Kolme rengasrikkoa Urajärven retkellä

Tämän päivän vaihtoehdot olivat Kärkölän Huovilanpuisto ja tänä kesänä remontin jälkeen avattu Urajärven kartanomuseo. Kärkölä tipahti laskuista, koska emme viitsineet lähteä tukkimaan Royal-pyöräilyn tiukemman sarjan eli 132 kilometrin lenkin ajajien tietä. Kuntosarjaan (50 km) olisin kunnon puolesta voinut osallistua, mutta massatapahtumat eivät oikein ole minua varten.

Urajärven lenkki on tuttu muutaman vuoden takaa, olemme olleet kartanomuseon alueella pariin otteeseen yötäkin. Matkahan ei ole pitkä, vain 29 kilometriä suuntaansa valitsemallamme reitillä: ensin pyörätietä Vääksyntien reunassa Lahdesta Kalliolaan, jossa käännös Paimelantielle. Kun Paimelantie palaa Vääksyntielle, pitää ylittää stop-merkillä varustettu vilkas risteys ja jatkaa Vesivehmaantielle, josta taas käännytään Urajärventielle. Maisema etenkin Paimelasta eteenpäin on enimmäkseen kumpuilevaa maalaismaisemaa, siis oikein mielenkiintoista poljettavaa.

Viimeinen kilometri museolle kulkee soratietä pitkin. Kapea tie sopii hienosti kartanomiljööseen, mutta koitui todennäköisesti eturenkaani kohtaloksi. Huomasin tyhjentyneen renkaan tosin vasta kahvittelujen jälkeen. Ehkä onneksi, sillä sain nauttia rauhassa Lilly ja Hugo -kahvilan vielä aamupäivällä rauhallisesta tunnelmasta ja hyvistä tarjoiluista - mies otti kahvinsa kanssa suklaamoussekakkua ja minä rouva Döllin omenatorttua. Oli oikein hauska myös jutella vuosien takaa muualta tutun kahvilanpitäjän kanssa. Kartanokierroksen jätimme tällä kertaa väliin, mutta menemme varmasti taas lähiaikoina myös museoon.

Tyhjä rengas siis paljastui aikoessamme lähteä polkemaan kotiin päin (rengas oli tyhjentynyt pienen reiän vuoksi tosi hitaasti eikä vieläkään ollut aivan littana). Ritarillisesti puoliso alkoi vaihtaa sisärengasta, koska hän ilmoitti haluavansa lopultakin kokeilla hiilidioksidipatruunaa renkaan täyttämiseen. Kävi kuitenkin ilmi, että minun pyöräni satulalaukkuun pakatussa vararenkaassa oli liian lyhyt venttiili, joten  ilmaa ei saatu menemään kumin sisään. Ei muuta kuin rengas irti ja oikeanlainen kumi tilalle miehen satulalaukusta, jossa sellainen onneksi oli. Patruunatkin toimivat ja rengas tuntui kovalta.

Puolison mielessä oli jo käynyt, että syyllinen rengasrikkoon saattoi olla myös Vesivehmaan pyöräteiden irtosora, jota oli paikoitellen runsaasti asvaltin päällä. Ja niinhän siinä kävi, että seuraavaksi puhkesi miehen pyörän takarengas. Siinä toista renkaanvaihtoa seuratessani tsekkasin myös oman etukumini, ja eikös sekin ollut taas löysä. Ilmeisesti ulkorenkaan sisään oli tarkastuksesta huolimatta jäänyt jokin pieni kivi (tai itse renkaan vaurio toimi piikkinä), joten toinenkin sisäkumi oli puhki. Se tyhjeni kuitenkin niin hitaasti, että päätimme vielä pumpata ja koettaa renkaan pitävyyttä.

Pian selvisi, että on viisainta antaa periksi ja soittaa tytär pakettiautolla apuun, sillä yhtään vararengasta ei enää ollut vaihdettavaksi. Hän tuli meitä vastaan Paimelan Simolantien risteyksessä, josta olisi ollut 11,5 kilometriä kotiin. Ehkä olisin voinut pumpata aina muutaman kilometrin välein ja siten päästä polkemallakin perille, mutta kolmen rengasrikon jälkeen ei oikein enää huvittanut. 58 kilometristä ajoimme lihasvoimin lopulta 46,5.

Onneksi tiedämme molemmat, että rengasrikot kuuluvat maantiepyöräilyyn. Senkin opimme, että minun pyöräni kiekkoihin sopivat vain pitkällä venttiilillä varustetut kumit. Kotona lohduttauduimme mm. kantarellikastikkeella, sillillä, bratwurstilla ja Stallhagen-oluella. Loppujen lopuksi ihan hyvä retkipäivä.