...anopin keittiöpuutarhassa tunnen aina kummallista haikeutta. Olisihan se hienoa hakea kesällä tuoretta syötävää suoraan kasvimaalta tai perunapellosta. Maistuisi, olisi terveellistä, ehkä jopa taloudellista. Tulisi hyvää liikuntaa ja järkevä rusketus (jos muistaisi suojata ihon tarpeen mukaan). Koirat (ja mahdolliset sukulaislapset) tykkäisivät, kun saisivat olla mukana puuhassa. Mielestä karisisi kaikki turha.Olen sen verran kokeillut kasvimaan pitoa, että tunnen myös sen toisen puolen. Yrittämistäni juureksista ja kaaleista sain harvoin edes siementen hinnan verran satoa. Maaperä oli hetkessä täynnä rikkaa, jos palstalta oli poissa muutaman päivän. Vesi loppui kaivosta kuivana kesänä, sadekesänä mikään ei ehtinyt valmiiksi. Oli paarmoja ja hyttysiä.
Haikailen kasvimaan kimppuun, koska huomaan ke
skikesänkin kohta karkaavan käsistä valkokaulustöitä tehdessä. Tänä vuonna ei olisi taaskaan ollut mitään mahdollisuutta raataa taimien tai maaperän kanssa, sillä huhti-kesäkuussa istuin lähes ympäripyöreitä päiviä tietokoneen ääressä.Mutta onneksi on kohta mahdollisuus luonnon sadonkorjuuseen, kun vadelmat kypsyvät ja sienet alkavat nousta maan pinnalle. Koirien ja parin sukulaisen kanssa olimme jo tänään kartoittamassa ahomansikkapaikkoja. Muutaman päivän päästä sieltä saisi vähintään kupin pohjan täyteen, jos vain ehtii lähteä keräämään. Pitää ehtiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti