Hiihtävätkö kaikki?

Facebookissa eräs tuttu parahti: "hiihtävätkö kaikki muut?". Totta onkin, että aika moni tuttu tuntuu kertovan ladulla käymisen nautinnoista. Mitään ruuhkaa en ole laduilla havainnut lukuun ottamatta niitä viikkoja, jolloin käytössä olivat vain muutamat kilometrit tekolatuja. Ehkä muutama lumeton ja lämmin talvi on saanut suomalaiset arvostamaan talvea. Tai ehkä on vain kiva julistaa maailmalle ne pari kertaa, kun saa sukset jalkaansa talven aikana. Viimeistään keväisillä jäillä on niiiiin nautinnollista käydä ottamassa aurinkoa ja samalla kokeilemassa, vieläkö pysyy parin (muovisen) laudan päällä pystyssä. Ja sitten ovat tietenkin he, jotka hiihtävät vain ja ainoastaan sen viikon verran Lapissa talviloman aikaan.

En silti väheksy kenenkään motiiveja tai ponnisteluja hiihtämään lähtiessä. Vaatii jo yritystä, että saa kaivetuksi esiin hiihtokengät, sopivat vaatteet ja ennen kaikkea sauvat ja sukset, joista jälkimmäiset olisi hyvä vielä voidellakin. Ei hiihtämään lähtö nykymuodossaan ihan ex tempore onnistu. Tuskin kukaan pikkulapsiperheitä lukuun ottamatta enää lähtee ihan takapihalta umpihankeen, joten latujen paikoista ja kunnostakin pitäisi olla selvillä. On oltava aistit avoinna, jotta osuu oikeaan paikkaan juuri silloin, kun itseä hiihdättää.

Minunkin hiihtämiseni on kovin paljon aktiivihiihtävän mieheni varassa. Hän rasvaa sukset ja seuraa latutilannetta. Hän ottaa minut mukaan aina, kun vain saamme sovitetuksi liikunnan yhteiseen aikaan. Eilen aamulla se onnistui, vaikka 17 pakkasastetta tuntuivatkin kaatavan koko hankkeen. Mutta Lahden Tapanilaan kuitenkin menimme ihastelemaan upeaa talvimaisemaa ja ottamaan mittaa omista voimista kohtalaisen mäkisellä viitosen kilpalenkillä. Kuva on tällä kertaa kännykällä otettu, siksi aika rakeinen. Näyttää melkein maalaukselta.