Harjoitusajoja kilpapyörällä

Puoliso on jo jonkin aikaa kannustanut minua hankkimaan aidon maantiepyörän, käytännössä kilpapyörän. Olen jarrutellut asian kanssa, koska kilpuri tuo mukanaan monia opittavia asioita: lukkopolkimet, uuden ajoasennon ja jatkuvasti puhkeilevien renkaiden vaihdon. 

Lopulta päätin uskaltaa, minkä jälkeen alkoi pyörän metsästys. Ihan yksinkertaista se ei ollutkaan, sillä alle 160-senttiselle naiselle ei ihan joka kaupan varastossa ole sopivaa runkoa. Lahden Polkupyörähuolto kuitenkin käytti suhteitaan, joten nyt minulla on sitten alla aito italailainen Wilier.

Ensin huonot kokemukset: jo heti pyöräkaupan pihassa sain havaita, etten ole vielä valmis lukkopolkimiin. Olen ajanut lukkopolkimilla ja niihin sopivilla kengillä takavuosina tandemilla, mutta kokemuksesta on jo vuosia, ja silloin sain apua edessä ajavalta ja pysähtyessä oikeaan suuntaan kallistavalta puolisolta.

Pyörähän pitää siis osata pysäyttää niin, että kallistuu oikeaan suuntaan ja samaan aikaan muistaa irrottaa maahan menossa olevan jalan polkimesta. Kaaduin, koska kroppa ei hommaa muistanut. Vauhti oli lähes nolla, joten paljaisiin sääriini tulleet vauriot eivät olleet juuri häpeää isommat. Sain vakuutettua sekä oman puolison että tutun myyjän siitä, että minun kannattaa harjoitella pyörän muita ominaisuuksia ensin lenkkarit jalassa.

Seuraavaksi testasin ajoasentoa ensin kotimatkalla pyöräkaupasta ja sitten toissapäivänä vajaan parinkympin lenkillä Jokimaan ja Hennalan maastoissa. Selkä ei ihmeekseni väsy yhtään enempää hyvin eteenpäin taipuvassa ajoasennossa - ehkä jopa vähemmän, koska ajaminen on todella paljon kevyempää kuin raskaalla hybridipyörälläni. Sen sijaan paine jalkovälissä asettuu nyt vähän eri kohtaan kuin aiemmin, mikä pitää ottaa huomioon ajohousuja valitessa.

Muita huonoja kokemuksia ei vielä olekaan, sillä renkaat ovat säilyneet ehjinä toistaiseksi ajamieni noin viidenkymmenen kilometrin aikana. Eilen tosin jännitin asiaa aika lailla, sillä päätin käydä katsomassa lähikohteista Hollolan Isosaaren, joka sijaitsee Lahden Mukkulan ja Hollolan Kukkilan jälkeen pohjois-luoteessa meiltä noin kymmenen kilometrin päässä. Saarihan on vanha lomaparatiisi, jossa on mm. hienoja jugendhuviloita. Nykyään siellä asutaan ympäri vuoden ja sinne kuljetaan lähinnä siltaa ja tietä pitkin.

Tie on kuitenkin yksityinen ja edelleen soratie. Ajelin sitä muutama sata metriä saaren sisälläkin, mutta sitten annoin periksi. Kapearenkaisella ajaminen irtokivien päällä on tosi ikävää, eikä rengasrikko houkuttanut. Olimme tosin sopineet miehen kanssa, että aluksi voin soittaa hänelle ja pyytää renkaanvaihtopartion apuun autolla. Siinä samalla olisin yrittänyt opetella homman itse.

Suurin syy kääntymiselle oli se, että kotiseutupyöräilyni taisi uuden pyörän myötä muuttaa aika lailla luonnettaan. Ajo on nyt niin hurjan paljon kevyempää kuin aiemmin, että vauhdista voi tosiaan innostua! En usko ryhtyväni treenaamaan kelloa vastaan, mutta matkat varmasti pitenevät ja pysähdykset lyhenevät. Eilinen matka oli itse asiassa aika hyvä mittari. Edellinen ajoni Kukkilaan tuntui todella raskaalta, mutta eilen kiipesin ylämäet ilman isompaa tuskaa.

Lukkopolkimien lisäksi minun tosin pitää ottaa haltuun vaihteet, jotka eivät olekaan kätevästi tarkistettavissa ohjaustangosta. Kilpurissahan takapakan rattaita pitäisi osata tarkkailla jalkojen välistä. Tasapainoni tai etenkään itseluottamukseni ei ole siihenkään vielä riittävä. Vähän olen tässäkin jo edistynyt.

Yläpuolella muutama kilpurini "poseeraus" Isosaaren maisemista. Ja tiedoksi blogin lukijoille, että hieno pyöräni ei ole missään yleisessä pyöräkellarissa vaan lukon takana turvallisemmassa paikassa. Sekin on tietysti varjopuoli, että kilpureita pitää säilyttää erityisen varovasti, jotta ne eivät päädy varkaiden mukana uusille markkinoille.

Tässä voisi melkein siteerata Tenavat-sarjakuvaa, jonka yhdellä hahmolla (Kutri?) on luonnonkiharan tukan vastuu. Minulla on nyt italialaisen kilpakaunottaren vastuu.