Maaliskuun sinivuokot

Tänä keväänä moni asia on koettu ensi kertaa, tänään maaliskuun sinivuokot. Kuvattu aamukävelyllä Lahden Kariniemessä, jonka etelärinteellä tavallisinakin keväinä ensimmäiset vuokot aina kukkivat.

Herra Tossavainen ja kaverit

Lahden Takkulan ratsastustalleilla oli tänään näin hauskan näköistä väkeä ulkoilemassa. Kuraisessa maassa ei varmaankaan ollut mitään syötävää, mutta pollet vaikuttivat muuten ihan tyytyväiseltä auringonottoonsa.

Räntä turkista!

Eivät koiratkaan koiranilmasta niin hirveästi pidä. Etenkään, kun ainakin aikuiset koirat tietävät joutuvansa näillä keleillä suihkuun jokaisen vähänkin perusteellisemman ulkona piipahduksen jälkeen. Aino-pentukin pudisti tarmokkaasti, kun turkki kastui viikonlopun leikeissä räntäsateessa.

Lahtelainen urheilujuhla

Isojen tapahtumien yhteydessä kuuluu aina välillä nurinaa siitä, etteivät Lahden keskustan yrittäjät viitsi satsata juhlailmeeseen. Tuttavamme Armi oli ainakin tehnyt hienon kisaikkunan Vapaudenkadun alkupäähän! Huomatkaa erityisesti tuuletin, jonka ansiosta lippu liehuu. Eikä rouva ole ollut somistustehtävissä ensimmäistä kertaa, vaan kauneushoitolan ikkunassa huomioidaan kyllä joulut ja muut vuotuisjuhlatkin kekseliäästi ja käsityöammattiin sopivalla taidolla.

Kävimme koirakävelyllä - joka on hyvä syy mihin tahansa ympäristön vakoiluun - muutenkin tutkailemassa Salpausselän kisatunnelmia. Loska latisti tietysti ilmettä, mutta ihmiset näyttivät kyllä ihan tyytyväisiltä toppavaatteissaan. Toivotaan, että makkara- ja metrilakukojuissakin kävi kuhina. Koirat ainakin huomasivat maahan asti päätyneet makkarapaperit, joista tietysti voi aina antaa miinuspisteitä tapahtumien yleisölle. Mutta en nyt viitsi rutista, pääasia ettei tassujen alle osunut lasinsiruja. Pari ahkeraa pullonkerääjää näinkin, heille tietysti erityiskiitos. On vähän ristiriitaista toivoa, että saalis olisi mahdollisimman suuri, mutta toivotaan ainakin, että löytyneet pullot olivat kaikki ehjiä...

Vetistä harjoittelua

Kasteltuani viime viikolla muutaman kerran jalkani päätin, että tänään urheillaan sisällä. Tosin märissä olosuhteissa, sillä päätin pitkästä aikaa lähteä päivittämään uintikuntoani Hollolan uimahalliin. Uinti on niitä lajeja, joihin olen hurahtanut muutaman kerran aikuisiällä (lapsenahan oltiin järvessä kaikki vapaa-ajat toukokuusta syyskuuhun), mutta aina lopettanut muutaman kuukauden jälkeen jonkin lajin lieveilmiön vuoksi. Ihoni ja silmäni oireilevat kloorin vuoksi, uimahalleissa on välillä käyty valtataisteluja kuntoilijoiden ja lillujien välillä, joskus on muuten vain ollut liian paljon ihmisiä pienessä tilassa - mitä milloinkin.

Mutta tänään siis pääsin halliin asti, josta poistui samalla ovenavauksella iso liuta uimakouluun osallistuneita lapsiperheitä. Ensin harmittelin, kun huomasin kanssauiskentelijan vesijuoksuvyön, sillä olin unohtanut omani kotiin. Hallissa odotti iloinen yllätys, sillä vöitä oli kaiteella pitkä rivi odottamassa ja toinen mokoma jo virkeän näköisten käyttäjien päällä. Hallissa oli selvästi jo totuttu vesijuoksijoihin, joille oli erotettu pari rataa ihan omaan käyttöön. Uutta olivat myös omat radat hitaille ja nopeille kuntouimareille. Erinomainen uudistus, sillä kukapa ei olisi lukenut lehtien tai netin keskustelupalstoilta rutinaa, joka johtuu eri tahtia etenevien kuntoilijoiden törmäyksistä.

Uin hitaalla radalla ensin 750 metriä, jonka jälkeen poljin vettä puolisen tuntia noin kymmenen muun harrastajan kanssa. Lopuksi vielä kävin kauhomassa sen viimeisen varttikilometrin. Altaasta noustessa oli selvästi hiki, mikä taas yllätti pitkän tauon jälkeen! Nyt odottelen, tulevatko reidet, hauikset tai vatsalihakset kipeiksi, sillä vyön kanssa oli tietenkin ihan pakko nostella polvia mahdollisimman korkealle ja vahvistaa harjoitusta tehokkaan tuntuisilla käsiliikkeillä.

Aino lumessa ja liikkeessä

Koiranpennun mahti

Vauvoilla ja koiranpennuilla on se, nimittäin mahti saada ihmiset (ainakin osan meistä) luopumaan hetkeksi melkein mistä tahansa muusta ja vain seurustelemaan niiden kanssa. Berninkoiravauva Aino muutti eilen äitini luokse, jo tänään meidän oli ihan pakko käydä maalla nuuhkimassa ja paijaamassa tulokasta.

Kovin on pentu vielä luottavainen, mikä helpottaa tietenkin myös aikuisten koirien suhtautumista siihen. Leikiksi riitti tätikoiriemme perässä poukkoilu ja eteen osuneiden lapasten ja hihnan pureskelu. Lumi oli aivan erityisen ihanaa, ja sen sisään piti ehdottomasti kaivautua. Ja kyllä sen jälkeen väsyttikin!

Vettä ja räntää

Muutaman viime päivän säissä on tuntunut siltä, että myöhään alkanut talvi myös loppuu varhain. Ei varmaankaan ilahduta huomenna alkavien Salpausselän kisojen järjestäjiä, vaikka ei lumi mihinkään Salpausselältä vielä näillä sateilla häviä. Mutta ilmapiiri voi räntäsateessa olla vähän apea. Kisamonttuun kun on vuosi vuodelta vaikeampi saada ihmisiä, jos siellä ei nähdä tähtien lisäksi aurinkoa...Itse menisin tosin mieluummin jäälle hiihtämään, mutta sekin näyttää nyt huonolta suunnitelmalta.

Luulisi, että tämän pyörän talven armoille jättänyttä henkilöä myös hieman harmittaisi. Kumma kyllä joka syksy pihalle jää monta ihan kalliin ja hyväkuntoisen näköistä pyörää, joita sitten kukaan ei käytäkään aktiivisessa talvipyöräilyssä, niin kuin optimisti voisi luulla. Aluksi talonmies ja lumiaurakin niitä varovat, mutta viimeistään näis maaliskuussa runko on jo vääntynyt katolta pudonneen lumen tai auran töytäisyn takia. Keväällä omistajaa ei tietenkään enää löydy, vaan jonkun on taloyhtiön puolesta tehtävä päätös romun hävittämisestä.

Hauska haastateltava

Jos on viikonloppuna pakko käydä työkeikalla, kannattaa valita kohteet huolella. Eläväisen Aida-puudelin, 4 kk, tapasin tänään Kärkölässä. Haastattelu sujui muuten hyvissä merkeissä, mutta terävät hampaat osuivat välillä myös vieraiden sormiin ja housunpuntteihin. Olivat ne ihmisetkin ihan mielenkiintoisia, mutta heistä lisää myöhemmin muissa tiedotusvälineissä.

Pikaluistelua - ja horisontti vinossa

Valitsimme harvinaisen upeana sunnuntaina kävelyn katsomaan tapahtumia Lahden keskustan liepeillä. Ensimmäisen bongasimme äänen perusteella Kisapuistosta, jossa oli menossa jonkinlaiset pikaluistelun veteraanikisat. Lähettäjän pyssy, kuulutukset ja ajanotot vaikuttivat professionaaleilta, samoin osa luistelijoista. Osalla oli enemmän asennetta kuin taitoa, mutta ihailla pitää esim. 70-vuotiaiden sarjan rouvaa, joka selvisi 500 metrin luistelusta ihailtavan tasaisella menolla. Oma "urheilukuvaamiseni" on huomattavan paljon vaappuvampaa, horisontti on säännöllisesti vinossa, kun yritän saada vauhdikkaat menijät mahtumaan pokkarini ruudulle...

Lahden satamassa oli väkeä paljon Kisapuistoa enemmän, samoin Vesijärven jäällä erilaisilla välineillä suksista riippuliitimiin. Retkiluistelun harjoittelijoille ei tänä talvena valitettavasti ole saatu kunnon rataa aikaiseksi, mutta jonkinlainen pikkulenkki oli kuitenkin aurattu sataman edustalle. Jäälle oli oikein opastekin... Ehkei se ollut ihan niin pahaa ihmisten aliarviointia kuin voisi äkkiseltään ajatella. Pudotus satamasta jäälle on useimmissa kohdissa varsin korkea, joten on ihan ystävällistä neuvoa sille laiturille, josta pääsee hyppäämään jäälle rikkomatta suksia tai lonkkia.

Suksia katukuvassa ja ladulla

Tämä on niitä viikonloppuja, jolloin Lahdessa näkee paljon suksia latujen lisäksi kaduilla. Finlandia-hiihdon selvittäneitä sankareita näkyi vielä iltapäivälläkin, jolloin palasimme naapurikunnasta omalta lenkiltämme - Finlandian laduille eli käytännössä juuri mihinkään Lahti-Hollola välin laduille kun ei ollut asiaa.
Maaseutulatumme Hollolan Pyhäniemen koulun takana oli yllättäen muutettu kulkemaan myötäpäivään, kun se on ainakin pari viimeistä vuosikymmentä kuljettanut väkeä toisin päin.

Oli suorastaan hämmentävää kokea ylä- ja alamäet eri päin. Minun mielestäni profiili oli nyt hieman helpompi, mikä varmaan on tarkoitus alakoulun ja päiväkodin vieressä. Mies taas arveli, että muutoksen takana ovat "ikihiihtäjät", perinteistä hiihtotyyliä suosivat seniorit, jotka aiemminkin ovat joskus tulleet vastaan väärään suuntaan, tosin aina mäissä varoen vastaan tulevaa laskijaa tai nousijaa. Pyhäniemen ladullakin kun on muutama sellainen alamäki, joissa vauhti voi olla liukkaalla kelillä aika hurja.

Muutoksen myötä yhden notkelman alla ei nyt ole vaarallista käännöstä. Mitään kovin varmaa ladun ominaisuuksista ei kuitenkaan voi sanoa, ennen kuin se on testattu erilaisissa keleissä. Mies valitti, että nyt ei pysty enää tekemään vertailuja entisen luiston kanssa. Minulla ei raksuta sykemittari tai sekunttikello ranteessa, mutta ihan normaalin rannekellon perusteella kovin hitaalta ja huonosti luistaneelta tuntunut lenkki meni pari minuuttia kovempaa kuin oletin.

Madesoppaa pakkasella

Eilen illalla osuin lähikauppaan juuri ennen palvelutiskin sulkemista ja huomasin tiskissä pinon komeita mateita. Kehtasin vielä pyytää tiskillä ollutta nuorta miestä nylkemään otuksen, ja onnekseni hän suostui, vaikka työaika olikin kai juuri loppumassa. Vielä kiitokset, sillä muuten hankala niljake olisi jäänyt ostamatta! (Muistin kyllä kiittää myös henkilökohtaisesti.)
Tänä aamuna oli sitten helppo tehdä pikasoppa, joka valmistui noin puolessa tunnissa. Ensin keitin liemen päästä ja mausteista, sitten paloittelin lanttua, porkkanaa, palsternakkaa ja sipulia erikseen kiehumaan. Vähän ajan kuluttua lisäsin perunat, paloitellut mateenlihat ja pakastimesta löytynyttä tilliä. Vielä pikku loraus viinietikkaa ja pari desiä (laihaa) ranskankermaa, minkä jälkeen pääsimme syömään. Soppa sai kiitosta kaikilta perheenjäseniltä - myös koirilta, jotka hotkivat liemeen makua antaneen pään.

Ulkoliikuntaa iltahämärässä

Koska en ole saanut otetuksi kameraa mukaan hiihtolenkeille, niin liitetään tähän muutama kuva menneeltä viikolta, jolloin koiralenkillä, iltapäivän sinisen hetken aikaan, kokeilin kuvaamista ilman salamaa. Kohteet ovat Lahden keskustasta, lähinnä Kisapuiston alueelta. Erityisen viehättynyt olin siitä, että luistinradoilla oli elämää, etenkin paljon nuoria.

Luistelu on niitä harvoja lajeja, joissa en koskaan ole kokenut minkäänlaista alemmuudentunnetta niin kuin monissa muissa urheiluaktiviteeteissa. Asuin Lahden keskustassa myös pienenä (tässä välissä monessa muussakin paikassa), ja äitini oli onneksi innokas viemään meitä lapsia Kisapuistoon luistelemaan. Olen itse asiassa oppinut luistelemaan niin pienenä, etten sitä edes muista. Takaperinluistelun ja sirklaamisen opettelu on jäänyt paremmin mieleeni.

Keskusta-asumisessa oli huonotkin puolensa. Olin nimittäin aivan surkea hiihtäjä, sillä ilmeisesti Salpausselän laduille kapuaminen oli luistinradalle menoa isompi kynnys sekä vanhemmilleni että minulle. Olen korvat punaisena joutunut useita kertoja kuuntelemaan sukulaisille kerrottua "hauskaa" juttua siitä, kuinka pienenä heitin sukset Fellmanin puistosta kadulle, kun ei oikein sujunut. Kertomuksessa ei ole varmaan muuta opetusta kuin se, että lapsena kuullut, loukkaavina pidetyt, asiat jäävät mieleen. Vasta aikuisena opin hiihtämään kunnolla, ja eilenkin tuli taas otettua vahinkoa takaisin puolentoista tunnin rivakalla lenkillä.

Laturetki veti väkeä

Pidin lupauksen itselleni ja kävin nuuhkimassa laturetki-ilmaa sunnuntain aamupäivässä Hollolan maastoissa Tiirismaan laturetkellä. Kiitettävän paljon väkeä oli liikkeellä, myös lapsiperheitä siirtämässä taitoa ja perinnettä. Olosuhteetkin olivat lähes täydelliset, muutama aste pakkasta ja aamulla kuntoon ajetut väylät. Ja mehuasemalta sai vielä virkistystäkin, aivan ilmaiseksi!

Lunta tosin tuli ajoittain aika paljon, joten välillä meni hieman tahmeaksi taaperrukseksi, mutta ei se sunnuntaihiihtäjän vauhdeissa ole kohtalokasta. Vähän eri juttu saattoi olla niillä Heinsuon urheilukeskuksessa kilpailleilla SM-tasoisilla hiihtäjillä, joista näin vilauksen yhdessä latujen sivuutuskohdassa.

Hiihtourakan päälle paistettiin suunnitellusti blinejä, ja nyt suoraan sanoen nukuttaisi. Mutta enpä taida mennä makuuasentoon, sillä illansuussa ajattelin vielä mennä syvävenyttelyyn. Sen jälkeen olen varmasti hyvin raukea ja toivon mukaan saan myös levätyksi ennen huomista, etukäteen ihan hirveän hektistä työpäivää. Mutta vielä en ajattele sitä...

Edes koiralla meni lujaa

Päivä on ollut vähän tyhjäkäyntiä, itse aiheutetusta syystä. Tahmeus johtuu eilisillasta; kun harvoin päätyy istumaan iltaa ulos, ei osaa varautua seurauksiin. Esimerkiksi hikoiluun ja väsymykseen, joiden takia en oikein inspiroitunut heti aamusta lähtemään hiihtämään miehen mukana. Puolen päivän maissa kuitenkin päätin, että jotain ulkoilua pitää harrastaa. Kävin koirien kanssa tarkistamassa maalla nurkat, kuvailemassa vähän maisemia ja hakemassa pakastimesta hilloja, papuja ja sieniä. Ihan virkistävää oli, niin kuin mäyräkoiran vauhdistakin näkee. Tämän illan otankin sitten rauhallisesti, jotta huomenna olen valmis Tiirismaan hiihtoon - tai ainakin pieneen osaan siitä. Hiihdon jälkeen olemme päättäneet paistaa blinejä ja syödä niitä sienisalaatin, mädin ja savukalatahnan kanssa.

Tassuin, kelkoin, luistimin...

Vähän liukasta, mutta silti niin mukavaa, ettei mopsikaan meinannut malttaa lähteä sisälle. Tänään jää kesti jo niin hyvin, että uskalsimme laajentaa luistelualuetta ja -porukkaa. Nyt saimme mukaan omien koirien lisäksi myös anopin potkukelkkoineen ja appivanhempien koiran.

Jäällä näkyi tänään myös jokunen pilkkijä ja yksi retkiluistelija, joka viiletti aivan kotirantamme vierestä. Hän oli todennäköisesti luistelemassa myötätuuleen pidemmän matkan eli suunnilleen pohjoisesta etelään. Ehkäpä koko Vesijärvi on nyt jäässä Vääksyyn saakka.

Me pyörimme Messilän, Laasonpohjan ja Hersalan (kaikki Hollolaa) rannoilla mahdollisimman paljon suojassa tuulelta. Iltapäivästä tuuli kuitenkin yltyi niin navakaksi, että vastatuuleen luistelu vaati jo kunnon sauvatyöskentelyä. Ja ihan lopuksi alkoi sataa lunta, mikä enteili luistelukelien loppua. Nyt lumisade on kuitenkin taas ohi, joten ehkä jäällä vielä pääsee kulkemaan terilläkin. Mutta huomenna koittaa taas arki ja työviikko, jolloin ei kyllä päivännäöllä ole mitään asiaa luontoon.

Vihdoinkin jäällä!

Viime viikon vesisateet ja perään tulleet pakkaspäivät viimeistelivät vihdoin luistinratamme kuntoon. Jäätä Vesijärven matalassa lahdessa oli sauvatestin perusteella 5-7 senttiä, pinnalla aivan ohut kerros puuterilunta. Kyseessä ei tietenkään ollut Päijät-Hämeen ensimmäinen luistelukeli, sillä tiedän todellisten harrastajien olleen pikkujärvillä kiitämässä jo moneen otteeseen. Moinen yritteliäisyys kuitenkin edellyttää, että joku porukasta jaksaa käydä tsekkaamassa paikkoja ja tiedottaa niistä muille. Lisäksi retkiluistinporukka haluaa turvallisuussyistä liikkua mahdollisimman paljon yhdessä. Ihan hyvä vaihtoehto, mutta olemme miehen kanssa valinneet viikonloppuluistelijan tason. Menemme siis jäälle silloin, kun sitä on turvallisesti jossain lähirannoistamme.

Ensimmäinen kosketus jäähän oli sellainen kuin yleensä syyspuolella; varovainen ja haparoiva. Aluksi järki pisti koputtamaan koko ajan sauvalla ja kuuntelemaan jään ääniä, jalat ja muu kroppa puolestaan muistelivat, miten pysyä pystyssä ja liukua eteenpäin ilman kompurointeja. Jos ja kun jää vaikutti kestävältä, koko olemus rentoutui. Jalat tottuivat taas teriin alla, sauvat löysivät oikean rytmin. Tänään jää oli sen verran hyvässä kunnossa ja tuultakin vain niin vähän, että pystyin jopa harjoittelemaan wassbergia eli sauvomaan joka potkaisulla. Välillä henkäisin hetken ja yritin ottaa muutaman kuvan vauhdikkaasti etenevästä siipasta. Horisontti näköjään on aina vinossa, mutta jäällä siis ollaan, ei luistimilla pujottelumäessä...

Latutiedotteita

Viime viikkoina meillä on ahkerasti luettu Vierumäen ja Lahden latutiedotteita. Johtuu tietenkin siitä, ettei Etelä-Suomessa ole nähty luonnonlunta kuin hetkittäin, viimeksi viikon alussa. Eilen vesisade taas vei Lahden väylät sellaiseen kuntoon, ettei niillä voi hiihtää, mutta Suomen urheiluopisto Vierumäellä pitää sitkeästi yllä väyliä vaikka tekolumella. Talven "ennätys", lyhyin auki ollut väylä, taisi olla 400 metriä.
Minä en ole päässyt suksille vielä kertaakaan, mutta miehellä on kilometrejä jo ihan reippaasti, sillä hän lähtee vaikka millaiseen vesisateeseen ja maksaa myös latumaksun, kunhan alta vain löytyy luisteluhiihtoon sopiva väylä. Vain viikonloppuisin hän yrittää keksiä jotain vaihtoehtoista liikuntaa, sillä silloin kaikilla tekoladuilla on hurja ruuhka, kun koko Etelä-Suomen hiihtävä kansa ryntää ainoille väylille. Minuakin sauvakävely alkaa puuduttaa, mutta silti elän toivossa, että kohta pääsisi taas ihan oikealle lumelle.

Jäätyy, ei jäädy

Oheinen kuva on joulun ja uudenvuoden väliviikolta, mutta aika samalta näytti tänäänkin kävelylenkillä. Jään ja veden rajan kehitystä voi seurailla näinä päivinä Vesijärven rannoilla. Yhtään uskaliasta pilkkijää en sentään ole nähnyt, vaikka he uhmaavatkin luonnonvoimia mitä uskomattomammissa olosuhteissa. Pikku-Vesijärven jäälle oli joku kumminkin heitellyt isoja kivenmurikoita, joten ihan pienestä tömähdyksestä ei ole jää rikkoutunut. Ja tietenkin siellä oli jämiä uudenvuoden raketeista - kuka ne sieltä olisi uskaltanut siivotakaan. Retorinen kysymys tietysti, harva ampuja ajattelee sitä paukkua pitemmälle.

Juustotarkennus

Kirjoitin jouluvalmisteluista, joihin kuului myös juuston osto Brysselistä. Hieman huolimattomasti nimitin ostamaani kiekkoa calvados-juustoksi, jolla nimilapulla se tosin tiskistä myytiinkin. Mutta kun ryhdyimme sitä pari iltaa sitten nauttimaan, hain vähän lisätietoa etiketistä löytyvien sanojen avulla. Jukka ja Päivi Sinivirran Herkuttelijan juustokirjasta löysin Livarot-juuston, josta meillä oli käsissämme Petit Livarot eli kooltaan pienempi kuin "oikea" 450 gramman lieriö (painoa oli ehkä puolet tästä, n. 250 g). Normandialainen juusto valmistetaan lehmänmaidosta keittämättä ja puristamatta. Sitä pestään suolavedellä ja käännellään kypsytyksen aikana, jolloin syntyy oranssinruskea kuori. Kirjankin mukaan juusto on voimakkaan tuoksuinen, etenkin kypsänä. Kypsytys kestää vähintään kolme viikkoa, joskus jopa 4 kuukautta.
Emme saaneet etiketistä aivan selvää, oliko juustossa itsessään calvadosta vai oliko suositus syödä sitä ko. juoman kanssa. Juustokirjan mukaan etenkin kypsä Livarot on liian vahva viineille, joten sille antavat vastusta vain makeahkot valkoviinit, siiderit ja alueen oma omenaviina eli calvados. Todennäköisesti kyseessä oli siis tarjoilusuositus! Ilmankin rasvainen (45%) juusto oli elämys.
Meillä syödään paljon juustoja, mutta harmittavan vähän tulee opiskeltua niiden olemusta. Nyt taas nähtiin, että lähdekirjojen plaraaminen voisi vielä terästää makuelämystä. Siitä syystä minä sienikirjojakin kahlaan vuoden ympäri...

Makuja ilman kinkkua

Joulun alle osuvat kinkkuindeksit, maalailut kinkkupulasta ja lukemattomat kinkunpaisto-ohjeet tuntuvat meidän perheessämme täysin vierailta. Joulupöydässämme voi olla jotain lihaakin, mutta ei koskaan sikaa. Tänä vuonna pääosassa olivat punajuuripatee, maustesilakat, yrttimarinoitu lammas ja erilaiset salaatit. Sienisalaatti tietysti kunniapaikalla, mutta rosollikin oli hyvää, samoin vanhemman tyttären tekemä tomaatti-mozarellasalaatti.
En väheksy perinteitä; mekin paistamme itse lanttulaatikkoa ja joululimppua. Silti ihmettelen, miksi suolainen possunkankku voi olla niin ylivoimainen herkku, että sadattuhannet ihmiset ovat valmiita syömään päiväkaupalla yhtä ja samaa. Kuinka moni nykyaikainen pienperhe todella saa tuhottua hyvillä mielin kymmenkiloisen lihakimpaleen? Tai ehkä siinä maistuu juuri se illuusio suurista sukujouluista, johon kuuluvat myös äänekkäät pelit, innostuneet väittelyt, hauskat rekiajelut ja suvun nuorisolle kohdistetut kyselyt opiskelusta, seurustelusta ja urahaaveista.
En kirjoita tätä pettyneenä tai ahdistuneena, sillä itse asiassa olemme viettäneet kaksi ihan mukavaa päivää hyvän ruuan ja rakkaiden ihmisten kanssa. Eilen vain omalla perheellä, tänään kolmen polven voimin ja osittain myös uusperhekuvioissa. Äitini juhlapöydässä olisi myös ollut mahdollisuus maistaa kinkkua, mutta satsasin mieluummin lohimurekkeeseen, sillikaviaariin ja laatikoihin. Ja siihen seurusteluun suvun nuorison kanssa.

Jouluvalmisteluja

Syksy ja alkutalvi on ollut työteliäs, joten on aika selvä, mitä pysähdys lopulta toi tullessaan. Eilen aamulla heräsin kurkku kipeänä, tänään särkee jo lihaksiakin. Ei kai tässä auta kuin levätä...

Jouluvalmisteluihin otin vauhtia Brysselistä, siskon perheen luota. Siellä parasta oli keskieurooppalainen tunnelma, siis joulumarkkinat. Aika paljon mukaan tarttui suklaata ja juustoja. Paikan päällä nautin mm. amarettolla maustettua kaakaota ja lämpimiä vohveleita. Mitäs sanotte näistä homejuustojoulukelloista? Kotiin asti raahasin calvados-juuston, joka tuntui saastuttavan hajullaan koko matkalaukun. Mutta maistoimme samanlaista juustoa jo siskon luona viinin ja hedelmien kanssa - taivaallista!

Jouduin lentämään kotiin Kööpenhaminan kautta, mikä tietysti teki lyhyestä lentomatkasta koko päivän kestävän tripin. Pysähdys Kastrupin lentokentällä oli kuitenkin tässä tapauksessa ihan hauska lisäys, sillä ymmärsin jättää väliin maksulliset (ja kurjat) lentoyhtiön eineet ja mennä ihan oikeaan ravintolaan. Eyecon-ravintolassa on tajuttu pikaruoka-ajattelu oikealla tavalla. Jokaisen annoksen saa eteensä vähintään kymmenessä minuutissa, mutta lautaselle ei ilmesty pelkkää höttöä. Listalla oli ties mitä ceasar-salaatista pihveihin, minä söin naudanliha-carpacciota.

Viikkoon mahtui vielä kuusenhakumatka maalta, ystävättären vanhalta kotitilalta. Rappeutuneen maatilan pihassa kasvavat kuuset eivät ole mitään viljeltyjä rotuyksilöitä, mutta mahtuvat hyvin esimerkiksi isoon lasipulloon. Kaunein näkymä löytyi odottamattomasta nurkasta navetan takaa. Sammal ja punamulta ovat aika ihana yhdistelmä.

Marraskuun viimeiset suppikset

Yritin kertoa tämän jo torstaina, mutta enpä onnistunut teknisten hölmöilyjeni takia. Mutta edelleen siis kannattaa mennä metsään, ainakin täällä Lahden seudulla on monta plusastetta vielä pitkälle ensi viikkoonkin.

Kannatti nipistää hetki työpäivästä ja käydä pikapikaa lounasaikaan metsässä. Tuttuun suppaan oli noussut suppilovahveroita, jotka hämärässä säässäkin loistivat sen verran keltaisina, että ne oli mahdollista löytää. Ihan uskomattoman pimeää siellä metsässä tosin oli puolenpäivän aikaan, koko ajan sai kulkea nenä maassa. Sienestys siis loppuu vähintään kaamoksen pimeyteen, vaikka lämpimät säät vielä jatkuisivatkin. Tosin muistan olleeni jonain vuonna vielä jouluviikollakin sienessä. Nyt toivon, että tätä lämmintä jatkuisi vielä viikonlopun yli, jotta mahdollisimman moni ehtisi tsekata kuusikkorinteet suppilovahveroiden varalta. Sen jälkeen saisi tulla kunnon talvi.

Kokeilu

Menin typeryyksissäni muuttamaan tämän blogin Blogger betaan, minkä jälkeen kuvien lähetys Flickristä ei ole onnistunut. Mutta kokeillaan nyt sitten tätä bloggerin omaa kuvatoimintoa...
No, ainakin tämä näyttää asettelevan tekstin hieman typerästi. Pitää jatkaa harjoituksia.

Tryffelien toivossa

Onpa toiveikas uutinen, että Lahden Liipolasta on löytynyt tryffeleitä! Siis aivan tuosta parin kilometrin päästä. Olen aiemmin vain huvitellut ajatuksella, että jompi kumpi koiristamme joku päivä kaivaa herkut esiin istuttamieni tammien alta meillä maalla. Mutta nyt pitää kai ryhtyä suhtautumaan mahdollisuuteen tosissaan. Tosin koiramme eivät ole mitään oikeita sienikoiria, enemmänkin metsäretken seuralaisia. Mopsissa on jonkinlaista ainesta, sillä se syö herkkutatteja suoraan metsästä, mutta mäyräkoira nauttii lähinnä juoksemisesta.
Tulipa taas lisää pontta italian kielen opiskelullekin. Viime vuonna ryhmässämme olikin yksi lagotto-kasvattaja, joka on tuonut koiria Italiasta, tryffeleiden ja niitä etsivien koirien maasta.

Piparkakkutalkoot

Pfefferkuchen
Originally uploaded by InaRuo.

Kai se nyt on myönnettävä, että perheemme on aloittanut jouluvalmistelut. Tänään meille kokoontui yhdeksän henkeä leipomaan saksalaisia pähkinäpikkuleipiä ja koristelemaan suomalaisia piparkakkuja. Virallinen syy oli saksan keskustelukerhomme, joten valmistelut, töiden jakaminen ja oheiskeskustelu tapahtui saksaksi.

Mutta pipareista tuli kyllä juuri sellaisia kuin yleensäkin - koristelultaan runsaita ja mahdollisimman yksilöllisiä. Monen monta kertaa olemme surkutelleet kaupallisia pipareita ja piparkakkutaloja, joiden koristeet ovat mielestämme köyhiä ja harvoin kovin taidokkaitakaan. Nämä nyt ovat harjoittelukappaleita, ilmaisu varmaankin vielä kehittyy viikkoina ennen joulua. Emme me näitä itse syö, piparkakut on tarkoitettu enemmänkin lahjoiksi ja koriste-esineiksi. Ja yhdessä tekeminen on hauskaa, sillä yleensä nuorimmat perheenjäsenet ovat aina taitavimpia.

Kuivalla maalla

Kuivalla maalla
Originally uploaded by InaRuo.

Se on ihan hirveän pitkä ja kuivalla maalla hankala kuljetettava. Mutta tyynessä vedessä se menee tosi lujaa ja vieläpä melkein ilman ääntä, jos airoissa on oikea ihminen. Nyt on miehen soutukausi ohi, mikä merkitsi taas venhon kuskaamista pakettiauton katolla varastoon. Saihan siihen yhden aamupäivän kulumaan.

Joskus sitä tulee laskeneeksi, miten hirveän paljon aikaa menee kaikenlaiseen urheiluharrastusten oheistoimintaan, ennen kuin edes pääsee yrittämään hien hankintaa tai lihasten kasvattamista. En valita muutamasta kuljetuskeikasta, jos kuitenkin saan koko talven voitelupalvelun suksille. Ja onneksi perheessä ei ole jääkiekkoilevia lapsia tai muita varustehuollettavia. Tai miten sen nyt ottaa - kuntoa vaatii välillä myös istuminen katsomossa, kun jälkipolvi harrastaa tanssia, soittoa ja teatteria. Vaikka olisi miten iloinen ja ylpeä.

Vesiperä vesijätöllä

Vesijätöllä
Originally uploaded by InaRuo.

Toiveikkaasti pakkasimme mukaan retkiluistimet, jäänaskalit ja muut välineet, kun lähdimme käymään tänään anoppilassa. Kaupungin rannassa oli järvi jäässä, mutta yllättäen vesijättö eli matala lahti olikin aivan vapaa Hersalan rannassa. Emme siis luistelleet, mutta sen sijaan saimme kuunnella mahtavaa hanhien töräyttelyä. Harmi vain, ettei pokkarin zoomi riitä mihinkään - siellä ne kymmenet hanhet ovat vastarannalla.
Tiedoksi niille, joiden mielestä ajatuskin luistelusta heikkojen jäiden aikaan on edesvastuuton: mainitulla vesijätöllä on vettä parikymmentä senttiä. Muutaman kerran on jää mainitussa kohdassa ritissyt, ja niillä kerroilla on toki tuntunut haljulta. Mutta jos pitää harjoituksen vuoksi pudota läpi, se kannattaa tehdä juuri mainitussa paikassa. Aikuinen pääsee ylös varmasti, ja matka rantaan ja kuivien vaatteiden luokse on lyhyt.

Syksyn viimeiset rouskut?

Syksyn viimeiset rouskut?
Originally uploaded by InaRuo.

Jo viikkoja sitten kalenteriin varattu syysloma kääntyi hieman erilaiseksi kuin olimme ajatelleet. Sehän on ihan normaalia, että tähän aikaan vuodesta sataa lunta, mutta syysmyrskyä emme kuitenkaan olleet suunnitelleet niille päiville, jotka piti viettää maalla. Onneksi sentään kävimme Tallinnassa pari päivää ennen myrskyä - muuten olisimme mekin siellä Nordlandian jonossa.

Luvatusta tuulesta ja tuiskusta huolimatta lähdimme perjantaiaamuna maalle. Alla oli kesärenkaat, sillä rukoiluista huolimatta emme onnistuneet saamaan ketään vaihtamaan niitä aiemmin. Mutta eihän perjantaina edes näyttänyt kovin pahalta...
No, onneksi käytimme päivän hyödyksi ja kävimme keräämässä oranssi- ja mustarouskut talteen. Illalla tuuli alkoi puhuroida oikein kunnolla ja tuoda mukanaan myös lunta. Yöllä heräilimme kuuntelemaan, vieläkö katto on paikoillaan ja sähköt päällä. Isommilta vaurioilta onneksi vältyttiin.

Lauantaina olikin sitten niin tiivis lumikerros metsässä, ettei sieltä enää mitään löytynyt. Yritimme kyllä. Tänä aamuna oli pakko antaa periksi ja alkaa valmistautua kotimatkaa varten. Lomaa olisi riittänyt vielä huomiseksi, mutta nyt odottelimme sopivia iltapäivän tunteja, jolloin tiet olivat taas suunnilleen ajettavassa kunnossa. Aamun kävelylenkillä totesimme, että itse asiassa soratie on vähemmän jäinen kuin vähän ajettu asfaltti. Niinpä kiersimme kotiin pikkuteitä pitkin ja uskaltauduimme asfaltille vasta kohdassa, jossa vilkas liikenne oli sulattanut tien. No, saimme mukaan maalta sentään joitain litroja sieniä ja muutaman purkillisen omenasosetta. Ne omenatkin ehdin kerätä viime hetkellä ennen tuiskua.

Tapionherkkusieniä

Tapionherkkusieniä
Originally uploaded by InaRuo.

Viikonvaihde on ollut aika luontopitoinen, vaikka sää ei olekaan ollut parhaasta päästä. Eilen ulkoilu jäi jopa kokonaan väliin maahan sataneen lumen takia. En minä kävelijänä lunta pelkää, mutta maalle lähtö kesärenkailla ei innostanut. Ja epäilin, että Lahden Urheilukeskuksen tietämissä oli vielä liikaa aitoja ja muuta rompetta EU-kokouksen jäljiltä. Ehkä olin väärässäkin.

Mutta luontoelämyksen koin jo perjantaina, kun monen muun kaupunkilaisen ohella bongasin ison pöllön istumassa puussa aivan keskellä kaupunkia, Mariankadun ja Hämeenkadun kulmassa. Vielä illansuussakin se vahti tienoota välillä käännellen päätä, kun kävin tanssissa ja tarkistin matkalla tilanteen.

Tänään pääsin sienimetsään kahden biologin ja kahden koiran seurassa, joten luonnonilmiöiden bongausmahdollisuudet olivat jo ennalta katsoenkin hyvät. Himoittuja suppilovahveroita emme tälläkään joukkueella löytäneet kuin muutaman, mutta sen sijaan paljon muuta mielenkiintoista. Yksi parhaista oli muutaman tapionherkkusienen esiintymä maatuvan hakekasan viereltä. Iloinen yllätys olivat myös muutama komea mustarousku, jotka isosta koostaan huolimatta olivat aivan kunnossa. Lisäksi noukimme joitain valmuskoita, haperoita, kuukusia ja muita rouskuja. Ja bongasimme monia sellaisia paikkoja, joissa meidän mielestämme olisi pitänyt kasvaa suppiksia / herkkusieniä / rouskuja.

Keskellä metsää törmäsimme lehtipuuesiintymään, joka sitten osoittautuikin pähkinäpensaiksi. Olin noista pensaista kyllä kuullut, mutta en niitä itse aiemmin havainnut. Ja vieressä oli muutama näsiä, harvinaisia kasveja nekin.

Koirat eivät tällä kertaa löytäneet mäyränkoloja tai muuta haukuttavaa, mutta laitumella oleva hevonen oli niiden mielestä tosi kiinnostava. Siinä vaiheessa, kun hirviporukoiden laukaukset alkoivat paukkua jossain lähimaastoissa, katsoimme kaikki asialliseksi poistua paikalta.

Viini, silli vai paltero?

Viini, silli vai paltero?
Originally uploaded by InaRuo.

Sienten kannalta on todella kummallinen syksy, yksi merkki siitä on myöhäinen haperosato. Eilen löysin esiintymän kiinteitä ja varsin isoksi kasvaneita viininpunaisia haperoita, jotka hajun ja maun perusteella olivat todennäköisesti sillihaperoita. Viini- ja palterohaperotkin ovat mahdollisia. Täytyy myöntää, etten oikein jaksa aina käydä näiden tummanpunaisten haperoiden tarkkoja tuntomerkkejä läpi, kun ne kuitenkin kaikki ovat hyviä ruokasieniä. Useimpina kesinä en viitsi niitä juuri edes kerätä, sillä loppukesällä kasvaessaan ne usein ovat hyönteisten syömiä. Mutta nyt isotkin yksilöt ovat kiinteitä ja toukattomia niin kauan kuin sade ei ole niitä liikaa liottanut. Kastikkeesta tuli hauskan vaaleanpunaista ja mietoudessaan hyvinkin maukasta.

Urbaani metsäreissu

Urbaani metsäreissu
Originally uploaded by InaRuo.

Eilinen sieniretki lähti jälleen kerran liikkeelle Lahden keskustasta. Ensimmäiset vahakkaat löytyivät Urheilukeskuksen länsirinteestä, josta polku lähtee kohti Tapanilaa ja Hollolan maastoja.
Koimme koiran kanssa pienen järkytyksen, kun yritimme laskeutua lempisuppaamme. Tulevia talven maailmancupin hiihtokisoja varten polkuja eli latupohjia on korjattu niin massiivisesti, ettei niiltä paikoitellen pääse ollenkaan metsän puolelle. Väyliin on ilmestynyt jyrkät savipenkat, jotka etenkin sateella ja sen jälkeen ovat myös liukkaat. No, aina pääsee onneksi kiertämään jollekin risteävälle polulle ja sen kautta metsäänkin.
Eniten keräsin kangasrouskuja, joita en ole tänä syksynä vielä muualla kunnolla nähnytkään. Vähän mauttomiahan ne ovat, mutta kyllä niistäkin sienisalaatin saa. Siellä täällä oli myös lampaankääpiä, limanuljaskoita, rusko-orakkaita ja eri vahakaslajeja.
Erityisen hyvää parin tunnin kiipeily rinteillä teki reisille, jota oli kidutettu parilla kovalla tanssitunnilla viime viikolla. Eilen olikin todella reipas ja rento olo, melkein kuin hieronnan jälkeen.
Tänä aamuna on ollut paljon tahmeampaa, vaikkei eilisiltaan mitään kemiallisia myrkkyjä kuulunutkaan. Lehtien lukemisen jälkeen vasta pohdiskelen, jaksanko lähteä liikkeelle. Eiköhän se ole melkein pakko, kun sadekin on lupaavasti tauonnut.

Suppilovahverot supassa

Suppilovahverot supassa
Originally uploaded by InaRuo.

Sain tänään sieneen harvinaista seuraa, kun mieskin ilmoittautui. Yleensä hänen ulkoilunsa ovat huomattavasti urheilullisempia, mutta nyt kipeä polvi esti kovimmat revittelyt pyörän selässä tai lenkkarit jalassa. Suunnistimme Tiirismaan maastoihin neljästään, miehen ja minun ohella mukaan tulivat mopsi ja mäyräkoira.
Sammaleinen havumetsä oli jälleen kerran mukava kulkea, mutta sieniä oli todella vähän. Edes tänä syksynä huomattavan yleisiä pulkkosieniä ei tullut vastaan kuin muutama, rouskuja vain viisi pienenpientä pikkurouskua. Siellä täällä pilkotti jotain oranssia, toista syksyn hittisientä eli valevahveroa.
Oikeita suppilovahveroita löysimme supasta, jossa kävin tiedustelumatkalla jo puolitoista viikkoa sitten. Eivät olleet vieläkään suuria, mutta nyt kumminkin keräsimme herkut mukaan. Reilut pari litraa niistä kertyi.

Mesisieniä metsä täynnä

Mesisieniä metsä täynnä
Originally uploaded by InaRuo.

Yksi sienestyksen ihanuuksista on etsiminen ja toinen sellaisten lajien löytäminen, joita ei edes muista olevan olemassa. Mesisienet eivät kuulu aktiivisiin lempisieniini, joita lähden hakemaan. Mutta nyt onkin sellainen syksy, jolloin kymmenet tuppaat satoine pikkulakkeineen houkuttavat napsimaan helppo saaliin. Vanha hakkuuaukema kantoineen ja risuineen oli oikea mesisienipelto.

Keräsin vain kauneimmat lakit, maustoin, leivitin, paistoin öljyssä ja tarjoilin naposteltavaksi. Ei ehkä kaikkein terveellisintä sieniruokaa, mutta vaihtoehto kaupallisille lauantaiherkutteluille. Eikä jäänyt kitalakeen sitä hieman metallista makua, joka minua mesisienessä yleensä häiritsee.

Karvainen kaunotar

Karvainen kaunotar
Originally uploaded by InaRuo.

Olen sienten kerääjänä aika salliva, kerään arviolta 40-50 lajia, en tietenkään kaikkia samana vuonna. Ilahdun aina, kun eteen tulee joku välillä unohduksiin jäänyt syötävä sieni, jota voisikin taas kokeilla. Mutta yksi ryhmä on, jota ilman perheemme ei oikein tahdo selvitä: rouskut. Ja tänä vuonna näytti todella pitkään surkealta, kun rouskuja ei tahtonut löytyä mistään. Viikon sisään on kuitenkin yhä useammin alkanut vastaan tällaisia karvaisia kaunottaria, vaaleanpunaisia ja kiinteitä karvarouskuja. Ja melkein ilman toukkia!
Taas kerran ihmettelin sieniharrastajienkin erilaista makua, kun juttelin Lapissa paljon aikaa viettävän tuttavan kanssa. Karvalaukkuja oli kuulemma ollut siellä jo joitain viikkoja sitten ja todella paljon, mutta ei hän viitsinyt kerätä, kun ei niistä erityisemmin välitä. Ja minusta juuri karvalaukku on se toiseksi maukkain salaattisieni heti mustarouskun jälkeen! Vielä ihanampia pienet napakat lakit olisivat etikkasieninä. Nyt kuitenkin kerään nimen omaan suolasieniä, jotta saan edes jotain talven varalle.

Hälytys!

Omenamaisema
Originally uploaded by InaRuo.

Juuri kun herkkutattihälytyksestä on selvitty, on aika siirtyä seuraaviin. Muuten sienistä tyhjässä metsässä melkein kompastuin tänään suppilovahveroihin. Ne olivat pienenpieniä, mutta napakoita alkuja oli mahdollisesti jopa satoja. Keräsin mukaan vain kymmenkunta pikkuvahveroa koristamaan huomista risottoa. Luotan huomiseksi luvattuihin sateisiin. Ja jos joku muu kerää kasvatuksen tulokset, niin sekin on vain hyvä. Ne ovat siellä jossain Messilän ja Tiirismaan maastoissa....

Varsinainen hälytys kuitenkin koskee omenia. Meidän puutarhaamme niitä ei juuri ole siunaantunut, mutta anoppilaan ja ystäville kyllä. Syön omenoita ympäri vuoden useita päivässä, minkä lisäksi nyt pitää keksiä säilöntämenetelmiä. Makeat kanelit ja muut lajit eivät oikeastaan kelpaa hilloksi tai piirakkaan, niinpä leikkaan niistä omenarenkaita ja kuivatan. Kunhan nyt ensin saan herkkutattiviipaleet pois ritilöiltä.

Kuivatut herkkutatit tuoksuvat

Kuivatut herkkutatit
Originally uploaded by InaRuo.

Tyttären mielestä kuivatut herkkutatit eivät ihan oikeuta huudahdukseen "eivätkö ne ole kauniita?". Jos ei muovipurkkeihin pakattu estetiikka vetoakaan, tuoksu ainakin on huumaava. Sen on huomannut myös mopsi, joka varastaa sekä tuoreita että kuivattuja herkkutatteja, jos vain silmä välttää. Sieniretken jälkeen se kyttää perkaajan jaloissa ja odottaa mahdollisesti putoavia herkkupaloja. Metsässä koiraa saa ihan vahtia, ettei se unohdu syömään perkausjätteitä ja jää jälkeen muista. Ja jos kuivattu sienilastu putoaa, on pikkukoira salamana paikalla. Mopsi on erikoistunut nimen omaan mietoihin tatteihin, mutta kerran olen nähnyt sen nappaavan myös nurmikuukusen, jonka se söi onnellisena.

Pelto kuin räsymatto

Pelto kuin räsymatto
Originally uploaded by InaRuo.

Joskus maisema on kuin tilkkutäkki, tänään naapurin isännän pelto toi mieleen räsymaton. Ja punamulta on useimmiten paras rakennusten väri suomalaisen maalaismaiseman keskellä.

Mars metsään heti huomenna!

Ykkösen ja kakkosen tatit
Originally uploaded by InaRuo.

Nyt niitä todellakin on, herkkutatteja metsät täynnä. Suuntasimme iltapäivällä maalle, jossa ehdin koiran kanssa vain vajaan tunnin pikavisiitille metsään. Tai oikeastaan pääsimme vain metsän reunaan, sillä hiljaisen kylätien molemmin puolin kasvoi sekä kuusen- että männynherkkutatteja ryppäissä, ajoittain melkein kasoissa. Suuri osa oli ehtinyt jo ylikypsiksi, mutta joukossa oli myös ykkös- ja kakkosluokan kiinteitä tatteja, joilla on joko aivan vaaleat tai vain kellertävät pillit.

Keskisuuri korini täyttyi vartissa, sen jälkeen kaivelin taskuista kolme muovipussia, joihin keräsin yhteensä toistakymmentä litraa sieniä. Vähän vähemmällä kantamisella olisin tietysti säästynyt, jos olisin ehtinyt perata sienet metsässä, mutta hihnassa vetävän koiran kanssa se on aika mahdotonta.

Mies totesi kotona, että onneksi en saanut enempää kulkemaan. Parin tunnin yhteisen urakan jälkeen meillä oli noin kahdeksan litraa viipaleita, joista osa nyt kuivuu pyykinkuivauskaapissa ja keittiön uunissa. Osan vien huomenna maalle, jossa on loistava kuivaussysteemi, ritilät puuhellan päällä. Voi kuitenkin olla, että niidenkin kapasiteetti loppuu kesken, jos vielä pääsen ihan metsään asti hakemaan lisää sieniä.

Veikkaan, että herkkutattien tämä aalto loppuu muutamassa päivässä. Mutta metsässä alkaa olla paljon muitakin lajeja. Sain mukaan myös vähän karvalaukkuja ja limanuljaskoita. Mars metsään, ennen kuin yöpakkaset vievät sadon!

Herkkusieni keskeltä kaupunkia

Herkkusieni keskeltä kaupunkia
Originally uploaded by InaRuo.

Tämä kaunotar löytyi koirien aamupissatuksella aivan keskeltä kaupunkia, Lahtea halkovan vilkkaan Lahdenkadun viereltä, vastapäätä linja-autoasemaa. Todella surullista, että upeimmat herkkusienet kasvavat usein keskustan puistoissa alttiina kaikille liikenteen myrkyille.

Muistan kyllä, että meidän perheemme poimi herkku- ja mustesieniä 1960-luvulla Kisapuistosta ja muilta keskustan viheralueilta. Autoja oli vähemmän, mutta ihan varmasti söimme sienten mukana aikamoisen annoksen lyijyä, häkää ja muita mausteita. Ympäristömyrkyistä ei juuri puhuttu, korkeintaan yleisesti saasteista, eikä niitä varmaan ollut niin hirveästi sienten kohdalla tutkittukaan.

Muistan edelleen, miten ihanalta ne sienet maistuivat (olen todellakin pitänyt sienistä aika pienestä asti), mutta silti jätän keskustaherkut nauttimatta. Herkkusieniä sentään löytää joskus metsästäkin, mutta mustesieniä en ole nähnyt aikoihin kuin kaupunkipuistoissa - ja keskustapihamme hiekalla autojen alla.

Vähän muutakin kuin lehmäntatteja

Vähän muutakin kuin lehmäntatteja
Originally uploaded by InaRuo.

Eilinen metsäretki oli viluinen, mutta menneen kesän jälkeen suorastaan satoisa. Muutamassa päivässä ojien reunoille ja muihin rikottuihin paikkoihin oli noussut monenlaista itiöemää, suurin osa niistä lehmäntatteja. Niistä en ollut kovin innostunut, mutta sitten silmä alkoi osua muihinkin tatteihin. Ensimmäiseksi löytyi kaksi kiinteää herkkutattia, sitten voi- ja punikkitatteja. Ja aivan reissun lopuksi vielä pari herkkutattia lisää.

Tottakai metsässä oli paljon muutakin, mm. hurjat määrät pulkkosieniä. Mutta ei yhtään rouskua, mikä alkaa herättää jo pientä paniikkimielialaa perheessä. Kuivattuja lajeja on kaapeissa vielä paljonkin, mutta suolasienet on kaikki syöty.

Sade kuulostaa hyvältä

Ruskotatit
Originally uploaded by InaRuo.

Parvekkeen oven takana rapisee, välillä jopa ryöppyää, ja se kuulostaa hyvältä. Sienisyksy näyttää sittenkin koittavan, edes jonkinlaisena.

Toissailtapäivänä hyppäsin hetkeksi irti töistä ja ajoin miehen kyydissä maalle, jossa hän kävi soutamassa. Mäyräkoira ja minä kipaisimme tunnin lenkille metsänläntille, josta useasti olen löytänyt vähintään kohtalaisesti herkkusieniä. Tuttu metsänreuna ei ollut antoisa, mutta poluilla ja ojanpenkoilla näkyi sentään joitain lajeja: myrkyllisiä pulkkosieniä, arvottomia valevahveroita, jo vanhaksi ehtineitä kuukusia, muutamia tunnistamattomaksi jääneitä lilliputtilajeja ja sitten lopulta nämä kaksi tattia.

Tatit häkellyttivät, sillä eiväthän ne sitten olleetkaan herkkutatteja tai muita tuttuja lajeja. Kolmen sienikirjan voimalla oli pakko uskoa, että olen löytänyt jonkin verran harvinaisina pidettyjä ruskotatteja. Määritystä puolsivat mm. pieni vaalea rengas jalan yläosassa, jalan väritys, mattapintainen lakinpinta ja keltaiset, kosketuksesta sinistyvät pillit. Ei varmaan ensimmäinen kerta, mutta nyt löytöön tuli kiinnitettyä huomiota. Ennen olen ehkä kerännyt moiset yksilöt joko kivi-, lehmän- tai herkkutatteina - vähän kasvupaikasta ja säästä riippuen sekoittaminen on juuri ja juuri mahdollista.

Onneksi sekaannus ei ole vaarallinen, sillä Suomessa esiintyvistä lajeista muut kuin sappitatti ovat syötäviä. Ja se sappitattihan on tosi helppo erottaa muista vaaleanpunertavien ja pullistuvien pilliensä ansiosta. Siis jos joskus hetkeksi erehtyy luulemaan sappitattia herkkutatiksi, viimeistään kääntäminen paljastaa oikean lajin. Maistamallahan homma viimeistään varmistuu. Kokemusta ei tosin ole, sen verran hyvin olen perkausvaiheen määrityksissä onnistunut, vaikka koppaan asti toki joskus joku sappitattikin on päätynyt.

Toivoa antava hapero

Toivoa antava hapero
Originally uploaded by InaRuo.

Siellä se oli, nurmikon ja metsän reunassa. Kiinteämaltoinen hapero, jonka pullean ja kiinteän jalan perusteella määritin palterohaperoksi. Voi se olla joku muukin hyvä punertavan ruskea yksilö haperoiden suuressa suvussa.

Yksinäinen kaunotar ei riitä ruuaksi, mutta pakkohan se oli kääntää, tarkistaa ja kerätä, jotta en täysin hävitä kosketusta sienestykseen. Taisi olla kolmas kerta tänä kesänä, kun ylipäänsä havaitsin sieniä. Kanttarellit keräsin ja raportoin, sen sijaan noin kuukausi sitten näkemäni kuivahtaneen mesisienituppaan jätin kasvamaan.

Ei yksikään kerätty sieni meillä hukkaan mene, jos se on ilman ryöppäystä syötäväksi kelpaava ja yhtä hyvässä kunnossa kuin tämänpäiväinen yksilö. Se pääsee joko lämpimän voileivän päällysteeksi tai salaatin sekaan.

Otetaan mitä kaapista löytyy...

Otetaan mitä kaapista löytyy
Originally uploaded by InaRuo.

...mikä taitaa olla ainoa tapa nauttia sienistä tänä vuonna. Tällä kertaa otin keittoa varten kuivattuja herkkutatteja, jotka laitoin ensin kuumaan veteen likoamaan. Kun sienet olivat pehmenneet, otin ne erilleen ja keitin liotusvedessä pari sipulia ja toistakymmentä maa-artisokan mukulaa kypsiksi. Kun vihannekset olivat kypsiä, lisäsin kasvisliemikuution ja pippuria ja soseutin keiton, minkä jälkeen lisäsin vielä creme fraichea. Kuumassa vedessä pehmenneet herkkutatin palat paistoin pannulla sipulin, persiljan ja ruohosipulin kanssa ja lisäsin tarjoiluvaiheessa keiton päälle. En ollut aiemmin kokeillut yhdistelmää, mutta kahdesta vahvasta mausta huolimatta se toimi upeasti.

Tarjoilumme oli hieman tårta på tårta tai siis svampar på svampar, sillä leivän kanssa tarjosin vielä sienisalaattia. Halusin nimittäin tyhjentää jääkaapista viimeisen erän viime kesänä mustaherukanlehtien, suolan ja valkosipulin sekaan säilömiäni mustarouskuja. Painon alla sienet olivat säilyttäneet rakenteensa ja makunsa vuoden ajan uskomattoman hyvin. Valkosipuli maistui tietenkin voimakkaasti, mikä ei haittaa ketään meidän perheessämme.

Sienestyksen puutteessa olen lueskellut maalla Vaskiratsastajan sienisalaatti -reseptikirjaa, johon Julia Ponomareva ja Aleksei Ponomarev ovat keränneet 201 sieniohjetta. Ohjeet kyllä tunnistaa pääosin venäläisiksi runsaasta paistamisesta, keittämisestä, voista ja smetanasta, mutta hieman niukempaankin rasvaan ja "keitetyn paistamiseen" ihastunut saa hyviä ideoita. Sienikohokasta ajattelin kokeilla joku viikonloppu, kun on kunnolla aikaa keskittyä kokkaamiseen. Tänään ruoka syntyi lenkkeilyn, siivoamisen ja verhojen ompelun ohessa. Silti taas kerran tuli todistettua, että hyvistä peruselintarvikkeista saa edullisesti todella hyvää ruokaa, kunhan jaksaa nähdä edes vähän vaivaa.

Onneksi on edes vadelmia

Ensimmäiset vadelmahillot
Originally uploaded by InaRuo.

Haaveet sienisaaliista alkavat käydä niin epärealistisiksi, etten oikein viitsi edes ajatella asiaa. Voisi kai sitä metsässä muutenkin samoilla, mutta jotenkin ei nyt maistu. Kuulemma hirvikärpäsiä on kuitenkin, joten jätän riemun väliin. Ehkä kuitenkin käyn kurkistamassa mustikoita yhdestä paikasta, jossa niitä näin pari viikkoa sitten. Elleivät sitten ole nekin kuivahtaneet.

Onneksi edes vadelmasato on vähintään kohtalainen. Kuivassa kasvaneet marjat eivät tietenkään ole mitään jättikokoa, mutta ihan kerättäviä ja yllättävän puhtaita. Eilen keräsin taas pari litraa sisarenlasten avustuksella. Ensimmäiset puoli tuntia kuuntelin, kun 5-vuotias raportoi jokaisen keräämänsä "vahelman". Sitten nuorisoporukka väsähti, ja siinä vaiheessa oli jo astian pohjakin peitossa.

Kerääminen oli ihan mukavaa siksikin, ettei puskiin osunut jostain syystä yhtään paarmaa samaan aikaan meidän ihmissaaliiden kanssa. Muutaman kerran olen herukkapensaissa huitonut aikani ja antanut sitten periksi. Tosin viinimarjatkin on kohta jo kerätty, sen verran niukan sadon ne tänä vuonna antavat.

Kaikkein kurjin kohtalo oli kirsikkapuulla, joka kyllä kukki keväälläupeasti ja näytti tuottavan kohtalaisesti marjojakin. Jokin ötökkä kuitenkin rusketti ja tuhosi ison osan oksista, ja loput säästyneet kirsikat olivat muutaman päivän poissaoloni aikana päätyneet ilmeisesti lintujen suuhun. Mutta - yllätys yllätys - puu on kesän aikana aivan varkain kasvattanut kaksi vesaa. Vahinko vain, että ne ovat aivan keskellä viinimarjapensaita. Jompi kumpi kärsii varmasti, jos yritän siirtää pikkukirsikkapuut toiseen paikkaan. Sen tiedän, että nykyinenkin puu on moisen vesomisen ja siirtotoimenpiteen tulos, joten ehkä kuitenkin yritän.