Viime viikon vesisateet ja perään tulleet pakkaspäivät viimeistelivät vihdoin luistinratamme kuntoon. Jäätä Vesijärven matalassa lahdessa oli sauvatestin perusteella 5-7 senttiä, pinnalla aivan ohut kerros puuterilunta. Kyseessä ei tietenkään ollut Päijät-Hämeen ensimmäinen luistelukeli, sillä tiedän todellisten harrastajien olleen pikkujärvillä kiitämässä jo moneen otteeseen. Moinen yritteliäisyys kuitenkin edellyttää, että joku porukasta jaksaa käydä tsekkaamassa paikkoja ja tiedottaa niistä muille. Lisäksi retkiluistinporukka haluaa turvallisuussyistä liikkua mahdollisimman paljon yhdessä. Ihan hyvä vaihtoehto, mutta olemme miehen kanssa valinneet viikonloppuluistelijan tason. Menemme siis jäälle silloin, kun sitä on turvallisesti jossain lähirannoistamme.Ensimmäinen kosketus jäähän oli sellainen kuin yleensä syyspuolella; varovainen ja haparoiva. Aluksi järki pisti koputtamaan koko ajan sauvalla ja kuuntelemaan jään ääniä, jalat ja muu
kroppa puolestaan muistelivat, miten pysyä pystyssä ja liukua eteenpäin ilman kompurointeja. Jos ja kun jää vaikutti kestävältä, koko olemus rentoutui. Jalat tottuivat taas teriin alla, sauvat löysivät oikean rytmin. Tänään jää oli sen verran hyvässä kunnossa ja tuultakin vain niin vähän, että pystyin jopa harjoittelemaan wassbergia eli sauvomaan joka potkaisulla. Välillä henkäisin hetken ja yritin ottaa muutaman kuvan vauhdikkaasti etenevästä siipasta. Horisontti näköjään on aina vinossa, mutta jäällä siis ollaan, ei luistimilla pujottelumäessä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti