Hiihtoa, ruokaa, roudausta ja vähän lepoakin

Kuvittelin, että tämän joulun valmisteluun olisi ruhtinaallisesti aikaa, koska jäin lomalle ansiotöistä jo 15.12. Kummasti vain joulunaluspäivät kuitenkin hupenivat pakollisiin hoidettaviin asioihin, joista pienin ei ole myydyn asunnon tyhjentäminen. Itse asunnosta lähdimme jo pari vuotta sitten ja tietenkin muutimme huonekalumme ja päivittäiset tavarat mukanamme. Mutta kun selvisi, ettei uusi omistaja halua käyttää asuntoon rakennettuja kiinteitä kalusteita, päätimme purkaa ne. Ja sitten oli vielä selvitettävä vintti- ja kellarikomerot... Tänään, joulupäivänä, olen viimeksi kulkenut parikymmentä reissua rappusia ylös neljänteen kerrokseen (ja muutaman kerran vintille viidenteen) ja takaisin alas kantaen milloin parven laitoja, milloin sen alla olleita laatikoston osia. Mutta nyt näyttää jo lohdulliselta: pakettiauto on täynnä tavaraa, jotka huomenna pitää kantaa vain yhden kerroksen ylöspäin maaseutukotimme vintille.

Kiitos massiivisten lumisateiden liikuntaa on päässyt harjoittamaan myös ladulla. Aatonaattona ja jouluna mies pelasti minut ja tyttären keittiöstä hiihtämään Tapanilan hiihtomajan maisemiin. Aatonaaton sateen keskellä latu oli todella raskas ja haastava vuoden ensimmäiselle hiihtolenkille, mutta tarvoimme silti urheasti tyttären kanssa kilpaviitosen, jossa riittää myös ylämäkiä ihan kohtuullisesti. Aattona väylät olivat latukoneen jäljiltä todella luistavia, joten jaksoimme hyvin kiertää kolmen kilometrin perhelenkin kolmeen kertaan. Mies kilpaurheilijana meni tietenkin omaa vauhtiansa ja nieli kilometrejä ihan toisenlaisia määriä. Aattopäivän hiihto valitettavasti todisti, että oma hiihtokuntoni on aika pahasti romahtanut. Vuosia hiihtämätön tytär on nyt perheen hiihtokuningatar. Hänen ansiostaan muuten uskaltauduin hiihtolenkin päälle ensimmäistä kertaa kerrostaloyhtiömme yhteiseen joulusaunaan, jossa ei sitten ollutkaan muita naisia kuin me.

Jouluruokien valmistamisessa tein tänä vuonna yhden uuden aluevaltauksen. Vuosien mittaan olen pari kertaa kokeillut hämäläisen imelletyn perunalaatikon valmistamista ja epäonnistunut pahasti. Tällä kertaa päätin tehdä kaiken mahdollisen alusta asti oikein. Ostin torilta erityisesti "imelämuusiin" tarkoitettuja perunoita, luin useita ohjeita, kuuntelin ohjeita radiosta ja keräsin niistä mielestäni oleelliset asiat. Tärkeitä neuvoja näytti olevan kolme: perunat pitää keittää kuorineen, ne pitää kuoria ja survoa lämpiminä ja muusin pitää imeltyä oikeasti lämpimässä paikassa. Päädyin pistämään muusin ja jauhot kokkipadassa uuniin +50 asteeseen koko yöksi ja lisäsin maidon, voisulan ja suolan vasta seuraavana päivänä, jolloin myös paistoin itse laatikot 200-170 asteessa. Ja ihan älyttömän hyväähän siitä laatikosta tuli. Kelpasi jopa toiselle tyttärelle, joka ei koske lanttulaatikkoon.

Joulupöydässämme oli tänä vuonna seuraavia itse valmistettuja ruokalajeja: sienisalaatti (musta-, kangas- ja karvarouskuista), rosolli, graavilohi, haukiceviche, korvasieni-broilerinmaksapasteija, lanttulaatikko, imelletty perunalaatikko, hedelmillä ja leivällä täytetty kalkkunanfilee sekä kastike, jonka tein kalkkunan ohessa hautuneista purjoista, suppilovahveroista ja kermasta. Lisäksi oli ostettua munajuustoa, tomaatti-fetasalaattia ja olisi ollut vielä omatekoista joululeipää, mutta sitä ei kukaan tarvinnut laatikoiden oheen. Jälkiruoka oli myös omatekoinen, meillä kovin perinteinen piparkakkujäädyke, jonka oheen survoin kesällä keräämistäni vadelmista ja mustikoista kastikkeen. Ruokajuomana oli ensin aitoa shampanjaa, sitten keskinkertaista punaviiniä.

Joulupäivänä on sitten syöty suunnilleen samoja ruokia, vähän rennommin ja arkisemmilta astioilta. Leivonnaisia meillä ei harrasteta koristeltavia piparkakkuja lukuun ottamatta, mutta yksi hyvä taatelikakku tuli sentään lahjaksi. Ja sitten on tietenkin suklaata ja hedelmiä. Pöytä on runsas, mutta ei meillä jouluna ihan hirveän paljon ylimää- räistä syödä. Kun liikkuu säännöl-lisesti, tulee kyllä nälkä mutta ei turhia mieli-tekoja.

On tässä onneksi ehditty vähän levätäkin. Paria lahjakirjaa olen lueskellut ja katsonut miehen kanssa digiboxiin tallennettuja klassikkoelokuvia. Tyttäret näyttävät keskittyvän joko lukemiseen tai filmien katseluun, koirat ruokien kerjäämiseen. Ja huomenna on sitten vuorossa sukulaislounas, tällä kertaa äitini luona.

Jouluruuan kausi alkaa mausteleivän tuoksusta

Otsikko ei sikäli pidä ihan paikkaansa, että olen kyllä saanut jouluruokaa jo kerran ravintolassa ja kotonakin muutaman kerran omatekoista lanttulaa- tikkoakin. Mutta tänä viikonloppuna oli pitkästä aikaa keskittyä siihen, mitä hyvä talvinen tai jouluinen ruoka voisi ollakaan. Loppuviikosta luin hajamielisesti joitain vanhoja reseptejä ja pohdin, mitä tarjoaisin lauantaina kylään tuleville vieraille.

Päädyin ensin tsekkaamaan pakastimien sienitilanteen: aika vähän suolasieniä ja luultua enemmän kanttarelleja. Sitten pohdin, että haluaisin oikeastaan tarjota jonkinlaista kylmää kalaa alkuruokana. Pääruokaa hahmotellassa päätin, että torilta kannattaa hakea edullisia ja hyviä juureksia. Niiden seurana tuntui sopivalta hankkia pääruualle lammaspaisti kauppahallista.

Joululeipä astui kuvioihin, kun mietin alkupalojen tarjoilua. Peruna on tietenkin hyvä kyytipoika kalalle ja sienisalaatille, mutta rukiinen, hieman makea ja mausteinen perunalimppu on ehkä vielä parempi. Noin viisitoista vuotta sitten löysin jostain isosta naistenlehdestä imelletyn joululeipäohjeen, jota ensimmäiset vuodet leivoin kotikäytön lisäksi lastemme alakoulun joulumyyjäisiin. Kun myyjäiset olivat kohdaltani ohi, aloin lahjoitella leipää joulun alla ihmisille, joita on kiva muistaa jotenkin. Leipomisesta tuli huomaamatta perinne.

Piiri on laajentunut vuosien aikana aika lailla, joten tänäkin vuonna täytynee leipoa vielä toinenkin satsi. Eilisestä taikinasta tuli kahdeksan isohkoa limppua, joista yksi kului vieraiden kanssa viikonvaihteessa, toinen lähti heidän mukaansa ja kolmannen vein tänään iltapäivällä ystävälle. Loput leivistä löytävät kyllä paikkansa tällä viikolla.

Säilyvän ja erittäin hyvin imeltyvän limpun salaisuus on muutaman tunnin imeltyvässä perunasose-kaljamallas-ruisjauho-seoksessa, joka vielä saa kuplia pienen hiivanokareen voimalla seuraavaan aamuun asti. Leipomispäivänä taikinaan lisätään pomeranssinkuorta, kuminaa, siirappia ja hieman hiivaa ja alustetaan joukkoon ruis- ja vehnäjauhoa. Kohotetaan pellillä ja paistetaan 180 asteessa noin tunti, valellaan välillä siirappi- tai kaljavedellä. Lopputuloksena on kiiltäviä, kiinteitä ja erittäin maistuvia limppuja. Mies pitää niistä jopa lämpiminä, minä kunnolla jäähtyneinä, jolloin leipää on helppo leikata.

Kolmen ruokalajin päivällisemme sisälsi eilen seuraavia ruokalajeja: alkuruuaksi joululeivän kanssa tarjottuja tomaattisilakoita (uunissa paistettuja mutta kylmiä), haukifileestä limellä ja chilillä kypsytettyä cevicheä sekä sekarouskuista valmistettua sienisalaattia. Pääruuaksi oli keitettyjä perunoita, uunissa paahdettuja palsternakka- ja lanttulastuja, punaviinillä, mintulla ja valkosipulilla marinoitua lammaspaistia, viini-paistinliemeen keitettyä erittäin maukasta kanttarellikastiketta, mustaviinimarjahyytelöä ja paprikasalaattia. Jälkiruuaksi valmistin pitkästä aikaa tiramisùn, kun satuin löytämään kaapista sopivia "sormikeksejä". Sen verran poikkesin reseptistä, että tarjosin jälkkärin ohessa kesällä keräämiäni vadelmia.

Ahersin keittiössä aamukahdeksasta iltapäivä neljään asti ruokien kanssa ja lisäksi tulevat tietysti kattamiset, tiskaukset jne. Pitkästä aikaa raataminen oli tosi riemukasta ja homma pysyi hyvin kasassa, koska meitä oli ruokapöydässä vain viisi - ei siis tarvinnut pelata hirveiden määrien kanssa. No, toki isosta lampaanjalasta jäi syötävää vielä useaksi päiväksi, mutta juurekset sekä molemmat sieniruuat nuoltiin kyllä kulhoista viimeistä palaa ja pisaraa myöten jo tämän päivän rääppiäisissä.

Itse tehty ruoka on itseisarvo, minkä lisäksi olen tyytyväinen aina, kun pääsen käyttämään omaa tai läheisiltä saatua satoa. Listalla oli siis itse kerättyjä rouskuja ja kanttarelleja, maalla rehottavia minttuja, omista mustaherukkapensaiden marjoista jalostettua hyytelöä ja villivadelmia maaseutukotimme lähimetsästä. Cevicheen sain upotettua makua antamaan tyrnimarjoja, joita sain syksyllä kälyltä. Hamsteri ja kotoilija on taas onnellinen.

D-vitamiinia ja lohturuokaa marraskuuhun

Tänään jos milloin aurin- koinen sunnuntai- sää tuli tarpeeseen parin sadeviikon jälkeen. Heti aamusta pakkasin sienikorin ja mäyräkoiran autoon ja lähdin kokemaan tuttua suppilovahverometsää. Vain se hieman arvelutti, että arvelin myös hirvestäjien lähteneen liikkeelle samassa auringonpaisteessa. Ei näkynyt kyläteidenkään varsilla autoryppäitä, joten uskaltauduin metsään. Ja olihan meillä molemmilla punaista päällä!

Luonto oli juuri niin elämyksellinen kuin saatoin odottaa. Ensin ihailin vain auringossa kimaltavaa riitettä ylittämämme kesantopellon ja kuusimetsän sammalkerroksen päällä. Seuraavaksi näin tuoreen hirvenläjän ja kuulostelin metsän ääniä: lähellä variksen raakuntaa, jossain kauempana myös mahdollisesti metsästyskoiran haukuntaa. Vähitellen terästin katsettani löytääkseni mahdollisia sieniä auringonlaikkujen ja pudonneiden lehtien seassa. Ja olihan niitä siellä, sekä pakkasen ja sateen liiskaamia että aivan tuoreita itiöemiä. Taas oli käynyt niin, että olin ensin kävellyt ohi ja tallannut osan suppilovahveroista. Ja kun aloin kerätä, ei loppua tahtonut tulla. Sen verran järkeä oli päässä, että keräsin vain korin täyteen. Sienet kun piti vielä puhdistaakin.

Maalla sytytin taas hellaan tulen ja putsasin suppilovahverot ritilän päälle kuivumaan. Pienen osan kauneimmista pikkusienistä otin purkissa mukaan päivän ruokaa varten. Olin nimittäin jo valmistellut päivän ruuan tärkeimmän ainesosan: pizzataikinan. Päätin kokeilla italianopettajan antamaa reseptiä ja ryhdyin puuhaan vuorokautta aiemmin. Hyvän pizzataikinan idea kun on pitkä nousuaika. Nyt, kokeiltuani, uskon sen!

Perheemme syö pizzaa todella harvoin, sillä emme juuri käy ostamassa valmiita sen paremmin pakastealtaista kuin pizzerioistakaan. Minua tökkivät useimmiten suolaisuus ja rasvaisuus, mutta olen kyllä aika usein pettynyt myös pohjaan. Kun näin opettajamme reseptin, uskalsin ryhtyä toimeen. Se kun ei sisällä juuri lainkaan suolaa, eikä öljyä tai juustoakaan lisäillä hirveitä määriä. Tärkein on tomaatti, joko hyvänlaatuinen tuore tai purkitettu - pääasia, että ovat kokonaisia, eivätkä mitään sekamurskaa.

Ja tässä tulee perusresepti ensin pizzataikinalle. (Tein vain puolikkaan annoksen ja siitäkin tuli kolme pellillistä pizzaa, joten kannattaa ehkä muidenkin puolittaa. Riitti enemmän kuin hyvin neljälle hengelle.)
1 litra vettä
1,5 kg erikoisvehnäjauhoja
0,5 kg durumvehnäjauhoja
20 g tuorehiivaa tai 7 g kuivahiivaa (siis todella näin vähän!)
50 g merisuolaa.
12-24 tuntia ennen leipomista kaikki ainekset sekoitetaan suuressa salaattikulhossa tai vastaavassa astiassa, jossa taikinalla on tilaa paisua. Vaivataan kunnes taikina irtoaa seinämistä ja ilmavan tuntuista. Jätetään n. 23 asteen lämpöön peitettynä joko muovilla tai tiiviillä kannella.

Paistamista varten pizzataikina levitetään pellille mahdollisimman tasaiseksi ohueksi kerrokseksi, mieluiten sormin. Jos taikina ei leviä tasaisesti, voi kaulia kevyesti jauhotetulla kaulimella. Uuni kuumennetaan 250 asteeseen ja pidetään huoli siitä, että uuni todella on kuuma ennen paistamista. Pizzapohjan päälle laitetaan ensin vain tomaatti tai öljy (jos halutaan valkoista pizzaa, esim. sienitäytteen kanssa) ja laitetaan uuniin paistumaan n. 8 minuutiksi. Otetaan uunista ja lisätään viipaloitu, pehmeä mozzarella. Paistetaan vielä 5-8 minuuttia, kunnes juusto on sulanut ja pinta saanut väriä.

Teimme yhden tällaisen perus-Margheritan, jossa oli vain tomaattia ja mozzarellaa, ei siis edes muita mausteita. Se oli tuoreena hyvää, mutta ehkä hieman tylsän makuista. Toiseen pohjaan laitoin oliiviöljyä, tuoreita suppilovahveroita, mozzarellaa ja vähän raastettua parmesaania, kolmanteen tomaatin lisäksi rucolaa ja kahta mainittua juustoa. Maistuivat jo selvästi vahvemmilta, mutta eivät edelleenkään liian suolaisilta tai rasvaisilta.

Pizzahan on tyypillistä mättö- tai lohturuokaa, joka sopii juuri marraskuun pimeyden kaltaisiin olosuhteisiin. Ei välttämättä maailman terveellisin sunnuntailounas, mutta näistä lätyistä ei tullut yhtään liian täysi olo. Eivätkä ainekset tulleet kalliiksi: koko satsiin kului jauhojen lisäksi hieman öljyä, pari noin euron hintaista mozzarellapalloa, puolet muutaman euron hintaisesta parmesaanipalasta, yksi tölkki kuorittuja tomaatteja (alle euro) ja muutama kaapista löytynyt kirsikkatomaatti sekä puolet rucolasalaattirasiasta, joka maksoi muistaakseni alle kolme euroa. Niin, ja sienethän keräsin tänään metsästä.

Ihana D-vitamiinipäivä: sieniä ja aurinkoa!

Ihan kohta isä ottaa jälkiruokaa...

Isänpäivälounas onnistui oikein hyvin sekä ruokien että tunnelman osalta, kiitokset myös syöjille! Kuten eilen ennustin, meillä oli uunikalaa, juureslastuja, sienisalaattia, feta-tomaattisalaattia ja keitettyjä perunoita.

Ahkeroin mielelläni viikonloppuna keittiössä, jos muut läsnäolijat malttavat rauhoittua istumaan ja keskustelemaan pöydässä, kuten tänään kävi. Aika usein joku muukin osallistuu myös itse ruuanlaittoon, mutta tänään olin kyllä päävastuussa. Onneksi pöydän kattaminen ja siivoaminen sekä tiskikoneen täyttäminen ovat sentään aina yhteisiä tehtäviä.

Rakastan alku- ja pääruokien laittamista, mutta en ole mikään jälkiruokien superkokki. Yleensä tyydyn latomaan marjoja, rahkaa ja kermaa tai vaniljakastiketta kerroksittain johonkin kauniiseen astiaan. Rahka ja marjat pitävät yleensä huolta siitä, ettei systeemi ole liian makea. Tänään jälkiruoka oli hieman tavallista juhlavampi, sillä kasasin komeuden marenkinlevyjen päälle ja pilkoin sekaan myös Tanskasta ostamaani nugaata. Oli melkeimpä liian makeaa minun makuuni, mutta muut kyllä tyhjensivät maljan tehokkaasti.

Kassillinen laaturuokaa kympillä

Tänä aamuna olin todella iloinen, kun tajusin mennä ruokaostoksille Lahden kauppatorille, ja että siellä oli myös jokunen myyjä. Tärkein minulle on näin talviaikaan yksi ns. maalaisten rivin viljelijä, jolta saa laadukasta siikli-perunaa, makeita porkkanoita sekä kauniisti kasvaneita lanttuja ja palsternakkoja. Pieni kappa perunaa ja ihan kohtuulliset määrät mainittuja juureksia maksoivat yhteensä noin kympin, lisäksi sain kuormaan pyytämättä muutaman tosi tiiviin sipulin.

Heti kotona laitoin hautumaan keiton, jolla tällä kertaa ruokin myös aikuiset tyttäret, eli meitä oli ruokapöydässä neljä. Varsinaiseen inspiraatiokeittoon pilkoin sipulia, valkosipulia, porkkanaa, lanttua ja palsternakkaa, lisäsin liotettuja herneitä ja purkillisen tomaattipuretta ja maustoin inkiväärillä, persiljalla, tillillä, pienellä määrällä italialaista yrtti-chilimaustetta sekä normaaleilla suolalla ja pippurilla. Lisäsin sen verran reilusti vettä, että uskalsin jättää keiton hautumaan 100 asteeseen uuniin useaksi tunniksi siksi aikaa, kun käväisin maalla miehen kanssa viemässä talvirenkaita ja muuta varastoon joutavaa tavaraa. (Flunssainen tytär jäi kyllä kotiin sen verran vahdiksi, että olisi voinut puuttua, jos ruoka uunissa olisi jostain syystä kuumentunut liikaa.) Jätin myös hellan viereen kohoamaan löysän leipätaikinan, josta leivoin palattuani keiton seuraksi sämpylöitä ja focaccian kaltaisia leipäsiä. Ensimmäisissä oli mausteena aurinkokuivattuja tomaatteja ja päällä kurpitsansiemeniä, jälkimmäisissä pinnalla oliiveja, aurinkokuivattuja tomaatteja ja yksi jääkaappiin jäänyt kuivahtanut juustoraaste. Keitto hautui niin maukkaaksi, että se itse asiassa loppui kesken, ja leivät maistuivat nekin erinomaisesti erilaisten levitteiden kanssa.

Huomiseksi isänpäiväksi olen varannut Vesijärven siikaa ja jo mainittuja juureksia. Uunissa varmaankin paistan sekä kalat että maustetut juureslastut. Rouskuja on likoamassa sienisalaattia varten. Jälkiruokaan taidan taas kaivaa pakastimesta vadelmia. Minulla on selvästi taas jonkinlainen Muumimamma-vaihde päällä, kun yritän pitää perheen tyytyväisenä ja terveenä laittamalla hyvää ruokaa.

Flunssat ja mahdollisesti myös influenssat kiertävät silti koko ajan lähemmäksi tätä säännöllisesti supistuvaa ja suurenevaa perhekuntaamme. Pohjanmaalta kotiin tullut vanhempi tytär on selvästi jonkinlaisen taudin kourissa, mutta ehkä jo toipumassa - saa nähdä, tarttuuko se meihin muihin. Nuorempi tytär sai juuri viestin, että hänen soluasunnossaan Helsingissä on sikainfluenssapotilas, joten hän pohtii nyt, meneekö sinne heti alkuviikosta. Eihän näiltä välttyä voi, eikä taudin diagnoosikaan välttämättä ole helppo, jos se ei äidy pahaksi. Rokotuksia emme ole kukaan saaneet tai vaatineet, mutta kyllä ainakin piikin otan, jos en ehdi saada tautia ensin.

Päivän kuva ei esitä ruokaa, sillä kamera ei ollut kokkauksen aikana käsillä. Ruokapöytämme kukkakin on silti ajankohtainen. Toissapäivänä näin lopulta, minkä värisen amarylliksen olin istuttanut ruukkuun punaisen seuraksi - aika eri tahdissa näkyvät kehittyvän samaan aikaan istutetut sipulit. Tämä näkyy olevan vaaleanpunainen tai puna-valkoraidallinen, en enää tarkemmin muista määritelmää. Jouluksi on siis jäljellä vielä yksi punainen ja yksi täysvalkoinen sipuli. Ja ne onkin muuten syytä laittaa multaan ihan lähipäivinä, jos aikoo saada vielä kukkia jouluksi.

Pyhäruokaa kahdelle

Osui oikeastaan sattumalta pyhäinpäivään se viikonloppu, jolloin olemme miehen kanssa pitkästä aikaa kahden. Päätimme hyödyntää sen kahdella tavalla: kiinnittää seinään muutaman taulun, yhden naulakon ja peilin sekä laittaa juuri sellaista ruokaa kuin itse haluamme. Onnistuneen pikkuremontin ja siivouksen jälkeen ruoka maistuikin ansaitusti.

Isolle porukalle kokkaamisessa on oma hohtonsa, mutta monen ruokavalion perheessä se merkitsee myös kompromisseja. Mies ja minä syömme kahden ollessamme ruokia, jotka sulkisivat koko perhekokoonpanolla aina jonkun ulos: silakoita, silliä, maksaa, riistaa, äyriäisiä, mätiä ja monenlaisia sipuli- ja sieniruokia. Keväällä herkuttelemme parsalla ja korvasienillä, näin syksyllä mielellämme hirvenlihalla ja rouskusalaatilla tai tulisella sinisimpukkakeitolla.

Tämän päivän menumme koostui kolmesta ruokalajista: hirvicarpacciosta, herkkutattipastasta ja marenkisesta vadelmajälkiruoasta. Carpacciota varten kävin etukäteen tilaamassa pienen määrän hirven sisäfileetä kauppahallista ja valmistin sen niin, kuin useimmat ohjeet neuvovat: pintaan pippuria ja suolaa ja ruokalusikallinen konjakkia, file muovipussissa tunniksi pakastimeen. Sopivasti jähmettynyt liha leikataan ohuiksi viipaleiksi ja tarjoillaan rucolan, majoneesi-balsamico-tomaattipure-kastikkeen sekä parmesaanilastujen kanssa. Meillä oli lisäksi hyvää italialaista punaviiniä, joka tosin oli ehkä tarkoitettu enemmänkin kypsän hirvenlihan kanssa. Alkuruoka onnistui muuten hienosti, mutta liha oli tarjoillessa vähän liian kylmää.

Herkkutattipastan kastikkeen teen aina itse kerätyistä ja viipaleina kuivatuista herkkutateista. Jo valmistaminen on suuri nautinto, sillä kuivatuista sienistä tulee koko asuntoon aivan uskomattoman hieno aromi, kun ne laittaa hetkeksi likoon kiehuvaan veteen. Tällä kertaa paistoin pienessä voimäärässä silputtua purjoa, jonka päälle kaadoin liossa olleet tattiviipaleet liemineen. Paistoin pehmeäksi, lisäsin vielä hieman nestettä ja maustoin varovasti italialaisella chilisuolalla ja mustapippurilla. Paistamisen loppuvaiheessa lisäsin murustettua sinihomejuustoa. Herkkutatti (fungo porcino) tarjotaan italiassa nauhapastan kanssa, joten niin tein myös minä. Onnistui täydellisesti!

Jälkiruoassa hieman oikaisin, sillä tarjosin vadelmat valmiiden marenkien sekä valmiista vaniljakastikkeesta ja rahkasta tehdyn seoksen kanssa. Villivadelmat olin kuitenkin kerännyt ihan itse kesällä maalta, joten niissä oli reippaasti makua. Ja jälkiruoan jälkeen oli todella sellainen olo, ettei enää jaksa syödä yhtään mitään.

Huomiseksi olen jo tehnyt sienisalaatin maustumaan sekä kaivanut pakastimesta lanttulaatikon, joita tehtailin muutama viikko sitten innoissani syksyn edullisista lantuista. Lisäksi on vielä pieni annos hirveä, purkillinen silliä ja pari purkillista syksyllä Norjasta tuotua mätiä. Aion myös tehdä ison tomaattisalaatin sipulilla ja keittää hyviä perunoita. Aikuiset hyppivät pöydillä tai ainakin herkuttelevat ihan tosissaan, kun (aikuiset) lapset ovat poissa...

P.S. Tykkään myös kattaa kauniisti. Kapeat liinat sain lahjaksi kesällä Australian ystävältä Kirsiltä. Kiitos, ne sopivat täydellisesti myös ensimmäisenä auenneen amarylliksen kanssa!

Räntää päin naamaa

Parin viime viikon säät ovat iskeneet suoraan päin naamaa ja nahan läpi lihaksiin. Mielen tasolla en vastusta sadetta, tuulta tai edes pimeyttä, mutta valitettavasti kroppani lihaksineen ja nivelineen on toista mieltä. Ja sehän sitten vaikuttaa mielialaankin.

Vaivoja on tässä turha erikseen luetella, mutta välillä on vaikea motivoida itseään kivuilta ja säryiltä liikkumaan. No, tänäänkin ajelin aamupimeässä kuntosalille ja pistävässä räntäsateessa takaisin. Kyllähän se hetkeksi lämmitti ja norjisti. Loppupäivä on taas kulunut kroppaa koneen ääressä jumittaessa. Kuumaa teetä on kulunut monta kuppia, kun ei muuten ole muuten tahtonut lämpö kiertää systeemissä.

Maanantaina oli vielä tarjolla sumuisen sään kauniisti pehmentämiä ruskan värejä, kun pääsin pikaiseltaan käymään Hollolan kirkonkylässä. Yritin imeä sisääni mahdollisimman paljon murrettuja keltaisia, ruskeita ja punaisia sävyjä. Näkyy tuolla taivaalla ja vedessä ihan upeita harmaita ja sinisiäkin vivahteita.

Ja pellolla muutaman kilometrin päässä laidunsi äänekäs joukko syksyn viimeisiä joutsenia. Maalla liikkuvat pitkäkaulat saavat minut aina muistamaan, että linnut todennäköisesti polveutuvat hirmuliskoista.

Syksyn väreillä on merkitystä

Kun valo vähenee, väreistä tulee yhä tärkeämpiä. Syksyn ruska - etenkin tänäänkin koetussa auringossa - on ylivertainen piristäjä, jos sitä pääsee kokemaan kunnon valossa. Tänään minulla oli siihen mahdollisuus, sillä pääsin nauttimaan maisemista sekä ajomatkoilla maalle ja takaisin että sienimetsässä ja syksyisessä maatalousmaisemassa. Metsänreunat, pellot, puutarhat ja joka ikinen puusta putoava lehtikin tuntuvat nyt kirkuvan värejä, joita kannattaisi ottaa talteen pimeyden varalle.

Metsään menin vähän epävarmana, sillä eilen alkanut hirvenmetsästys olisi saattanut hyvinkin ulottua juuri vakituiselle suppilovahveropaikalleni. Kiersinkin metsänreunaan autolla hieman kiertoteitä ja tarkastin, näkyykö metsästäjien autoja parkissa. Ei näkynyt eikä kuulunut, joten Hollolan Kutajoen metsästysseurue on aloittanut jostain muualta. Minun kannaltani erittäin hyvä, sillä en kyllä halua olla samassa metsässä yhdenkään pyssymiehen kanssa. Kerran olemme osuneet passissa olleen metsästäjän kanssa nenäkkäin - eihän siinä mitään tapahtunut - mutta jo silloin tuntui viisaalta poistua paikalta.
Sen verran on ollut viime viikkoina kuivaa, että suppilo- vahverot eivät löytyneet aivan samoilta paikoilta kuin aiempina vuosina. Olin jo lähdössä pois, kun löysin aiemmin koluamat- tomasta notkelmasta tiheän esiintymän isoksi kasvaneita sieniä, joiden perkaaminen oli varsin vaivatonta. Kaikkein paras olisi tietysti napsaista jalan tyvestä sammaleet ja roskat pois jo metsässä, mutta koiran kanssa liikkuessa se ei oikein onnistu. Koiralla kun on aina kiire eteenpäin, on löytö miten runsas tahansa.

Virkistyin metsässä ja jopa sieniä peratessa huomattavasti, mutta kaupunkiin tullessa iski kova päänsärky. Nyt on viisasta paneutua lepäämään ja odottamaan, millaisen sään tuuli ja ilmavirtaukset huomiseksi kehittävät. Ennusteiden mukaan lämpötila laskee huomattavasti, joten työviikon voi aloittaa ilman haikeutta hukkaan menevistä ulkoilusäistä. Ainakin pitää opetella taas pukeutumaan niin, että tuulessa ja tuiskussa selviää.

Melkein kunnon nainen

Lähdin tänä aamuna sieneen Lahden keskustan liepeille eli Urheilu-keskuksesta kohti Tapanilaa. Seurasin muutaman sata metriä kalkilla merkittyä väylää, kunnes muistin, että samalle reitille pelmahtaisi pikapuoliin muutaman sadan naisen joukko kuntoilevia naisia. Olin itsekin hieman miettinyt, että voisin osallistua Kunnon Nainen -tapahtumaan, mutta valitsin sittenkin omaehtoisen ulkoilun. Onneksi, sillä parempaa sienisäätä en olisi voinut saada. Toki upea syysaurinko helli myös lenkkeilijöitä! Mutta minä en taatusti olisi pystynyt keskittymään vain sauvojen heilutteluun ja askeltamiseen, vaan olisin lipsahtanut polulta metsän puolelle.

Jälleen kerran hämmästelin, miten ihan lenkkipolkujen varsilta voi kerätä kaikkia niitä lajeja, joista ihmiset maksavat kilometrin päässä kauppatorilla useita euroja litralta. Joki muukin oli selvästi löytänyt suppien suppilovahvero- ja mustatorvisienipaikoille, mutta silti sain ihan kelpo saaliin. Kilpailua ei ole mitenkään hirveästi, jos ensimmäisen sadan metrin matkalta löytää kahden edellä mainitun lisäksi kunnon esiintymän kanttarelleja. Nehän ovat paitsi himoittuja, myös helposti löydettäviä.

Sen ymmärrän paremmin, että erinomaisen sievät, terhakat ja hyväkuntoiset limanuljaskat odottivat minua vastapuhjenneina. Sienihän on erinomainen, mutta moni varmaan pelästyy jo nimeä, loput luultavasti limaisen pinnan nylkemistä lakin päältä. Teen sen jo todella näppärästi, mutta palkinnoksi saan pinttyneet sormet.

Rouskujakin onnistuin keräämään taas parin salaatin tarpeiksi. Mustarouskut olivat enimmäkseen pahentuneita, mutta karvalaukuissa ja kangasrouskuissa oli paljon priimakuntoisia.

Kaikkein paras oli kuitenkin aamuhiljainen metsä. Ensimmäinen kohtaamani henkilö oli hiihtäjälegenda Siiri Rantanen, joka oli jo palaamassa ilmiselvän tehokkaalta lenkiltään. Vaikka hänen jälkeensäkin lenkkipolulla kulki jatkuvasti ohi yksinään ja pareittain juoksevia ja käveleviä lenkkeilijöitä, rauha vallitsi pitkälle puoleenpäivään asti. Vasta paluumatkalla lähellä Urheilukeskusta pulinataso alkoi nousta. Ja siinä vaiheessahan olin muutenkin jo palaamassa kaupunkimelun pariin. Uskomattoman hieno päivä!

Mustat sormet

Sen jälkeen, kun viikko sitten palasimme matkoilta, olen käynyt sienessä kolme kertaa. Reissut ovat olleet aika lyhyitä, mutta niin vain perattavaa on riittänyt. Syötävistä sienistä eniten käymissäni Hollolan metsissä näyttäisi olevan mesisieniä, joita en ole inspiroitunut keräämään.

Hyvänä kakkosena tulevatkin sitten rouskut. Kiitettävän paljon on löytynyt sekä mustarouskuja että karvalaukkuja, jotka maistuvatkin joltain. Niiden seuraksi olen poiminut jonkin verran kauniita pieniä kangasrouskuja, jotka eivät mielestäni ainoina salaattisieninä oikein maistu muulta kuin vähän kitkeriltä.

Mustarouskun perkaus on tehokas tapa saada sormensa mustiksi. Toinen mustaava sieni on ehdottomasti limanuljaska, jonka limakerroksen poistan mielelläni aina jo metsässä. Tänään paistosienistä eniten oli juuri limanuljaskoja, joiden lisäksi löysin harmaakirjovahakkaita, pari koivuhaperoa, lampaankääpiä, yhden herkkutatin ja leppärouskun, muutaman kanttarellin ja känsätuhkeloita.

Lampaankäävistä laitoin heti pastakastikkeen, johon paistoin sekaan anopilta saamaani kesäkurpitsaa, mausteita ja ruokakermaa. Ihan ok ruoka miedoista aineksista ja terästyi huomattavasti, kun lisäsin hieman tuoretta valkosipulia ja pari ohutta siivua vuohenjuustoa.

Vähän minua on surettanut se, että syntymäpäivämatkani takia menetin lähes täysin puutarhamarjojen satokauden. Oikeasti asiassa ei ole mitään suremista, sillä Norjan luonto oli minulle ensikertalaisena ihan huikaiseva kokemus. Niistä maisemista ja kokemuksista sain taatusti saman verran energiaa kuin saisin niistä hillopurkeista, jotka nyt jäivät tekemättä. Sitä paitsi omenakausi on vasta aluillaan...

Nyt sillä on nimi: kotoilu

Mari Mörö kirjoitti perjantain Hesarissa kolumnissaan Kotoilijan juhlaviikot(€) siitä, miten meidän keski-ikäisten kotiruoka-, keräily- ja säilöntäharrastukset ovat taas trendikkäitä. On muotia kysyä kokeneemmilta säilöntäohjeita ja huokeiden ruokien reseptejä ja itsekin niitä kokeilla. Rohkeimmat nuoret uskaltautuvat jopa kasvimaalle ja metsään. Englantilainen termi on homing, jonka Mörö siis kääntää kotoiluksi.

Kuten Mörö myös kirjoittaa, trendikkyys ei hirveästi hetkauta meitä, jotka olemme jopa vuosikymmeniä keränneet hillomarjamme ja keittäneet mehumme, hakeneet metsästä sekä kuntoa että sienisadon ja varmistuneet siitä, että keskellä talveakin on jotain kesän makuja tallessa. Itse asiassa kotoilijat ovat juuri nyt niin kiireisiä, ettei heillä ole aikaa moisiin pohdintoihin. Fiksuimmat meistä ovat säästäneet lomansa näille sadonkorjuuviikoille, jotka toki jatkuvat vielä ainakin sienten ja joidenkin metsämarjojen kohdalla elokuun jälkeenkin.

Minäkin olen lopulta lomalla, mutta pääsen vähän huonosti toteuttamaan luovaa hamsteria itsessäni. Tänään on pyykkipäivä ja sitä paitsi sataa niin tiheästi, ettei keräily onnistu sen paremmin metsässä kuin marjapensaissakaan. Alkuviikko kuluu matkavalmisteluissa, sillä vastoin kaikkia aiempia periaatteitani olen lähdössä mieheni kanssa pitkälle ulkomaanmatkalle marja- ja sieniaikaan. Matkan ajankohdalle on kuitenkin hyvät syyt, joiden vuoksi olen valmis uhraamaan vuoden tärkeimmät viikot.

Onneksi tallessa on sentään jonkin verran vadelmia, mustikoita ja mustaherukoita, osa hillopurkissa, osa pakastimessa. Ja luotan siihen, että sienimetsän iloista suuri osa on vasta edessä syyskuussa, kun palaamme matkalta.

Ensimmäisen harjoitusmatkan teimme jo perjantaina ja lauantaina Kotkan ja Haminan seuduille. Meren rannalla metsässä oli paljon isoja mustikoita, joita napsin suoraan suuhun. Ystävien kesäkeittiön herkut ja auringonlasku meren ylle taas tallentuivat muistojen joukkoon. Kaikkea kesää ei onneksi saa purkkiin. Digikuvakin on aina vain kalpea vihje siitä, mitä parhaimmillaan on kokenut.

Apeissa tunnelmissa

Säiden puolesta elän ihannekesääni. Aurinko on ollut näkyvissä riittävästi, mutta lämpötila on vain harvoin kiivennyt sietämättömän pitkäksi aikaa hellerajan yläpuolelle. Erityisen kiitollinen olen sateista, jotka ovat sopivasti aina noin viikon välein katkaisseet kuivuuden kastellen marja- ja sienimaastot. Siellä täällä olen kuullut jonkun valittavan lomasäitä (ei jatkuvaa hellettä), mutta tuttavapiirissäkin suurin osa ihmisistä tuntuu olevan tyytyväisiä lämpötiloihin, joissa vielä jaksaa tehdä jotain.

Olen kuitenkin apea, kahdesta syystä. Ensimmäisestä saan syyttää melkein pelkästään itseäni. Keväällä - ehkä laman pelossa, vielä enemmän jossain kaikkivoipaisuuden hurmoksessa - keräsin tehtäväkseni ihan liikaa töitä. Oikeaa lomaa en ole ehtinyt viettää vielä ollenkaan, ainoastaan paeta työpöydän äärestä muutamana päivänä. Ihan pikkuisen syytän joitain asiakkaitani eli töideni ostajia, jotka tekivät tilauksensa kovin myöhään tänä vuonna. Jos he olisivat uskaltaneet/osanneet/ehtineet järjestellä tilauksensa paremmin, olisin ehkä saanut työt valmiiksi jo pari viikkoa sitten. Ehkä.

Toinen syy on ainakin melkein suoraa seurausta edellisestä. Luultavasti liian kovan työtahdin takia olen jo kaksi kertaa tänä kesänä sairastunut sen verran pahasti, että oikean loman sijasta olen joutunut sairauslomalle. Nyt sinnittelen vaarattoman mutta äärimmäisen ikävän huimauksen kanssa. Alussa tuntui sängyssäkin, että ihan kohta poraudun patjan läpi syövereihin. Muutaman päivän lepäilyn jälkeen oireet ovat vähän helpottaneet ja osaan myös jo ennakoida asennot, joissa huimaus iskee. Mutta voimat ovat vähissä, enkä todellakaan jaksa keskittyä pahoinvoinnilta kirjoittamiseen ja pitkään istumiseen.

Tällainen pakkohidastettu elämä on todella kaukana siitä, miten haluaisin lomaani viettää. Jos olisin saanut työt aikataulun mukaan valmiiksi viime viikolla, olisin nyt keräämässä marjoja ja sieniä ja jalostamassa niitä säilykkeiksi. Tällä viikolla olen jaksanut olla kaksi tuntia vadelmapöheikössä ja kiertää kerran hyvät kanttarellipaikkamme. Kirvelevin mielin jätin menemättä parin kilometrin matkaa herkkutattimetsään, jossa ensimmäinen sato luultavasti mätänee. Ainakin siitä päätellen, että kotipihamme muutamat herkkutatit olivat ehtineet mennä vanhoiksi sinä aikana, kun minä lepäsin kaupungissa omassa sängyssäni.

Nyt jo vähän hirvittää, miten jaksan ensi viikolla vielä puristaa kasaan ne hommat, jotka vielä ovat jonossa. Lomalle pitäisi lopulta päästä sillä mielellä, ettei yksikään tekemätön työ kaiherra. Toivon tietenkin myös, että säät suosivat myös elokuun lomailijaa. Ei silläkään tosin ole niin valtavasti väliä. Kunhan pääsisi ulos ja vapauteen.

Kanttarelleja, varovasti

Olen muutaman kerran tässä blogissakin kertonut, miten pahoja vatsaoireita olen saanut kanttarelliruuista. Parin vuoden tauon jälkeen olen nyt muutaman kerran kokeillut varovasti maistamista. Toiveikkaalta vaikuttaa.

Mitään virallista diagnoosia vaivoista ei ole, mutta epäilen edelleen yhtenä hyvänä kanttarellikesänä rasittaneeni elimistöäni liikaa mainitun sienen sienisokerilla. Kun suolisto kerran oli ärtynyt, pienikin altistus laukaisi pahaa laktoosi-intoleranssia muistuttavat oireet. Oli erittäin kivuliaita kouristuksia ja usein vielä ripuli päälle. Pahimpien kertojen jälkeen ei huvittanut pelleillä asian kanssa.

En minä nytkään hölmö aio olla ja ryhtyä taas syömään urakalla kanttarelleja tai muitakaan oireta aiheuttavia sieniä. Mutta edelleen aion kerätä kaikki talteen, sillä meidän pihassamme maalla niitä kasvaa erittäin takuuvarmasti joka vuosi. Tänä kesänä olen kerännyt pari kertaa jo ihan merkittävät satsit. Ensimmäiset sienet jätin miehen paistettavaksi, kun olin itse matkoilla. Toisia söin varovasti kastikkeessa kalaruuan ohessa. Huomenna on varsinainen koetus, kun aiomme syödä kanttarellikeittoa. Yksi lautasellinen saa riittää ja sitten kuulostellaan.

Kuvan kanttarellit kasvoivat viime viikolla Lahden kaupungissa ihan lähellä urheilukeskusta. Samalla reissulla keräsin tyttäreni kanssa myös vajaat pari litraa mustikoita, jotka maistuivat erityisen ihanilta taikinakuoren sisällä, vaniljakastikkeen kanssa.

Kylmän kiven odotuksessa

Tällä viikolla ovat tuttavapiirissä alkaneet taas "leikkimieliset" puheet siitä, miten kesä on puolessa eli käytännössä ohi. Viikon kuluttua on se Jaakon päiväkin, jonka jälkeen uimavedet kansanperinteen mukaan viilenevät kylmän kiven kertaheitolla. En halua mennä mukaan voivotteluun, sillä oma lomani on vasta alkamassa tiistaina 28.7.

Häpeäkseni täytyy myöntää, että uin eilen ensimmäistä kertaa tänä kesänä luonnonvesissä eli Vesijärvessä. Ihan riittävän virkistävää oli, joten uiminen jäi lähinnä kastautumiseen. Lisäksi rannan lähistöllä uiva joutsenpari vartioi poikasiaan sen verran tarkkaan, etten halunnut niitä laiturille uhittelemaan - sitä on sattunut, ja vieläpä ison koiran nenän edessä. Toinen rajoittaja oli sukulaistytön sekarotuinen koira, joka koko ajan poukkoili laiturin tikkailla sen näköisenä, että se halusi komentaa minut ylös.

Voi olla, etten olisi eilenkään innostunut menemään järveen, ellen ensin olisi pyöräillyt anoppilaan hikoiluttavassa säässä. 13 kilometrin matka ei kilometreissä ole paha, mutta nousu Lahden keskustasta ensin Kankolanmäelle ja sitten Messilän hiihtomäkien korkeuteen on ihan keskitason urheilusuoritus. Vaikka pyöräilen säännöllisesti hyötyajoja kaupungissa, huomasin maantiekuntoni olevan aika surkea. Niin vaihdepyörää kuin ajelenkin, pakko oli nöyrtyä sekä mennessä että tullessa pahimmassa nousussa hetkeksi pyörää taluttamaan. Tulipa katsottua samalla vähän tarkemmin pientareiden kasveja. Ja tuli tarve pulahtaa veteen.

Hieman se vaivaa, että vuosien mittaan olen muuttunut kovin araksi luonnonvesissä uimariksi. Lapsena kuitenkin uimme ja leikimme sisarusten ja kavereiden kanssa tuntikausia vedessä viimeistään kesäkuun alusta asti. Hiekkarantaelämästä ja auringonotosta en tosin ole välittänyt koskaan, joten siksi ehkä vieraannuin säännöllisistä rantaretkistä teini-iän jälkeen. Toinen syy on siinä, etten ole koskaan omistanut omaa rantapaikkaa. Onneksi on anoppilan ranta, johon pääsee aika lailla rajoituksetta.

Aika monta kertaa silti olen tänä kesänä uinut avoimen taivaan alla, sillä olen vuosien tauon jälkeen löytänyt Lahden Urheilukeskuksen maauimalan hyppyrimäkien juurella. Eihän se mitenkään kaunis tai inspiroiva paikka ole, ellei sitten ole turistien tapaan kiinnostunut mäkihyppääjien ja uimareiden epäkonventionaalisesta yhdistelmästä. Mutta viidenkymmenen metrin altaassa on hyvin tilaa ja lämmin vesi. Olen altaassa yleensä tunnin, josta yritän vesijuosta tehokkaasti vähintään neljäkymmentä minuuttia ja venytellä tai uida hitaahkosti lopun ajan. Vesi kohtelee lihaksia lempeästi ja ulkona on hyvin tilaa hengittää.

Mansikka, mustikka, keltavahvero...

Hollolan metsissä on nyt ainakin näitä: kanttarelleja, mustikoita ja ahomansikoita.

Keltavahverot ovat vasta tulossa, mansikat jo menossa. Mustikkaa tuntuu olevan niin paljon kuin hyttysiltä kestää kerätä. Minun sorminäppäryydelläni se tarkoittaa enintään litraa, sitten sääsket ovat jo imeneet vähintään ranteet ja tukanrajan verille. Mutta sehän riittää jo hyvinkin piirakkaan (eilen illalla kerätyistä nautin osan myös aamuviilin päällä).

Vakiopaikalle ei ollut vielä noussut yhtään tattia, mitään sorttia. Lehmäntateista ja punikeista se yleensä alkaa, muutaman päivän kuluttua siitä nousevat herkkutatit. Tsekkaan taas viikonvaihteessa.

Kolme kanttarellia

Kesän ensimmäiset kanttarellit on nyt bongattu omalta kesäpihalta Hollolassa. Eilinen kaatosade sumensi kuitenkin silmäni niin pahasti, että kaikki todisteeksi otetut valokuvat ovat epätarkkoja. Jätin kolme ihan kunnollisen kokoista sientä paikalleen, sillä todennäköisesti ne vielä kasvavat - ja kanttarellithan kestävät "kasvatuksen". Sen sijaan keräsin purkkiin kaikki löytämäni ahomansikat, sillä ne olivat jo kastumassa sateessa kelvottomiksi. Aamulla oli kiva syödä saalis viilin päällä.

Nyt taas kaupungissa ja työkoneen ääressä. Reilun tunnin kuluttua bodybalanceen, sen jälkeen vielä iltapäivä töitä. Illalla yritän mennä maalle oikein yöksi, jos sää vaikuttaa hyvältä. Koirillakin olisi pitkästä aikaa vähän useampi tunti vapautta kerrallaan.

Lomailua rutiineista

En ole vielä kovinkaan lähellä todellista lomaa, mutta lohdutan itseäni rikkomalla rutiineja. Liikunnoissa se on jopa helppoa, sillä kesällähän ovat tarjolla mm. puistojumppa ja melonta. Mutta jotain uuttakin on kiva ottaa haltuun: tänä kesänä se on vesijuoksu ja uinti maauimalassa, jossa olen edellisen kerran käynyt säännöllisesti tai ylipäänsä ollenkaan ehkä kymmenen vuotta sitten.

Uimala sijaitsee Lahden Urheilukeskuksessa hyppyrimäkien juurella, jossa olen päässyt joka kerta seuraamaan samaan aikaan mäkihyppääjien harjoituksia. No, eivät he altaaseen hyppää vaan viereen, sillä allas on suurimman mäen montussa ja siinä sivussa on siis käytössä kahden mäen alastulorinteet. Ei homma lahtelaisesta enää kovin eksoottiselta tunnu, mutta ainakin iltapäivisin hommaa ohjataan seuraamaan ulkomaisten turistien ryhmiä, jotka näpsivät innoissaan kuvia ja usein myös aplodeeraavat hyppääjille. Kasvattaa kyllä nuorehkojen poikien luonnetta, kun he joutuvat tällä lailla yleisön eteen myös aivan tavallisissa harjoituksissa.

Vaikkei maauimala vastaa elämyksiltään luonnonvesiä, vesijuoksu altaassa on ollut yllättävän mukavaa. Allas on täyspitkä, eikä siellä ole vielä kertaakaan ollut minkäänlaista ruuhkaa. Erityisen hauskaa on liikkua avoimen taivaan alla ja nauttia joko auringosta tai edes suuresta määrästä hapekasta ilmaa ympärillään. Äänimaailmakin on mukavampi kuin kaikuvissa halleissa, vaikka jostain kumman syystä maauimalassa soitetaankin suht. kovalla kaupallista paikallisradion kanavaa.

Yhtään kuvaa minulla ei tästä kesäharrastuksesta ole, sillä uimaan mennessä en yleensä viitsi kuljetella kauheasti ylimääräistä elektroniikkaa mukana. Kyllähän siellä altaalla kuvia näpsitään, tänäänkin seurailin erittäin kauniiden thaimaalaisnaisten poseerauksia toisilleen. Ladyt olivat edustavia uima-asuissaan sinivihreää vettä vasten, mutta ehtivät kyllä aika vähän uida.

Oheiset pari ovat kuvaa viime viikon työkeikalta, joka suuntautui luonnonveden ääreen eli Enonsaareen keskellä Vesijärven Enonselkää. Tarjolla oli pari laivamatkaa yhteysaluksella, kävelyä rantahiekalla, kahvit vanhassa huvilassa ja keskustelua saaren käyttäjien kanssa. Ihan rentouttava työtehtävä, etenkin kun sääkin vielä suosi kohtalaisesti.

Lopuksi vielä sienipäivitys. Keskiviikkoiltana kävin lenkillä Urheilukeskuksen takana Salpausselän maastossa, jossa ei näkynyt ainuttakaan itiöemää, vaikka kurkistin pariin supan pohjaankin (ja altistin itseni pahasti hyttysille). Useilta tuttavilta olen kuullut yksittäisistä hapero- ja tattilöydöistä, joten kyllä niitä varmasti jo metsissä on. Tänään näin torilla myynnissä virolaisten kanttarellien ohella röykkiön erittäin muhkeita keltavahveroita henkilöllä, jonka tiedän itse keräävän myymänsä sienet. On siis aika lähteä katsomaan apajat. Huomenna en pääse sosiaalisten velvoitteiden takia, mutta maanantaina taidan tehdä lyhyen työpäivän ja matkata koirien kanssa yöksi maalle. Illalla ehtii tsekata hyvin alle kilometrin päässä pihastamme sijaitsevan herkkutattipaikan, ja pihasta näkee heti, ovatko kanttarellit tulollaan.

Enhän minä puutarhaa halua, mutta...

...anopin keittiöpuutarhassa tunnen aina kummallista haikeutta. Olisihan se hienoa hakea kesällä tuoretta syötävää suoraan kasvimaalta tai perunapellosta. Maistuisi, olisi terveellistä, ehkä jopa taloudellista. Tulisi hyvää liikuntaa ja järkevä rusketus (jos muistaisi suojata ihon tarpeen mukaan). Koirat (ja mahdolliset sukulaislapset) tykkäisivät, kun saisivat olla mukana puuhassa. Mielestä karisisi kaikki turha.

Olen sen verran kokeillut kasvimaan pitoa, että tunnen myös sen toisen puolen. Yrittämistäni juureksista ja kaaleista sain harvoin edes siementen hinnan verran satoa. Maaperä oli hetkessä täynnä rikkaa, jos palstalta oli poissa muutaman päivän. Vesi loppui kaivosta kuivana kesänä, sadekesänä mikään ei ehtinyt valmiiksi. Oli paarmoja ja hyttysiä.

Haikailen kasvimaan kimppuun, koska huomaan keskikesänkin kohta karkaavan käsistä valkokaulustöitä tehdessä. Tänä vuonna ei olisi taaskaan ollut mitään mahdollisuutta raataa taimien tai maaperän kanssa, sillä huhti-kesäkuussa istuin lähes ympäripyöreitä päiviä tietokoneen ääressä.

Mutta onneksi on kohta mahdollisuus luonnon sadonkorjuuseen, kun vadelmat kypsyvät ja sienet alkavat nousta maan pinnalle. Koirien ja parin sukulaisen kanssa olimme jo tänään kartoittamassa ahomansikkapaikkoja. Muutaman päivän päästä sieltä saisi vähintään kupin pohjan täyteen, jos vain ehtii lähteä keräämään. Pitää ehtiä.

Ikävä maalle

Viihdyn ihan hirveän hyvin keskikaupungilla suurimman osan vuodesta, yleensä myös kesällä. Ehtona on kuitenkin se, että edes jotenkin pystyn liikkumaan paljon ulkona ja seuraamaan luonnossa tapahtuvia muutoksia.

Keväällä ja syksyllä muutokset yleensä näkyvät hyvin ihan katupuissakin, mutta keskikesä on eri juttu. Ei puistoissa ole samoja tienvierien kasveja, pellolla pesiviä töyhtöhyyppiä tai niiden yllä liiteleviä haukkoja. Eikä etenkään kuivilla tienvierillä tai metsäaukioilla viihtyviä ahomansikoita tai hakkuaukeat valloittavia vadelmia. Puhumattakaan auringonnousuista ja -laskuista, jotka kaupungissa tuntuvat aina jäävän jonkin rakennuksen taakse.

Tänään pääsin ihan pikaiselle mansikkaretkelle siskon lasten kanssa ja imin mahdollisimman paljon sisääni värejä, ääniä ja tuoksuja. Yhden kukkakimpunkin keräsin, mutta eihän se pöydällä anna kuin aneemisen aavistuksen siitä, miten luonto ja ihminen yhdessä muovaavat maiseman eri väripintoja.

Miksi sitten ikävöin enkä vietä aikaa maalla? Olen vielä ainakin pari viikkoa niin kiinni kirjoitustöissä ja nettiyhteydessä, ettei muutaman ilta- ja yötunnin takia tunnu oikein järkevältä eikä etenkään ekologiselta ajaa autolla hakemaan luontoelämyksiä. Maalle en haluaisi töitä viedä, vaikka saisinkin järjestettyä itselleni kannettavan koneen. Tilanne voi kyllä kohta muuttua, jos äsken alkanut sade sattuu herättämään ensimmäiset tatit maan pinnalle. Ja muutamassa viikossa kypsyvät myös vadelmat ja heti niiden jälkeen herukat.

Viisainta on yrittää saada kaikkein kiiremmät työt mahdollisimman pian valmiiksi ja napata jossain välissä muutaman päivän vapaa. Kunnon kesäloma on vuorossa vasta elokuun puolivälin jälkeen.

Juhannuksen kunniaksi...

... avasin aamupäivällä melontakauden miehen kanssa.
... kiinanruusu avasi kukan pitkästä aikaa.
... söin ensimmäistä kertaa tänä kesänä uusia siikliperunoita.
... join perunoiden, sillin ja muiden herkkujen keralla pullollisen kuohuviiniä yhdessä miehen, tyttären ja tämän ystävän kanssa.
... katson kohta teeveestä Hercule Poirotin seikkailuja, vaikka elokuva onkin uusinta.
... otan rauhallisesti.

Toipilasruokaa luonnosta

Niin paljon kuin luonnosta saankin voimaa, joskus sekään ei auta. Viikko sitten olin Ahvenanmaalla seminaarissa, jonka pitopaikka Käringsundissa oli kuin unelma: hiekkarantainen poukama katajien maustaman lehtimetsän keskellä. Kasveja ja eläimiä juuri niin runsaasti kuin keväällä voi odottaa; kollega kertoi nähneensä aamulenkillä peuranvasan. Minäkin otin muutaman kuvan (yläkuvan villit ruohosipulit rantakallion halkeamassa) myös maisemasta, mutta muuten en siitä juuri saanut irti mitään. En jaksanut lenkkeillä tai saunoa, päätä särki välillä lähes kestämättömästi ja iho alkoi kukkia. Vasta kotona selvisi, miksi olo oli niin turta. Olin jo ennen viikonloppua saanut viruksen, jonka seurauksia on nyt kärsitty koko viikko. Kolmen reseptilääkkeen lisäksi sain lääkäriltä tiukan määräyksen levätä stressiä pois.

Ensimmäisinä päivinä nukuin ja murjotin sisäänpäin, eilen jaksoin jo lähteä maalle katsomaan kesän edistymistä. Sain melkein paniikkikohtauksen, kun tajusin, mitä taas on muutamassa päivässä mennyt ohi. Kesäkukista iso osa on jo kukkinut ja nurmikko olisi vaatinut leikkaamista. Päätin kuitenkin tarttua kaikkein akuuteimpaan tilanteeseen ja ryhdyin keräämään nokkosia, jotka kohta olisivat kukkineet ja muuttuneet puiseviksi. Raparperit olivat jo päässeet pahasti kukkimaan, samoin ruohosipulit. Molemmissa pehkoissa oli kuitenkin riittävästi myös kerättävää. Kun palasin kotiin, minulla oli korillinen raparperinvarsia, pussillinen ruohosipulia ja pari valmiiksi ryöpättyä rasiallista nokkosta.

Nokkosia käytin tänä aamuna sämpylöiden mausteena ja ruohosipulia silppusin tomaattisalaatin sekä uusista punajuurista (torilta) tehdyn muhennoksen päälle. Makuja ja värejä täydensi vielä aiemmin tekemäni porkkanahillo. Vihreän, punaisen ja keltaisen ravinnon voimalla alan ehkä vähitellen toipua. Raparperinvarret odottavat jääkaapissa, mutta eihän niiden käytöllä ihan hirveä kiire ole. Huomennakin ehtii.

Perinteinen korvasienireissu

Olin eilen perinteisellä korvasieniretkellä, jonka elementit ovat kaksi biologia, yksi muuten vain sieni-intoilija (minä), kaksi koiraa ja hyväksi havaittu lehtokorvasienimaasto Hollolassa. Perinteinen on myös kuvakompositio saaliista, korit vierekkäin.

Perinteiset kuviot ovat sikäli hyviä, että ne saattavat yhteen kolme aika kiireistä ihmistä ja ne kaksi koiraa edes yhtenä päivänä vuodessa vaeltamaan ilman kelloa. Eilenkin konsepti toimi sikäli oikein hyvin, että toinen ihmisretkikumppaneistani ryhtyi kyselemään kelloa vasta vartin yli 12, kun olimme lähteneet aamulla yhdeksän maissa liikkeelle. Ei olisi kuulemma kysynyt ollenkaan, jos ei olisi ryhtynyt pohtimaan, kuinka monta tuntia jo 14-vuotias noutajavanhus mahtaa metsässä jaksaa.

Hyvin meni vielä tunti sen jälkeenkin, vaikka ajoittain kävelyvauhti hidastui aika merkittävästi. Sikäli hyvä, että minullakin selkä alkoi oireilla kolmen tunnin paikkeilla, sillä olin sadesäässä lähtenyt liikkeelle kumisaappaissa. Kosteudelta ne tietenkin suojaavat, mutta kovin ergonomisiksi jalkineita ei voi sanoa. Kun alaselkä oli jo valmiiksi jäykkä, saappailla lontustelu myllätyillä hakkuuaukeilla alkoi jossain vaiheessa tuntua.

Sienisato oli kohtalainen odotuksiin nähden, sillä Hollolassa on muutamaa kuluneen viikon sadepäivää lukuun ottamatta ollut hyvin kuivaa. Isoimmat esiintymät eivät kuitenkaan olleet niillä hakkuuaukeilla vaan useimmiten joissain reunoissa: metsäteiden urissa, teiden ja ojien leikkauksissa ja ojanpenkalla. Parista kuorijätekasasta löysimme isohkot laakatorvisieniesiintymät ja kosteista metsänreunoista ryppäittäin lehtokorvasieniä. Minä en onnistunut saalistamaan kuin yhden "tavallisen" tummanruskean korvasienen, biologit muutaman lisää.

Keskustelimme metsässä aika pitkään siitä, miten hölmöä on edes suunnitella sienten tai marjojen keruun laittamista verolle. Meidän saaliimme oli niin pieni - vajaat kolme kiloa yhteensä - ettei siitä olisi missään tapauksessa riittänyt myytäväksi. Mutta vaikka olisimme tuoneet metsästä ämpärikaupalla satoa, ei nykyisillä kilohinnoilla pääsisi rikastumaan. Jos myyntivoitosta pitäisi vielä maksaa veroa, kerääjä tuskin voisi nostaa samassa suhteessa myyntihintaa. Siinä vaiheessa kun sato päätyy kuluttajalle, siinä on jo monen muunkin portaan kuluja välissä. Ja kuluttajahan ei tunnetusti halua maksaa "ilmaisista" luonnontuotteista juuri mitään, vaikka ei itsekään sinne metsään vaivaudu. Jos koko homma pilataan pistämällä homma verolle ja hinnoittelemalla tuotteet saavuttamattomiksi joistain kateussyistä (ulkomaalaiset poimijat tulevat meidän metsiimme tienaamaan rahaa), kohta sinne metsään eivät mene enää kuin muutamat perinteen vaalijat. Kannattaa jo ihan terveyssyistä tukea sitä, että marjaan ja sieneen menee mahdollisimman moni. Samalla reissulla saa sekä liikuntaa että terveellistä ravintoa!

Biologien kanssa emme tällä kertaa pohtineet myrkkyjä sen syvällisemmin kuin muistelemalla, että laakakorvasieni on kai periaatteessa myrkytön. Ei meistä kenelläkään ole halua kokeilla sienen käsittelyn kanssa, vaan kaikki lajit menivät ainakin minulla ensin ritilälle kuivumaan ja ryöpätään myöhemmin ihan suositusten mukaisesti vielä pari kertaa.

Myrkyistä kuitenkin keskus- tellaan aina jossain. Sain tänään viestin Ruotsissa asuvalta tuttavalta, jonka mukaan Dagens Nyheter olisi päivän lehdessä varoittanut syömästä korvasieniä ollenkaan. Taas kerran siis joku asiantuntija on todennut, etteivät myrkyt poistu millään menetelmällä kokonaan. Todennäköisesti siis minunkin elimistössäni on jäämiä myrkystä, jota olen vapaaehtoisesti nauttinut ainakin neljäkymmentä vuotta muutaman kerran vuodessa.

Ennen 1980-lukua söimme hyvällä halulla korvasieniä pelkän kuivauksen jäljiltä (tietenkin liotimme ne ja heitimme liotusveden pois, mutta emme siis ryöpänneet). Mieheni haluaisi syödä herkut edelleen liikoja käsittelemättä, sillä kyllähän keittokertojen myötä aina häviää myös makua. Minä ryöppään ja suren - ja yritän lisätä sen verran voita ja kermaa, että rasva houkuttaisi aromit kunnolla esille.

Hautausmaalla kaatosateessa

Eilinen lauantai ei ollut sään kannalta paras hautausmaavierailulle. Sateessa vihertynyt maisema oli toki upea, ja ainahan Hollolan keskiaikaista kivikirkkoa kelpaa ihailla.

Mutta kun ystävättären piti istuttaa kukat äitinsä haudalle ja minunkin siivoilla isän hautaa, olisi sen tehnyt mieluummin kuivalla hetkellä kuin veden ja kuran roiskuessa. Onneksi tulin napanneeksi jalkaan kumisaappaat maalta, muuten tänään varmaankin niiskuttaisin märkien jalkojen jälkiseurauksia. Ja kuten kuvasta näkyy, ystävällä oli myös repun peittävä sadeviitta varusteena.

Hollolassa piipahdukset autottoman ystävän kansa ovat kuitenkin aina hauskoja, säässä kuin säässä. Joulun alla käymme yleensä hakemassa kuuset yhdessä hänen lapsuuden metsästään ja pakkaamme ne pakettiautoomme. Eilen yhdistimme reissuun myös siskontyttäreni onnittelut hänen 8-vuotispäivänään.

Minä vietän tänään aurinkoista äitienpäivää osittain autossa, oman tyttären muuttoapuna. Tytär tulee meille yliopiston kesätauon ajaksi ja jättää Helsingin asuntonsa kesävuokralaiselle. Ei sieltä onneksi mitään huonekaluja tarvitse tuoda pois, siitä en yöllä jymähtäneen selkäni kanssa selviäisi (sade taisi sittenkin kostautua). Mutta kaappeja pitää kuulemma tyhjentää ja polkupyörä saada Lahteen. Onneksi tavarat on kuulemma jo pakattu, tarvitsee "vain" ajaa reilut parisataa kilometriä edestakaisin ja nostella omaisuus kyytiin. Ehkä pääsen paluumatkalla äitienpäiväkahville tai -lounaalle jossain sopivassa pysähdyspaikassa.

Vapun mittainen miniloma

Kun Suomeen kerran sattuu tällainen vappuvapaa näin upeiden säiden kera, täytyy toivoa ihmisten nauttineen siitä. Nauttimisella tarkoitan ulkoilua ja luontohavaintojen keräämistä, mutta kyllä kaupungissakin voi tehdä paljon muuta kuin istua terassilla.
Minä olen päässyt viettämään oikean pikkuloman, sillä onnekseni sain työt keskiviikkoiltana sellaiseen vaiheeseen, että saatoin jäädä vapaille. Neljään päivään on mahtunut monta elämystä haravoinnista kuohuviinin nauttimiseen ja ikkunoiden pesusta vanhojen autojen tiirailuun.

Vappuaattoaamu jo lupaili hyvää: samalla kun hikoilin bodybalancessa, mies ilahdutti minua pesemällä lattiat. Itse jatkoin puhtausteemaa pesemällä olohuoneen ikkunat. Seuraavana päivänä kiittelin itseäni, sillä ruokailutilamme pöydässä oli huomattavan mukava istua brunssilla, kun auringon säteet pääsivät esteettä kirkastamaan värit.













Ennen vappupäivän brunssia pääsin kuitenkin nauttimaan aattona ystävien seurasta ja kuohuviinitarjoilusta. Inspiroidussa kokoontumisessa oli niin hauskaa, että olisin saattanut hyvin jäädä nauttimaan tunnelmasta ja viinistä liian pitkään. Onneksi piti lähteä viemään koirat iltakävelylle - huomasin kotiin tultuani, että skumppapitoisuus on riittävä. Vappupäivän brunssin nautimmekin sitten ihan siman voimin (toki oikeista laseista, mikä näkyy kattauksestakin), minkä ansiosta jaksoin taas illalla jatkaa ikkunanpesu-urakkaa.

Upeimmat kevätelämykset olivat vuorossa lauantaina maalla, jossa pääasiassa seurailin siskon perheen leikkimökin kunnostusta. Koko ajan lämpenevässä säässä haravoin pari nurmialuetta, jonne on talven lumenaurausten ja pihatien hiekotuksen takia ajautunut kiviä ja hiekkaa. Kun kivistä on päästy, loput lehdistä voi hyvin jättää ruohonleikkurin silputtavaksi. Haravoinnin lomassa oli hyvin aikaa käydä siskonlasten kanssa tsekkaamassa pihan ja lähimetsän sini- ja valkovuokot. Lintujen sirkutus oli välillä melkein huumaavaa ja yhtäkkiä näimme, että pihan läpi juoksi peräti kaksi kettua. Onneksi kukaan kolmesta koirasta ei huomannut mitään, muuten ainakin mäyräkoira olisi lähtenyt perään. Kun illalla olin palannut mopsin ja mäyräkoiran kanssa kaupunkiin, pääsin kuulemaan vain tasaista kuorsaamista.

Tänään sunnuntainakin on tuntunut olevan aikaa vielä lähes loputtomasti. Aamulla pesin jälleen yhden ikkunan (niitä on yli sadan neliön asunnossa aika monta ja useimmissa on välissä vielä työläät sälekaihtimet), jonka jälkeen söimme miehen kanssa lounasta. Koirakävelyn jälkeen lähdimme katsomaan vanhoja autoja Messukeskuksessa järjestetyn Classic Motorshown parkkipaikalle. Viime keväänä katsoimme näyttelyn sisällä Messukeskuksessa, mutta nyt siis riittivät pysäköintialueen klassikot. Hyvä idea sinänsä päästää lähiparkkiin vain tietyn ikäpyykin ylittäneitä ajoneuvoja, jolloin myös ulkoalueella riittää katsottavaa.

Minä en ole minkään sortin auto- harrastaja, mutta olen oppinut katsomaan klassikkoja vähintään kiinnnos- tuneena sinä aikana, jolloin olen kuulunut klassikkoajoneuvoja harrastavaan sukuun. Miehellä on vuosimallin 1954 Dodge, jolla ajoimme hääpäivänämme reilut kolmekymmentä vuotta sitten ja aika paljon muutenkin 1970- ja 1980-luvulla. Miehen lapsuudenkodissa on ollut useampiakin Jaguareja, ja ainakin yksi serkuista keräilee vanhoja autoja. Suoraan sanoen olen hyvin iloinen siitä, että nykyään meidän perheessämme harrastus on lähinnä esteettistä sorttia. Vanhakin auto vaatii huoltoa ja jonkin tilan, vaikka museokatsastetun auton vakuutukset ovatkin kohtuullisen pienet.

Tänään en kuitenkaan jaksa harmitella edes museoautoon vuosien aikana huvenneita markkoja tai euroja. Tulevan illan aikana ehdin vielä käydä bodybalancessa, jonka jälkeen olen toivottavasti sekä virkeä että rentoutunut aloittamaan uuden työviikon.

Raikastava sade

Olemme jo muutaman yön nukkuneet ikkuna auki, koska kaupungissa lämpimät päivät muuttavat olon nopeasti aika tukalaksi, ja yöllä on ollut tarjolla vielä paljon alempia lukemia. Viime yönä ulkoilma tuntui erityisen raikkaalta, ja syykin selvisi aamulla. Muutama pisara vielä tippui kevätsateen jäljiltä. En itse ole vielä käynyt ulkona, mutta mies toi sisään aika rapaantuneita koiria. Ikkunan takana krookukset loistavat uusin, kirkkain silmin.

En valita kevään lämpöaaltoa, sillä sen seurauksia on toki ihana seurata, etenkin maalla. Viikonvaihteessa bongasin kurkia, töyhtöhyyppiä ja jopa västäräkkejä. Ojanvieret olivat keltaisenaan leskenlehtiä, lehtometsien harmaanruskeat pohjat sinivuokkojen täplittämiä. Anoppilan rannassa tuuli puski vapaan veden aluetta yhä suuremmaksi.

Mutta kevätpölyä on täällä kaupungissa vielä aivan liikaa. Ikkunoiden pesua lykkään ainakin vappuun asti. Jospa sade ja harjat olisivat siihen mennessä kirkastaneet ilman, joka nousee keskustan kaduilta ikkunalaseihin ja -laudoille.