Tällä viikolla ovat tuttavapiirissä alkaneet taas "leikkimieliset" puheet siitä, miten kesä on puolessa eli käytännössä ohi. Viikon kuluttua on se Jaakon päiväkin, jonka jälkeen uimavedet kansanperinteen mukaan viilenevät kylmän kiven kertaheitolla. En halua mennä mukaan voivotteluun, sillä oma lomani on vasta alkamassa tiistaina 28.7.Häpeäkseni täytyy myöntää, että uin eilen ensimmäistä kertaa tänä kesänä luonnonvesissä eli Vesijärvessä. Ihan riittävän virkistävää oli, joten uiminen jäi lähinnä kastautumiseen. Lisäksi rannan lähistöllä uiva joutsenpari vartioi poikasiaan sen verran tarkkaan, etten halunnut niitä laiturille uhittelemaan - sitä on sattunut, ja vieläpä ison koiran nenän edessä. Toinen rajoittaja oli sukulaistytön sekarotuinen koira, joka koko ajan poukkoili laiturin tikkailla sen näköisenä, että se halusi komentaa minut ylös.
Voi olla, etten olisi eilenkään innostunut menemään järveen, ellen ensin olisi pyöräillyt anoppilaan hikoiluttavassa säässä. 13 kilometrin matka ei kilometreissä ole paha, mutta nousu Lahden keskustasta ensin Kankolanmäelle ja sitten Messilän hiihtomäkien korkeuteen on ihan keskitason urheilusuoritus. Vaikka pyöräilen säännöllisesti hyötyajoja kaupungissa, huomasin maantiekuntoni olevan aika surkea. Niin vaihdepyörää kuin ajelenkin, pakko oli nöyrtyä sekä mennessä että tullessa pahimmassa nousussa hetkeksi pyörää taluttamaan. Tulipa katsottua samalla vähän tarkemmin pientareiden kasveja. Ja tuli tarve pulahtaa veteen.
Hieman se vaivaa, että vuosien mittaan olen muuttunut kovin araksi luonnonvesissä uimariksi. Lapsena kuitenkin uimme ja leikimme sisarusten ja kavereiden kanssa tuntikausia vedessä viimeistään kesäkuun alusta asti. Hiekkarantaelämästä ja auringonotosta en tosin ole välittänyt koskaan, joten siksi ehkä vieraannuin säännöllisistä rantaretkistä teini-iän jälkeen. Toinen syy on siinä, etten ole koskaan omistanut omaa rantapaikkaa. Onneksi on anoppilan ranta, johon pääsee aika lailla rajoituksetta.
Aika monta kertaa silti olen tänä kesänä uinut avoimen taivaan alla, sillä olen vuosien tauon jälkeen löytänyt Lahden Urheilukeskuksen maauimalan hyppyrimäkien juurella. Eihän se mitenkään kaunis tai inspiroiva paikka ole, ellei sitten ole turistien tapaan kiinnostunut mäkihyppääjien ja uimareiden epäkonventionaalisesta yhdistelmästä. Mutta viidenkymmenen metrin altaassa on hyvin tilaa ja lämmin vesi. Olen altaassa yleensä tunnin, josta yritän vesijuosta tehokkaasti vähintään neljäkymmentä minuuttia ja venytellä tai uida hitaahkosti lopun ajan. Vesi kohtelee lihaksia lempeästi ja ulkona on hyvin tilaa hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti