Perinteinen korvasienireissu

Olin eilen perinteisellä korvasieniretkellä, jonka elementit ovat kaksi biologia, yksi muuten vain sieni-intoilija (minä), kaksi koiraa ja hyväksi havaittu lehtokorvasienimaasto Hollolassa. Perinteinen on myös kuvakompositio saaliista, korit vierekkäin.

Perinteiset kuviot ovat sikäli hyviä, että ne saattavat yhteen kolme aika kiireistä ihmistä ja ne kaksi koiraa edes yhtenä päivänä vuodessa vaeltamaan ilman kelloa. Eilenkin konsepti toimi sikäli oikein hyvin, että toinen ihmisretkikumppaneistani ryhtyi kyselemään kelloa vasta vartin yli 12, kun olimme lähteneet aamulla yhdeksän maissa liikkeelle. Ei olisi kuulemma kysynyt ollenkaan, jos ei olisi ryhtynyt pohtimaan, kuinka monta tuntia jo 14-vuotias noutajavanhus mahtaa metsässä jaksaa.

Hyvin meni vielä tunti sen jälkeenkin, vaikka ajoittain kävelyvauhti hidastui aika merkittävästi. Sikäli hyvä, että minullakin selkä alkoi oireilla kolmen tunnin paikkeilla, sillä olin sadesäässä lähtenyt liikkeelle kumisaappaissa. Kosteudelta ne tietenkin suojaavat, mutta kovin ergonomisiksi jalkineita ei voi sanoa. Kun alaselkä oli jo valmiiksi jäykkä, saappailla lontustelu myllätyillä hakkuuaukeilla alkoi jossain vaiheessa tuntua.

Sienisato oli kohtalainen odotuksiin nähden, sillä Hollolassa on muutamaa kuluneen viikon sadepäivää lukuun ottamatta ollut hyvin kuivaa. Isoimmat esiintymät eivät kuitenkaan olleet niillä hakkuuaukeilla vaan useimmiten joissain reunoissa: metsäteiden urissa, teiden ja ojien leikkauksissa ja ojanpenkalla. Parista kuorijätekasasta löysimme isohkot laakatorvisieniesiintymät ja kosteista metsänreunoista ryppäittäin lehtokorvasieniä. Minä en onnistunut saalistamaan kuin yhden "tavallisen" tummanruskean korvasienen, biologit muutaman lisää.

Keskustelimme metsässä aika pitkään siitä, miten hölmöä on edes suunnitella sienten tai marjojen keruun laittamista verolle. Meidän saaliimme oli niin pieni - vajaat kolme kiloa yhteensä - ettei siitä olisi missään tapauksessa riittänyt myytäväksi. Mutta vaikka olisimme tuoneet metsästä ämpärikaupalla satoa, ei nykyisillä kilohinnoilla pääsisi rikastumaan. Jos myyntivoitosta pitäisi vielä maksaa veroa, kerääjä tuskin voisi nostaa samassa suhteessa myyntihintaa. Siinä vaiheessa kun sato päätyy kuluttajalle, siinä on jo monen muunkin portaan kuluja välissä. Ja kuluttajahan ei tunnetusti halua maksaa "ilmaisista" luonnontuotteista juuri mitään, vaikka ei itsekään sinne metsään vaivaudu. Jos koko homma pilataan pistämällä homma verolle ja hinnoittelemalla tuotteet saavuttamattomiksi joistain kateussyistä (ulkomaalaiset poimijat tulevat meidän metsiimme tienaamaan rahaa), kohta sinne metsään eivät mene enää kuin muutamat perinteen vaalijat. Kannattaa jo ihan terveyssyistä tukea sitä, että marjaan ja sieneen menee mahdollisimman moni. Samalla reissulla saa sekä liikuntaa että terveellistä ravintoa!

Biologien kanssa emme tällä kertaa pohtineet myrkkyjä sen syvällisemmin kuin muistelemalla, että laakakorvasieni on kai periaatteessa myrkytön. Ei meistä kenelläkään ole halua kokeilla sienen käsittelyn kanssa, vaan kaikki lajit menivät ainakin minulla ensin ritilälle kuivumaan ja ryöpätään myöhemmin ihan suositusten mukaisesti vielä pari kertaa.

Myrkyistä kuitenkin keskus- tellaan aina jossain. Sain tänään viestin Ruotsissa asuvalta tuttavalta, jonka mukaan Dagens Nyheter olisi päivän lehdessä varoittanut syömästä korvasieniä ollenkaan. Taas kerran siis joku asiantuntija on todennut, etteivät myrkyt poistu millään menetelmällä kokonaan. Todennäköisesti siis minunkin elimistössäni on jäämiä myrkystä, jota olen vapaaehtoisesti nauttinut ainakin neljäkymmentä vuotta muutaman kerran vuodessa.

Ennen 1980-lukua söimme hyvällä halulla korvasieniä pelkän kuivauksen jäljiltä (tietenkin liotimme ne ja heitimme liotusveden pois, mutta emme siis ryöpänneet). Mieheni haluaisi syödä herkut edelleen liikoja käsittelemättä, sillä kyllähän keittokertojen myötä aina häviää myös makua. Minä ryöppään ja suren - ja yritän lisätä sen verran voita ja kermaa, että rasva houkuttaisi aromit kunnolla esille.