Melkein häkellyin, kun Kirsi oman postauksensa kommentissa kehui kuviani "kuin tauluiksi". Tämä ei kyllä sellainen ole, sillä metsässä oli eilen amatöörikuvaajalle aivan liian pimeää.
Liian pimeää oli yli 45-vuotiaalle aktiivisienestäjällekin. Tunsin darwinilaisen luonnonvalinnan todeksi, kun en tahtonut yhdentoista maissa aamulla erottaa suppilovahveroita roskien seasta. Sienisilmässäni ei ole mitään vikaa, kyse on ihan yleiskäytössä olevien silmälihasteni rappeumasta. Ei ole luonto tarkoittanut, että tällaiset jo lapsensa synnyttäneet ja kasvattaneet (miten kuten) yksilöt pysyisivät hengissä marraskuisessa metsässä syömällä mättäältä suppilovahveroita.
Muutenkin tihku ja hämärä ottivat tavallista enemmän voimille eilen. Metsästä toki palasin virkeänä ja iho kirkkaana, mutta jo heti iltapäivästä alkoi vireys laskea. Illan syvävenyttelyssä tuli melkein itkuinen olo, kun musiikki, lievä kipu ja monotoniset venyttelyohjeet nostivat vain surullisia asioita mieleen.
Taitaisi olla aika laskeutua talvilepoon. Mutta ottaako työelämä sitä huomioon? Sen päätöksen jo perheessä teimme - jälleen Kirsin avustuksella - että todella karsimme joulusta lahjakiireet ja lahjoitamme rahaa katastrofien uhreille.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti