Joulun alle osuvat kinkkuindeksit, maalailut kinkkupulasta ja lukemattomat kinkunpaisto-ohjeet tuntuvat meidän perheessämme täysin vierailta. Joulupöydässämme voi olla jotain lihaakin, mutta ei koskaan sikaa. Tänä vuonna pääosassa olivat punajuuripatee, maustesilakat, yrttimarinoitu lammas ja erilaiset salaatit. Sienisalaatti tietysti kunniapaikalla, mutta rosollikin oli hyvää, samoin vanhemman tyttären tekemä tomaatti-mozarellasalaatti.En väheksy perinteitä; mekin paistamme itse lanttulaatikkoa ja joululimppua. Silti ihmettelen, miksi suolainen possunkankku voi olla niin ylivoimainen herkku, että sadattuhannet ihmiset ovat valmiita syömään päiväkaupalla yhtä ja samaa. Kuinka moni nykyaikainen pienperhe todella saa tuhottua hyvillä mielin kymmenkiloisen lihakimpaleen? Tai ehkä siinä maistuu juuri se illuusio suurista sukujouluista, johon kuuluvat myös äänekkäät pelit, innostuneet väittelyt, hauskat rekiajelut ja suvun nuorisolle kohdistetut kyselyt opiskelusta, seurustelusta ja urahaaveista.
En kirjoita tätä pettyneenä tai ahdistuneena, sillä itse asiassa olemme viettäneet kaksi ihan mukavaa päivää hyvän ruuan ja rakkaiden ihmisten kanssa. Eilen vain omalla perheellä, tänään kolmen polven voimin ja osittain myös uusperhekuvioissa. Äitini juhlapöydässä olisi myös ollut mahdollisuus maistaa kinkkua, mutta satsasin mieluummin lohimurekkeeseen, sillikaviaariin ja laatikoihin. Ja siihen seurusteluun suvun nuorison kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti