Aurinkoinen aamu

Pääsin kuin pääsinkin aamulenkille Hollolan Heinsuolle. Voin vakuuttaa, että ladut ovat edelleen erittäin hyvässä kunnossa, roskaa eli lähinnä neulasia oli vain siellä täällä. Latukone oli liikkeellä, joten hyviä olosuhteita on tiedossa ainakin lähipäiville.

Vaikka pakkasta oli tänäkin aamuna reippaasti toistakymmentä, kannattaa tosiaan lähteä ajoissa. Ilmassa voi olla pakkasta vielä iltapäivälläkin, mutta aurinko lämmittää aika nopeasti etenkin itä- ja etelärinteet pehmeään kuntoon. Ensimmäiset puoli tuntia hiihdin ihan yksin, sitten alkoivat muutkin suksijat heräillä.

Vastaan tuli myös jokunen kävelijä ja jopa maastopyöräilijä, ja aivan loppupäässä ennen Hälvälää joku oli myös myllännyt jollain moottoriajoneuvolla. Malttaisivat nyt vielä hetken antaa meidän hiihtäjien nauttia hyväkuntoisista väylistä. Kevät tulee kovaa vauhtia, ei se ole keltään pois, jos ladut ovat kunnossa.

Loppukiri laduille

Näinä päivinä yhä useampi ystävä on viestittänyt riemuissaan, kuinka kevään viimeiset pakkaset ovat pidentäneet hiihtokautta. Vaan ei minulla, sillä viime viikonloppu meni kokonaan ohi kahden päivän työkeikan takia. Tarjolla olisi ollut hankikantoa ja auringonpaistetta ensimmäistä kertaa ainakaan kahteen vuoteen.

No, alkuviikosta oli sitten vuorossa lumisadetta, mutta taas pari viime päivää säät olisivat suosineet. En ole töiden, iltaharrastusten ja muiden liikuntojen puristuksessa kuitenkaan mitenkään ehtinyt ulos koiralenkkejä pidemmälle.

Huomenaamulla aion vihdoin repäistä ja lähteä miehen mukana ladulle. Sukset ovat kunnossa, hiihtovaatteet kohta pinossa odottamassa aamua. Lähtö Heinsuolle Hollolaan on viimeistään kahdeksalta, jotta jäljelle jää myös työpäivää. Myös lauantaiaamulle olen sopinut treffit miehen ja suksien kanssa, silloin suuntaamme Vierumäelle, jossa hiihdon jälkeen voi palkita itsensä lounaalla. Sunnuntaina on kuulemma jo luvassa reippaasti lämpöasteita, joten nyt on otettava hiihtokaudesta loput irti.

Valokuvatorstai: Piposta vedetty

Tämän viikon Valokuvatorstain haaste on piposta vedetty. No, kun hiihtolenkin jälkeen vetäisee pipon päästään, tunnelma autossa on näin huurustettu.

Tämän aamun lenkki oli muuten normaali - kesto tunti ja vartti ja kilsoja ehkä n. 12 - mutta liikkeellelähtö oli tavallistakin aiemmin. 7.30 startilla yritimme päästä yöpakkasten jäljiltä koville laduille. Minulla luistikin ihan mukavasti, mutta mies väitti päinvastaista. Muutenhan päivä on mennyt ihan plusasteiden puolella.

Ajatuksia sieniruuista

Pitkästä aikaa oli taas viikonvaihteessa aikaa tehdä kahta eri sieniruokaa: eilen sienisalaattia kalan oheen, tänään herkkutattipaistosta, jonka inspiroin jääkaapista löytyneistä aineksista. Sienisalaatin tein hyväksi koetulla yhdistelmällä: pari desiä liiasta suolasta liotettuja haaparouskuja (vielä parempia olisivat mustarouskut, mutta varastot ovat lopussa), pari pientä sipulia, vajaa purkillinen smetanaa ja mausteeksi jälkiruokalusikallinen aurinkokuivattua (öljyineen) tomaattia silputtuna sekä liraus balsamicoa. Kun salaatin tekee vähintään pari tuntia ennen ruokailua, maku ehtii tasaantua. Taisin myös pyöräyttää kierroksen mustapippuria myllystä.

Herkkutattipaistosta varten kaivoin pakastimesta litran purkillisen pilkottuja herkkutatteja ja paistoin ne voissa kolmen pienen silputun sipulin kanssa. Lisäsin pannulle parin desin purkillisen kevytkermaa, pari kierrosta mustapippuria ja hippusen suolaa sekä pakastimesta niin ikään löytyneet puolen desin annokset silputtua persiljaa ja ruohosipulia. Hauduttelin. Jääkaapista löysin ison palsternakan, jonka siivutin uunivuuan pohjalle ja laitoin siivut uuniin noin vartiksi esikypsymään (ihan ilman nestettä, vähän vain öljyä pohjalle). Kun siivut olivat puolipehmeitä, kaadoin herkkutattikastikkeen päälle ja ripottelin maltillisesti juustoraastetta päälle. Se oli ihan halpismerkkiä (jälleen pakastimesta), mutta parempaa toki olisi ollut parmesaani tai vaikkapa sinihomemuru. Annoin hautua paistoksen kypsäksi ja tarjoilin tomaattisalaatin kanssa. Aivan hurjan hyvää!

Meidän sieniruuissamme oli tällä kertaa molemmissa maitotuotteita eli kermaa ja smetanaa. Välttämätöntähän se ei ole, minkä todisti mm. viime viikonloppuna Sallassa syömäni herkullinen sienisalaatti ravintola Kielan alkupalana poroleikkeen kanssa. (Kuva ohessa). Kiinnitin asiaan huomiota, koska olin syömässä laktoosi- ja gluteenirajoituksista kärsivän ihmisen kanssa. Luultavasti sienisalaatin kastike oli majoneesipohjainen, mutta ei makean tunkkainen niin kuin usein valmissalaatit.

Ja sitten vielä pikku päivitys liikuntoihin. Kävin aamulla kokeilemassa Lahden Teivaan ja Vesijärven satamien väliin auratun luisteluväylän, jossa voi yrittää luistella matkaa retkiluistimilla. Aika huonossa kunnossa jää valitettavasti oli, täynnä jalanjälkiä ja muita epätasaisuuksia. Kävelijöitä ei tosin voi syyttää, koska rataa ei ennen auraamista ollut mitenkään merkitty. Nyt vain toivon, että mahdollisina suojasääpäivinä ihmiset malttaisivat pysyä poissa radalta. Jää voisi hyvinkin sulaa tasaiseksi ja taas jäätyä seuraavan pakkasen aikana. Ja niitä kävelyväyliä siellä jäällä on kyllä ihan riittävästi.

Lumitaidetta ja eläinystäviä

Oheinen maisema on Sallasta, josta palasin viime maanantaina. Viiden päivän matka osui kahden etelä- suomalaisen hiihtoloma- viikon taitekohtaan, mutta minun kohdallani kyse oli enimmäkseen työstä. Onneksi työn varjolla pääsin niin hiihtokeskukseen, seuraamaan husky-safarin lähtöä kuin pariin hyvään ravintolaankin Lappi-herkkujen äärelle.

Ehkä suurin elämys oli kuitenkin sallalaislasten lumitaidetapahtuma, jonka huipentava iltajuhla oli perjantaina 20.2. Lapset, nuoret ja jotkut aikuisetkin olivat viikon veistäneet lunta ja jäätä viikon pakkaslukemissa, joissa etelän koululaiset herkästi pysyvät välitunnitkin sisällä. -29 kuulemma oli ihan ok niin kauan kuin ei tuullut - ja tuulihan yleensä tulee lauhemman sään mukana. Minä huomasin varustautuneeni aivan liian keveillä jalkineilla; varpaat jäässä oli ikävä huopatossuja.

Onnekseni sain viettää työmatkan yöt ja kokonaisen sunnuntain ystävien kotona ja heidän kanssaan seurustellen. Sunnuntainen lähes kolmen tunnin kävely koirien kanssa oli hieno kokemus sekin, vaikka en siis suksien päälle päässytkään (yhden vapaapäivän takia en viitsinyt ottaa suksia, monoja ja erillisiä hiihtovarusteita vaivakseni lentokoneeseen ja sen jälkeisiin kuljetuksiin). Sivusta katsottuna Sallatunturin alueella on hyvät ladut ja erilaisia latuprofiileita myös niille, jotka eivät halua kiivetä tunturiin.

Olen muutamalla Lapin matkallani huomannut, ettei minusta ole hurmioitumaan tai löytämään näkemästäni erityistä Lapin lumoa. Enhän sittenkään ole päässyt lähelle sellaista koskematonta luontoa tai alkuperäistä elämäntapaa, joka vaatisi jo aivan erilaisia kykyjä ja syventymistä myös siellä vierailijalta. Uskon, että todellisessa erämaassa minäkin menisin hiljaiseksi jo aivan epävarmuuttani. Vaikka kuinka samoilen "omissa" metsissäni turvallisin mielin, ei tulisi kyllä mieleenkään lähteä pohjoisessa edes hiihtämään valmiiden latujen ulkopuolelle.

Mutta en myöskään pätkääkään väheksy näkemiäni ja kokemiani asioita, joista tälläkin matkalla ehdoton pääosa oli kauniita ja positiivisia ilmiöitä. Valokuvaaja osoitti minulle koskikaran keskeltä jokea ja tunnisti tien yli lentäneen teeren. Ihan itse bongasin hirven tiensivusta.

Ystävieni tarjoamat ateriat ja jopa ravintola-annokset maistuivat siltä, että niissä käytetyt kalat ja lihat olivat tuoreita ja puhtaita. Pääsin itse asiassa myös käymään lampolassa, josta ystäväperheen lähiliha tulee - loput ovat peräisin metsästysreissuilta.

Ja se lumi, se oli joka paikassa häikäisevän valkoista ja tietenkin illansuussa eri sinisen sävyistä. Vaikka palasin eteläänkin keskelle pakkasia, oli lumi täällä jo ehtinyt harmaantua.

Huh hikeä, jäällä pakkasessa

Selkä oireili vielä koko viime viikon sen verran ilkeästi, että sijoitin kaikki hiihtolenkkini suosiolla tasaiseen ympäristöön, tiistaina Vierumäen golfkentän ympärille ja viikonloppuna jäälle. Tasaisella kun uskaltaa revittää pelkäämättä, että pikku repsahdus väsyneissä vatsalihaksissa heti kostautuisi kipeänä alaselkänä.

Eilinen ystävänpäivän lenkki Vesijärvellä oli silti riittävän rankka, sillä sain kirittäjäksi lähes ammattimaisesti treenaavan puolisoni. Sain tehdä noin kymmenen kilometrin lenkillä (Lahden Teivaan satama - Mukkula - Rautakankare - Teivaa) ihan reippaasti töitä luistelubaanalla sekä hauiksilla että reisillä, vaikka mies lykki vain käsivoimilla pitkin viereistä latua. Hengähdystauon antoi piipahdus Tiirismaan Rautakankareen majalla, joka oli ensimmäistä päivää auki tänä talvena. Joimme kaakaot jo ihan kannatuksenkin vuoksi.

Majalta lähtiessä näimme pilkki- seurueen, jonka eläin- jäsenille ei ainakaan tule kylmä vähän kovemmissakaan lukemissa. Viime aamuina on ollut suunnilleen kymmenen miinusastetta, mikä tuntuu etenkin vastatuulessa avoimella jäällä jo ihan kunnon pakkaselta. Olen minä silti joka kerta ihan hiessä palannut lenkiltä. Muutaman kerran on palellut sormia ja poskipäitä.

Tänään kävin hyvin kevyellä lenkillä mäyräkoiran vauhdissa. Reilu kymmenvuotias leidimme ei enää jaksa vetää hiihtäjää perässään niin kuin vielä muutama vuosi sitten, mikä on täysin ymmärrettävää vajaan parin vuoden takaisen selkäleikkauksenkin vuoksi. Lönkyttelimme Mukkulaan ja takaisin ja nautimme aamun väljyydestä. Tulomatkalla oli vielä pilvistä, mutta aurinko alkoi hieman pilkahdella. Todennäköisesti ja toivottavasti päivemmällä jäällä riitti massoittain ulkoilijoita.

Vesisadetta ja selkävaivoja

Viime tiistaina oli vielä näin upea aurinkopäivä. Oheiset jäällä purjehtijat bongasin Vesijärveltä Mukkulan läheltä, kun kävin hakemassa d-vitamiinia suoraan luonnosta, suksilla tietenkin. Sen jälkeenkin oli monta hyvää pakkaspäivää, joiden aikana kyllä kävelin kaupungissa paikasta toiseen mutta en enää ehtinyt hiihtämään. Loppuviikosta selkäkin alkoi ilmoitella ja eilen se äityi suorastaan vihoittelemaan. Lauantainen pilates ei tällä kertaa auttanut asiaa vaan pahensi tilannetta entisestään. Yöunet katkeilivat sen verran, että oli nappailtava särkylääkettä maksimimäärät.

Olisihan minun pitänyt tietää, että kyse on kroppani ilmapuntari-ilmiöstä: tänä aamuna satoi vettä. Oli aika toteuttaa "operaatio pakastin". Tytär, koirat ja minä pakkauduimme autoon ja toivoimme, etteivät pikkutiet vielä aamusta olleet muuttuneet vesisateessa iljanteisiksi. Rukous kuultiin ja pääsimme hyvin perille.

Tytär leikitti koiria ja rakensi lumiukon nuorempien serkkujensa kanssa. Minä kasasin pakastimesta hillot ja sienet termoslaatikkoon ja työnsin tilalle pari kuumalla vedellä täytettyä kattilaa. Parissa tunnissa pakastin oli sulatettu ja pesty, minkä jälkeen käänsimme uudestaan nokan kohti kaupunkia. Ajoitus oli aika täydellinen, sillä sivutiet alkoivat jo muuttua pinnaltaan petollisen liukkaiksi.

Nyt ei maalla ole enää muuta sähköä syövää kuin peruslämpö niissä huoneissa, joiden läpi vesijohdot kulkevat. Pakastimen tsekkaus oli hyvä siksikin, että kaupungista olivat omenahillot ja vadelmat lopussa. Eiköhän näillä varastoilla kesään asti selvitä.

Hiihtävätkö kaikki?

Facebookissa eräs tuttu parahti: "hiihtävätkö kaikki muut?". Totta onkin, että aika moni tuttu tuntuu kertovan ladulla käymisen nautinnoista. Mitään ruuhkaa en ole laduilla havainnut lukuun ottamatta niitä viikkoja, jolloin käytössä olivat vain muutamat kilometrit tekolatuja. Ehkä muutama lumeton ja lämmin talvi on saanut suomalaiset arvostamaan talvea. Tai ehkä on vain kiva julistaa maailmalle ne pari kertaa, kun saa sukset jalkaansa talven aikana. Viimeistään keväisillä jäillä on niiiiin nautinnollista käydä ottamassa aurinkoa ja samalla kokeilemassa, vieläkö pysyy parin (muovisen) laudan päällä pystyssä. Ja sitten ovat tietenkin he, jotka hiihtävät vain ja ainoastaan sen viikon verran Lapissa talviloman aikaan.

En silti väheksy kenenkään motiiveja tai ponnisteluja hiihtämään lähtiessä. Vaatii jo yritystä, että saa kaivetuksi esiin hiihtokengät, sopivat vaatteet ja ennen kaikkea sauvat ja sukset, joista jälkimmäiset olisi hyvä vielä voidellakin. Ei hiihtämään lähtö nykymuodossaan ihan ex tempore onnistu. Tuskin kukaan pikkulapsiperheitä lukuun ottamatta enää lähtee ihan takapihalta umpihankeen, joten latujen paikoista ja kunnostakin pitäisi olla selvillä. On oltava aistit avoinna, jotta osuu oikeaan paikkaan juuri silloin, kun itseä hiihdättää.

Minunkin hiihtämiseni on kovin paljon aktiivihiihtävän mieheni varassa. Hän rasvaa sukset ja seuraa latutilannetta. Hän ottaa minut mukaan aina, kun vain saamme sovitetuksi liikunnan yhteiseen aikaan. Eilen aamulla se onnistui, vaikka 17 pakkasastetta tuntuivatkin kaatavan koko hankkeen. Mutta Lahden Tapanilaan kuitenkin menimme ihastelemaan upeaa talvimaisemaa ja ottamaan mittaa omista voimista kohtalaisen mäkisellä viitosen kilpalenkillä. Kuva on tällä kertaa kännykällä otettu, siksi aika rakeinen. Näyttää melkein maalaukselta.

Ohhoh, osallistun meemiin

Kuva on reilun kahden vuoden takaa, otettu 3.12.2006 sieni- reissulla. Hollolaisessa kuusimetsässä oli sekä suppilovahveroita että aivan syötäviä mustikoita vielä joulukuussakin. Ongelmana oli vain valonpuute, minkä takia tämäkin kurja kuva on pitänyt ottaa salamalla.

Osallistuin poikkeuksellisesti meemiin kahdesta syystä: haastaja on I.O.Rumdum ja sattumalta saan haasteeseen yhdistettyä sienestysharrastukseni.

Ja meemi menee näin:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Minun kohdallani on vain se ongelma, etten tällä hetkellä osaa haastaa oikein ketään bloggaajaa, koska ehdin työkiireiden takia tosi vähän seurata muiden blogeja. Jos joku kokee haasteen omakseen, hän voisi aktiivisesti tulla itse haastetuksi. Saa kertoa täällä.

Arjen ruisleipää

Otsikolle ei oikeastaan ole vastinetta tässä kirjoituksessa, sillä viikonvaihteessa leipomani leipä oli vain osittain rukiista. Mutta itse leipominen on sitä, mitä osa ihmisistä osaa edelleen arkena tehdä: laittaa ruokaa alusta asti. Tulokset ovat hyvässä lykyssä sekä maukkaampia, terveellisempiä että edullisempia kuin ostotuotteet. Tällä kertaa maku ja hinta olivat kohdallaan, koostumus (hajosi leikattaessa) ja ehkä terveellisyyskin (aika paljon hedelmiä ja siirappia) niin ja näin. Mutta tekeminen jo sinänsä tekee yleensä hyvää, ainakin jos siihen on aikaa.

Eilinen sunnuntai meni kokonaan taidematkalla Salossa, joten en kokannut tai harrastanut liikuntaa. Lauantai olikin sitä tehokkaampi, kävin sekä hiihtämässä että pilateksessa. Ja keräilin jonkinlaisen ruuankin pöytään aiemmin paistamistani lindströminpihveistä, perunoista, tuosta leivästä, salaattiaineista ja perjantailta jääneestä herkkutattimuhennoksesta. Taas kerran aivan ylivoimaisen hyvää verrattuna mihin tahansa normaaleista lounaspaikoistani. Ja niihinhän pitää verrata, jos lounaan hinta jää henkeä kohti muutamaan euroon.

Hiihtomaisemat olivat muuten lauantaiaamuna taas erittäin inspiroivat. Vasta satanut lumi tosin vie luistoa mutta tuopahan myös tunnelmaa. Ja on aina kiva nähdä, että muutkin innostuvat liikkeelle. Aamuyhdeksältä oli melkein ruuhkaa (no, ei tässä Hälvälän suoralla). Kyllä suomalaiset edelleen hiihtävät, ainakin Hollolassa ja Lahdessa.

Mitä tähän arkiviikkoon mahtaa mahtua? Ainakin lunta tulee nytkin ikkunan takana, tai vähintään jonkinlaista lumen ja rännän sekoitusta. Työpäivät tuntuvat taas täyttyvän ihan rahaa tuovista hommista, mikä on freelancerille erinomainen asia. Kunhan vain ehtii ja muistaa liikkua ja venytellä. Sitä arjen ruisleipää siis.

Venyttelyä ja edullista ruokaa

Viimeisiään vetelevä viikko on siitä harvinainen, että olen harrastanut liikuntaa ihan joka päivä. Toki normaaliviikkoonkin kuuluu vähintään neljä viisi aktiiviliikuntaa ja lisäksi arkiliikuntaa, mutta yleensä viikossa on myös pari lepopäivää. Hyvä niin, sillä eilisen jo perjantai-iltaisen harvinaisen rankan tanssitunnin jälkeen olin aika uupunut. Sitä ennen olin ollut kahtena päivänä retkiluistelemassa, yhtenä aamuna kuntosalilla ja toisena bodybalancessa. Eilinen pilates oli palauttava, mutta sen jälkeinen Helsingin matka tyttären tavaroiden kantamisineen ei. Niinpä viime yönä heräsin pariin kolmeen otteeseen aika pahoihin lihassärkyihin jaloissa.

Tänä aamuna oli sitten otettava itseä niskasta ja ryhdyttävä venyttelemään. Olen vuosia käynyt ohjatussa syvävenyttelyssä, joten yksinäisessä hiljaisessa aamussa (mies kuntoilemassa, tytär nukkui) venyttelin jalkalihaksia kolme varttia, jokaista lihasryhmää vähintään kolme minuuttia kummassakin raajassa plus vähän selkää ja käsiä. Hyvää teki! Koiralenkki sen jälkeen ei ollut enää ollenkaan niin jäykkä kuin aamulla vielä tuntui.

Venyttelyn jälkeen katsoin jääkaapin vihanneslaatikkoon ja päätin tehdä edullisen mutta silti maistuvan vihannespedin broilerifileille. Kaalia, purjoa, hieman piparjuurta, porkkanaa, valkosipulia ja hetken liotettuja mustia torvisieniä. Päälle olisi voinut laittaa myös vaikka kalaa, mutta tällä kertaa meillä on "kanaa" tyttären toivomuksesta. Koko komeus muhii nyt uunissa samalla kun riisit kypsyvät. Kohta ryhdymme syömään lounasta.

Luonnonjäätä luistinten alla

Viikon flunssa oli juuri sopivasti parantunut, kun heräsimme tähän tiukkaan pakkasaamuun. Nyt oli tarpeeksi monta pakkaspäivää takana, joten uskalsimme kaivaa esiin retkiluistimet ja suunnata Vesijärvelle.

Ihan pikkuisen myöhästyimme, sillä peilikirkas jää oli juuri alkanut peittyä puuterina satavaan pakkaslumeen. Ei se varsinaista luistelua häirinnyt, mutta vei kuitenkin suurimman elämyksen, kun emme päässeet ihailemaan alla aukeavia veden maisemia. Tunnin luikailu tuntui joka tapauksessa aivan upealta! Kauemminkin olisin jaksanut ja tarjennut (pakkasta n. 12 astetta), jos ei olisi ollut kiire syntymäpäiväjuhliin. Mutta hyvä näinkin! Isossa kuvassa mies ja mäyräkoira, pienemmässä minusta vain luistin ja sauvat.

Sesongista toiseen

Kun olin eilen ravintolassa syömässä päivällistä ystävän kanssa, saimme kuulla että vuodenvaihteen jälkeen alkavat heti bliniviikot. Samaa oli pohtinut myös mies, joka halusi tänään kaupassa ostaa uudenvuodenpäivälle bliniaterian perustarpeet tattarijauhoista mätiin. Eli huomenna ei siis aloiteta härkäviikkoja tai kevyttä uutta vuotta vaan nautitaan talven herkuista: valurautapannussa voissa paistetuista blineistä smetanan, sipulin, kahden erilaisen mädin, savukalatahnan, etikkasienien ja rosollin kanssa. Rosolli muistuttaa vielä joulusta, mutta saa nyt kelvata sesonkien taitteessa suolakurkkujen ja sienisalaatin puutteessa. Meillä on jäljellä suolasieniä enää vain kahta salaattia varten, joten säästelen niitä seuraavaa bliniateriaa varten. Niitä tulee vielä monta, mikäli miestä yhtään tunnen.

Osa ystävistäni pitää blinien paistamista salatieteenä, joka onnistuu vain vuosikausien harjoittelun jälkeen. Olen minäkin törmännyt - jopa hyvissä ravintoloissa - vähemmän onnistuneihin lettuihin, ihmeekseni. Oma reseptimme on ihan suoraan tattarijauhopaketin kannesta ja tuottaa sopivan happamia, paksuja ja rapeita yksilöitä, ei toki joka kerralla ihan samanlaisia. Luulen, että salaisuus piilee oikeassa valurautapannussa, jollaisen kyllä saa käsittääkseni melkein mistä tahansa tavaratalosta. Meillä niitä on kaksi, jotta jokainen syöjä saa blininsä kuumana suoraan pannusta lautaselle. Jonkun siis pitää olla keittiössä paistamassa - meillä vuoro vaihtuu. Vain ensimmäisistä vastaa kokenein, sen verran valurautapannut yleensä vaativat herättelyä eli oikean rasvamäärän ja lämpötilan löytämistä.

Huomisen pyhäpäivän mässäilyn jälkeen olen kyllä ihan valmis pitämään paljon viime aikoja useammin myös niukkoja päiviä. Itse asiassa meillä on jo välipäivinä syöty pelkkää puuroa tai tähteitä (paistettuja perunoita jouluaterioilta jääneiden salaattien lisukkeena). Kinkkuahan meillä ei ole tarjottu, joten ei ole tuskaa sen ujuttamisessa tuleviin ruokiin. Viimeinen lanttulaatikko loppui tänään, ja graavilohet älysin pakata pakastimeen niin pieninä annoksina, että sen viimeisen paketin voi syödä joskus lähiviikkoina sieltä pois.

Jotain rajaa sentään voisi olla sesongista toiseen siirtyessä. Tänään näin ruokaosastolla Runebergin torttuja, jotka eivät kyllä vielä yhtään houkutelleet.

Ja kaikkein eniten toivon, että nyt kolmatta päivää jylläävä flunssa menisi pian ohi. Pakkaspäivät suorastaan vaativat ulos liikkumaan. 28.12. anoppilassa Vesijärven jää näytti hurmaavan houkuttelevalta, mutta oli sukulaisten mittausten mukaan vasta 2-4,5 senttiä vahvaa. Ihan yhtäjaksoisia pakkasia ei sen jälkeen ole ollut, mutta luultavasti jää kestäisi viimeistään vuodenvaihteen pakkasten jälkeen ihmistä ja retkiluistimia - jos lumisade ei ehdi sitä ensin pilata.

Rauhallista ja ... hauskaa

Meidän jouluperinteemme mullistuivat neljä vuotta sitten, kun läheisiä ihmisiä menehtyi Aasian hyökyaallossa. Sen jälkeen tytär ja minä olemme aina kyetessämme käyneet haudoilla juuri Tapaninpäivänä. Enää menetys ei ahdista, mutta pysyy kyllä mielessä koko muistopäivän ajan. Hautausmaalle kävely - viitisen kilometriä edestakaisin - on hyvä tapa käydä tuntemuksia läpi. Tänä aamuna olimme liikkeellä jo hämärässä, jolloin hautausmaa kynttilöineen oli tietenkin kauneimmillaan. Yllättävän moni kynttilä paloi, eli todennäköisesti muutkin käyvät haudoilla myös muulloin kuin aaton suuressa ruuhkassa.

Muutenkin joulumme on sujunut erittäin rauhallisesti. Joitain tyttärien ystäviä on käväissyt, mutta sukulaisissa käymme vasta sunnuntaina. Kyläily ei olisi edes maistunut, sillä osa perheestä on flunssassa. Siitä olen tietenkin iloinen, että molemmat tyttäret ovat nyt istuneet kanssamme ruokapöydässä jo kolme päivää peräkkäin. On huomattavasti mukavampi kattaa ne sen seitsemän kippoa esille neljän kuin kahden ihmisen takia kerta toisensa jälkeen. Onneksi osa lajeista on jo loppu, eilen pääsimme eroon katkarapusalaatista ja graavilohesta, tänään söimme melkein loppuun Waldorfin salaatin. Siitä tuli muuten todella onnistunutta oheisella reseptillä: n. 200 g juuriselleriä, yksi iso omena, 170 g cashew-pähkinöitä, kastike sekoitettuna majoneesista ja kermasta. Selleri pilkotaan tikuiksi ja ryöpätään sen verran, että selleri pehmenee mutta säilyy purtavan tuntuisena. Loput ainekset pilkotaan, sekoitetaan kastikkeen kanssa ja maustetaan tarvittaessa pippurilla.

Tyttärillä on myös erinomainen huumorintaju, josta kertoo aattoillan yllätysohjelma, Tiernapojat. Nuoret naiset esittivät Herodeksen ja Knihtin osat, Murjaanien kuninkaaksi oli pestattu musta mopsimme ja Tähtipojaksi mäyräkoiramme. Hieno esitys, josta kaikki neljä tuntuivat nauttivan yhtä paljon kuin me katsojat. Vahinko, etten tajunnut ottaa hommaa videolle, sillä se todellakin oli yllätys. (Huomatkaa Murjaanien kuninkaan kruunu ja Tähtipojan tähti!)

Jos ei jouluna olis lunta...ei ehkä liukasteltaisi

Yöllä on satanut lunta, sen verran ainakin, että kohta alkavalla kuusenhakureissulla pitää olla auton kanssa varovainen. Ensin nimittäin ajetaan parinkymmenen kilometrin päähän maalle, josssa pari viikkoa sitten liukastelin kotimäessäni penkkaan ja renkaan puhki. Mutta eipä kai sitä pidä antaa pelolle valtaa, muutenhan talviajot jäävät kokonaan. Autoilen nykyään kovin vähän, sillä olen keskusta-asukkaana skarpannut vielä entistä enemmän sen kanssa, että kantakaupungissa kuljetaan jalan tai pyörällä. Mutta vanhasta ajotaidosta silti kannattaa pitää kiinnni, ettei tarvittaessa ole avuton.

Eilen lumi oli arvossaan, kun lähdimme miehen kanssa hakemaan sitä suksien alle Vierumäelle: latumaksu on kahdeksan euroa hengeltä (maksetaan silloin, kun luonnonlumi ei riitä latujen tekoon). Mielelläni maksoin, sillä hiihtokauden avaus tuntui aika juhlavalta. Mies on hiihtänyt jo monta kertaa ja kertoi, että latu oli huonommassa kunnossa kuin hän on tällä kaudella kertaakaan kokenut, mutta ei se pahemmin haitannut. Ensimmäinen kerta on joka tapauksessa tekniikan muistelemista, suomeksi sanottuna rämpimistä. Ehdin kolmessa vartissa kiertää seitsemän kertaa 1,2 kilometrin pätkän, siis reilut kahdeksan kilometriä (euro per kilsa) ja nautin kyllä joka metristä. Ulkoliikunnoissa hengittäminen on aina parasta, tuntuu ettei ilma lopu ollenkaan. Maisema tosin oli aika lohduton - ja muita hiihtäjiä vain latuvahti ja pari myöhemmin tullutta tosiharrastajaa. Illan tanssitunnin kannalta hiihto tosin oli aika tuhoisaa: ei jalka tahtonut millään nousta enää erikoisrankoissa harjoituksissa, joilla opettajamme halusi ilmeisesti treenata meitä tulevia syömispäiviä varten...

Mukaan vielä vähän tunnelmallisempi kuva, otettu eilen aamulla Sibeliustalon vuosittaisella joulupuurolla. Urkuri Erkki Krohn soitti tuttuja joululauluja uruilla, mikä kyllä kuulosti oikein hyvältä. Ei tullut ikävä radion tai marketien tarjoamaa perusmusiikkimössöä. Kaupoissa (kirjakauppaa lukuun ottamatta) tosin yritän asioida joulukuussa mahdollisimman vähän. Mutta siitä ehkä lisää vielä seuraavissa postauksissa, kun mietin jouluruokien valmistamista.

Valokuvatorstai: Lämpö

Järjestimme tiistaina glögijuhlat, joiden pöytäkoristeen kehitin tarjottimesta ja kuusenkynttilöistä. Asetelma oli lämmin mutta kuitenkin paloturvallinen, tunnelma juhlissa erittäin lämmin.

Kuva on vastaus Valokuvatorstain haasteeseen Lämpö.

Valokuvatorstai: Tekstikatkelma

Valokuvatorstain tämän viikon haaste on tekstikatkelma:

"Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."

(Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suomentaja Jaana Nikula). )

Piparikirjaa tekemässä tyttäreni, joka on perheen piparkakkutaiteilija ja opintojen ohessa töissä kirjakaupassa. Syntymässä on joululahja kirjakauppiaalle...

Puolijuhlavaa

Olemme miehen kanssa vähän huonoja virallisten juhlien viettäjiä, mutta aina voi toki syödä hyvin. Etenkin kun tänään saimme kotiin molemmat tyttäret, joiden perinne on ihan sama kuin kahdella miljoonalla muullakin suomalaisella: katsella linnan juhlia.

(Kummallakaan ei ole opiskeluasunnossaan omaa televisiota, joten vanhempien koti on hyvä vaihtoehto. Tosin luulen kodin houkutelleen myös siksi, että tällaiset pyhät ovat helposti aika ikäviä yksin. Ja äidin luona tietysti säästyy kokkaamiselta.)

Mutta takaisin ruokaan. En ole viime kuukausina ollut kovinkaan innovatiivinen, joten pöydässä oli niitä tavallisia syyskauden herkkuja: uunissa paistettuja juureslastuja (lanttua, punajuurta, palsternakkaa), siikli-perunoita, sienisalaattia, tarjouksessa ollutta kirjolohta paistettuna mustien torvisienten kanssa sekä tomaatti-fetasalaattia. Kala on sopiva kompromissiruoka porukalle, jossa on sekä lihansyöjiä, kalanrakastajia että lähes vegetaristeja. Nuorempi tytär syö joskus kalaa vitamiinien ja sosiaalisen seurustelun nimissä.

Mutta jälleen kerran tämä "perusateria" oli tosi onnistunut! Kyse on kuitenkin omin käsin alusta asti valmistetusta ateriasta. Ja kun osa raaka-aineistakin (sienet) on itse kerättyjä tai lähiruokaa (torilta ostetut juurekset), vaikuttaa sekin makuun. Tarjouskirjolohi ei ehkä ole ekologisin valinta mutta oli eilisen viime hetken kaupparetken pelastus.

Emme tosiaan ole kovin hyviä juhlapyhien vahtijoita, sillä Alkostakin myöhästyimme, kun en tajunnut itsenäisyyspäivän olevan niitä pyhiä, jotka vaikuttavat aukioloihin jo aattona. Se ei ole mikään katastrofi, sillä kaupasta olisi hankittu yksi keskitason valkoviinipullo neljälle hengelle. Erittäin hyvin lounaasta selvittiin myös kahden olutpullon ja kivennäisveden voimin. Ja ilta kuluu varmasti hyvin alkoholitonta glögiä siemaillessa.

Jouluikkunalla punaista ja valkoista

Joulukukkieni aikataulu on taas pielessä, jos kuvittelen katselevani komeita amarylliksiä aattoillan pöydässä. Tämän vuoden ritarinkukat tuntuvat auenneen harvinaisen nopeassa tahdissa, mutta haittaako tuo. Punainen väri ikkunalla saa edes hetkeksi katseen pois ikuisen tuntuisesta sateesta. Toisella puolella asuntoa on tosin kypsymässä kokeilu, yritys saada viimevuotinen joulukukan sipuli uuteen loistoon. (Pidin sipulia oikeaoppisesti kuivassa ja kylmässä pari kuukautta, jotta se hämääntyisi uuteen kukintaan.) Vihreätä näkyy jo, mutta vielä ei saa selvää, nouseeko sieltä kukkavana vai pelkkiä lehtiä.

Harmaa ja kaiken pimentävä sade on tosiaan hallinnut elämää viime aikoina. Iltapäivällä vesisade muuttui hetkeksi raskaaksi rännäksi, muuten ilmanalassa ei ole juuri ollut havaittavissa muutoksia. No, tänä aamuna taisin saada pyöräillä jumppaan ja takaisin kastumatta pahemmin, oli siis ainakin parin tunnin tauko vedentulossa. Pimeys sen sijaan vain syvenee: poltin suosiolla pyöränlamppua yhdeksän aikaan aamullakin, varotoimena. Autoilijat ovat vähintään yhtä kaamoskiukkuisia kuin minä, enkä halua antaa heille syytä ajaa päälleni.

Ohessa myös toinen ylpeydenaihe "jouluikkunallani", uudelleen kukintaan herännyt orkidea. Tottelin kauppiasta ja kastelin säästeliäästi sekä maltoin säästää edellisen kukinnan vanat. Sieltä ne sitten putkahtivat vanhojen kupeeseen uudet vanat nuppuineen, jotka nyt ovat yksi kerrallaan auenneet. Jotain toivoa tässä pimeydessä.

Myrskyreissu ohitti aurinkoloman

Tähän aikaan vuodesta on tosi helppo mennä mukaan siihen yhteiseen totuuteen, jonka mukaan masennusta voi torjua vain matkustamalla aurinkoon. Olen itsekin valittanut pimeitä aamuja ja etenkin työpäiviä, vaikka pyörälenkkien ja uimahallikeikkojen jälkeen onkin ollut ihan kohtalaisen virkeä olo. Mutta kun se väsymys on aina iskenyt jo alkuiltapäivästä...

Tämän viikonlopun aikana olen todistanut itselleni, että kaamosväsymystä voi paeta myös muualle kuin takuuaurinkoon tai pohjolan lumille. Meidän versiomme 30-vuotishäämatkasta perustui muutamaan pääperiaatteeseen: ei lentämiselle ja omalle autolle, kyllä junille, musiikille, teatterille, paikallisille nähtävyyksille ja hyvälle ruualle. Kohteiksi valikoituivat Joensuu ja Imatra, ensimmäinen Marjo Leinosen pääesittämän Janis Joplin -näytelmän vuoksi, jälkimmäinen Valtionhotellin ja Imatrankosken kulttuuriarvojen takia.

Niin kuin hyvillä reissuilla usein, ennalta valitut kohteet eivät olleet suurimmat elämykset. Janis Joplinin musiikki soi ihan räväkästi, mutta silti teatterielämyksen ohitti kirkkaasti Karjalantalon pitopöytä. Erityiskiitos piirakoista, sienisalaatista ja letuista, mies kehui myös etikkakanttarelleja! Toinen iloinen yllätys oli Taito-kortteli, josta käsityöläisten ohella bongasimme erittäin mielenkiintoisen nuoren taiteilijan Kaija Papun komean teoksen - kaksituhatta valokuvaa esineistä, luonnonilmiöistä ja satunnaisista kohteista, jotka tietyllä silmällä katsottuna muistuttavat ns. kirkkovenettä. Hetken meni, ennen kuin minäkin teoksesta huomasin yhdistävän tekijän - ja löytämisen riemu oli suuri, sillä suurin osa kuvistahan esitti oikeasti (=viattomasti) jotain aivan muuta kuin naisen sukuelintä. Yksi versio installaatiosta löytyy taiteilijan kotisivulta.

Imatran Valtionhotellissakin söimme hyvin, erityisesti jäivät mieleen alkuruuaksi valitsemamme zakuska-lautanen sekä jälkiruuaksi nautitut syrnikit eli rahkaletut. Rakennuksena Linna on tietenkin komea, mutta suurin elämys oli sittenkin aamulla alkanut lumimyräkkä, joka teki kosken partaalla kävelystämme varsin ikimuistoisen. Koskinäytöstä ei tähän aikaan vuodesta ollut tarjolla, mutta luonto korjasi tilanteen tuivertamalla maiseman valkoiseksi ja korostamalla kosken uoman jylhyyttä entisestään. Vastatuuleen puskeminen kävi kunnon reippailusta, joka pisti veren kiertämään.

Olimme onnekkaita myös kotimatkan suhteen: pendolino oli vielä iltapäivällä kohtalaisen ajoissa, vain vartin jäljessä aikataulusta. Erityisen onnellisia olimme valinnasta jättää oman auton kotiin. Ratin puristaminen lumituiskun keskellä olisi takuuvarmasti nollannut kaikki ne voimat, jotka keräsimme sopivasti vieraissa maisemissa ja hieman tavallista juhlavammissa puitteissa.

Rahaa tietenkin meni saman verran kuin pieneen etelänlomaan, mutta itse asiassa olen siitäkin vain iloinen. Ehkä edes yksi tarjoilija, näyttelijä, muusikko, käsityöläinen tai junankuljettaja saa pitää työpaikkansa hieman pidempään, kun tuhlasimme satasemme kotimaan markkinoilla. Ei meidän lentämättömyytemme myöskään ilmakehää pelasta, mutta saattaa antaa sille muutaman päivän lisäaikaa.

Valokuvatorstai: tutkielma esineestä

Punaisella kankaalla vuorattu joulukori on jo vuosia palvellut sienikorinani ja vilahdellut tässäkin blogissa ahkerasti. Edellisestäkin postauksesta voi käydä katsomassa, miltä mäyräkoira ja sienikori näyttävät yhdessä suppismetsässä. Tarkkaavainen katsoja havaitsee, että tämänkin sarjan kuvat ovat eri reissuilta.

Punainen väri on hyvä metsässä, kori ei unohdu piiloon hurjimmassakaan saalistusinnossa. Kori on myös sopivasti muotoiltu ja tarpeeksi pieni, joten siihen ei tule turhaan ahnehdittua liikaa kannettavaa ja perattavaa.

Kyseessä siis vastaus Valokuvatorstain haasteeseen.

Aurinkoa ja suppilovahveroita

Tänään aamupäivällä pitkästä aikaa muistin, miksi olen freelancer ja periaatteessa aikataulujeni hallitsija. Kun aurinko oli paistanut pari tuntia, ymmärsin tsekata kalenterista, ettei mikään työtehtävä sido minua juuri tänään kiinni työpöytään. Koirillakaan ei ollut mitään sitä vastaan, että pakkasin ne autoon ja suuntasin maalle. Ja siellä, vain vajaan 20 kilometrin pääässä Hollolassa, pääsimme kaikki kolme irti.

Mopsi jäi hoitoon sisareni perheen luokse (ja oletettavasti sai siellä herkkuja ja pienimmän lapsen huomiota) sillä aikaa, kun mäyräkoira ja minä tarvoimme reilun puolen kilometrin päähän kuusimetsään. Kirjaimellisesti kävelin suoraan suppilovahveropaikalle - tallasin ensimmäiset tuppaat, ennen kuin erotin ne kuivuneiden lehtien seasta - ja aloin poimia. Aika yksitoikkoiseksihan se mäykyn mielestä kävi, mutta minkäs teit. Isoksi kasvaneita suppiksia riitti ja riitti yhden etelärinteen verran. Ensin täyttyi kori, sitten epäortodoksisesti muovipussi.

En edes yrittänyt perata sienistä roskia pois metsässä, sillä sienestävän mäyräkoiran mielestä suppilovahverot ovat ehkä turhauttavinta maailmassa. Niiden takia kun pitää pysähtyä yhteen paikkaan kerrallaan aivan liian pitkäksi aikaa (onneksi en marjasta, se saattaisi koiran epätoivoon). Irtikään en eläintä silti uskalla päästää, sen verran on kokemusta pelästyneestä koirasta, joka ei tuntikausiin uskaltanut päästää ketään perheenjäsentäkään lähelle.

Viikolla sienestyksessä on sekin hyvä puoli, että näin hirvestysaikaan ei ole juurikaan pelkoa hirviporukoista, ainakaan etelän metsissä. Viime sunnuntaina kuuntelin koko ajan korva tarkkana, mistä päin laukaukset kajahtelivat.

Retkemme syyselämyksiin kuuluivat myös pellon yllä kierrellyt joutsenaura, keloa takonut tikka (luultavasti käpytikka, en nähnyt itse lintua) ja pikkulintuja pihlajasta hätistellyt tilhi. Ja aurinko paistoi aivan laskuunsa asti. Kun oli jo hämärää, siirryin sisälle, lämmitin puuhellan ja levitin sienet sen ylle ritilöille kuivumaan. Hieno päivä!

Valkoista valoa vs pimeä metsä

Valkoinen valo tarkoittaa kyllä ihan muuta kuin oheista amaryllistä, mutta päätin antaa periksi nopealle assosiaatiolle. Kotonani on nimittäin teemapäivät aivan sattumalta. Ensimmäiseksi istuttamani amarylliksen sipuli tuotti valkoisia kukkia, ikivanha valkokukkainen joulukatkus alkoi kukkia viikko sitten ja valkoisessa orkideassakin on lupaavia nuppuja.

Minulla ei ole mitään valoa tuovia kukkia vastaan tässä pimeydessä, joka viikonlopusta lähtien laskeutuu sietämättömän aikaisin (=normaaliaikaan) illalla. Kellon siirrosta on vain se hyöty, että pääsen ajamaan huomenna aamulla kuntosalille 7.30:ksi valjenneessa aamussa.

Viikonvaihteessa kokeilin pitkästä aikaa sienestystä, tismalleen vääränä päivänä eli vettä ja tuulta sylkevänä sunnuntaina. Hämärässä metsässä naama vettä valuen onnistuin tarkentamaan pariin suppilovahveropaikkaan sen verran, että sain korin pohjalle kolmisen litraa kohtalaisen littaantuneen oloisia sieniä. Kuivamaan levittäessä niistä meni hukkaan vielä viidesosa. Ilokseni - tai pikemminkin miehen iloksi - sammalen seasta kirkui myös ihan reilu ryhmä keltaisia kanttarelleja, jotka mies seuraavana päivänä paistoi aterialla. Maistuivat kuulemma hyvältä.

Säätiedotukset uhkaavat jo pakkasilla. Täytynee pysyä valppaana ja rynnistää metsään heti seuraavan poutapäivän sattuessa. Ellei lumi tai kevät tule ensin.

Omenailtoja ja vesijumppaa

Mies kysyi tänään, olenko jotenkin menettänyt innostukseni sieniin. Oikeutettu kysymys, kun edellisestä sieniretkestä keskellä parasta suppilovahveroaikaa on jo kaksi viikkoa. Juuri tuon edellisen tarpomisen jäljiltä kärvistelin ärtyneen kantapään ja akillesjänteen kanssa sen verran pitkään, että viime viikolla sain lopulta mennyksi lääkäriin. Ohjeena lepoa, kantapäätyynyt ja oikeanlaista jumppaa - ei siis nilkan vääntelyä epätasaisessa metsämaastossa ja tuntikausien jalkojen päällä rymistelyä muutenkaan. Tanssi ja sauvakävelyt ovat nekin siis pannassa.

Henkisesti tällainen ei tietenkään sovi minulle yhtään eikä oikein fyysisestikään. Perjantaina järjestin itseni vesijuoksemaan uimahalliin saadakseni edes jotain liikuntaa, ja olihan se aika kokemus. Ruuhkaa ja meteliä, aikamoinen vastakohta metsän tarjoamille elämyksille. Mutta kieltämättä kolmen vartin "juoksu" käsiliikkeineen avasi vähän kroppaa. Tänä iltana kokeilen jalan kestokykyä vielä Bodybalancessa, tosin pahimpia nilkan vääntöjä vältellen.

Kun en ole saanut sienisaalista, olen yrittänyt jalostaa omia ja muilta saamiani omenoita säilöttävään muotoon. Makeita lajikkeita syön loppusyksystä tuoreena niin paljon kuin maha vain sietää (ja vähän enemmänkin), loput yritän siivuttaa kuivattaviksi. Lämmitettävää kuivaustilaa vain saisi olla paljon nykyistä enemmän, sillä omenat eivät kuivu ihan vain ilmassa ainakaan syksyn kosteudessa. Happamista omenoista teen omenasosetta sen, mitä jääkaappeihin ja pakastimiin mahtuu. Onneksi tytär taas vei Helsinkiin lähtiessään yhden purkin mukanaan aamupuuron mausteeksi.

Lopuksi vielä yksi iltaruskokuva viime viikolta maaseutukotimme pihalta. Nämä punaiset taivaat - silloin kuin niitä syntyy - tulevat nyt todella aikaisin, taisi olla viiden maissa illansuussa. Nyt on jo ihan pimeää.

Pientä ruska-alakuloa

Taas tänään sää on ollut niin aurinkoinen ja lämmin, että metsään olisi pitänyt mennä. Ikävä kyllä, kantapää ja akillesjänne ovat kunnossa, joka sopii ehdottomasti paremmin hiljaisiin puistokävelyihin ja (sanoma)lehtien lukuun kuin mättäältä mättäälle hyppelyyn. Pahimmillaan vasen jalka ei kestä varaamista ollenkaan, parhaimmillaan se kipeytyy viimeistään lenkin jälkeisten tuntien aikana kävelykyvyttömäksi. Päässä kiristää ja lihakset huutavat liikunnan puutteessa , mutta ei auta. On järjetöntä suututtaa (todennäköisesti) tulehtunut jalka lopullisesti, jos aion saada sen jonkinlaiseen ulkoilukuntoon vielä tämän vuoden puolella. Hiihtokauttakin pitää jo ajatella.

Parhaat luontoelämykset ovat viime aikoina syntyneet ruskan katselemisesta. Oheiset kuvat ovat viikon takaa Tiirismaan ja Messilän väliseltä suoralta, jolle pysähdyin hetkeksi matkalla kotiin äidin syntymäpäiviltä. Kaupunkipuistoissakin on toki upeaa, nyt jo vähän harvempaa lehtipeittoa.

Ei minulla mitään varsinaista hätää ole sienten kanssa. Pakastimissa on rouskuja, joista tänään taas verotin pari pikku purkkia hyvää sienisalaattia varten. Maalla ja kaupungissa on kymmeniä purkkeja kuivattuja sieniä: suppilovahveroita, mustatorvisieniä, herkkutatteja, punikkitatteja, mustavahakkaita ja ukonsieniä.

Kyse onkin löytämisen ja antamisen ilosta. Metsässä samoamisessa on aina oma jännityksensä, joka yleensä päättyy onnellisesti, edes pienen saaliin löytämiseen. Ja kun se saalis on käsissä, on mukava jo ajatella jatkokäyttöä, joko omia tai toisten ruokia. Olen jo vuosia lahjoitellut tuoreita, etikkaan säilöttyjä ja kuivattuja sieniä ystäville ja sukulaisille, jotka eivät itse sienestä. Kyllä kai niitä sieniä nytkin lahjaksi riittää, mutta vähemmän. Mutta eipä tässä hommassa toisaalta mitään velvollisuuksiakaan ole. Kun harrastaa, voin myös jättää tekemättä. Niin yksinkertaista se on.

Kaupungin ruska parhaimmillaan

Viime päivinä olen nauttinut kaupunki- syksyn parhaista puolista. Torilta saa (vielä ainakin keskiviikon markkinoihin asti) tämän syksyn juureksia ja marjoja, ja aurinkoisessa torikahvilassa saattaa jopa tarjeta juoda nopeat kahvit. Puistopuut ovat uskomattoman upeita ruska-asussaan, jota ei tänä vuonna oikein osattu enää odottaa. Ja ihmisetkin tuntuvat toimeliailta ja iloisilta vielä ainakin kuukauden, ennen kuin pimeys taas valtaa suurimman osan valveillaoloajasta.

Viikonloppuna oikein juhlimme syksyn ruuilla: paistoin uunissa lastuiksi leikattuja ja maustettuja lanttuja, punajuuria ja palsternakkaa, tein mausteisen sienisalaatin rouskuista, paistoin porkkana- lettuja ja tarjosin kaiken tämän puolukka- survoksen, mustaherukka- hyytelön ja vuohenjuuston kanssa. Ai niin, oli meillä myös kalamark- kinoilta ostettua valkosipuli- silakkaa ja toisena päivänä juureslastujen sijasta lanttulaatikkoa. Tänään ostin vielä hallista valmiita kaalikääryleitä, koska en ole ehtinyt paistaa kääryleitä itse. Omenatuoremehu kivennäisvedellä laimennettuna on taivaallisen hyvä ruokajuoma, tosin lauantaina joimme myös valkoviiniä.

Huonolta näyttää sienestyksen kannalta. Metsässä on parin viime viikon kokemusten jälkeen todella kuivaa ja vain vähän lajeja. Koska en ole kovin innostunut kehnäsienistä tai kangastateista, ei saalista oikein ole tiedossa. Olisihan metsässä kiva piipahtaa, mutta päiväsaikaan ei ehdi ja illalla on liian pimeää. Viikonvaihde taas kuluu äidin syntymäpäiviä juhlimassa. Mutta ehkei lumi sentään vielä lokakuun alussa iske... Ja suppiksethan selviävät hetkellisestä lumipeitteestä ja pakkasestakin. Vielä on sienisyksyä jäljellä - toivottavasti.

Kuivattuja suppilovahveroita, kiitos

Mitä pidemmälle syksy kuluu, sitä tylsemmiksi sieniuutiset muuttuvat. Onhan siellä metsässä muutakin (paljon ja useita lajeja!) kuin suppilovahveroita, mutta niitähän sitä nyt jahdataan. Jostain syystä määrä ja suppisten monikäyttöisyys houkuttavat enemmän kuin aina yhtä toukkaisten leppärouskujen perkaaminen tai monenlaisten valmuskojen määritys.

Eilisellä sienireissulla olin jopa niin laiska, että jätin ihan hyvät kehnäsienet metsään. Olen huomannut, että joitain sieniä syön vain silloin, jos pystyn tekemään niistä ruokaa samalle päivälle. Pakastimeen tuppaavat jäämään juuri esimerkiksi kehnäsienet, jotka mielessäni muuttuvat jotenkin epäilyttäviksi säilöttyinä. Se liittyy varmaankin tunnistamiseen; onhan kehnäsieni varsin samantyyppinen kuin useat seitikit - joskin erittäin helposti erotettavissa myrkyllisistä lajeista. Mutta jos sieni on kerran pilkottu ja valmistettu, sen olemuksesta on enää vaikea varmistua. Ja kyllähän sienestäkin häviää jotain ainakin pakastaessa, jolloin aika moni laji vetistyy ja jopa kitkeröityy.

Sitten ovat erikseen sienet, jotka suorastaan vaativat säilöntäkäsittelyn ennen käyttöä. Rouskut tietenkin pitää ryöpätä, mutta niille tekee hyvää olla edes muutama päivä suolassa. Vaikka suola huuhdotaankin meidän ruuanlaitossamme mahdollisimman hyvin pois, siitä jää pikku häivähdys makuun. Lisäksi suola parantaa rouskujen rakennetta, tekee niistä napakampia. Myös pakastaessa siis aina suolaan rouskut, muuten niistä tulee ällöttävän löysiä.

Suosikkisäilöntämenetelmäni on ehdottomasti kuivaus, joka onneksi sopii suurimmalle osalle parhaista sienilajikkeista. Herkkutatit ja mustatorvisienet suorastaan vaativat kuivauksen, sillä vasta se tiivistää maun. Punikkitatteja olen kuivannut jonkin verran mausteeksi, vaikka en juuri muuten ko. lajia nykyään syökään - vatsavaivojen pelossa. Suppilovahverot puolestaan kuivuvat todella helposti jo ihan tavallisessa huoneilmassakin, joten se on ekologisin tapa säilöä. Taas tänään levitin puuhellan päälle ritilälle suppikset ja menen viikon kuluttua keräämään kuivat purkkiin. Kanttarelleille kuivaus ei sovi, ne muuttuvat kivikoviksi tai sitkeiksi. Eiväthän ne oikein pakastamisestakaan tykkää, pakastimessa ne muuttuvat kitkeriksi. Niinpä meillä säilötään kanttarellit pääsääntöisesti etikkaliemeen ja syödään maustesieninä. Hyvin ovat aina kelvanneet myös vieraille.

Sekä eilisen että tämän päivän metsäreissulla saalis tuntui itse asiassa aika lailla sivuseikalta, sillä upea syysaurinko melkein riitti vaeltamisen syyksi. Ruskaa ei juuri ole, mutta ihan riittävästi peltojen ja muun maiseman värit hehkuivat valossa. Tällaisina päivinä kolmen tunnin vaellus tuo enemmän voimia kuin vie.

Jokunen mustarousku

Ei oikeastaan muuta asiaa kuin, että tänään sitten löysin muutaman musta- rouskun Messilän läheiseltä luonnon- suojelualueelta, tyypillisesti kuusikon pimeimmistä tiheiköistä, joissa ei edes sammal juuri viihdy puiden juurella. Karvalaukkuja oli jokunen ja muutamassa sammalpaikassa mäenrinteessä alamittaisia suppilovahveroita.













Yksi herkkutatti, kanttarelli ja pari rusko-orakasta täydensivät saalista. Mutta välillä mäyräkoirakin näytti ihmettelevän, missä ne luvatut sienten suursaalit luuraavat. Lienevät hukkuneet vesimassoihin.

Mäyräkoira ja minä vietimme metsässä reilun tunnin, juuri sopivasti työpäivän ja illan italiantunnin välissä. Olipa kerrankin sen verran happea veressä, etten edes haukotellut luokassa.