sunnuntaina, joulukuuta 25, 2005
Elävää valoa
En ole mikään kynttiläihminen, mutta viime tapaninpäivän hyökyaallon jälkeen olen halunnut muistaa siinä menehtyneitä ystäviä elävillä tulilla. Ei ihme, että jouluinen käynti hautausmailla on suomalaisille niin tärkeä. Pimeän keskellä lepattavissa liekeissä on jotain hyvin symbolista.
lauantaina, joulukuuta 24, 2005
Joulurauhaa
Meidän joulurauhamme alkoi jo isomummun hautajaisilla toissapäivänä. Kauniimpaa pakkaspäivää on harvoin nähty; koko talvinen maisema kylpi ensin väreissä, sitten auringonsäteissä. Paluumatkalla illalla saimme vielä ihailla auton valoissa kimaltavia kiteitä.
Turun tuomiokirkon kellot löivät juuri kaksitoista. Joulurauhaa kaikille!
Turun tuomiokirkon kellot löivät juuri kaksitoista. Joulurauhaa kaikille!
keskiviikkona, joulukuuta 21, 2005
Luistimilla Vesijärvellä
Avasimme miehen kanssa tänään retkiluistelukauden, tosin hyvin varovaisesti. Ensiksikin jää on vasta viikon vanhaa, toiseksi miehen toinen käsi on paketissa pyöräilyonnettomuuden jäljiltä.
Mutta pakkaspäivä oli niin upea, että pakko oli kaivaa esiin monot, retkiluistinterät, jäänaskalit ja sauvat. Ehdimme Vesijärven rantaan noin kahdelta iltapäivällä, jolloin auringon säteet vielä värittivät maisemaa keltaiseksi ja vähitellen punaiseksi.
Tökimme jäätä sauvoilla ensin laiturilta, sitten uskaltauduimme kokeilemaan koputtelua sen päälle. Vähitellen vakuutuimme, että jää kestää matalalla lahdella oikein hyvin. Vähän rosoistahan se oli, mutta lunta ei ollut haitaksi asti. Yhdessä vaaleassa kohdassa miehen luistin meni läpi, mutta silloinkin vain seuraavaan jääkerrokseen asti. Koko ajan pysyttelimme kuitenkin rannan tuntumassa, jottei mahdollisen mulahduksen jälkeen ole turhan pitkä matka lämpimään.
Mäyräkoira nautti juoksusta jäällä täysillä, meille ihmisille varovainen taaperrus oli enemmän kokeilua kuin liikuntaa. Reilun puolen tunnin jälkeen aurinko painui Tiirismaan taakse, ja pakkanen alkoi tuntua sormissa ja varpaissa.
Ehkei ensimmäinen luistelumme ollut varsinaisesti retki, mutta hauska kosketus luontoon kuitenkin. Harmi, että lähtökiireessä kamera jäi kotiin. Ei kuva elämystä olisi välittänyt, mutta ehkä kuitenkin kertonut jonkin vivahteen siitä.
Mutta pakkaspäivä oli niin upea, että pakko oli kaivaa esiin monot, retkiluistinterät, jäänaskalit ja sauvat. Ehdimme Vesijärven rantaan noin kahdelta iltapäivällä, jolloin auringon säteet vielä värittivät maisemaa keltaiseksi ja vähitellen punaiseksi.
Tökimme jäätä sauvoilla ensin laiturilta, sitten uskaltauduimme kokeilemaan koputtelua sen päälle. Vähitellen vakuutuimme, että jää kestää matalalla lahdella oikein hyvin. Vähän rosoistahan se oli, mutta lunta ei ollut haitaksi asti. Yhdessä vaaleassa kohdassa miehen luistin meni läpi, mutta silloinkin vain seuraavaan jääkerrokseen asti. Koko ajan pysyttelimme kuitenkin rannan tuntumassa, jottei mahdollisen mulahduksen jälkeen ole turhan pitkä matka lämpimään.
Mäyräkoira nautti juoksusta jäällä täysillä, meille ihmisille varovainen taaperrus oli enemmän kokeilua kuin liikuntaa. Reilun puolen tunnin jälkeen aurinko painui Tiirismaan taakse, ja pakkanen alkoi tuntua sormissa ja varpaissa.
Ehkei ensimmäinen luistelumme ollut varsinaisesti retki, mutta hauska kosketus luontoon kuitenkin. Harmi, että lähtökiireessä kamera jäi kotiin. Ei kuva elämystä olisi välittänyt, mutta ehkä kuitenkin kertonut jonkin vivahteen siitä.
lauantaina, joulukuuta 17, 2005
Joulusilakat purkissa
Perheessämme on jo pelkästään joulukuun aikana tapahtunut niin paljon ylimääräistä, että päätimme jättää jouluvalmistelut väliin. Tyttären ylioppilasjuhlia järjestäessä luulin myös jo käyttäneeni loppuun kaikki hyvät ruokaideat.
Vaan eihän sille mitään voi, että lehtien joulureseptit vaikuttavat. Ihan ohi mennen pistin talteen Feminan punajuurisilakan ohjeen ja satuinpa vielä kauppaan lähtiessä vilkaisemaan Hesarin piparjuurisilakkareseptiä. Ja kas kummaa, kaupasta tarttui mukaan juuri tarvittavia ruoka-aineita.
Kokeilut ovat nyt purkissa maustumassa, joten silakoiden mausta ei ole vielä kokemuksia. Punajuurisilakan maustekastike (aika paksu tahna) kuitenkin maistui niin hyvältä jo sellaisenaan, että laitan sen tähän: 4 keskikokoista säilykepunajuurta muusataan tahnaksi, johon lisätään 2 dl crème fraichea, 3 ruokalusikallista pieniksi hakattuja kapriksia, pieni punasipuli silppuna sekä maun mukaan mustapippuria ja suolaa (minä jätän aina suolan pois, kun käytän säilöttyjä aineksia, tässä tapauksessa siis punajuuria ja kapriksia). Tämä seos siis maustaa noin puolta kiloa silakkafileitä, joita on ensin liotettu kuusi tuntia liemessä, jossa on 5 dl vettä ja 1 dl väkiviinaetikkaa sekä ruokalusikallinen suolaa.
Samainen ruotsalainen naistenlehti Femina muuten neuvoo tekemään sienillä maustettua maksapasteijaa lisäämällä valmiiseen (levite-)maksapasteijaan pienet määrät kermaa, vahvaa sienilientä, viiniglögiä ja desilitran tuoreita, pieniksi hakattuja kantarelleja, suppilovahveroita tai herkkusieniä. Perheessämme on aika monena jouluna valmistettu broilerinmaksapasteijaa, jota on maustettu milloin vihanneksilla, milloin sienillä. Tänä vuonna kokeilen joko suppilovahveroita tai torvisieniä mausteena.
Mutta, kuten sanoin, stressiä ei oteta! Näitä on hauska tehdä vain siksi, että nyt lehdissä on vilisemällä mielenkiintoisen näköisiä ohjeita. Jotkut niistä jäävät elämään, toiset todetaan yhdellä maistamisella kertakäyttöisiksi. Eikä kaikkea ruokaa tarvitse valmistaa aatoksi. Luulen, että me syömme joulukaloja jo etukäteen pitkin ensi viikkoa.
Vaan eihän sille mitään voi, että lehtien joulureseptit vaikuttavat. Ihan ohi mennen pistin talteen Feminan punajuurisilakan ohjeen ja satuinpa vielä kauppaan lähtiessä vilkaisemaan Hesarin piparjuurisilakkareseptiä. Ja kas kummaa, kaupasta tarttui mukaan juuri tarvittavia ruoka-aineita.
Kokeilut ovat nyt purkissa maustumassa, joten silakoiden mausta ei ole vielä kokemuksia. Punajuurisilakan maustekastike (aika paksu tahna) kuitenkin maistui niin hyvältä jo sellaisenaan, että laitan sen tähän: 4 keskikokoista säilykepunajuurta muusataan tahnaksi, johon lisätään 2 dl crème fraichea, 3 ruokalusikallista pieniksi hakattuja kapriksia, pieni punasipuli silppuna sekä maun mukaan mustapippuria ja suolaa (minä jätän aina suolan pois, kun käytän säilöttyjä aineksia, tässä tapauksessa siis punajuuria ja kapriksia). Tämä seos siis maustaa noin puolta kiloa silakkafileitä, joita on ensin liotettu kuusi tuntia liemessä, jossa on 5 dl vettä ja 1 dl väkiviinaetikkaa sekä ruokalusikallinen suolaa.
Samainen ruotsalainen naistenlehti Femina muuten neuvoo tekemään sienillä maustettua maksapasteijaa lisäämällä valmiiseen (levite-)maksapasteijaan pienet määrät kermaa, vahvaa sienilientä, viiniglögiä ja desilitran tuoreita, pieniksi hakattuja kantarelleja, suppilovahveroita tai herkkusieniä. Perheessämme on aika monena jouluna valmistettu broilerinmaksapasteijaa, jota on maustettu milloin vihanneksilla, milloin sienillä. Tänä vuonna kokeilen joko suppilovahveroita tai torvisieniä mausteena.
Mutta, kuten sanoin, stressiä ei oteta! Näitä on hauska tehdä vain siksi, että nyt lehdissä on vilisemällä mielenkiintoisen näköisiä ohjeita. Jotkut niistä jäävät elämään, toiset todetaan yhdellä maistamisella kertakäyttöisiksi. Eikä kaikkea ruokaa tarvitse valmistaa aatoksi. Luulen, että me syömme joulukaloja jo etukäteen pitkin ensi viikkoa.
tiistaina, joulukuuta 06, 2005
Spraymaalattua joulutunnelmaa
En ole vuosikausiin askarrellut mitään, mutta jostain kumman syystä tänään iski into tarttua romahtamispisteessä olevaan joulukranssinpohjaan, syksyllä innostuksen puuskassa keräämiini lehtikuusenkäpyihin ja spraymaalipurkkeihin, jotka löysin kesän siivouksen yhteydessä. (Mies harrasti parikymmentä vuotta sitten ihan luvallista taiteentekoa suihkuttelemalla kuvia aaltopahville, ja osassa niistä purkeista oli yllättäen vielä väriä ja ponnekaasua sisällä.)
Mutta siis tämä "joulukranssi": sen pohjana on vähintään kymmenen vuotta vanha raato, josta ystävän joskus liimaamat pullonkorkit, simpukat ja muut koristeet olivat vähitellen karisseet moninaisissa sääoloissa. Maalla kun ei siivota turhan usein...
Muotopuolihan se on, ja siksi niin hellyttävä. Täydellisen roskan (lue: kierrätysmateriaalin) jalostaminen on kuitenkin rentouttavaa, sillä epäonnistuminen ei pahemmin harmita. Erityisen inspiroivaa oli kokeilla käpyihin useita värejä (vihreä, violetti, punainen, kulta ja valkoinen), jotka silmissäni vetävät vertoja vähintään halpahallien myymille jouluvalosarjoille. Tervetuloa joulunaika!
Mutta siis tämä "joulukranssi": sen pohjana on vähintään kymmenen vuotta vanha raato, josta ystävän joskus liimaamat pullonkorkit, simpukat ja muut koristeet olivat vähitellen karisseet moninaisissa sääoloissa. Maalla kun ei siivota turhan usein...
Muotopuolihan se on, ja siksi niin hellyttävä. Täydellisen roskan (lue: kierrätysmateriaalin) jalostaminen on kuitenkin rentouttavaa, sillä epäonnistuminen ei pahemmin harmita. Erityisen inspiroivaa oli kokeilla käpyihin useita värejä (vihreä, violetti, punainen, kulta ja valkoinen), jotka silmissäni vetävät vertoja vähintään halpahallien myymille jouluvalosarjoille. Tervetuloa joulunaika!
sunnuntaina, marraskuuta 27, 2005
Elämyksiä ja kuvia pohjoisesta
Jo muutama viikko sitten sain ystäväni, valokuvaaja Antti Sarajan, kirjan Kämppä pohjoisessa. Sen kuvat ovat jo aiemmin houkuttaneet selaamaan, mutta vasta tänä viikonloppuna ehdin kunnolla lukea myös tekstit läpi.
Kirja on kaunis ja ennen kaikkea elämyksellinen. Kuvien ja tekstien kautta Antti kertoo, millä lailla Savukosken korkeudella ja siitä ylöspäin voi vielä elää luonnon ehdoilla, jos osaa ja haluaa. Tuohon elämään kuuluvat sienestys, marjastus, metsästys, poronhoito ja kalastus. Siihen kuuluvat myös lepo kaamoksen aikaan ja öinen luonnon tarkkailu silloin, kun kesän valo sallii. Antti on elänyt vuoden kaikki vaiheet omalla kämpällään.
Toki kirja on romanttinen Lapin ja pohjoisen kuvauksessaan. Sen tarinat kuvaavat mahdollisuuksia, eivät puutetta tai asukkaita menettävien kuntien ongelmia. Teksti on sillä tavoin levollista ja hieman vanhahtavaa, että on helppo arvata kirjoittajan lukeneen poikavuosista lähtien menneiden aikojen Lapin-kävijöiden kuvauksia.
Kuvat ovat pohdittuja ja parhaimmillaan huikean kauniita ja oivaltavia. Jopa metsästys on saatu näyttämään siltä, etten heti käännä sivua. Romanttinen, mutta jälleen looginen valinta. Sitä paitsi metsästys kuuluu pohjoiseen kulttuuriin, joten sillä ei tässä kirjassa ole mitään syytä shokeerata meitä, joille eläinten tappaminen on vierasta.
Sienistä kuvaan ovat päässeet pohjoisen runsaat korvasienisadot, vaaleanpunaisina hehkuvat karvalaukut ja syksyn jo repimä punainen kärpässieni. Marjoista pääosassa on tietysti hilla, myös toinen pohjoisen marja, kaarnikka, on päässyt kuvaan.
Linnut ja kalat Antti tuntee hyvin lintuharrastajana ja kaloihin erikoistuneena, ammattimaisena eläinten täyttäjänä. Minua puhutteli eniten kuuden kuvan sarja ja tarina Telkkä pihalintuna. Linnunpojat ovat hellyttäviä, mutta tekstistä huokui myös luonnon ymmärtäminen, jossa ihmisen söpöyskäsitykset eivät paljon paina.
Ainoa asia, joka minua kauniissa kirjasssa tökkii, on sen typografia. Teksteissä on käytetty kahta erilaista fonttia, ja otsikkofontti on suorastaan kamala. Onneksi upeat kuvat ja taitto vievät huomion pääosin muualle.
Kirja on kaunis ja ennen kaikkea elämyksellinen. Kuvien ja tekstien kautta Antti kertoo, millä lailla Savukosken korkeudella ja siitä ylöspäin voi vielä elää luonnon ehdoilla, jos osaa ja haluaa. Tuohon elämään kuuluvat sienestys, marjastus, metsästys, poronhoito ja kalastus. Siihen kuuluvat myös lepo kaamoksen aikaan ja öinen luonnon tarkkailu silloin, kun kesän valo sallii. Antti on elänyt vuoden kaikki vaiheet omalla kämpällään.
Toki kirja on romanttinen Lapin ja pohjoisen kuvauksessaan. Sen tarinat kuvaavat mahdollisuuksia, eivät puutetta tai asukkaita menettävien kuntien ongelmia. Teksti on sillä tavoin levollista ja hieman vanhahtavaa, että on helppo arvata kirjoittajan lukeneen poikavuosista lähtien menneiden aikojen Lapin-kävijöiden kuvauksia.
Kuvat ovat pohdittuja ja parhaimmillaan huikean kauniita ja oivaltavia. Jopa metsästys on saatu näyttämään siltä, etten heti käännä sivua. Romanttinen, mutta jälleen looginen valinta. Sitä paitsi metsästys kuuluu pohjoiseen kulttuuriin, joten sillä ei tässä kirjassa ole mitään syytä shokeerata meitä, joille eläinten tappaminen on vierasta.
Sienistä kuvaan ovat päässeet pohjoisen runsaat korvasienisadot, vaaleanpunaisina hehkuvat karvalaukut ja syksyn jo repimä punainen kärpässieni. Marjoista pääosassa on tietysti hilla, myös toinen pohjoisen marja, kaarnikka, on päässyt kuvaan.
Linnut ja kalat Antti tuntee hyvin lintuharrastajana ja kaloihin erikoistuneena, ammattimaisena eläinten täyttäjänä. Minua puhutteli eniten kuuden kuvan sarja ja tarina Telkkä pihalintuna. Linnunpojat ovat hellyttäviä, mutta tekstistä huokui myös luonnon ymmärtäminen, jossa ihmisen söpöyskäsitykset eivät paljon paina.
Ainoa asia, joka minua kauniissa kirjasssa tökkii, on sen typografia. Teksteissä on käytetty kahta erilaista fonttia, ja otsikkofontti on suorastaan kamala. Onneksi upeat kuvat ja taitto vievät huomion pääosin muualle.
lauantaina, marraskuuta 26, 2005
Pikkujoulukuuset
En malta olla näyttämättä vielä näitäkin, aitoja pikkujoulukuusia. Juuri sellaisia, joiden alle vein alle kouluikäisiä tyttäriäni viitisentoista vuotta sitten juomaan talvella kaakaota hiihtolenkkien virkistykseksi. Nuorempi tyttäreni puhuu niistä retkistä vieläkin. Se elämys syntyi aika pienellä vaivalla...
Tänä vuonna oli aika hilkulla, etten osallistuisi yksiinkään pikkujouluihin. Maanantaiksi on kuitenkin luvassa illanvietto uuden työpaikkani hallituksen jäsenten kanssa heti kokouksen jälkeen. Hieman harmittelen, kun joudun jättämään Työväenopiston syyskauden viimeisen tanssitunnin väliin. Toisaalta on kiva tutustua paremmin ihmisiin, joita näen kuitenkin vain silloin tällöin.
Tänä vuonna oli aika hilkulla, etten osallistuisi yksiinkään pikkujouluihin. Maanantaiksi on kuitenkin luvassa illanvietto uuden työpaikkani hallituksen jäsenten kanssa heti kokouksen jälkeen. Hieman harmittelen, kun joudun jättämään Työväenopiston syyskauden viimeisen tanssitunnin väliin. Toisaalta on kiva tutustua paremmin ihmisiin, joita näen kuitenkin vain silloin tällöin.
Sininen aamu
Eipä tullut aamulla kovin monta ulkoilijaa vastaan Messilän maastoissa, kun ensimmäinen kunnon tuisku alkoi peittää maisemaa lumella. Jälkiä oli kuitenkin enemmän kuin eläviä havaintoja.
Puolentoista tunnin lenkkini aikana maisema muuttui vihreästä sinivalkoiseksi. Loppuvaiheessa kulku oli jo hiukan vaivalloista, kun tarvoin kohti Tiirismaan tv-tornia nilkkaan asti ulottuvassa lumessa. Talvi tuli.
Puolentoista tunnin lenkkini aikana maisema muuttui vihreästä sinivalkoiseksi. Loppuvaiheessa kulku oli jo hiukan vaivalloista, kun tarvoin kohti Tiirismaan tv-tornia nilkkaan asti ulottuvassa lumessa. Talvi tuli.
sunnuntaina, marraskuuta 20, 2005
Siiri ja sauvakävelyn pandemia
Kuten monien keski-ikäisten pariskuntien kohdalla, mieheni nimittää sauvakävelyä vähättelevillä ilmaisuilla. Pandemia lienee positiivisimmasta päästä, siinähän myönnetään lajin laaja levinneisyys.
Ei kannattaisi vähätellä, totesin taas tänä aamuna, kun lähes parin kuukauden tauon jälkeen otin sauvat ja suuntasin Urheilukeskukseen. Ensin ohitin Siiri Rantasen hiihtäjäpatsaan, puolen kilometrin päässä vastaan tuli itse olympiavoittaja, jonka tyyli, vauhti ja ilme ovat edelleen, lähes 81-vuotiaana, tinkimättömiä ihan pelkkien sauvojenkin kanssa. Perässä tuli sitten hitaampaa porukkaa, joka koko ajan lisääntyi sitä mukaa, kun sunnuntaiaamu vanheni.
Oma sauvailuni on nykyään välikausiurheilua sienestyksen ja hiihdon lomassa, mutta olen kuudessa vuodessa kuitenkin ehtinyt kuluttaa puhki aika monet tassut kaksista sauvoistani. Pari kertaa Suomen Ladun Sirpa Arvosen opastuksissa olleena myös tiedän, että hommaa voisi huomattavasti kehittää. Etenkin venyttelyt sauvojen kanssa ja ilman kannattaisi muistaa - jotenkin en vain ikinä saa niihin yksin sellaista tehoa kuin ohjatuissa oloissa.
Ei kannattaisi vähätellä, totesin taas tänä aamuna, kun lähes parin kuukauden tauon jälkeen otin sauvat ja suuntasin Urheilukeskukseen. Ensin ohitin Siiri Rantasen hiihtäjäpatsaan, puolen kilometrin päässä vastaan tuli itse olympiavoittaja, jonka tyyli, vauhti ja ilme ovat edelleen, lähes 81-vuotiaana, tinkimättömiä ihan pelkkien sauvojenkin kanssa. Perässä tuli sitten hitaampaa porukkaa, joka koko ajan lisääntyi sitä mukaa, kun sunnuntaiaamu vanheni.
Oma sauvailuni on nykyään välikausiurheilua sienestyksen ja hiihdon lomassa, mutta olen kuudessa vuodessa kuitenkin ehtinyt kuluttaa puhki aika monet tassut kaksista sauvoistani. Pari kertaa Suomen Ladun Sirpa Arvosen opastuksissa olleena myös tiedän, että hommaa voisi huomattavasti kehittää. Etenkin venyttelyt sauvojen kanssa ja ilman kannattaisi muistaa - jotenkin en vain ikinä saa niihin yksin sellaista tehoa kuin ohjatuissa oloissa.
lauantaina, marraskuuta 19, 2005
Ilotulitus
Olen oppinut vihaamaan ilotulituksia, jotka ovat tehneet useimmat koiristamme hysteerisiksi. Illansuun toriräiskyttely oli kuitenkin paikallinen ja lapsille lyhennetty, joten mäyräkoirankaan sydän ei ehtinyt ihan pakahtua.
Torilla onkin tapahtunut tänään paljon kaupallisen joulunaloituksen nimissä. Aamupäivän kauppareissulla ehdin juuri ja juuri puikkelehtia myyjien välistä kotiin ennen helikopteria ja joulupukkia. Lyhyellä koiranlenkillä ehdin heikosti havaita, että ulkona tuulee. Muuten on päivä kulunut sisällä, töitä tehden.
Ikkunasta katsottuna kaupungin tapahtumat ovat melkein kuin tv-ohjelmia. Olohuoneen lampun loisteessa ei tarvitse pohtia, tarvitseeko talvisaappaita tai korvalappuja. Siksi haluankin huomenna metsään, aistimaan myös iholla tuulen ja tihkun.
Torilla onkin tapahtunut tänään paljon kaupallisen joulunaloituksen nimissä. Aamupäivän kauppareissulla ehdin juuri ja juuri puikkelehtia myyjien välistä kotiin ennen helikopteria ja joulupukkia. Lyhyellä koiranlenkillä ehdin heikosti havaita, että ulkona tuulee. Muuten on päivä kulunut sisällä, töitä tehden.
Ikkunasta katsottuna kaupungin tapahtumat ovat melkein kuin tv-ohjelmia. Olohuoneen lampun loisteessa ei tarvitse pohtia, tarvitseeko talvisaappaita tai korvalappuja. Siksi haluankin huomenna metsään, aistimaan myös iholla tuulen ja tihkun.
sunnuntaina, marraskuuta 13, 2005
Marraskuun ruusut
Pakko ihmetellä vielä tätäkin. Isänpäivää juhlistivat anoppilan ruusut, jotka kai yleensä kukkivat alkukesästä. Tuuli oli kova, mutta lounaasta ja siksi leppeä.
Jättikanttarelli ja serkut
Taas jäi kamera kotiin, enkä saanut kasvupaikalla kuvaa suurimmasta koskaan löytämästäni kanttarellista. Kaunishan se siellä oli vihreän sammalen sylissä, hieman syrjässä serkuistaan suppilovahveroista, joista niistäkin moni oli päässyt kasvamaan ihan kunnollisen kokoiseksi.
Meillä ei ole keittiövaakaa, mutta perheenemännän näppituntumalla keltainen kaunotar saattoi painaa puolisen kiloa. Suppilovahveroita tuli seitsemän litraa, ihan hyvä marraskuinen reissu siis.
Meillä ei ole keittiövaakaa, mutta perheenemännän näppituntumalla keltainen kaunotar saattoi painaa puolisen kiloa. Suppilovahveroita tuli seitsemän litraa, ihan hyvä marraskuinen reissu siis.
maanantaina, marraskuuta 07, 2005
Piilokuva marraskuun hämärässä
Melkein häkellyin, kun Kirsi oman postauksensa kommentissa kehui kuviani "kuin tauluiksi". Tämä ei kyllä sellainen ole, sillä metsässä oli eilen amatöörikuvaajalle aivan liian pimeää.
Liian pimeää oli yli 45-vuotiaalle aktiivisienestäjällekin. Tunsin darwinilaisen luonnonvalinnan todeksi, kun en tahtonut yhdentoista maissa aamulla erottaa suppilovahveroita roskien seasta. Sienisilmässäni ei ole mitään vikaa, kyse on ihan yleiskäytössä olevien silmälihasteni rappeumasta. Ei ole luonto tarkoittanut, että tällaiset jo lapsensa synnyttäneet ja kasvattaneet (miten kuten) yksilöt pysyisivät hengissä marraskuisessa metsässä syömällä mättäältä suppilovahveroita.
Muutenkin tihku ja hämärä ottivat tavallista enemmän voimille eilen. Metsästä toki palasin virkeänä ja iho kirkkaana, mutta jo heti iltapäivästä alkoi vireys laskea. Illan syvävenyttelyssä tuli melkein itkuinen olo, kun musiikki, lievä kipu ja monotoniset venyttelyohjeet nostivat vain surullisia asioita mieleen.
Taitaisi olla aika laskeutua talvilepoon. Mutta ottaako työelämä sitä huomioon? Sen päätöksen jo perheessä teimme - jälleen Kirsin avustuksella - että todella karsimme joulusta lahjakiireet ja lahjoitamme rahaa katastrofien uhreille.
Liian pimeää oli yli 45-vuotiaalle aktiivisienestäjällekin. Tunsin darwinilaisen luonnonvalinnan todeksi, kun en tahtonut yhdentoista maissa aamulla erottaa suppilovahveroita roskien seasta. Sienisilmässäni ei ole mitään vikaa, kyse on ihan yleiskäytössä olevien silmälihasteni rappeumasta. Ei ole luonto tarkoittanut, että tällaiset jo lapsensa synnyttäneet ja kasvattaneet (miten kuten) yksilöt pysyisivät hengissä marraskuisessa metsässä syömällä mättäältä suppilovahveroita.
Muutenkin tihku ja hämärä ottivat tavallista enemmän voimille eilen. Metsästä toki palasin virkeänä ja iho kirkkaana, mutta jo heti iltapäivästä alkoi vireys laskea. Illan syvävenyttelyssä tuli melkein itkuinen olo, kun musiikki, lievä kipu ja monotoniset venyttelyohjeet nostivat vain surullisia asioita mieleen.
Taitaisi olla aika laskeutua talvilepoon. Mutta ottaako työelämä sitä huomioon? Sen päätöksen jo perheessä teimme - jälleen Kirsin avustuksella - että todella karsimme joulusta lahjakiireet ja lahjoitamme rahaa katastrofien uhreille.
perjantaina, lokakuuta 28, 2005
Talviaurinkoa lokakuussa
Nyt sataa vettä, mutta aamulla oli vielä näin kaunista. Valo aivan kuin keskellä upeinta kevättalvea!
Lumi yllätti...
Keliä ja säätä usein syytetään, kun syksyn ensimmäisen lumisateen jälkeen joku ajaa ojaan tai kaatuu liukkaalla pihalla. Meidät lumi yllättää joka vuosi omenasadon kanssa. Yhden puumme omenat kypsyvät niin myöhään, etteivät ne ehdi edes suurimmaksi osaksi pudota maahan ennen talvea. Ja muutaman pakkaspäivän jälkeen on jo myöhäistä - ensi viikolla saamme katsella ruskeaksi mätäneviä omenoita.
Olen kyllä kerännyt sen, minkä säilömiseen tänä vuonna oli aikaa, voimia ja tilaa. Pakastimessa on varmaan parikymmentä purkillista omenasosetta, jääkaapin vihanneslokerossa vielä muutama kokonainenkin omena odottamassa pääsyä joko piirakkaan tai johonkin pääruokaan antamaan kirpeyttä.
Itse asiassa olen varsin tyytyväinen siihen, millaisia värejä, makuja ja vitamiineja ehdin talven varalle tallettaa. Aamuisin syön viilin päällä joko pakastettuja mustaherukoita tai jotain keittämistäni hilloista, omenaa, vadelmaa, kirsikkaa tai mustaviinimarjaa. Lounaspadassamme oli tänään sekä anopin papuja että itse kerättyjä suppilovahveroita. Ohessa maistuivat omat, aika mausteiset etikkakurkut. Usein teen myös sienisalaattia tai kaivan jääkaapin perukoilta etikkasienipurkin. Jonkun aikaa meillä oli myös omaa omenamehua, herukkamehua on edelleen pakastimessa.
Pieniä kirveli- ja persiljapussejakin olen säilönyt.
Vanhanaikaisissa säilykkeissämme on käytetty sokeria ja suolaakin, mutta vastapainoksi niissä on taatusti paljon flavonoideja. Toistaiseksi olen säästynyt syksyn flunssilta. Se voi olla enemmän liikunnan kuin ravinnon ansiota, mutta ainakin kauniista ja maittavista hillo-, kurkku- ja pikkelssipurkeista tulee ylpeän hyvä mieli.
Olen kyllä kerännyt sen, minkä säilömiseen tänä vuonna oli aikaa, voimia ja tilaa. Pakastimessa on varmaan parikymmentä purkillista omenasosetta, jääkaapin vihanneslokerossa vielä muutama kokonainenkin omena odottamassa pääsyä joko piirakkaan tai johonkin pääruokaan antamaan kirpeyttä.
Itse asiassa olen varsin tyytyväinen siihen, millaisia värejä, makuja ja vitamiineja ehdin talven varalle tallettaa. Aamuisin syön viilin päällä joko pakastettuja mustaherukoita tai jotain keittämistäni hilloista, omenaa, vadelmaa, kirsikkaa tai mustaviinimarjaa. Lounaspadassamme oli tänään sekä anopin papuja että itse kerättyjä suppilovahveroita. Ohessa maistuivat omat, aika mausteiset etikkakurkut. Usein teen myös sienisalaattia tai kaivan jääkaapin perukoilta etikkasienipurkin. Jonkun aikaa meillä oli myös omaa omenamehua, herukkamehua on edelleen pakastimessa.
Pieniä kirveli- ja persiljapussejakin olen säilönyt.
Publish Post
Vanhanaikaisissa säilykkeissämme on käytetty sokeria ja suolaakin, mutta vastapainoksi niissä on taatusti paljon flavonoideja. Toistaiseksi olen säästynyt syksyn flunssilta. Se voi olla enemmän liikunnan kuin ravinnon ansiota, mutta ainakin kauniista ja maittavista hillo-, kurkku- ja pikkelssipurkeista tulee ylpeän hyvä mieli.
sunnuntaina, lokakuuta 23, 2005
Räntäpäivän hyvästit
Päivän Hesarissa on kuulemma lukija kysynyt Torstilta, miten saisi rumat pilkut pois vaahteranlehdistä. Murheensa kullakin - juuri nyt varmaan pitäisi harmitella räntää, joka taatusti taas yllättää jonkun autoilijan.
Minulla ei ole ollut aikaa sen paremmin lehdenlukuun kuin säiden harmitteluun, sillä aamulla oli ihan pakko päästä metsään parin viikon työ- ja seminaariputken jälkeen. Tuli jopa kehuttua illalla Tallinnan laivalla, että saalistan suppilovahveroita jo aamuyhdeksältä. No, lähtö venyi yhteentoista, mutta metsässä kuluikin sitten melkein kaksi tuntia, jonka aikana putsasin yhden rinteen isoimmista sienistä. Pienimpiä en kohmeisilla sormilla viitsinyt edes taitella, sen verran paljon koriin kertyi muutenkin, melkein kymmenen litraa.
Iltapäivällä oli vuorossa paluu kaupunkiin, jossa piti siivota parveke viimeisistäkin kesäkasveista. Vähän säälitti heittää pois kukkivia ruukkutomaatteja ja yli 20-vuotias jukka, joka ei koskaan toipunut keväisestä leikkausoperaatiostani. Paljon kompostimultaa kertyi myös äitienpäiväruusun ja alkukesän gerberan raadoista sekä kolmesta yrttiruukusta, joiden basilikat kuolivat kylmään jo elokuun lopussa.
Kun olin tyhjentänyt parvekkeen, räntäsade saapui viimeistelemään hautajaistunnelman. Ehkä ostan vielä muutaman erican pikkuruiselle ikkunalaudalle, joka näkyy rappukäytävään. Nyt on rapussa kulkijoille näytillä vain apea tyhjien ruukkujen rivistö.
Minulla ei ole ollut aikaa sen paremmin lehdenlukuun kuin säiden harmitteluun, sillä aamulla oli ihan pakko päästä metsään parin viikon työ- ja seminaariputken jälkeen. Tuli jopa kehuttua illalla Tallinnan laivalla, että saalistan suppilovahveroita jo aamuyhdeksältä. No, lähtö venyi yhteentoista, mutta metsässä kuluikin sitten melkein kaksi tuntia, jonka aikana putsasin yhden rinteen isoimmista sienistä. Pienimpiä en kohmeisilla sormilla viitsinyt edes taitella, sen verran paljon koriin kertyi muutenkin, melkein kymmenen litraa.
Iltapäivällä oli vuorossa paluu kaupunkiin, jossa piti siivota parveke viimeisistäkin kesäkasveista. Vähän säälitti heittää pois kukkivia ruukkutomaatteja ja yli 20-vuotias jukka, joka ei koskaan toipunut keväisestä leikkausoperaatiostani. Paljon kompostimultaa kertyi myös äitienpäiväruusun ja alkukesän gerberan raadoista sekä kolmesta yrttiruukusta, joiden basilikat kuolivat kylmään jo elokuun lopussa.
Kun olin tyhjentänyt parvekkeen, räntäsade saapui viimeistelemään hautajaistunnelman. Ehkä ostan vielä muutaman erican pikkuruiselle ikkunalaudalle, joka näkyy rappukäytävään. Nyt on rapussa kulkijoille näytillä vain apea tyhjien ruukkujen rivistö.
perjantaina, lokakuuta 21, 2005
Hämärää saalistusta
Kun on pari viikkoa elänyt pelkästään kaupungissa, päivän lyheneminen yllättää. Eilen päätin työmatkan jälkeen, että nyt on päästävä metsään. Jo menomatkalla puoli kuuden aikaan illalla huomasin hämärän uhkaavan reissuani.
Ei auttanut kuin olla järjestelmällinen. Ensin tutulta polulta muutama viikko sitten koluttuun rinteeseen. Ruskeita lehtiä oli paljon sammalen päällä, ja olin jo antaa periksi. Mutta sitten silmä tottui, ja huomasin seisovani melkein suppilovahveroiden päällä. Pieniä olivat, mutta löysin kuitenkin!
Poikkesin vielä toisellekin puolelle, jossa joku muu oli ehtinyt käydä. Silti löysin muutaman aivan tuoreen yksilön ja joitain sammalen sisään käpertyneitä kääryleitä, jotka harvinaisen vähän enää muistuttivat suppiloa.
Hämärä tiheni, mutta päätinpä vielä kurkata aivan polun ja supan väliin. Ja siinähän oli iso esiintymä kunnollisen kokoisia sieniä, joiden keruu onnistui hyvin melkein pimeässäkin.
Reilut puoli tuntia ja kaksi litraa; olin tyytyväinen. Samalla tuli ulkoilutettua mäyräkoira. Kotona vielä tarkistin, ettei pussiin ollut eksynyt muita lajeja, sillä viimeiset sienet keräsin käsikopelolla. Vain vähän roskia ja sammalta, muuten kelpo saalis.
Ei auttanut kuin olla järjestelmällinen. Ensin tutulta polulta muutama viikko sitten koluttuun rinteeseen. Ruskeita lehtiä oli paljon sammalen päällä, ja olin jo antaa periksi. Mutta sitten silmä tottui, ja huomasin seisovani melkein suppilovahveroiden päällä. Pieniä olivat, mutta löysin kuitenkin!
Poikkesin vielä toisellekin puolelle, jossa joku muu oli ehtinyt käydä. Silti löysin muutaman aivan tuoreen yksilön ja joitain sammalen sisään käpertyneitä kääryleitä, jotka harvinaisen vähän enää muistuttivat suppiloa.
Hämärä tiheni, mutta päätinpä vielä kurkata aivan polun ja supan väliin. Ja siinähän oli iso esiintymä kunnollisen kokoisia sieniä, joiden keruu onnistui hyvin melkein pimeässäkin.
Reilut puoli tuntia ja kaksi litraa; olin tyytyväinen. Samalla tuli ulkoilutettua mäyräkoira. Kotona vielä tarkistin, ettei pussiin ollut eksynyt muita lajeja, sillä viimeiset sienet keräsin käsikopelolla. Vain vähän roskia ja sammalta, muuten kelpo saalis.
sunnuntaina, lokakuuta 16, 2005
Suppilovahverokeittoa kylmään syksyyn
Lämmin, aurinkoinen ja tyyni syksy on nyt sitten ohi, ja ikkunasta näkyvä vaahterakin on viikonlopun tuulissa melkein menettänyt lehtensä. Tuuli oli eilen illalla lähes pelottava, mutta sateet otan vastaan innolla, sillä viime viikkoina metsässä on ollut liian kuivaa sienille.
Tämä viikonloppu on kuitenkin tupattu täyteen sosiaalista elämää, eivätkä ensi viikon työtkään taida joustaa. Mutta ainakin kerran ennen lumisateita vielä haluan suppilovahverometsään!
Eilinen suppilovahverokeitto maistui vieraille sen verran hyvin, että reseptiäkin kysyttiin. Inspiroidun ruoan kohdalla se on aina hankalaa, mutta yritetään: paista voissa purjoa, valkosipulisilppua ja sienet, älä ruskista. Lisää vettä ja kasvisliemikuutio(ita), mustapippuria, vihreitä papuja, porkkanaraastetta, piparjuurta, hyppysellinen chiliä, silputtua kirveliä ja persiljaa. Anna hautua, maistele välillä. Jos keitto kaipaa suolaa, lisää valintasi mukaan joko kohtuudella soijakastiketta tai jotain yrttisuolaa. Erityisen hyvän loppusilauksen antaa valkoviini, jota viiden litran keittoerään lisäsin puolisen pulloa. Jotta keitto maistuisi aidosti syksyltä, sieniä pitää olla paljon, mikä ei liene vaikeaa tänä syksynä.
Oheinen kuva ei liity mitenkään sienestykseen, pikemminkin juhlimisen jälkeisen aamun tunnelmaan. Parin viikon takaisella Saariselän reissulla tuli vastaan tämäkin kuru sumuineen.
Tämä viikonloppu on kuitenkin tupattu täyteen sosiaalista elämää, eivätkä ensi viikon työtkään taida joustaa. Mutta ainakin kerran ennen lumisateita vielä haluan suppilovahverometsään!
Eilinen suppilovahverokeitto maistui vieraille sen verran hyvin, että reseptiäkin kysyttiin. Inspiroidun ruoan kohdalla se on aina hankalaa, mutta yritetään: paista voissa purjoa, valkosipulisilppua ja sienet, älä ruskista. Lisää vettä ja kasvisliemikuutio(ita), mustapippuria, vihreitä papuja, porkkanaraastetta, piparjuurta, hyppysellinen chiliä, silputtua kirveliä ja persiljaa. Anna hautua, maistele välillä. Jos keitto kaipaa suolaa, lisää valintasi mukaan joko kohtuudella soijakastiketta tai jotain yrttisuolaa. Erityisen hyvän loppusilauksen antaa valkoviini, jota viiden litran keittoerään lisäsin puolisen pulloa. Jotta keitto maistuisi aidosti syksyltä, sieniä pitää olla paljon, mikä ei liene vaikeaa tänä syksynä.
Oheinen kuva ei liity mitenkään sienestykseen, pikemminkin juhlimisen jälkeisen aamun tunnelmaan. Parin viikon takaisella Saariselän reissulla tuli vastaan tämäkin kuru sumuineen.
tiistaina, lokakuuta 11, 2005
Herkkutateilla Italiaan
Uutinen tattisivulla: kaksi kerääjää on päässyt sienillä Italiaan. Kuulostaa unelmayhdistelmältä. Missään en ole saanut niin hyvää tattikeittoa kuin Ai Gondolieri -ravintolassa Venetsiassa kaksi syksyä sitten. Sienet saattoivat hyvinkin olla Suomesta rahdattuja, mutta keittotaito ihan sikäläistä.
maanantaina, lokakuuta 10, 2005
Tekeekö mieli sukeltaa?
Perheessämme oli aikanaan englanninbulldoggi, jonka suurinta huvia syksyisin oli hyppiä vastaharavoituihin lehtikasoihin ja heitellä lehtiä ilmaan kauhamaisella alaleuallaan. Jopa puistotyöntekijät näyttivät kestävän moisen irrottelun. Pitäisikö kokeilla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)