Taas tänään sää on ollut niin aurinkoinen ja lämmin, että metsään olisi pitänyt mennä. Ikävä kyllä, kantapää ja akillesjänne ovat kunnossa, joka sopii ehdottomasti paremmin hiljaisiin puistokävelyihin ja (sanoma)lehtien lukuun kuin mättäältä mättäälle hyppelyyn. Pahimmillaan vasen jalka ei kestä varaamista ollenkaan, parhaimmillaan se kipeytyy viimeistään lenkin jälkeisten tuntien aikana kävelykyvyttömäksi. Päässä kiristää ja lihakset huutavat liikunnan puutteessa , mutta ei auta. On järjetöntä suututtaa (todennäköisesti) tulehtunut jalka lopullisesti, jos aion saada sen jonkinlaiseen ulkoilukuntoon vielä tämän vuoden puolella. Hiihtokauttakin pitää jo ajatella.Parhaat luontoelämykset ovat viime aikoina syntyneet ruskan katselemisesta. Oheiset kuvat ovat viikon takaa Tiirismaan ja Messilän väliseltä suoralta, jolle pysähdyin hetkeksi matkalla kotiin äidin syntymäpäiviltä. Kaupunkipuistoissakin on toki upeaa, nyt jo vähän harvempaa lehtipeittoa.
Ei minulla mitään varsinaista hätää ole sienten kanssa. Pakastimissa on rouskuja, joista tänään taas verotin pari pikku purkkia hyvää sienisalaattia varten. Maalla ja kaupungissa on kymmeniä purkkeja kuivattuja sieniä: suppilovahveroita, mustatorvisieniä, herkkutatteja, punikkitatteja, mustavahakkaita ja ukonsieniä.
Kyse onkin löytämisen ja antamisen ilosta. Metsässä samoamisessa on aina oma jännityksensä, joka yleensä päättyy onnellisesti, edes pienen saaliin löytämiseen. Ja kun se saalis on käsissä, on mukava jo ajatella jatkokäyttöä, joko omia tai toisten ruokia. Olen jo vuosia lahjoitellut tuoreita, etikkaan säilöttyjä ja kuivattuja sieniä ystäville ja sukulaisille, jotka eivät itse sienestä. Kyllä kai niitä sieniä nytkin lahjaksi riittää, mutta vähemmän. Mutta eipä tässä hommassa toisaalta mitään velvollisuuksiakaan ole. Kun harrastaa, voin myös jättää tekemättä. Niin yksinkertaista se on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti