielä valmistunut, joten asiaan pitää palata. Olin maalarina niin tohkeissani, etten edes muistanut ottaa kuvaa pöydästä. Korjaan asian valmiin värin kanssa.

Voisin tietysti kuvata mopsin selän, sillä koira halusi tietenkin auttaa, ja nyt sillä on terrakottaa väriä mustan turkin seassa. Antaa nyt eläimen kuitenkin levätä, sillä sokea ja kuuro koiravanhus joutui venymään taas jaksamisensa äärirajoille tepastellessaan monta tuntia pihamaalla.

Sen sijaan kuvailin eilen sekä anoppilan pihan että oman kesäpaikkamme kesäilmettä. Vehreys pääsi  yllättämään taas kerran. Monet kukat ovat jo yli ja ohi, ja ihan ruohonleikkuu- mielessäkin puutarhassa pitäisi riehua melkein päätoimisesti.

Ehkä hauskimpia kuvattavia olivat kuitenkin vajaa vuosi sitten edesmenneen appeni veistokset luonnon keskellä. Anoppi halusi pari viikkoa sitten järjestää puutarhaan eräänlaisen muistonäyttelyn vieraille, jotka tulivat katsomaan hänen töitään Hollolan kirkolla avattuun Naivistit kesävisiitillä -näyttelyyn ja sen jälkeen kahville. Mies pääsi puuhastelemaan veistosten kanssa äitinsä pihalle. Minä ja muut kesävieraat saamme nautiskella valmiista näyttelystä.

Kotiseutupyöräilyä, Ahtiala ja Koiskala

Olin kaksi edellistä viikonloppua matkoilla ja tein mahdollisesti normaaliakin tiukemmat työviikot niiden välissä. Ei ihme, että perjantaina iltapäivällä puhti tuntui loppuvan kuin seinään, kun yritin ponnettomasti heilutella laitteita kuntosalilla.

Olisin tarvinnut kokonaan vapaan viikon- lopun, mutta eilen oli vielä veljen 50-vuotis- päivät Porvoossa. Onneksi ne olivat kotoiset juhlat pienellä porukalla ja hyvillä tarjoiluilla. Sekin oli hienoa, että sain kyydin siskon perheen autossa. Muuten en olisi jaksanut.

Tänään aamulla tuntui siltä, etten pääse koko päivänä liikkeelle. Parin tunnin lehtien lukemisen, kahvittelun ja haahuilun jälkeen tuntui jo hyvältä idealta tehdä yksi kotiseutupyöräily. Tutkailin karttaa ja päätin suunnata Ahtialan suuntaan katsomaan uusia ja vanhoja omakotialueita ja kenties Koiskalan kartanoakin.

Kuvittelin jopa, ettei Ahtialaan päin mennessä olisi kovia ylämäkiä. Väärin arveltu, kyllä niitä silläkin puolella Lahtea on ihan riittävän monta. Sain käyttää pariin kertaan kaikkia pienimpiä vaihteitani päästäkseni pari aika tiukkaa mäkeä ylös. Ei ole kunto vielä ihan siinä mallissa, että jaksaisi pyöräillä vuoristomaisemissa.

Matkavauhti oli hyvin maltillinen, sillä katselin aivan rauhassa omakotipihoja, puutarhoja ja teiden varsilla kukkivia kasveja. Vastasin pari kertaa puhelimeenkin, kun tyttäret soittivat. Kummasti äiti on aina se helpoin tavoiteltava, kun pitää purkaa sydäntä tai kysellä raparperihillon reseptiä. Ja kyllähän minä vastaan, jos en itse ole aivan puhki tai mahdottomassa paikassa.

Oikeastaan puhelut olivat hyvä testi. Työ- ja matkakiireiden takia olen väsynyt, mutta en henkisesti uupunut. Puhuin ihan rauhassa, katselin ympäröivää luontoa enkä kiirehtinyt mihinkään. Pari kertaa pysähdyin keräämään lupiineja, jotka nyt koristavat ruokapöytää.

Koiskalan kartanoon johtavalla tiellä tuli vastaan yksityis- alue- merkki, jota päätin noudattaa. Ympäröivä maalais- maisema tuntui ihan riittävältä, etenkin kun tiesin olevani aivan lähellä kaupunkia. Kymijärven rannalla saatoin taas ihailla sitä, miten hienossa paikassa kotikaupunkini Lahti sijaitsee.

Kilometrejä kertyi noin 23, kuntoa ja hyvää mieltä ainakin toiseen potenssiin sen verran - mittayksiköstä riippumatta.

Ihana kotimaan ilta-aurinko

Olen juuri palaamasta Norjasta neljän päivän seminaarimatkalta.

Kirjoitan antoisasta reissusta vielä lisää myöhemmin, mutta nyt on päällimmäisenä helpotus. Pääsin pois juuri ennen kuin lentokenttien vartijalakko sulkee kenttiä.

Kotona tervehti ihana ilta-aurinko.