Kuivattuja suppilovahveroita, kiitos

Mitä pidemmälle syksy kuluu, sitä tylsemmiksi sieniuutiset muuttuvat. Onhan siellä metsässä muutakin (paljon ja useita lajeja!) kuin suppilovahveroita, mutta niitähän sitä nyt jahdataan. Jostain syystä määrä ja suppisten monikäyttöisyys houkuttavat enemmän kuin aina yhtä toukkaisten leppärouskujen perkaaminen tai monenlaisten valmuskojen määritys.

Eilisellä sienireissulla olin jopa niin laiska, että jätin ihan hyvät kehnäsienet metsään. Olen huomannut, että joitain sieniä syön vain silloin, jos pystyn tekemään niistä ruokaa samalle päivälle. Pakastimeen tuppaavat jäämään juuri esimerkiksi kehnäsienet, jotka mielessäni muuttuvat jotenkin epäilyttäviksi säilöttyinä. Se liittyy varmaankin tunnistamiseen; onhan kehnäsieni varsin samantyyppinen kuin useat seitikit - joskin erittäin helposti erotettavissa myrkyllisistä lajeista. Mutta jos sieni on kerran pilkottu ja valmistettu, sen olemuksesta on enää vaikea varmistua. Ja kyllähän sienestäkin häviää jotain ainakin pakastaessa, jolloin aika moni laji vetistyy ja jopa kitkeröityy.

Sitten ovat erikseen sienet, jotka suorastaan vaativat säilöntäkäsittelyn ennen käyttöä. Rouskut tietenkin pitää ryöpätä, mutta niille tekee hyvää olla edes muutama päivä suolassa. Vaikka suola huuhdotaankin meidän ruuanlaitossamme mahdollisimman hyvin pois, siitä jää pikku häivähdys makuun. Lisäksi suola parantaa rouskujen rakennetta, tekee niistä napakampia. Myös pakastaessa siis aina suolaan rouskut, muuten niistä tulee ällöttävän löysiä.

Suosikkisäilöntämenetelmäni on ehdottomasti kuivaus, joka onneksi sopii suurimmalle osalle parhaista sienilajikkeista. Herkkutatit ja mustatorvisienet suorastaan vaativat kuivauksen, sillä vasta se tiivistää maun. Punikkitatteja olen kuivannut jonkin verran mausteeksi, vaikka en juuri muuten ko. lajia nykyään syökään - vatsavaivojen pelossa. Suppilovahverot puolestaan kuivuvat todella helposti jo ihan tavallisessa huoneilmassakin, joten se on ekologisin tapa säilöä. Taas tänään levitin puuhellan päälle ritilälle suppikset ja menen viikon kuluttua keräämään kuivat purkkiin. Kanttarelleille kuivaus ei sovi, ne muuttuvat kivikoviksi tai sitkeiksi. Eiväthän ne oikein pakastamisestakaan tykkää, pakastimessa ne muuttuvat kitkeriksi. Niinpä meillä säilötään kanttarellit pääsääntöisesti etikkaliemeen ja syödään maustesieninä. Hyvin ovat aina kelvanneet myös vieraille.

Sekä eilisen että tämän päivän metsäreissulla saalis tuntui itse asiassa aika lailla sivuseikalta, sillä upea syysaurinko melkein riitti vaeltamisen syyksi. Ruskaa ei juuri ole, mutta ihan riittävästi peltojen ja muun maiseman värit hehkuivat valossa. Tällaisina päivinä kolmen tunnin vaellus tuo enemmän voimia kuin vie.