Parvekkeen oven takana rapisee, välillä jopa ryöppyää, ja se kuulostaa hyvältä. Sienisyksy näyttää sittenkin koittavan, edes jonkinlaisena.
Toissailtapäivänä hyppäsin hetkeksi irti töistä ja ajoin miehen kyydissä maalle, jossa hän kävi soutamassa. Mäyräkoira ja minä kipaisimme tunnin lenkille metsänläntille, josta useasti olen löytänyt vähintään kohtalaisesti herkkusieniä. Tuttu metsänreuna ei ollut antoisa, mutta poluilla ja ojanpenkoilla näkyi sentään joitain lajeja: myrkyllisiä pulkkosieniä, arvottomia valevahveroita, jo vanhaksi ehtineitä kuukusia, muutamia tunnistamattomaksi jääneitä lilliputtilajeja ja sitten lopulta nämä kaksi tattia.
Tatit häkellyttivät, sillä eiväthän ne sitten olleetkaan herkkutatteja tai muita tuttuja lajeja. Kolmen sienikirjan voimalla oli pakko uskoa, että olen löytänyt jonkin verran harvinaisina pidettyjä ruskotatteja. Määritystä puolsivat mm. pieni vaalea rengas jalan yläosassa, jalan väritys, mattapintainen lakinpinta ja keltaiset, kosketuksesta sinistyvät pillit. Ei varmaan ensimmäinen kerta, mutta nyt löytöön tuli kiinnitettyä huomiota. Ennen olen ehkä kerännyt moiset yksilöt joko kivi-, lehmän- tai herkkutatteina - vähän kasvupaikasta ja säästä riippuen sekoittaminen on juuri ja juuri mahdollista.
Onneksi sekaannus ei ole vaarallinen, sillä Suomessa esiintyvistä lajeista muut kuin sappitatti ovat syötäviä. Ja se sappitattihan on tosi helppo erottaa muista vaaleanpunertavien ja pullistuvien pilliensä ansiosta. Siis jos joskus hetkeksi erehtyy luulemaan sappitattia herkkutatiksi, viimeistään kääntäminen paljastaa oikean lajin. Maistamallahan homma viimeistään varmistuu. Kokemusta ei tosin ole, sen verran hyvin olen perkausvaiheen määrityksissä onnistunut, vaikka koppaan asti toki joskus joku sappitattikin on päätynyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Saako kommentoida? Hieno löydös tuo ruskotatti! Toivottavasti maistuu.
Täydentäisin sen verran, että sienikurssilla minulle esiteltiin toinenkin syötäväksi kelpaamaton, polttavanmakuinen tatti: äikätatti. Muistan, että se oli onneksi helppo tunnistaa: se jää melko pieneksi ja jalantyvi on kirkkaankeltainen.
Sappitatista opin pillien (ja maun) lisäksi että hyvä tuntomerkki on jalan musta verkkokuvio. Sappitatilla on opettajan mukaan jalassa mustat sukkahousut, herkkutatilla valkoiset! :-)
Olet oikeassa, äikätatti ei tosiaan ole syötävä. Mutta kuten sanoit, se on niin pieni ja jotenkin jo ulkonäöltään niin "kirpeä", ettei sitä ole kiusaus käyttääkään.
Lähetä kommentti